Part 11

"Minähän näen ja kuulen!" ajatteli satakauno, "aurinko paistaa minuun ja tuuli suutelee minua. Minä olen sentään kovin onnellinen!"

Aidan sisäpuolella seisoi monta ylpeää, ylhäistä kukkaa. Jota vähemmän niissä oli lemua, sitä enemmän ne koreilivat. Pionit pöyhistivät lehtiään tullakseen suuremmiksi kuin ruusut, mutta koko ei suinkaan aina ole arvon määrääjänä! Tulpanien värit olivat erinomaisen kauniit, ja ne osasivatkin seisoa kenossa kauloin, jotta niitä oikein katseltaisiin. Ne eivät kiinnittäneet vähääkään huomiota nuoreen satakaunoon aidan takana, mutta sen sijaan katseli satakauno niitä ja ajatteli: "kuinka ne ovat rikkaat ja kauniit! varmaan tuo sorja lintu lentää niitä tervehtimään! Jumalan kiitos, että minä seison näin likellä, niin saan nähdä koko komeuden!" Mutta juuri kun satakauno näitä ajatteli, kuului "kvirrevit!" ja leivonen tulla löyhytteli, mutta ei se lentänyt pioneja ja tulpaneja tervehtimään, vaan nurmeen se lensi, suoraan köyhän satakaunon luo, joka pelästyi ja ilostui niin, ettei se tietänyt mitä ajatella.

Pieni lintu hyppeli kukkasen ympärillä ja lauloi: "kuinka nurmi on pehmeää, ja mikä herttainen pieni kultasydän, hopeahelma kukka täällä kasvaa!" Keltainen piste keskellä kukkaa oli todella kuin kulta, ja pienet lehdet ympärillä paistoivat häikäisevän valkoisina.

Ei saata sanoin kuvata kuinka onnellinen pieni satakauno oli! Lintu suuteli sitä nokallaan, lauloi sille ja lensi sitten takaisin siniseen ilmaan. Kului hyvän aikaa ennenkuin kukkanen pääsi takaisin tajuihinsa. Kainostellen, ylen onnellisena katsahti se puutarhakukkiin; olivathan ne nähneet mikä kunnia ja autuus oli tullut sen osaksi, täytyihän niiden käsittää kuinka iloinen se oli. Mutta tulpanien ryhti oli entistä ylpeämpi ja niiden kasvot olivat tavattoman terävät ja punaiset, sillä niitä oli harmittanut. Pionit olivat oikeita paksupäitä. Huu! onneksi ne eivät osanneet puhua, sillä kyllä satakauno silloin olisi saanut kuulla kunniansa. Pieni kukka parka kyllä näki, että ne olivat huonolla tuulella, ja se siihen kovasti koski. Samassa tuli puutarhaan tyttö, kädessä suuri, terävä, kiiltävä veitsi. Hän astui suoraa päätä tulpanien joukkoon ja rupesi leikkelemään niitä poikki. "Uh!" huokasi pieni satakauno, "tämähän on kauheaa, nyt ne ovat mennyttä kalua!" Tyttö katosi ja vei tulpanit mukanaan. Satakauno iloitsi siitä, että se seisoi aidan takana nurmessa, pienenä, köyhänä kukkana. Oikein se kiitti Jumalaa, ja kun aurinko laski, sulki se lehtensä, nukkui ja näki koko yön unta auringosta ja pienestä linnusta.

Seuraavana aamuna, kun kukkanen taas onnellisena ojensi valkoiset lehtensä valoa ja aurinkoa kohti, tunsi se linnun äänen, mutta sen laulu kaikui kovin surulliselta. Niin, leivosraukalla oli syytä suruun, sillä se oli otettu kiinni ja istui nyt häkissä avonaisen ikkunan luona. Se lauloi ajoista, jolloin se vapaana ja onnellisena lenteli ilmassa, lauloi nuoresta, vihreästä, viljavasta maasta, lauloi siipiensä ihanasta lennosta korkeitten ilmojen halki. Lintu raukka ei ollut hyvällä tuulella, vankina istui se häkissään.

Pieni satakauno olisi niin sydämensä pohjasta halunnut auttaa sitä, mutta millä lailla? Oli vaikea keksiä keinoa. Kukkanen miltei unohti kaiken ihanuuden ympärillään, unohti lämpöisen auringonpaisteen, unohti omien lehtiensä kauneuden. Oi, se ei saattanut muuta ajatella kuin vangittua lintua, jonka hyväksi se todella ei saattanut mitään tehdä.

Samassa tuli kaksi pientä poikaa puutarhasta; toisen kädessä oli suuri, terävä veitsi, aivan samallainen kuin se, jolla tyttö oli leikannut poikki tulpanit. He astuivat suoraan satakaunoa kohti, joka todella ei saattanut käsittää mitä he tahtoivat.

"Tästä me leikkaamme leivolle sievän turpeen!" sanoi toinen pojista ja viilsi veitsellään neliön satakaunon ympärille, niin että se jäi keskelle turvetta.

"Revi pois kukkanen!" sanoi toinen pojista. Satakauno vapisi pelosta, sillä olisihan se menettänyt henkensä, jos se olisi revitty ylös maasta, ja silloin sen vasta oikein teki mieli elää, kun se piti turpeessa vietämän häkkiin vangitun leivon luo.

"Ei, anna sen olla!" sanoi toinen poika, "se kasvaa siinä niin kauniisti!" ja satakauno sai jäädä paikoilleen ja joutui häkkiin leivon luo.

Mutta lintu raukka suri ääneen vaikeroiden kadotettua vapauttaan ja räpytti siipiään häkin rautalankoja vastaan. Pieni satakauno ei osannut puhua, ei lausua ainoaakaan lohdutuksen sanaa, vaikka se niin tavattoman mielellään olisi tahtonut. Niin kului koko aamupäivä.

"Täällä ei ole vettä!" sanoi vangittu lintu. "Ovat kaikki lähteneet ulos jättämättä minulle pisarankaan vertaa juomista! Kurkkuni on polttavan kuiva! Sisässäni on tulta ja jäätä, ja ilma on niin raskasta hengittää! Oi, kuolla minun täytyy, jättää lämmin päiväpaiste, raikas, vihreä nurmi, koko Jumalan ihana maailma!" ja lintu kaivoi pienen nokkansa syvälle viileään turpeeseen, saadakseen edes hiukan virkistystä. Silloin sattui sen silmä satakaunoon ja se nyökytti kukkaselle päätään, suuteli sitä nokallaan ja sanoi: "pieni kukka raukka, sinunkin täytyy täällä kuihtua! Sinut ja pienen vihannan nurmitukkosen ovat minulle antaneet koko maailmaan sijaan, jonka omistin vapaassa ilmassa! Jokaista pientä heinänhelvettä pidän vihreänä puuna, jokaista sinun valkeaa lehteäsi tuoksuvana kukkasena! Oi, te vain kerrotte minulle kuinka paljon olen kadottanut!"

"Kun voisinkin häntä lohduttaa!" ajatteli satakauno, mutta se ei osannut liikuttaa lehteäkään Sen hennot lehdet lemusivat kuitenkin paljoa voimakkaammin kuin tavallisesti; sen huomasi lintukin, ja vaikka se oli nääntymäisillään janoon ja vaikka se tuskissaan repi rikki vihreitä heinänhelpeitä, ei se kajonnut kukkaan.

Tuli ilta, mutta ei ketään kuulunut tuomaan lintu raukalle vesipisaraa. Silloin oikaisi se suoraksi sorjat siipensä ja räpytteli niitä tuskallisesti. Sen laulu oli vain surullista piipotusta; pieni pää painui kukkaa vastaan ja linnun sydän särkyi surusta ja ikävästä: ei saattanut kukkakaan kääriä kokoon lehtiään eikä nukkua kuten edellisenä iltana, sen pää nuokkui sairaana, surevana maata kohti.

Vasta seuraavana aamuna tulivat pojat, ja kun he huomasivat linnun kuolleen, itkivät he katkerasti ja kaivoivat sille kauniin haudan, jonka koristivat kukkien lehdillä. Linnun ruumis pantiin kauniiseen, punaiseen rasiaan, ruhtinaallisesti piti se haudattaman, lintu raukka! Kun se eli ja lauloi, unohtivat he sen, antoivat sen istua häkissä, kärsiä ja ikävöidä. Nyt sitä kunnioitettiin ja ikävöitiin.

Mutta turve, jossa satakauno kasvoi, viskattiin maantielle tomuun. Ei kukaan muistanut kukkaa, joka kuitenkin oli rakastanut pientä lintua enemmän kuin kukaan muu ja joka niin mielellään olisi tahtonut lohduttaa sitä!

VAKAA TINASOTAMIES.

Oli kerran viisikolmatta tinasotamiestä. He olivat kaikki veljeksiä, sillä kaikki he olivat syntyneet vanhasta tinalusikasta. Heillä oli kivääri kädessä, niska kenossa, ja heidän univormunsa oli punainen ja sininen, aika kaunis univormu. Kun heidän laatikkonsa kansi avattiin ja heille ensi kertaa puhuttiin ihmiskieltä, kuulivat he sanan: "Tinasotamiehiä!" Sen huusi pieni poika käsiään taputtaen. Hän oli saanut tinasotamiehet syntymäpäivälahjakseen ja rupesi heti asettelemaan niitä pöydälle. Toinen sotamies oli aivan toisen näköinen, yksi ainoa erosi hiukan toisista. Hänellä oli yksi ainoa jalka, sillä hänet oli valettu viimeiseksi ja tina oli loppunut kesken. Hän seisoi kuitenkin yhdellä jalallaan aivan yhtä vakavasti kuin toiset kahdella jalallaan, ja juuri tämän yksijalkaisen elämänvaiheet tulivat merkillisiksi.

Pöydällä, jolle heidät asetettiin, oli paljon muita leikkikaluja. Eniten pisti silmään kaunis paperilinna. Pienistä ikkunoista saattoi nähdä saleihin. Edustalla seisoi vähäisiä puita pienen, pyöreän peilin ympärillä, se oli olevinaan järvi. Vahajoutsenet uiskentelivat järvessä ja katselivat kuviaan veden kalvossa. Kaikki oli siroa ja sievää, mutta kauniimpi kuin mikään muu oli pieni neiti, joka seisoi linnan ovella. Hän oli hänkin tehty paperista, mutta hänen hameensa oli loistavinta silkkiä ja olkapään päällitse kulki kuin vaippana sininen nauha. Keskelle nauhaa oli pistetty paistava paljetti, yhtä suuri kuin hänen koko kasvonsa. Pieni neiti ojensi molempia käsiään ilmaan, sillä hän oli tanssijatar. Toisen jalkansa oli hän nostanut niin korkealle, ettei tinasotamies laisinkaan saattanut sitä nähdä, vaan luuli neidolla olevan yhden ainoan jalan niinkuin hänellä itselläänkin:

"Se tyttö sopisi minun vaimokseni!" ajatteli hän, "mutta hän on ylhäinen neiti, hän asuu linnassa, eikä minulla ole kuin laatikko, jossa meitä jo ennestään asuu viisikolmatta. Ei se asunto kelpaa hänelle, mutta pitää minun joka tapauksessa koettaa päästä hänen tuttavuuteensa!". Ja sitten laskeutui tinasotamies pitkäkseen nuuskarasian taakse, joka oli pöydällä. Sieltä saattoi hän rauhassa katsella hienoa pientä neitiä, joka lakkaamatta seisoi yhdellä jalalla, joutumatta pois tasapainostaan.

Illalla pistettiin kaikki muut tinasotamiehet laatikkoon, ja talonväki pani levolle. Silloin rupesivat leikkikalut leikkimään, heille tuli vieraita, he olivat sotasilla, he pitivät tanssiaisia. Tinasotamiehet rämistelivät laatikossa, sillä heidän teki mieli mukaan, mutta he eivät saaneet auki kantta. Pähkinänmusertaja heitti kuperkeikkaa, kivikynä karkeloi taululla, he pitivät sellaista elämää, että kanarialintu heräsi ja rupesi ottamaan osaa keskusteluun; hän puhui runomitalla. Ainoastaan tinasotamies ja pieni tanssijatar eivät liikahtaneet paikoiltaan. Neiti pysytteli horjumatta varpaansa kärjellä, molemmat käsivarret ilmassa. Tinasotamies seisoi vakaasti toisella jalallaan, eikä hänen silmänsä hetkeksikään hievahtaneet tytöstä.

Jo löi kello kaksitoista. Lupsis! silloin pamahti nuuskarasian kansi auki, mutta ei siellä ollut tupakkaa, ei, sieltä tuli pieni musta peikko, sellainen oikea noitaukko.

"Kuuleppas tinasotamies!" virkkoi peikko, "pidä sinä kurissa silmäsi!"

Mutta tinasotamies ei ollut kuulevinaan.

"Niin, niin, odota sinä vain huomiseen!" sanoi peikko.

Huomispäivä koitti, ja kun lapset nousivat, joutui tinasotamies ikkunalle. Lieneekö sitten noita tehnyt temppujaan vai tullut ristiveto, mutta äkkiä lensi ikkuna auki ja sotamies putosi nurin narin kolmannesta kerroksesta kadulle. Se se oli menoa, hän käänsi jalkansa ilmaan ja jäi päälaelleen seisomaan, painetti kiinni katukivityksessä.

Palvelustyttö ja pieni poika riensivät paikalla etsimään, mutta vaikka he olivat sotkemaisillaan hänet jalkoihinsa, eivät he nähneet häntä. Jos tinasotamies olisi huutanut: tässä minä olen, niin he paikalla olisivat löytäneet hänet, mutta ei hänen mielestään sopinut ruveta huutamaan, kun oli univormussa.

Rupesi satamaan, pisaroiden tulo tiheni tihenemistään, vihdoin satoi kaatamalla. Sateen lakattua tuli kaksi katupoikaa.

"Katsoppas!" virkkoi toinen, "tuolla on tinasotamies! Hän saa lähteä purjehdusmatkalle!"

Sitten he tekivät sanomalehdestä veneen, panivat tinasotamiehen veneeseen ja laskettivat hänet purjehtimaan alas katuojaa. Itse he juoksivat rinnalla ja leipoivat käsiään. Varjelkoon, kuinka suuria laineita katuojassa kävi! Siellä kulki oikea virta, mutta sade olikin ollut hyvin rankka. Paperivene hyppeli ylös, alas; välistä pyörähti se ihan ympäri, niin että tinasotamies tärisi. Mutta hän pysyi kaiken aikaa vakaana, ei räpäyttänyt silmää, ei muuttanut asentoa, vaan makasi kivääri kainalossa.

Äkkiä joutui vene leveän! ojasillan alle. Tuli pimeä ikäänkuin hän olisi maannut omassa laatikossaan.

"Minnekähän minä nyt joudun?" ajatteli hän. "Niin, niin, tämä on peikon syy! Oi, jospa vain pieni neiti istuisi täällä veneessä, niin saisi tulla kahta pahempi pimeys!"

Samassa tuli suuri vesirotta, joka asui ojasillan alla.

"Onko sinulla passia?" kysyi rotta. "Tänne passi!"

Mutta tinasotamies vaikeni ja pusersi entistä lujemmin kivääriä rintaansa vastaan. Vene kiiti eteenpäin, ja rotta jäi paikoilleen huutamaan. Huijui kuinka se kiristeli hampaitaan ja kirkui puupulikoille ja heinänkorsille.

"Ottakaa kiinni! ottakaa kiinni! hän ei ole maksanut tullia! hänellä ei ole passia!"

Mutta virta kiihtyi kiihtymistään, tinasotamies näki jo päivän häämöttävän ja siltapalkkien loppuvan, mutta samassa sattui hänen korvaansa kohina, joka oli omiaan pelästyttämään urhoollisenkin miehen. Katsoppas, siltapalkkien päässä syöksyi katuoja suureen kanavaan ja kulku siitä saattoi hänelle olla yhtä vaarallinen kuin meille lasku suuresta vesiputouksesta.

Hän oli jo joutunut niin likelle, ettei hän enää saattanut pysähtyä. Vene syöksyi eteenpäin, tinasotamies raukka pysyi kankeana kuin seiväs, jokaisen täytyi tunnustaa, että hän silmää räpäyttämättä kesti koetuksensa. Vene kieppui kolme, neljä kertaa ympäri ja tuli sitten täyteen vettä. Uppoaminen oli edessä. Tinasotamies seisoi kaulaa myöten vedessä ja vene upposi uppoamistaan. Paperi suli minkä ehti, vesi peitti jo sotamiehen pään, -- silloin ajatteli hän herttaista pientä tanssijatarta, jota hän ei enää milloinkaan saisi nähdä, ja hänen korvissaan kaikui:

#p "Riennä, riennä, sotamies! Kuolemaan sun kulkee ties!" p#

Paperi halkesi, ja tinasotamies syöksyi veteen mutta joutui samassa suuren kalan kitaan.

Hui kuinka tuli pimeä! Kalan vatsassa oli vielä synkempää kuin ojasillan alla, ja sitten siellä oli niin ahdasta. Mutta tinasotamies pysyi vakaana, makasi suorana kuin seiväs, kivääri kainalossa.

Kala hyppi ja kieppui, se teki mitä kamalimpia liikkeitä, vihdoin viimein se pysähtyi ja oli ihan hiljaa. Oli kuin salama olisi iskenyt siihen. Jo paistoi vastaan kirkas päivä, ja joku huusi: "Tinasotamies!" Kala oli joutunut ihmisen pyydykseen, torille ja sieltä keittiöön, missä palvelustyttö halkaisi sen suurella veitsellä. Hän kävi hyppysineen kiinni sotamieheen ja vei hänet sisähuoneeseen. Paikalla riensivät kaikki katsomaan sitä merkillistä miestä, joka oli matkustanut kalan vatsassa. Mutta tinasotamies ei ollut ensinkään ylpeä. He asettivat hänet pöydälle ja -- voi ihmettä ja kummaa! Tinasotamies oli palannut samaan huoneeseen, missä hän ennen oli ollut, hän näki samat lapset, ja samat leikkikalut olivat pöydällä. Entisellään oli linnakin ja herttainen pieni tanssijatar. Neiti seisoi yhä toisella jalallaan ja piti toista korkealla ilmassa, hän oli hänkin vakaana pysynyt paikoillaan. Tämä liikutti tinasotamiehen mieltä niin, että hän oli vuodattamaisillaan tinakyyneliä, mutta eihän sellainen olisi sopinut. Hän katsoi neitiin, ja neiti katsoi häneen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään.

Samassa tuli toinen pikkupojista ja viskasi sotamiehen suoraan uuniin. Hänellä ei ollut siihen mitään syytä. Nuuskarasian noita varmaan oli pitänyt peliään.

Tinasotamies seisoi liekkien keskellä hirveässä kuumuudessa. Ei hän itsekään tietänyt tuliko hänessä poltti vaiko rakkaus. Hänen värinsä olivat kokonaan kuluneet; matkan rasitukset vaiko suru häntä olivat kuluttaneet, sitä ei kukaan saattanut sanoa. Hän loi katseensa pieneen neitiin, ja neiti katsoi häneen. Sotamies tunsi sulavansa, mutta seisoi yhä vakaana, kivääri kainalossa. Samassa avasi joku oven, tuulenpuuska kävi kiinni tanssijattareen, ja hän lensi keveänä kuin keijukainen uuniin tinasotamiehen luo, hulmahti tuleen ja hävisi. Tinasotamies suli palloksi, ja kun palvelustyttö seuraavana päivänä otti tuhkaa uunista, tapasi hän hänet pienenä tinasydämenä. Tanssijattaresta ei ollut jälellä muuta kuin paljetti, ja sekin oli palanut sysimustaksi.