Part 3

Ei näkynyt mitään yölamppua, mutta kuitenkin oli ihan valoisaa. Kuu paistoi ikkunasta keskelle lattiaa. Oli kirkasta kuin päivällä. Kaikki hyasintit ja tulpanit seisoivat kahdessa pitkässä rivissä permannolla, ikkunalla ei näkynyt muuta kuin tyhjiä ruukkuja. Lattialla tanssivat kukkaset kauniisti karkeloiden, järjestyivät oikein piireiksi ja pitelivät pyöriessään kiinni toisiaan viheriöistä lehdistä. Soittokoneen ääressä istui suuri, keltainen lilja, jonka Iida varmaan oli kesällä nähnyt. Sillä hän muisti selvästi ylioppilaan sanoneen: "hyvät ihmiset, kuinka se on neiti Liinan näköinen!" ja silloin olivat kaikki nauraneet kilpaa hänen kanssaan. Mutta nyt huomasi Iidakin, että pitkä, keltainen kukka oli neiti Liinan näköinen, soittaessa teki se ihan samallaisia temppuja, kallisti pitkiä, kellertäviä kasvojaan milloin millekin puolelle ja nyökytti tahtia kauniille soitolle.

Ei kukaan huomannut pikku Iidaa. Hän näki suuren, sinisen krokuksen hyppäävän keskelle pöytää, jolla leikkikalut olivat, menevän pienen sängyn ääreen ja vetävän uutimet syrjään. Siellä makasivat kipeät kukkaset, mutta ne nousivat paikalla ja viittoivat muille haluavansa ottaa osaa tanssiin. Vanha keltamatara, jolta alahuuli oli mennyt poikki, nousi sekin ja rupesi kumartelemaan kauneille kukkasille. Eivät ne enää näyttäneet ensinkään sairailta, vaan juoksivat iloisesti muiden joukkoon.

Samassa kolahti, ikäänkuin pöydältä olisi pudonnut jotakin, ja Iida huomasi, että virpi oli hypännyt maahan. Se oli nähtävästi mielestään kukkanen sekin. Aika soma se olikin: latvassa istui pieni vahanukke, päässä samallainen musta, leveäröytäinen hattu kuin kanslianeuvoksella. Virpi tepasteli kolmella punaisella puujalallaan kukkasten joukossa ja polki aika lailla, sillä se tanssi masurkkaa. Sitä tanssia eivät muut kukkaset osanneetkaan, sillä se vaatii kovaa poljentaa, ja muut kukkaset olivat siihen aivan liian köykäiset.

Äkkiä lehahti vahanukke virven latvassa hyvin suureksi ja pitkäksi, kiepahti paperikukkasten yläpuolelle ja huusi: "ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia. Se on tyhmää mielikuvitusta!" Ja vahanukke kävi aivan yhtä keltaiseksi ja laihaksi kuin kanslianeuvos leveäröytäinen hattu päässään. Mutta paperikukkaset pieksivät hänen laihoja, ohkaisia sääriään, ja äkkiä hän kutistui kokoon ja muuttui pieneksi vahanukeksi vain. Hauskaa sitä oli katsella. Ihan pikku Iidan täytyi hymyillä. Virpi tanssi tanssimistaan, ja kanslianeuvoksen täytyi myöskin tanssia. Hän koetti venyä suureksi ja pitkäksi, hän koetti kutistua pieneksi hattupäiseksi vahanukeksi -- ei auttanut: piti vain tanssia. Jo rupesivat muut kukkaset rukoilemaan hänen puolestaan, varsinkin ne, jotka olivat nukkuneet Sofian sängyssä, ja silloin virpi vihdoin jätti hänet rauhaan.

Samassa rupesi laatikosta, missä Iidan nukke, Sofia, kaikellaisten muitten leikkikalujen joukossa makasi, kuulumaan koputusta. Keltamatara karkasi silloin pöydän kulmalle, paneutui pitkäkseen vatsalleen ja sai laatikon hiukan raolleen. Nyt nousi Sofia ja katseli kummissaan ympärilleen. "Täällä näkyy olevan tanssiaiset!" sanoi hän. "Miksei minulle ole annettu mitään tietoa?"

"Tahdotko tanssia minun kanssani?" kysyi keltamatara.

"Kuka mokoman kanssa viitsisi tanssia!" vastasi Sofia ja käänsi hänelle selkänsä. Sitten hän istuutui laatikkoon odottamaan, että kukkaset tulisivat pyytämään häntä tanssiin, mutta kun ei ketään kuulunut, yskähti hän tuontuostakin: hm, hm, hm! Mutta sittenkään ei kuulunut ketään. Keltamatara tanssi ypö yksinään, eikä se näyttänyt ensinkään hullulta.

Kun ei kukaan kukkasista ollut näkevinään Sofiaa, pudotti hän itsensä laatikosta lattialle, jotta kolisi ja helisi. Silloin riensivät kaikki kukkaset hänen ympärilleen kysymään oliko häneen sattunut ja kaikki olivat hänelle kovin ystävälliset, varsinkin ne, jotka olivat nukkuneet hänen sängyssään. Mutta ei häneen ollut ensinkään sattunut, ja kaikki Iidan kukkaset kiittivät siitä kauniista sängystä ja pitivät Sofiaa hyvänä. Hänet vietiin keskelle lattiaa, minne kuu paistoi, ja kaikki muut kukkaset karkeloivat ympärillä. Sofia oli hyvillään ja ilmoitti, että kukkaset vastakin saavat käyttää hänen sänkyään, hän voi varsin hyvin nukkua pöytälaatikossa.

Mutta kukkaset vastasivat: "kiitoksia vain, mutta me emme elä niin kauan! Huomenna me jo olemme kuolleet. Mutta pyydä pikku Iidaa hautaamaan meidät puutarhaan, missä kanarialintu lepää, niin me kesäksi virkoamme ja kasvamme entistä kauniimmiksi."

"Ette te saa kuolla!" sanoi Sofia ja suuteli kukkasia. Samassa avautui salin ovi, ja suuri joukko kauniita kukkia karkeloi huoneeseen. Iida ei saattanut käsittää mistä ne tulivat, varmaan kuninkaan linnasta.

Etunenässä asteli kaksi ihanaa ruusua, pienet kultakruunut päässänsä. Ne olivat kuningas ja kuningatar. Sitten tuli suloisia leukoijia ja neilikkoja, jotka kumartelivat joka taholle. Soittokuntakin oli mukana: suuret unikukat ja pionit puhalsivat hernepalkoihin, jotta olivat ihan tulipunaiset kasvoiltaan. Sinikellot ja pienet valkeat lehmänkielot helisivät, ikäänkuin olisivat kantaneet kulkusia kaulassaan. Se oli herttaista soittoa. Tuli paljon muitakin kukkia, ja kaikki ne karkeloivat, siniset orvokit, punaiset ja valkeat satakaunot ja kielot, kaikki yhtenä ryöppynä. Ja kukkaset suutelivat toisiaan. Kaunista sitä oli katsella!

Vihdoin sanoivat kukkaset toisilleen hyvää yötä, ja silloin pikku Iidakin hiipi sänkyynsä ja näki unta kukkasten tanssiaisista.

Seuraavana aamuna hän ensi työkseen riensi pienelle pöydälle katsomaan vieläkö kukkaset olivat paikoillaan. Hän veti pienen sängyn uutimet syrjään: siellä ne kaikki olivat, mutta paljoa kuihtuneempina kuin eilen.

Sofia makasi pöytälaatikossa, minne Iida oli pannut hänet, ja näytti olevan aivan unen pöpperössä.

"Muistatko mitä sinun piti pyytää minua tekemään", sanoi pikku Iida, mutta Sofia loi häneen vain tyhmän katseen eikä vastannut sanaakaan.

"Et sinä ole ensinkään kiltti tyttö", sanoi Iida, "vaikka ne kaikki tanssittivat sinua".

Sitten hän otti pienen paperirasian, jonka kanteen oli piirretty kauniita linnunkuvia, avasi sen ja pani kuolleet kukkaset sinne. "Tästä te saatte kauniin arkun", sanoi hän, "ja kun serkut Norjasta tulevat meille, niin me hautaamme teidät puutarhaan, ja kesäksi te virkoatte ja kasvatte entistä kauniimmiksi!"

Norjalaiset serkut olivat reippaita poikia, toisen nimi oli Joonas, toisen Aatto. He olivat isältään saaneet uudet kaaripyssyt ja ne he olivat ottaneet mukaansa näyttääkseen ne Iidalle. Iida kertoi heille kuolleista kukkasistaan ja pyysi heitä tulemaan mukaan hautajaisiin. Molemmat pojat astuivat edellä kaaripyssyt olalla, ja perässä tuli Iida kantaen kaunista rasiaa, missä kuolleet kukkaset olivat. Puutarhaan kaivettiin pieni hauta, Iida suuteli kukkasia ja laski ne sitten rasioineen päivineen hautaan. Mutta Aatto ja Joonas ampuivat kaaripyssyillään kunnialaukaukset, sillä heillä ei ollut kiväärejä eikä tykkejä.

PEUKALO-LIISA.

Oli kerran vaimo, jonka niin kovasti teki mieli pientä lapsukaista, mutta hän ei käsittänyt mistä hän sellaisen saisi. Hän meni vanhan noita-akan luo ja sanoi: "minä tahtoisin niin kovin mielelläni pienen lapsen, etkö sinä neuvoisi minulle mistä minä sen saisin?"

"Ehkäpä tästä suoriudutaan!" sanoi noita-akka. "Minä annan sinulle siemenen -- sellaisia siemeniä ei heitetäkään joka miehen peltoon eikä viskata kanojen syötäviksi. Pistä se kukkaruukkuun, niin saat nähdä kuinka käy."

"Paljon kiitoksia!" sanoi vaimo ja antoi noita-akalle kaksitoista killinkiä. Sitten hän meni kotiin ja pisti siemenen multaan. Pian siitä kasvoi suuri, kaunis kukka, joka oli ihan tulpanin näköinen, mutta lehdet olivat vielä tiiviisti koossa, ikäänkuin kukka olisi ollut nupulla.

"Kuinka kaunis kukka", sanoi vaimo ja suuteli kukan koreita, keltaisia ja punaisia lehtiä, mutta juuri hänen suudellessaan kuului aika paukahdus, ja kukkanen avautui. Silloin saattoi nähdä, että se oli oikea tulpani, mutta vihreällä istuimella keskellä kukkaa istui pikkuriikkuinen tyttönen. Hän oli niin siron siro ja niin hennon hento, eikä hän ollut kuin peukalon pituinen. Sentähden häntä sanottiinkin Peukalo-Liisaksi.

Kehdokseen sai tyttönen komean, kiillotetun pähkinänkuoren; patjoina oli sinisiä orvokinlehtiä ja tyynynpäällisenä ruusunlehti. Tässä kätkyessä vietti tyttönen yön, mutta päivisin hän leikki pöydällä, jolle vaimo oli asettanut lautasen. Lautasella oli kukkaseppele, jonka varret ulottuivat veteen, mutta keskellä uiskenteli suuri tulpanin lehti, ja sen päällä sai Peukalo-Liisa istua ja siinä hän purjehti laidasta laitaan. Airoina hänellä oli kaksi valkoista jouhta. Kauniilta se näytti. Peukalo-Liisa osasi myöskin laulaa, laulaa niin vienosti ja suloisesti, ettei sitä sanoin saata kuvata.

Eräänä yönä, kun hän nukkui somassa sängyssään, hyppäsi ruma sammakko sisään ikkunasta, jonka ruutu oli rikki. Se oli suuri, märkä, ilkeä sammakko ja se pomppasi suoraa päätä pöydälle, jolla Peukalo-Liisa nukkui punaisen ruusunlehden alla.

"Mutta tuostapa poikani saa korean morsiamen!" virkkoi sammakko, kävi kiinni pähkinänkuoreen, jossa Peukalo-Liisa nukkui, ja hyppäsi saaliineen päivineen ikkunasta puutarhaan.

Siellä kulki suuri, leveä joki, jonka rannat olivat soiset ja liejuiset. Niillä rannoilla asui sammakko poikineen. Hyi kuinka se poikakin oli ruma, aivan emänsä näköinen! "Koaks, koaks, brekke-ke-keks!" sen se sai suustaan, kun näki suloisen tyttösen pähkinänkuoressa.

"Älä puhu niin ääneen, ettei hän herää!" neuvoi vanha sammakko, "hän voi tästä vielä lähteä karkuun, hänhän on kevyt kuin joutsenen untuva. Me panemme hänet leveälle lumpeen lehdelle, siellähän se pikkuinen keijukainen on kuin saaressa, sieltä ei hän pääse karkuun ja me saamme rauhassa panna kuntoon vieraskamarin tuolla liejussa. Aijai kuinka teidän siellä tulee hyvä olla!"

Joessa kasvoi paljon lumpeita. Niiden leveät, vihreät lehdet ikäänkuin uiskentelivat veden pinnalla. Suurin lehti oli etempänä muita, ja sinne kuljetti vanha sammakko Peukalo-Liisan pähkinänkuorineen.

Kun tyttö raukka varhain aamulla heräsi ja huomasi missä oli, purskahti hän katkeraan itkuun. Joka taholla suuren vihreän lehden ympärillä oli vettä, hän ei laisinkaan saattanut päästä maihin.

Mutta vanha emäsammakko istua kökötti liejussa ja koristeli kamariaan kaisloilla ja keltaisilla ulpukankukilla, jotta se olisi oikein somana vastaanottaakseen miniän. Sitten hän ilkeän poikansa kanssa uida pulikoi lehdelle, jolla Peukalo-Liisa seisoi. He tulivat noutamaan hänen somaa pientä sänkyään, sillä se oli pantava paikoilleen morsiuskamariin ennen morsiamen tuloa. Vanha emäsammakko niiasi syvään Peukalo-Liisalle ja sanoi: "tässä on nyt minun poikani, sinun tuleva miehesi. Te saatte niin hauskan asunnon tuolla alhaalla mudassa!"

"Koaks, koaks! brekke-ke-keks!" sanoi poika. Muuta ei se saanut suustaan.

Sitten he ottivat soman pienen sängyn ja uivat tiehensä. Mutta Peukalo-Liisa jäi yksin istumaan vihreälle lehdelle ja siinä hän itki katkerasti, sillä hän ei olisi tahtonut asua ilkeän emäsammakon luona eikä ottaa hänen poikaansa miehekseen. Pienet kalat, jotka uiskentelivat vedessä, olivat nähneet emäsammakon ja kuulleet mitä se sanoi. Sentähden nekin nyt nostelivat päitään; niiden teki niidenkin mieli nähdä tyttöä. Heti ensi näkemältä oli hän niiden mielestä niin ihmeen herttainen, ja ne surivat kovasti, että hänen piti joutua ilkeän sammakkoväen käsiin. Mutta ei! Niin ei ikinä saa käydä. Ja kalat kokoontuivat vihreän varren ympärille, jonka päässä Peukalo-Liisan lehti kasvoi, ja nirsivät hampaillaan poikki varren. Ja lehti lipui alas virtaa ja kuljetti Peukalo-Liisaa kauas pois. Ei saattanut sammakko enää saada kiinni.

Peukalo-Liisa purjehti monen kaupungin ohitse, ja pikkulinnut istuivat pensaissa, katselivat häntä ja visersivät: "mikä suloinen neitonen!" Lehti lipui yhä kauemma, ja vihdoin joutui Peukalo-Liisa ulkomaille.

Kaunis, pieni, valkea perhonen liiteli hyvän aikaa hänen ympärillään ja istuutui vihdoin lehdelle, sillä Peukalo-Liisa miellytti sitä suuresti. Ja tyttö puolestaan oli matkaansa hyvin tyytyväinen, sillä täällä ei sammakko voinut häntä saavuttaa. Ja kuinka kaunista niillä seuduin oli! Päivä paistoi veteen, joka kimmelsi kuin kulta. Tyttö otti nauhan vyöltään, köytti sen toiseen päähän perhosen ja kiinnitti toisen pään lehteen. Siten solui lehti eteenpäin entistä nopeammin, ja Peukalo-Liisa, joka seisoi lehdellä, solui mukana.

Samassa tulla huristi siihen suuri turilas, ja kun se äkkäsi hänet, kietoi se kyntensä hänen hennon vartalonsa ympäri ja lennätti hänet puuhun. Mutta vihreä lehti purjehti alas jokea, ja perhonen lensi mukana, sillä se oli köytetty kiinni lehteen eikä päässyt irti.

Herranen aika kuinka Peukalo-Liisa pelästyi, kun turilas rupesi kuljettamaan häntä puuhun! Ja kauniin, valkean perhosen kohtalo häntä eniten suretti, sillä hänhän oli köyttänyt sen kiinni lehteen, sehän ei päässyt irti, senhän täytyi kuolla nälkään. Mutta siitä ei turilas välittänyt vähääkään. Se laski hänet suurimmalle lehdelle minkä puusta löysi, antoi hänen syötäväkseen kukkasten makeaa mehua ja kehui häntä kovin kauniiksi, vaikkei hän ensinkään olekaan turilaan näköinen. Sitten tulivat toiset turilaat, jotka puussa asuivat, vieraisiin; ne tarkastelivat Peukalo-Liisaa, ja turilasneidot liikuttelivat tuntosarviaan ja sanoivat: "voi, voi vaivaista, eihän hänellä ole kuin kaksi jalkaa!"

"Hänellähän ei ole tuntosarvia!" jatkoivat he sitten. "Hänhän on niin kaitainen vyötäisiltään, hyi, ihanhan hän on ihmisen näköinen! Hyi kuinka hän on ruma!" sanoivat turilas-herrat yhdestä suusta. Ja kuitenkin oli Peukalo-Liisa niin ihmeen ihana! Sitä mieltä oli ollut sekin turilas, joka hänet ryösti, mutta kun kaikki muut moittivat häntä rumaksi, rupesi sekin uskomaan häntä rumaksi eikä enää laisinkaan huolinut hänestä. Menköön minne hyvänsä! He raahasivat hänet alas puusta ja panivat satakaunon lehdelle; siihen hän jäi itkemään rumuuttaan, itkemään sitä, ettei turilaillekaan kelvannut, ja kuitenkin oli hän niin kaunis, ettei sitä sanoin saata kuvaella, niin hienoinen ja heleä kuin ihanaisin ruusunlehti.

Koko kesän asui Peukalo-Liisa raukka aivan yksinään suuressa metsässä. Hän punoi vuoteensa heinänkorsista ja asetti sen suuren takkiaislehden alle sateensuojaan. Hänen ruokanaan oli kukkasten makea mehu ja juomanaan kaste, joka aamuisin lepäsi lehdillä. Niin kului kesä ja syksy, mutta sitten tuli talvi, kylmä, pitkä talvi. Kaikki linnut, jotka niin kauniisti olivat laulelleet hänelle, lensivät tiehensä, puut ja kukkaset lakastuivat; suuri takkiaislehti, jonka alla hän oli asunut, käpertyi kokoon niin ettei jälelle jäänyt kuin keltainen, kuihtunut varsi. Ja Peukalo-Liisaa paleli niin kauheasti, sillä hänen vaatteensa olivat kaikki risoina ja hän oli niin pieni ja hento; varmaankin tyttö raukan täytyi paleltua kuoliaaksi. Rupesi satamaan lunta, ja jokainen lumihiutale oli hänelle kuin meille kokonainen lapiollinen lunta, sillä me olemme suuret, mutta hän oli vain peukalon pituinen. Hän koetti kääriytyä kuihtuneeseen lehteen, mutta ei se lämmittänyt. Hän värisi vilusta.

Aivan likellä sitä metsää, johon hän oli joutunut, oli suuri viljavainio. Mutta vilja oli aikoja sitten korjattu, ja vain kuiva, alaston sänki nousi routaisesta maasta. Peukalo-Liisa kulki sänkipellossa kuin missäkin metsässä. Hän värisi vilusta. Vihdoin saapui hän peltohiiren asunnolle. Sängen juurelta johti pieni oviaukko alas maahan. Siellä asui peltohiiri lämpöisessä, rauhallisessa pirtissään, joka oli täynnä jyviä. Sitäpaitsi sillä oli keittiö ja ruoka-aitta. Pikku Peukalo-Liisa raukka pysähtyi ovelle kuten köyhä kerjäläistyttö ainakin ja anoi jyväkipinää, sillä hän ei kahteen päivään ollut saanut mitään syödäkseen.

"Voi sinua raukkaa!" sanoi peltohiiri, joka pohjaltaan oli hyväsydäminen, vanha peltohiiri, "tule sinä vain lämpöiseen pirttiini ja syö minun kanssani!"

Peltohiiri rupesi pitämään Peukalo-Liisasta.

"Sinä säätkin jäädä luokseni koko talveksi", sanoi se, "mutta sinun pitää siistiä ja puhdistaa pirttini ja kertoa minulle satuja, sillä niistä minä kovin paljon pidän." Peukalo-Liisa teki niinkuin se hyvä, vanha peltohiiri käski, ja viihtyi hyvin.

"Pian meille tulee vieraita!" selitti peltohiiri eräänä päivänä, "naapurini käy tavallisesti joka viikko minua tervehtimässä. Hän on paljoa paremmissa varoissa kuin minä, hänellä on suuria saleja ja hän käy hyvin kauniissa mustassa samettiturkissa. Jos sinä saisitkin hänet mieheksesi, niin ei sinulla olisi hätää. Mutta hän ei näe mitään. Kerro sinä hänelle kauneimmat sadut mitä ikinä osaat!"

Ei Peukalo-Liisa viitsinyt ruveta hänelle kertomaan mitään, eikä hän huolinut peltohiiren naapuria miehekseen, sillä se oli myyrä. Tulihan hän tervehtimään, tuli mustassa samettiturkissaan, ja peltohiiri kehui hänen rikkauttaan ja oppiaan. Hänen talonsa oli kaksikymmentä kertaa suurempi kuin peltohiiren ja kovin oppinut hän oli, mutta aurinkoa ja kauniita kukkasia ei hän voinut kärsiä ja niistä hän aina puhui pahaa, sillä hän ei koskaan ollut niitä nähnyt. Peukalo-Liisan piti laulaa hänelle, ja hän lauloi sekä: "Lennä, lennä leppälintu!" että "Minä seison korkealla vuorella", ja myyrä rakastui häneen hänen kauniin äänensä tähden. Mutta ei hän mitään sanonut, hän oli kovin vakava mies.

Aivan hiljan oli hän kaivanut maahan pitkän käytävän, joka johti hänen taloltaan peltohiiren talolle, ja sinne kehotti hän peltohiirtä ja Peukalo-Liisaa lähtemään kävelylle, kun vain halutti. Samalla huomautti hän, ettei heidän pidä pelästyä kuollutta lintua, joka makaa käytävässä. Se on todella aivan oikea lintu sulkineen, siipineen, nokkineen päivineen. Varmaan se on kuollut aikoja sitten, aivan talven alussa. Ovat sattuneet kuoppaamaan juuri hänen käytävänsä kohdalle.

Myyrä pisti hampaisiinsa kappaleen lahoa puuta, sellaista, joka loistaa pimeässä, ja läksi heidän edellään pitkään, pimeään käytävään. Kun he tulivat sille kohdalle, missä kuollut lintu makasi, nosti myyrä leveän nokkansa lakeen ja puhkaisi siihen suuren reiän, jotta valo pääsi tunkemaan sisään. Keskellä permantoa makasi kuollut pääskynen, kauniit siivet painettuina kylkiä vastaan, jalat ja pää höyhenten suojassa. Varmaan se raukka oli kuollut viluun. Peukalo-Liisan kävi lintua niin kovin sääli, hän rakasti kaikkia pikkulintuja, olivathan ne koko kesän laulaneet ja viserrelleet hänen ilokseen. Mutta myyrä potkaisi lintua jalkatyngällään ja sanoi: "eipäs enää vikise! Olisi sekin ollut surkeaa, jos olisi pitänyt syntyä linnuksi. Minun lapsistani, Jumalan kiitos, ei tule lintuja. Eihän tuolla tuollaisella lintu raukalla ole muuta kuin se ainainen lirulorunsa, ja se totta maar ei elätä. Kun talvi tulee, on nälkäkuolema edessä!"

"Te olette järkevä mies, ja kyllä se niin on kuin sanotte", huomautti peltohiiri. "Mitä on linnulla lirulorustaan hyötyä, kun talvi tulee? Näe nälkää ja vilua. Mutta komealtahan sen sanovat kuuluvan!"

Peukalo-Liisa ei puhunut mitään, mutta kun hänen seuralaisensa kääntyivät selin lintuun, kumartui hän sen puoleen, siirsi syrjään höyheniä, joitten peitossa pää oli, ja suuteli sulkeutuneita silmiä. "Ehkäpä juuri tämä lintunen kesällä minulle niin kauniisti lauloi", ajatteli hän. "Kuinka paljon iloa se minulle tuotti, rakas, kaunis lintu!"

Myyrä tukki läven, josta päivä oli pilkistänyt sisään, ja saattoi naiset kotiin. Mutta yöllä ei Peukalo-Liisa laisinkaan voinut nukkua. Vihdoin nousi hän vuoteeltaan ja punoi heinistä suuren, kauniin peitteen, jonka vei käytävään ja levitti kuolleen linnun päälle. Sitten hän pani pehmeää pumpulia, jota oli tavannut peltohiiren pirtistä, linnun kupeille, jottei sen tulisi kolkoksi levätä kylmässä maassa.

"Hyvästi, herttainen, pieni lintu!" lausui hän. "Hyvästi! ja kiitos siitä, että niin kauniisti lauloit kesällä, kun puut kaikki olivat vihreät ja armas aurinko meitä lämmitti!" Hän painoi päänsä linnun rintaa vastaan, mutta säikähti samassa pahanpäiväisesti, sillä tuntui siltä kuin siellä olisi sykähtänyt. Linnun sydän siellä todella olikin sykähtänyt. Sillä lintu ei ollutkaan kuollut, se oli maannut horroksissa ja virkosi, kun se pääsi lämpöiseen.

Syksyllä lentävät kaikki pääskyset pois lämpöisiin maihin, mutta jos joku sattuu myöhästymään, niin sen käy huonosti: se kohmettuu, putoaa kuin kuolleena maahan, jää siihen paikkaan ja peittyy kylmään lumeen.

Peukalo-Liisa vallan vapisi, niin kauheasti hän oli pelästynyt, sillä hänen rinnallaan, joka oli vain peukalon pituinen, oli lintu hirmuisen suuri. Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mieltänsä, järjesteli pumpulia pääskysraukan ympärille ja nouti omasta vuoteestaan mintunlehden linnun pään peitteeksi.

Seuraavana yönä hän taasen hiipi linnun luo ja silloin hän jo tapasi sen ilmi elävänä. Niin voimaton se kuitenkin! oli, että se vain hetkisen jaksoi katsella Peukalo-Liisaa, joka seisoi laho puupalanen kädessään, sillä eihän hänellä muuta lyhtyä ollut.

"Kiitos sinulle, sinä suloinen lapsukainen!" sanoi sairas pääskynen, "sinä olet minua niin lämmittänyt, että pian saan takaisin voimani ja pääsen lentämään lämpöiseen auringonpaisteeseen!"

"Voi, voi!" huokasi tyttö, "ulkona on kylmä, maa roudassa ja lunta sataa! Pysy sinä lämpöisessä sängyssäsi, kyllä minä hoidan sinua!"

Hän nouti kukkasen lehdellä pääskyselle vettä, ja juodessaan kertoi pääskynen, että orjantappurapensas oli haavoittanut sen toisen siiven. Sentähden ei se ollut päässyt lentämään niin nopeasti kuin muut pääskyset, jotka lensivät kauas pois lämpöisiin maihin. Vihdoin se oli pudonnut alas maahan, mutta enempää ei se muistanut eikä se ensinkään tietänyt minne se oli joutunut.

Koko talven se viipyi piilossa käytävässä, ja Peukalo-Liisa piti sitä hyvänä ja rakasti sitä. Myyrä ja peltohiiri eivät saaneet vähääkään vihiä asiasta, sillä eiväthän he voineet kärsiä köyhää pääskysparkaa.

Kun kevät tuli ja auringon lämpö alkoi tuntua maan sisään, sanoi pääskynen hyvästi Peukalo-Liisalle. Tyttö avasi läven, jonka myyrä oli tehnyt käytävän lakeen, päivä paistoi leppoisesti, ja pääskynen kysyi eikö tyttö tahtoisi lähteä mukaan: sopii istuutua selkään, sitten lähdetään lentoon ja kiidetään vihreään metsään. Mutta Peukalo-Liisa tiesi, että vanha peltohiiri olisi tullut surulliseksi, jos hän olisi lähtenyt.

"En saata lähteä!" sanoi Peukalo-Liisa. "Hyvästi sitten, hyvästi, sinä hyvä, herttainen tyttö!" lausui pääskynen ja kiiti auringonpaisteeseen. Peukalo-Liisa jäi katselemaan sen menoa ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, sillä hän piti niin kovin paljon pääskysraukasta.

"Kvivit, kvivit!" viserteli lintu ja lensi vihreään metsään. --

Peukalo-Liisa oli kovin suruissaan. Hän ei hetkeksikään päässyt lämpöiseen auringonpaisteeseen. Pian kylvettiin peltokin, joka oli heidän asuntonsa päällä, ja vilja kasvoi niin korkeaksi, että se pienelle, peukalon pituiselle tyttö raukalle oli kuin kokonainen synkkä metsä.

"Tänä kesänä sinun pitää neuloa myötäjäisesi!" selitti peltohiiri Peukalo-Liisalle, sillä naapuri, myyräjörö, joka alituisesti herrasteli mustassa samettiturkissa, oli nyt kosinut. "Sinulla pitää olla sekä villa- että liinavaatetta! Sinulla pitää olla sekä pito- että makuuvaatetta, kun tulet myyrän vaimoksi!" Peukalo-Liisan piti kehrätä värttinällä, ja peltohiiri palkkasi neljä hämähäkkiä, jotka yöt päivät kutoivat ja kehräsivät. Joka ilta tuli myyrä tervehtimään ja jutteli silloin aina, että kunhan kesä nyt kuluu loppuun, niin ei auringon paahde enää tunnu niin pahasti maan sisään; sehän polttaa maan kovaksi kuin kivi. Niin, kesän kuluttua piti Peukalo-Liisan ja myyrän viettää häitä, mutta Peukalo-Liisa ei ollut ensinkään hyvillään, sillä eihän hän vähääkään välittänyt ikävästä myyrästä. Joka aamu, kun aurinko nousi, ja joka ilta, kun se laski, hiipi hän ovelle katsomaan. Ja kun tuuli hajoitti viljan latvoja ja sininen taivas tuli näkyviin, huomasi tyttö kuinka valoisaa ja kaunista maan päällä sentään oli, ja hänet valtasi halu nähdä rakkaan pääskysensä. Mutta eihän sitä kuulunut, varmaan se lenteli kaukana poissa, kauniissa, vihreässä metsässä.

Kun syksy sitten tuli, olivat Peukalo-Liisan myötäjäiset ihan valmiina.