Part 2

"Hyi!" sanoi Pikku-Niilo ja oli pelästyvinään. "Siellä se vielä istuu! Kyllä minun nyt paikalla täytyy hukuttaa se jokeen!"

"Voi älä, älä!" huusi lukkari, "minä annan sinulle nelikollisen rahaa, jos sinä vain päästät minut pois!"

"No, se on toinen asia!" sanoi Pikku-Niilo ja avasi kirstun. Lukkari luikahti paikalla ulos, työnsi tyhjän kirstun veteen, riensi kotiinsa ja antoi Pikku-Niilolle koko nelikollisen rahaa. Toisen nelikollisenhan hän jo oli saanut isännältä, joten hänen käsirattaansa nyt olivat ihan täynnä rahaa!

"Siitä hevosesta minä vasta sain hyvän hinnan!" puheli hän kotiin päästyään itsekseen ja kokosi kaikki rahat suureen kasaan keskelle lattiaa. "Kyllä Isoa-Niiloa nyt harmittaa, kun hän saa tietää kuinka se ainoa hevoseni on minua rikastuttanut. Mutta en minä sentään viitsi hänelle suoraan kertoa tätä."

Hän lähetti pojan lainaamaan Isolta-Niilolta nelikonmittaa.

"Mitähän hän sillä tekee?" tuumi Iso-Niilo ja veti mitan pohjaan tervaa, jotta siihen tarttuisi jotakin mitattavasta tavarasta. Ja siihen tarttui kun tarttuikin, sillä kun mitta tuli kotiin, riippui siinä kolme uuden uutukaista hopearahaa.

"Mitä kummaa!" sanoi Iso-Niilo ja karkasi paikalla Pikku-Niilon kimppuun: "mistä sinä olet saanut niin paljon rahaa?"

"Hevosnahastani vain. Minä myin sen illalla!"

"Olipa se hyvä hinta!" sanoi Iso-Niilo, riensi kotiin, otti kirveen ja iski kaikkia neljää hevostaan kalloon. Sitten hän nylki ne ja kuljetti nahat kaupunkiin.

"Nahkoja kaupan, nahkoja kaupan! ostakaa pois nahkoja!" huuteli hän pitkin katuja.

Kaikki suutarit ja nahkurit riensivät kysymään mitä hän niistä tahtoi.

"Nelikollisen rahaa kappaleelta!" vastasi Iso-Niilo. "Oletko hullu?" kysyivät kaikki. "Luuletko että meillä on rahaa nelikoittain?"

"Nahkoja, nahkoja! ostakaa pois nahkoja!" huusi hän huutamistaan, ja määräsi kaikille, jotka kysyivät hintaa, nelikollisen rahaa kappaleelta.

"Hän tekee meistä pilkkaa", päättelivät kaikki, ja suutarit kävivät kiinni hihnoihinsa ja nahkurit esiliinoihinsa ja kaikki he rupesivat hutkimaan Isoa-Niiloa.

"Vai nahkoja, vai nahkoja!" matkivat he. "Kyllä me nahkasi kärvennämme! Mars matkaasi meidän kaupungistamme!" huusivat he. Jo tuli kiire Isolle-Niilolle. Sellaista selkäsaunaa ei hän vielä ikinä ollut saanut.

"No niin!" sanoi hän kotiin tullessaan. "Kyllä Pikku-Niilo saa maksaa tästä kepposesta. Minä lyön hänet kuoliaaksi!".

Mutta sillaikaa oli Pikku-Niilolta muori sattunut kuolemaan. Häijy ja ilkeä hän kyllä oli ollut, mutta Niilo tuli kuitenkin surulliseksi, pani kuolleen lämpimään sänkyynsä ja koetti saada häntä virkoamaan. Hän päätti antaa hänen nukkua sängyssään koko yön ja asettui itse istumaan tuolille nurkkaan. Oli hän siellä istunut ennenkin. Keskellä yötä avautui ovi, ja Iso-Niilo astui sisään kirves kädessä. Hän kyllä tiesi missä Pikku-Niilon vuode sijaitsi. Hän suuntasi askeleensa suoraan sitä kohti ja iski kuollutta mummoa otsaan, luullen häntä Pikku-Niiloksi.

"Kas niin!" virkkoi hän, "nyt et enää petä minua!" Ja hän läksi sitten kotiin.

"Onpa siinä häijy mies!" tuumi Pikku-Niilo. "Tahtoi lyödä minut kuoliaaksi. Olipa hyvä, että mummo raukka jo oli kuollut, muuten hän olisi hänet tappanut!"

Niilo puetti sitten vanhan isoäitinsä pyhävaatteisiin, lainasi naapurin hevosen, valjasti sen vankkurien eteen ja asetti vanhan mummon peräistuimelle, jottei hän ajaessa putoaisi. Sitten he läksivät ajaa jyryyttämään metsän läpi. Auringon noustessa tulivat he suurelle majatalolle. Siinä pysäytti Pikku-Niilo hevosen ja läksi saamaan jotakin suuhunsa. Majatalon isännällä oli paljon, paljon rahaa ja hyvä mies hän myöskin oli, mutta tuittupäinen. Hänessä oli oikein ruutia ja pippuria.

"Hyvää huomenta!" sanoi hän Pikku-Niilolle. "Oletpa sinä tänään aikaiseen liikkeellä. Ja pyhävaatteissa!"

"Niin", vastasi Pikku-Niilo, "olen menossa kaupunkiin vanhan mummoni kanssa. Eukko istuu tuolla rattailla, enkä minä saa häntä sisään. Viekääpäs te hänelle lasillinen simaa, mutta puhukaa hyvin ääneen, sillä hän on huonokuuloinen."

"Vien kyllä!" vastasi majatalon isäntä ja kaasi suuren lasin täyteen simaa. Sitten hän vei sen kuolleelle mummolle, joka oli asetettu vankkureihin istumaan.

"Poikanne lähetti teille lasin simaa!" virkkoi majatalon isäntä, mutta kuollut ei vastannut sanaakaan, istui vain aivan hiljaa.

"Ettekö kuule!" huusi majatalon isäntä minkä jaksoi, "poikanne lähetti teille lasillisen simaa!"

Hän toisti sanansa ja toisti ne vielä toisenkin kerran, mutta kun ei akka liikahtanut paikaltaan, suuttui hän ja viskasi lasin hänen silmilleen, jotta sima valui alas kasvoja ja koko akka meni nurin. Hänet oli nimittäin vain asetettu istumaan millään lailla kiinni sitomatta.

"Hyvät ihmiset!" huusi Pikku-Niilo, karkasi ulos ja kävi kiinni majatalon isännän rintapieliin. "Nyt sinä olet tappanut isoäitini! Katso nyt, eikös olekin suuri reikä hänen otsassaan!"

"Voi, voi sitä onnettomuutta!" huusi majatalon isäntä ja väänteli käsiään. "Semmoista siitä tulee, kun minä olen niin tuittupäinen! Pikku-Niilo kulta, minä annan sinulle kokonaisen nelikollisen rahaa ja pidän sinun isoäidillesi niin komeat hautajaiset, etten omalle isoäidilleni voisi parempia pitää. Mutta pidä sinä vain suusi kiinni, muuten panevat minulta pään poikki, ja se olisi aika ilkeää!"

Pikku-Niilo sai nelikollisen rahaa, ja majatalon isäntä piti hänen isoäidillensä niin komeat hautajaiset, ettei hän omalle isoäidilleen olisi voinut parempia pitää.

Kun Pikku-Niilo taas oli päässyt kotiin kaikkine rahoineen, lähetti hän pojan pyytämään Isolta-Niilolta lainaksi nelikonmittaa.

"Mitä kummaa?" sanoi Iso-Niilo, "minähän löin hänet kuoliaaksi! Kyllä minun nyt täytyy lähteä tutkimaan kuinka tämän asian laita on!" ja niin hän itse läksi viemään nelikonmittaa Pikku-Niilolle.

"Mistä kummasta sinä olet saanut kaikki nämä rahat?" kysyi hän, ja hänen silmänsä menivät pystyyn, kun hän näki miten paljon rahaa oli tullut lisää.

"Mummoni sinä tapoit etkä minua!" selitti Pikku-Niilo. "Minä myin hänet ja sain hänestä nelikollisen!"

"Olipa siinä hintaa!" sanoi Iso-Niilo, riensi kotiin, otti kirveen ja löi paikalla kuoliaaksi isoäitinsä. Sitten hän asetti hänet vankkureihin, ajoi kaupunkiin, missä apteekkari asui, ja kysyi häneltä halusiko hän ostaa kuolleen ihmisen.

"Kuka se sitten on, ja mistä te olette sen saanut?" kysyi apteekkari.

"Se on isoäitini!" selitti Iso-Niilo. "Minä olen lyönyt hänet kuoliaaksi ja tahdon hänestä nelikollisen rahaa!"

"Jumala varjelkoon!" sanoi apteekkari. "Jo te nyt laskette lorua! Älkää toki sellaisia puhuko, sillä tehän saatatte päänne menettää!" Ja sitten rupesi apteekkari selittämään hänelle kuinka kauhean pahasti hän oli tehnyt ja kuinka häijy ihminen hän oli ja että hänen pitäisi saada rangaistus. Silloin pelästyi Iso-Niilo niin, että hän paikalla syöksyi ulos apteekista, hyppäsi suoraa päätä rattaille, läiskäytti piiskaa ja ajoi kotiin. Mutta apteekkari ja kaikki muut luulivat häntä hulluksi ja antoivat hänen sentähden mennä menojaan.

"Kyllä minä nyt sinulle maksan!" sanoi Iso-Niilo päästyään maantielle, "niin, niin, Pikku-Niilo, kyllä minä nyt sinulle maksan!" Ja tultuaan kotiin otti hän suurimman säkin minkä saattoi löytää, läksi Pikku-Niilon luo ja sanoi: "Nyt sinä taas olet narrannut minua! Ensin minä tapoin kaikki hevoseni ja sitten vanhan isoäitini. Se on kaikki sinun syysi. Mutta et sinä enää minua narraa!" ja sitten hän hyökkäsi Pikku-Niilon niskaan, pisti hänet säkkiinsä, nosti säkin selkäänsä ja huusi mennessään: "Nyt minä vien sinut veteen ja hukutan sinut!"

Joelle oli hyvän matkaa, ja Pikku-Niilo painoi selässä aika lailla. Tie vei aivan kirkon ohi, urut soivat ja kansa veisasi kauniisti. Iso-Niilo päästi taakkansa kirkon oven eteen ja tunsi, että tekisi hyvää poiketa kuulemaan virttä ennenkuin jatkaa matkaa. Eihän Pikku-Niilo voi päästä mihinkään, kaikki ihmisethän ovat kirkossa. Ja Iso-Niilo meni kirkkoon.

"Voi nyt kuitenkin! voi nyt kuitenkin!" voivotteli Pikku-Niilo säkissä. Hän kääntelihe ja vääntelihe, mutta ei mitenkään saanut auki sidettä. Samassa tulla kuhnusteli tietä myöten vanha paimenukko. Hänen hiuksensa olivat lumivalkeat, hänen kädessään oli pitkä sauva ja hän ajoi karjalaumaa. Härät ja lehmät sotkivat jalkoihinsa säkin, jossa Pikku-Niilo istui, niin että se meni kumoon.

"Voi nyt kuitenkin!" huokasi Pikku-Niilo, "minä olen niin nuori ja minun täytyy jo lähteä taivaan valtakuntaan!"

"Ja minä poloinen!" sanoi paimenukko, "olen niin vanha enkä vielä pääse sinne!"

"Päästä auki säkki!" huusi Pikku-Niilo, "ja tule tänne minun sijaani, niin pääset paikalla taivaan valtakuntaan."

"Kovin mielelläni!" sanoi paimen ja päästi auki säkin, josta Pikku-Niilo paikalla pötkähti maantielle.

"Pidätkö sinä nyt huolta karjasta?" sanoi vanhus painuessaan säkkiin. Pikku-Niilo sitoi säkin suun kiinni ja läksi tiehensä lehmineen ja härkineen.

Hetkisen perästä astui Iso-Niilo kirkosta ja otti säkin selkäänsä. Se tuntui aika keveältä, sillä vanha paimen ei painanut puoliakaan siitä mitä Pikku-Niilo. "Kuinka hän on käynyt keveäksi!" tuumi Iso-Niilo. "Varmaankin sentähden, että kuuntelin veisuuta." Sitten hän meni joelle. Se oli suuri ja syvä, hän viskasi säkin paimenineen päivineen veteen ja huusi, luullen Pikku-Niiloa hukuttavansa: "Kas niin, nyt et enää minua puijaa!" Sitten hän kääntyi kotimatkalle, mutta tienhaarassa tuli Pikku-Niilo karjoineen häntä vastaan.

"Mitä kummaa!" sanoi Iso-Niilo, "minähän olen hukuttanut sinut!"

"Olet kyllä!" sanoi Pikku-Niilo. "Eihän siitä vielä ole puolta tuntiakaan, kun sinä heitit minut jokeen!"

"Mutta mistä sinä olet saanut tuon kauniin karjan?" kysyi Iso-Niilo.

"Se on veden karjaa", selitti Pikku-Niilo, "minä kerron sinulle koko jutun juurta jaksain, ja kiitos vain siitä, että hukutit minut, sillä onni on potkaissut minua, ja usko pois, että minä nyt olen rikas mies! -- Kovasti minua pelotti siellä säkissä, kun tuuli vinkui korvissani ja sinä sillalta heitit minut kylmään veteen. Painuin paikalla pohjaan, mutta ei minuun yhtään sattunut, sillä siellä pohjalla kasvaa niin hienoa, laheaa nurmea. Minä putosin siihen nurmeen, ja säkin suu avautui paikalla, ja edessäni seisoi ihana neito valkeissa vaatteissa, vihreä seppele kosteilla hiuksilla. Neito tarttui käteeni ja sanoi: vihdoinkin, Pikku-Niilo! Tuosta saat karjaa ensi aluksi. Penikulman päässä seisoo aika lauma, ja sen sinä myöskin saat! -- Samassa minä huomasin, että veden väet käyttävät jokea valtamaantienään. Pohjalla ajeltiin ja astuttiin edestakaisin, mereltä sisämaahan, aina sinne saakka missä joki loppuu. Siellä oli niin ihmeen herttaista, kukat olivat niin kauniit, nurmi niin raikasta, ja uidessaan suhahtivat kalat korvien sivutse aivan niinkuin täällä linnut. Kaunista siellä oli kansa, ja lihavaa karja, joka haukkaili pientareilla ja pieleksissä."

"Mutta minkätähden sinä niin pian palasit tänne meidän luoksemme?" kysyi Iso-Niilo. "Sitä minä en olisi tehnyt sinun sijassasi, koska siellä vedessä kerran oli niin kaunista!"

"Katsoppas", sanoi Pikku-Niilo, "siinähän se sukkeluus juuri onkin! Johan minä kerroin sinulle vedenneidon sanoneen, että penikulman matkan päässä tiellä -- ja tiellä hän tietysti tarkoittaa jokea, sillä muuta tietä ei ole -- seisoo kokonainen karjalauma minua odottamassa. Mutta minäpä tiedänkin, että joki tekee mutkia ja että niistä tulee aika kierto. Kuka hullu sitä rupeaa kulkemaan, kun tästä pääsee maalle ja voi kulkea suoraan takaisin joelle. Sillä laillahan minä oikaisen miltei puoli penikulmaa ja pääsen pikemmin vesikarjani luo!"

"Voi sinua onnen poikaa!" sanoi Iso-Niilo, "luuletko, että minäkin saan vesikarjaa, jos tulen joen pohjalle?"

"Se on varma se!" sanoi Pikku-Niilo, "mutta en minä jaksa säkissä retuuttaa sinua joelle asti, sinä painat niin paljon. Kävele omin jaloin sinne asti ja astu sitten säkkiin, niin minä mielelläni heitän sinut veteen."

"Paljon kiitoksia vain!" sanoi Iso-Niilo, "mutta jollen minä saakaan sieltä joen pohjalta vesikarjaa, niin minä annan sinulle selkään aika lailla!"

"Älä nyt veikkonen kuitenkaan!"

Sitten he läksivät joelle. Karjan oli jano ja kun se veden näki, karkasi se aika kyytiä juomaan.

"Onpa nyt kiire!" sanoi Pikku-Niilo. "Tekee kai mieli takaisin pohjalle!"

"Auta sinä minua ensin!" sanoi Iso-Niilo, "sillä muuten saat selkääsi!" Sitten hän ryömi suureen säkkiin, joka oli ollut härän selässä. "Pane kivi mukaan, pelkään, etten muuten painu pohjaan!" kehotti Iso-Niilo.

"Kyllä sinä painut", vastasi Pikku-Niilo, mutta pani varmuuden vuoksi suuren kiven säkkiin, sitoi kiinni suun ja työnsi säkin menemään. Loiskis! jo putosi Iso-Niilo jokeen ja meni paikalla pohjaan.

"Pelkään pahasti, ettei hän löydä karjaa!" sanoi Pikku-Niilo ja läksi ajamaan kotiin lehmiään.

TODELLINEN PRINSESA.

Oli kerran prinssi, joka tahtoi puolisokseen prinsessaa, mutta ei hän olisi huolinut kuin _todellisesta_ prinsessasta. Ja hän kiersi maat ja mantereet ja etsi etsimistään, mutta aina tuli esteitä vastaan. Prinsessoja oli yllin kyllin, mutta ei hän koskaan saanut selville olivatko he _todellisia_ prinsessoja. Aina tahtoi olla jotakin, joka ei ollut aivan paikoillaan. Hän palasi kotiin murheellisena, sillä hän olisi niin mielellään tahtonut todellisen prinsessan.

Eräänä iltana oli hirveä rajuilma. Ukkonen jyrisi ja salamat sinkoilivat, satoi kuin kaatamalla. Kerrassaan kamalaa oli. Äkkiä koputettiin kaupungin porttiin, ja vanha kuningas meni avaamaan. -- Portin takana seisoi prinsessa. Mutta herranen aika sentään kuinka sade ja rajuilma olivat häntä runnelleet! Virtana valui vesi hänen vaatteistaan ja hiuksistaan, vettä meni sisään kengän kärjistä ja tirsui ulos kantapäistä. Ja prinsessa sanoi olevansa todellinen prinsessa.

"Pian se nähdään!" ajatteli vanha kuningatar. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, vaan meni makuuhuoneeseen, mätti sängystä kaikki makuuvaatteet ja pani pohjalle herneen. Sitten hän otti kaksikymmentä aluspatjaa, latoi ne herneen päälle ja pani vielä aluspatjojen päälle kaksikymmentä untuvapatjaa. Tässä vuoteessa tuli prinsessan nukkua yönsä.

Aamulla häneltä kysyttiin kuinka hän oli nukkunut.

"Voi, voi, niin kauhean huonosti!" sanoi prinsessa. "Tuskin olen koko yönä ummistanut silmiäni. Jumala ties mitä sängyssä olikaan! Jotakin kovaa allani oli, sen vain tiedän. Koko ruumiini on sinelmiä täynnä. Tämä on aivan kauheaa!"

Johan sen toki ymmärsi, että hän oli todellinen prinsessa, koska hän kahdenkymmenen aluspatjan ja kahdenkymmenen untuvapatjan alta oli huomannut herneen. Niin herkkäihoinen saattoi olla ainoastaan todellinen prinsessa.

Prinssi otti hänet nyt vaimokseen, sillä tiesihän hän saavansa todellisen prinsessan. Mutta herne vietiin museoon, ja siellä se on tänäkin päivänä, jollei joku ole vienyt sitä.

Sen pituinen se!

PIKKU IIDAN KUKKASET.

"Kukka raukkani ovat aivan kuolleet!" valitti pikku Iida. "Illalla ne olivat niin kauniit, ja nyt riippuvat kaikki lehdet lakastuneina! Miksi ne ovat kuihtuneet?" kysyi hän ylioppilaalta, joka istui sohvassa. Iida piti ylioppilaasta, sillä hän osasi kauniita satuja ja leikkeli kaikellaisia hauskoja kuvia, kuten sydämiä, joissa pienet naiset tanssivat, kukkasia ja suuria linnoja, joitten ovia saattoi avata. Ylioppilas oli kovin hauska mies.

"Miksi kukkaset tänään näyttävät niin huonoilta?" kysyi Iida toistamiseen ja näytti ylioppilaalle kukkavihkoa, joka todella oli aivan kuihtunut.

"Niin, koetappas nyt arvata mikä niitä vaivaa?" sanoi ylioppilas. "Kukkaset ovat yöllä olleet tanssiaisissa ja sentähden eivät ne nyt jaksa pitää päitään pystyssä!"

"Mutta eiväthän kukkaset osaa tanssia!" sanoi pikku Iida.

"Osaavat kyllä", sanoi ylioppilas, "kun vain tulee pimeä ja me muut nukumme, niin ne rupeavat iloisesti hyppelemään. Ne pitävät miltei joka yö tanssiaisia!"

"Eivätkö lapset pääse niihin tanssiaisiin?"

"Pääsevät kyllä", sanoi ylioppilas, "pikkuruikkuiset hanhenruohot ja kielot kyllä pääsevät!"

"Missä kauneimmat kukat tanssivat?" kysyi pikku Iida.

"Etkö ole käynyt ulkopuolella kaupunkia sillä suurella linnalla, missä kuningas kesäisin asuu ja missä on niin kaunis puutarha ja paljon, paljon kukkia? Olethan nähnyt joutsenet, jotka uivat luoksesi, kun sirottelet niille leivänmurusia. Siellä pidetään tanssiaisia, se on varma se!"

"Olin minä eilen siellä puutarhassa äidin kanssa", sanoi Iida, "mutta puut olivat aivan paljaina eikä näkynyt yhtään kukkia. Missä ne ovat? Kesällä niitä oli niin paljon!"

"Ne ovat sisällä linnassa!" sanoi ylioppilas. "Katsoppas, heti kun kuningas ja hänen hovilaisensa muuttavat tänne kaupunkiin, rientävät kukkaset puutarhasta linnaan pitämään lystiä. Näkisitpäs vain!

"Kaksi kauneinta ruusua nousee valtaistuimelle kuninkaaksi ja kuningattareksi.

"Kaikki punaiset esikot asettuvat sivuille ja kumartelevat siinä. He ovat kamariherroja. Paikalle saapuu mitä ihanimpia kukkasia, ja suuret tanssit alkavat; siniset orvokit ovat olevinaan merikadetteja, he tanssittavat hyasintteja ja krokuksia ja sanovat heitä neideiksi. Tulpanit ja suuret, keltaiset liljat ovat vanhoja rouvia, jotka valvovat, että tanssitaan somasti ja sopivaisesti!"

"Mutta", kysyi pikku Iida, "eikö kukaan tee kukkasille pahaa, kun he tanssivat kuninkaan linnassa?"

"Kukaan ei oikeastaan tiedä että he tanssivat kuninkaan linnassa!" vastasi ylioppilas. "Joskus yöllä tulee kyllä vanha linnanhallia, jonka on määrä vartioida linnaa. Hän kantaa suurta avainkimppua, ja heti kun kukkaset kuulevat avainten helisevän, vaikenevat he, hiipivät piiloon pitkien uutimien taa ja vain kurkistavat esiin sieltä. 'Kyllä minun nenääni tuntuu, että täällä on kukkasia!' sanoo vanha linnanhaltia, mutta ei näe mitään."

"Kuinka hauskaa!" sanoi pikku Iida ja taputti käsiään. "Mutta enkö _minäkään_ näkisi kukkasia?"

"Näkisit kyllä", sanoi ylioppilas. "Kun sinä nyt taas tulet linnalle, niin kurkista vain sisään ikkunasta. Kyllä sinä ne näet. Minä kurkistin tänään. Sohvalla loikoili pitkä, keltainen narsissi, joka kuvitteli olevansa hovineiti!"

"Voivatko kasvitieteellisen puutarhan kukat päästä sinne? Voivatko ne kulkea sen pitkän matkan?"

"Se on varma se!" sanoi ylioppilas, "sillä ne voivat lentääkin, jos tahtovat. Olethan sinä nähnyt perhosia, punaisia, keltaisia ja valkeita perhosia. Ne ovat ihan kukkasten näköisiä ja kukkasia ne ovat olleetkin, sillä ne ovat varrestaan ponnahtaneet korkealle ilmaan, räpytelleet lehtiään niinkuin mitäkin siipiä ja lähteneet lentoon. Ja koska ne ovat käyttäytyneet hyvin, ei niiden ole tarvinnut palata kotiin istumaan kiinni varteensa, vaan ne ovat saaneet luvan lähteä lentämään päivälläkin, ja vihdoin ovat lehdet muuttuneet oikeiksi siiviksi. Senhän sinä itsekin olen nähnyt.

"Ehkäpä kasvitieteellisen puutarhan kukat eivät koskaan ole olleetkaan kuninkaan linnassa. Ehkeivät ne laisinkaan tiedä kuinka hauskaa siellä on öisin. Mutta minäpä keksin keinon. Kyllä hämmästyy naapurinne kasvitieteen professori, joka asuu tässä vieressä, tiedäthän?

"Kun sinä nyt tulet hänen puutarhaansa, pitää sinun kertoa jollekin kukkaselle, että linnassa on suuret tanssiaiset. Se kukka kertoo uutisen toisille kukkasille, ja sitten ne kaikki lähtevät lentoon. Kun professori tulee puutarhaan, ei hän tapaa siellä ainoaakaan kukkaa. Silloin professori miettimään minne ne ovatkaan joutuneet."

"Mutta kuinka kukkanen voi kertoa toisille kukkasille. Eiväthän kukkaset osaa puhua!"

"Ei, eivät osaakaan!" vastasi ylioppilas; "mutta ne viittovat toisilleen. Etkö ole huomannut, että kun vähänkään tuulee, kukkaset nyökyttävät päitään ja liikuttavat vihreitä lehtiään. Se on yhtä selvää kieltä kuin puhuminenkin!"

"Ymmärtääkö professori sitten viittomiskieltä?" kysyi Iida.

"Ymmärtää tietysti! Yhtenä aamuna hän tulee puutarhaansa ja näkee suuren nokkosen liikuttelevan lehtiään kauniille punaiselle neilikalle. Nokkonen sanoo: sinä olet niin kaunis, ja minä pidän sinusta niin paljon! mutta sellaista ei professori saata kärsiä. Heti paikalla hän lyö nokkosta sormille lehdet ovat nimittäin nokkosen sormia -- mutta silloin hän polttaa hyppysensä, ja senjälkeen ei hän enää koskaan tohdi koskea nokkoseen!"

"Sepä hauskaa!" sanoi pikku Iida hymyillen.

"Ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia!" sanoi ikävä vanha kanslianeuvos, joka oli tullut Iidan vanhempia tervehtimään ja istui sohvassa; hän ei voinut kärsiä ylioppilasta ja torui torumistaan nähdessään hänen leikkelevän niitä hauskoja, hullunkurisia kuvia: milloin hän leikkasi miehen, joka riippui hirsipuussa, sydän kourassa -- hän oli ollut sydämenvaras; milloin hän leikkasi vanhan noitaämmän, joka ratsasti luudalla ja kantoi miestään nenänsä päällä. Sitä ei kanslianeuvos voinut kärsiä, vaan intti inttämistään: "ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia. Se on tyhmää mielikuvitusta!"

Mutta pikku Iidan mielestä ylioppilas kuitenkin oli kertonut hyvin hauskoja juttuja hänen kukkasistaan, ja hänen täytyi alituisesti niitä ajatella.

Kukkasten päät riippuivat aivan rentoina, raukat olivat niin väsyksissä, kun olivat tanssineet koko yön. Varmaan ne olivat kipeinä.

Iida vei ne somalle, pienelle pöydälle muitten leikkikalujensa joukkoon. Koko pöytälaatikko oli täynnä leluja.

Pienessä sängyssä makasi Iidan nukke, Sofia, mutta Iida sanoi sille: "nyt sinun täytyy nousta, Sofia, ja tyytyä nukkumaan tämän yön laatikossa, sillä katso, nämä kukkasraukat ovat kipeät. Ehkä ne paranevat, kun saavat nukkua sängyssäsi!" Iida nosti nuken sängystä, mutta se oli äreän näköinen eikä virkkanut sanaakaan, sillä sitä harmitti, kun se ei saanut pysyä sängyssään.

Iida pani kukkaset nuken sänkyyn, veti pienen peitteen niiden päälle, käski niiden nukkua kiltisti ja lupasi keittää niille teetä, että ne paranisivat ja huomenna pääsisivät pystyyn. Ja hän veti tarkasti uutimet pienen sängyn eteen, jottei päivä paistaisi silmiin.

Hän ei koko iltana saanut mielestään ylioppilaan kertomuksia ja ennen maatapanoa hiipi hän ikkunan luo kurkistamaan uudinten taa, missä äidin kauniit kukkaset, hyasintit ja tulpanit kasvoivat. "Kyllä minä tiedän, että te yöllä menette tanssiaisiin!" kuiskasi hän. Mutta kukkaset eivät olleet ymmärtävinään mitään eivätkä lehteäkään liikauttaneet. Mutta pikku Iida tiesi kun tiesikin heidän salaisuutensa.

Sängyssään hän vielä pitkän aikaa ajatteli miten hauskaa olisi nähdä kauniitten kukkasten tanssivan kuninkaan linnassa. "Ovatkohan minun kukkaseni todella olleet mukana?"

Mutta sitten hän vaipui uneen. Yöllä hän taas heräsi. Hän oli nähnyt unta kukkasista ja ylioppilaasta, jota kanslianeuvos torui siitä, että hän ajoi lapsen päähän hullutuksia. Makuukamarissa oli kaikki ihan hiljaa, pöydällä paloi yölamppu, ja isä ja äiti nukkuivat.

"Makaavatkohan kukkaseni Sofian sängyssä?" virkkoi hän itsekseen. "Minä tahtoisin niin mielelläni tietää sen!" Hän kurotti hiukkasen päätään ja katsahti oveen, joka oli raollaan. Viereisessä huoneessa olivat sekä kukkaset että kaikki hänen lelunsa. Hän kuunteli. Jo rupesi tuntumaan siltä kuin olisi soitettu pianoa, mutta aivan hiljaa ja kauniimmin kuin hän koskaan oli kuullut soitettavan.

"Nyt kukkaset varmaan tanssivat!" virkkoi hän. "Voi kuinka mielelläni minä tahtoisin nähdä." Mutta hän ei uskaltanut nousta, jotteivät isä ja äiti heräisi. "Kun ne tulisivat tänne!" sanoi hän; mutta kukkaset eivät tulleet, musiikki vain soi soimistaan ja niin ihmeen kauniisti. Ei hän enää saanut olluksi, kun se oli niin kaunista, vaan hän kapusi pienestä sängystään, hiipi hiljaa ovelle ja kurkisti viereiseen huoneeseen. Voi, voi sitä iloa mikä häntä odotti!