Part 10

"Huijui!" huusi hän ja karkasi suinpäin alas, päästäkseen suihkukylpyyn. Saunapalvelijalta pääsi paha parahdus, kun hän näki miehen täysissä tamineissaan siellä.

Lääkärinkokelaalla oli vielä niin paljon mielenmalttia, että hän huomasi kuiskata: "olen lyönyt vetoa!" mutta kun hän pääsi omaan huoneeseensa, toimitti hän ensi työkseen niskaansa suuren espanjalaisen kärpäslaastarin ja selkäänsä toisen samallaisen, jotta hulluus häviäisi.

Seuraavana aamuna oli hänen selkänsä verissä. Sen verran oli hän hyötynyt Onnettaren kalosseista.

V. Kopistin muuttuminen.

Tietysti emme vielä ole unohtaneet yövartiaa. No niin, yövartia muisti vihdoin kalossit, jotka oli löytänyt ja vienyt jalassaan sairashuoneelle. Hän nouti ne pois, mutta kun ei luutnantti eivätkä muutkaan sen kadun asukkaat tunnustaneet niitä omikseen, vei hän ne poliisikamariin.

"Ihan ne ovat kuin minun kalossini!" virkkoi eräs herroista kopisteista tarkastaessaan löydettyä tavaraa ja asetti ne omien kalossiensa viereen. "Tuskinpa suutarin silmä osaisi erottaa niitä toisistaan!"

"Herra kopisti!" sanoi palvelija, joka astui huoneeseen papereja kädessä.

Kopisti kääntyi puhumaan miehen kanssa, mutta kun hän oli mennyt ja kopisti taas katsahti kalosseihin, ei hän tietänyt, oikeanpuoliset vaiko vasemmanpuoliset olivat hänen omansa. "Varmaan ne, jotka ovat märät!" päätteli hän. Silloin hän kuitenkin erehtyi, sillä ne kalossit olivat Onnettaren. Mutta miksei poliisikin voisi erehtyä? Kopisti pani kalossit jalkaansa ja pisti toisia papereja taskuunsa, toisia kainaloonsa. Kotona ne olivat luettavat ja jäljennettävät. Mutta sattuipa juuri olemaan sunnuntaiaamupäivä ja kaunis ilma. Eipä olisi hullummaksi lähteä Fredriksbergiin, mietti kopisti ja ryhtyi tuumasta toimeen.

Tuskinpa saattoi löytyä hiljaisempaa ja ahkerampaa ihmistä kuin tämä nuori mies. Suomme sydämestämme, että hän saa hiukan kävellä, hän istuu niin paljon, että käveleminen tekee hänelle ylen hyvää. Alussa kulki hän ajattelematta mitään, eikä kalosseilla siis ollut tilaisuutta näyttää taikavoimaansa.

Puukujassa tuli häntä vastaan tuttava, nuori runoilija, joka kertoi, että hän seuraavana päivänä lähtee kesämatkalleen.

"No, joko te nyt taas lähdette liikkeelle!" sanoi kopisti. "Teitä onnellista, vapaata ihmistä! Te lennätte minne tahdotte, meillä muilla on kahleet jalassa!"

"Mutta ne kahleet ovat kiinni leipäpuussa!" vastasi runoilija. "Teidän ei tarvitse murehtia huomispäivää, ja kun te tulette vanhaksi, saatte eläkkeen!"

"Teidän ammattinne on kuitenkin paras!" sanoi kopisti. "Huvikseenhan sitä ihminen runoilee; koko maailma teitä mairittelee, ja sitten te olette oma herranne. Koettaisittepa istua tuomarina tutkimassa kaikellaisia rivoja juttuja!"

Runoilija pudisti päätään, kopisti pudisti niinikään päätään, molemmat pitivät oman päänsä ja erosivat.

"Omituista väkeä nuo runoilijat!" sanoi kopisti. "Olisipa hauska syventyä tuollaiseen luonteeseen, itse ruveta runoilijaksi. Olen varma, etten kirjoittaisi sellaisia ruikutuksia kuin muut runoilijat! -- -- -- Mutta onpa nyt oikein runollinen kevätpäivä! Ilma on niin läpikuultavan kirkasta, pilvet niin kauniit, ja vihanta lemuaa ja tuoksuu! En ole moneen vuoteen nauttinut niinkuin tällä hetkellä."

Huomaamme, että hän jo on muuttunut runoilijaksi. Tosin ei sitä saattanut silmin havaita, sillä se on varsin hullu luulo, että runoilija olisi toisen näköinen kuin muut ihmiset; tavallisten ihmisten joukossa voi olla paljoa runollisempia luonteita kuin moni suureksi tunnustettu runoilija onkaan; he eroavat vain siinä, että runoilijalla on parempi henkinen muisti, hän voi pitää kiinni ajatuksesta ja tunteesta, kunnes se kirkkaasti ja elävästi on puhjennut sanaksi, ja sitä eivät muut ihmiset voi. Mutta kun arkiluonteesta tulee lahjakas luonne, on muutos totisesti tapahtunut. Ja tämän muutoksen alaiseksi oli kopisti nyt joutunut.

"Tätä ihanaa ilmaa!" sanoi hän. "Kun sitä hengitän, muistuvat täti Lonen orvokit mieleeni! Niin, silloin olin pieni poika! Hyvä ihme, niitä aikoja en moniin vuosiin ole muistanut! Sitä herttaista vanhaa neitiä! hän asui tuolla pörssin takana. Aina hänellä oli vedessä oksa tai pari vihreää vesaa, vaikka talvi olisi ollut miten kova. Orvokit lemusivat silloinkin, kun minä, voidakseni katsoa ulos, sovittelin kuumennettuja kuparirahoja jäistä ruutua vastaan. Hauska näköala sieltä avautui. Laivat olivat jäätyneet kiinni kanavaan, miehistö oli poissa, ainoana elävänä olentona näkyi vaakkuva varis. Mutta kevättuulien mukana heräsi kanava eloon. Laulun ja eläköön-huutojen kaikuessa sahattiin jää rikki, laivat tervattiin ja taklattiin, sitten ne läksivät vieraille maille. Minä olen jäänyt tänne ja jään ainiaaksi, istun aamusta iltaan poliisikamarissa ja katselen kuinka muut ottavat passia ulkomaanmatkaa varten. Se on minun osani! Niin, niin!" huokasi hän ja seisahtui samassa äkkiä. "Mitä kummia, mikä minun on! Enhän minä ikinä ole ajatellut enkä tuntenut tällaista! Kevätilma mahtaa vaikuttaa tällä tavalla. Se on sekä tuskallista että suloista!" Hän pisti käden taskuunsa, missä paperit olivat. "Nämä johtavat ajatukset toisaalle!" virkkoi hän ja silmäili ensimäistä lehteä. "_Sibrith rouva_, alkuperäinen murhenäytelmä viidessä näytöksessä", luki hän. "Mitä kummaa! Sehän on omaa käsialaani. Olenko minä kirjoittanut tämän murhenäytelmän? _Seikkailu vallilla eli suuri rukouspäivä_, ilveily. -- Mutta mistä minä olen saanut sen? Joku on pistänyt sen taskuuni. Tässä on kirje!" Niin, se oli teatterin johtokunnalta, kappaleet hyljättiin, eikä kirje suinkaan ollut kohtelias. "Niin! niin!" puheli kopisti ja istuutui penkille. Hänen ajatuksensa olivat niin täynnä elämää, hänen sydämensä kuin vaha; vaistomaisesti otti hän käteensä likimmän kukkasen; se oli pieni, vaatimaton satakauno. Se selittää meille yhdessä minuutissa enemmän kuin kasvientutkija monessa luennossa, se kertoo syntymisensä satua, se kuvaa auringonvalon voimaa, joka on levittänyt hennot lehdet ja pakottanut ne lemuamaan. Mies tuli ajatelleeksi elämän taistelua, joka samalla tavalla herättää eloon tunteet rinnassamme. Ilma ja valo kosivat kukkasta, kukkanen suosii valoa, valoon päin se taipuu; kun valo katoaa, kiertää se kokoon lehtensä ja nukkuu ilman syleilyyn. "Valo minua puettaa ja koristaa!" sanoi kukkanen; "mutta ilma sallii sinun hengittää!" kuiskasi runoilijan ääni.

Vieressä seisoi poika, kepillään pieksäen mutalätäkköä. Vesipisarat pärskyivät puitten vihreille oksille, ja kopisti ajatteli niitä miljoonia näkymättömiä eläimiä, jotka pisaroissa nousivat korkeuteen. Niiden kokoon nähden tuntui korkeus tietysti äärettömältä, aivan niinkuin meistä olisi tuntunut, jos meitä olisi pyörrytetty pilvien korkeuteen. Kopisti ajatteli tätä, ajatteli sitä kummaa muutosta, joka oli tapahtunut koko hänen olennossaan. "Minä nukun ja näen unia", hymyili hän; "kummallista se sittenkin on! Kuinka elävästi ihminen voi nähdä unta ja kuitenkin kaiken aikaa tietää, että se on pelkkää unta. Kunhan minä vain huomenna herätessäni muistaisin tämän kaiken, sillä tällä hetkellä minä olen harvinaisen innostuneessa mielentilassa. Katseeni on niin ihmeellisen selvä, mieleni niin virkeä, mutta jos minä huomenna vielä muistan jotakin tästä, niin varmaan pidän sitä hullutuksena, jommoista olen kokenut joskus ennenkin. Unessa ihminen kuulee ja näkee niin paljon viisasta ja kaunista, mutta sen käy niinkuin maahisten kullan; löydettäessä näyttää se niin kirkkaalta ja kauniilta, mutta päivän valossa ei se ole muuta kuin kiviä ja kuihtuneita lehtiä. Oi", huokasi hän suruissaan ja katseli viserteleviä lintuja, jotka iloisina hyppelivät oksalta oksalle. "Ne ovat paljoa onnellisemmat kuin minä. Lentämisen taito on ihana taito, onnellinen, joka sen on saanut! Jos minä tahtoisin muuttua joksikin, niin tahtoisin muuttua tuollaiseksi pieneksi leivoseksi!"

Samassa lerpahtivat takinliepeet ja hihat siiviksi, vaatteet muuttuivat höyheniksi ja kalossit kynsiksi; hän huomasi sen selvästi ja hymyili itsekseen: "no, kyllä minä nyt huomaan näkeväni unta, mutta enhän minä vielä koskaan ole näin hulluja unia nähnyt;" ja hän lensi vihreälle oksalle ja lauloi, mutta laulussa ei ollut runoutta, sillä runoilijaluonne oli jo poissa. Ei kukaan, joka tahtoo tehdä jotakin kunnollista, voi tehdä monta asiaa yhtaikaa. Kalossitkaan eivät voineet toimittaa kuin yhden asian kerrallaan. Kopisti oli halunnut olla runoilija, hän oli tullut siksi; nyt tahtoi hän olla pieni lintu, mutta kun hän tuli linnuksi, menetti hän edelliset ominaisuutensa.

"Tämä on aika hauskaa", puheli hän, "päivällä minä istun poliisikamarissa keskellä vakavia asiakirjoja, yöllä minä unissani lentelen leivosena Fredriksbergin puistossa. Siitä kannattaisi totisesti kirjoittaa kansantajuinen huvinäytelmä!"

Hän lensi nurmeen, käänteli päätään joka taholle ja nokki notkeita heinän helpeitä, jotka hänen nykyiseen kokoonsa nähden tuntuivat suurilta kun Pohjois-Afrikan palmunoksat.

Äkkiä ympäröi häntä pilkkosen pimeä yö, hänen päälleen oli viskattu esine, joka hänestä tuntui suunnattoman suurelta. Se oli suuri lakki, jonka katupoika oli heittänyt linnun päälle. Käsi pistäytyi lakin alle ja kävi kiinni kopistin selkään ja siipiin niin että hän vikisi. Ensi hädässään huusi hän ääneen: "sinä hävytön nulkki! Minä olen poliisikamarin kopisti!" mutta se kaikui pojan korvissa paljaalta piipatukselta. Hän löi lintua nokkaan ja läksi menemään.

Puukujassa kohtasi hän kaksi koulupoikaa. Inhimillisesti puhuen olivat he ylemmän luokan poikia, mutta henkisesti katsoen istuivat he koulun alimmalla luokalla. He ostivat linnun kahdeksalla killingillä, ja niin joutui kopisti Köpenhaminaan erääseen perheeseen Gothersgaden varrella.

"Hyvä, että tämä kaikki on unta!" puhui kopisti, "muuten minä totisesti suuttuisin! Ensin minä olin runoilija, nyt minä olen leivonen! niin, runoilijaluonto se varmaankin vaikutti, että minä muutuin täksi pieneksi elukaksi! Surkea otus se lintu sentään on, varsinkin, kun se joutuu poikien kynsiin. Olisipa hauska tietää kuinka tämä seikkailu päättyy!"

Pojat kuljettivat hänet hyvin komeaan huoneeseen, ja lihava, hymyilevä rouva otti heidät vastaan, mutta ei hän ensinkään pitänyt siitä, että tuollainen yksinkertainen peltolintu, joksi hän leivosta nimitti, tuotiin sisään. Sen päivän lupasi hän sitä sentään kärsiä, ja pojat saivat panna sen tyhjään häkkiin, joka oli ikkunalla. "Ehkä se voi huvittaa Papupoikaa!" lisäsi hän ja hymyili suurelle, vihreälle papukaijalle, joka itsetietoisena keinuttelihe renkaassaan komeassa messinkihäkissä. "Tänään on Papupojan syntymäpäivä!" virkkoi rouva typerän lapsellisesti, "sentähden on pieni peltolintu tullut onnittelemaan!"

Papupoika ei vastannut sanaakaan, kiikkui vain ylpeästi edestakaisin. Sen sijaan rupesi kaunis kanarialintu, joka viime kesänä oli kuljetettu tänne lämpöisestä, lemuavasta maastaan, täyttä kurkkua laulamaan.

"Kirkuja!" sanoi rouva ja viskasi valkoisen nenäliinan häkin peitteeksi.

"Piipii!" huokasi kanarialintu. "Sitä hirveää lumisadetta!" ja vaikeni siihen huokaukseensa.

Kopisti eli peltolintu, kuten rouva sanoi, joutui pieneen häkkiin aivan likelle kanarialintua, eikä papukaijakaan ollut kaukana. Ainoa inhimillinen liruloru, jonka Papupoika osasi lepertää ja joka usein kuului aika hullunkuriselta, oli: "ei, nyt ollaan ihmisiä!" Muuten sen kirkumista oli yhtä mahdoton ymmärtää kuin kanarialinnun viserrystä. Kopisti, joka nyt itse oli lintu, ymmärsi tietysti toveriansa erittäin hyvin.

"Minä lentelin vihreiden palmujen ja kukkivien mantelipuiden alla!" lauloi kanarialintu. "Veljieni ja siskojeni kanssa minä lentelin yli upeitten kukkien ja peilikirkkaan järven, jonka pohjalla kasvit nyökyttivät päitään. Minä näin monta kaunista papukaijaa, ne kertoivat niin hauskoja juttuja, niin pitkiä ja niin paljon juttuja."

"Ne olivat villejä lintuja!" vastasi papukaija, "niillä ei ollut minkäänlaista sivistystä. Ei, nyt ollaan ihmisiä! -- Mikset sinä naura? Koska kerran rouva ja vieraat nauravat, niin kyllä sinunkin kelpaa nauraa. Se osoittaa suurta sivistyksen puutetta, kun ei osaa nauttia sukkeluuksista. Ei, nyt ollaan ihmisiä!"

"Oi, muistatko niitä kauniita tyttöjä, jotka tanssivat levitetyn teltan alla kukkivien puiden juurella? Muistatko makeita hedelmiä ja villien yrttien vilvoittavia mehuja?"

"Muistan kyllä!" vastasi papukaija, "mutta paljoa parempi minun on täällä. Ruoka on hyvää ja kohtelu tuttavallista. Minä tiedän, että minulla on terävä pää, ja muuta en pyydä. Ei, nyt ollaan ihmisiä! Sinä olet runoilijasielu, kuten sanotaan, minulla on laajat tiedot ja älyä; sinä olet niinsanottu nero, mutta sinä et osaa punnita asioita, sinä kohoat noihin korkeisiin luonnon säveliin, ja sentähden viskataan peite häkkisi päälle. Eipäs kohdella minua sillä tavalla, sillä minä olen maksanut enemmän! Minä herätän kunnioitusta nokallani ja osaan vivittää 'vits! vits! vits!' Ei nyt ollaan ihmisiä!"

"Oi sinua, sinä lämmin, kukoistava isänmaani!" visersi kanarilintu. "Ylistää tahdon sinun mustanpuhuvia puistojasi ja tyyniä lahdelmiasi, missä oksat suutelevat kirkasta vedenpintaa, ylistää tahdon välähtelevien veljieni ja siskojeni riemua siellä missä 'erämaan kasvihetteet' [kaktus-kasvit] itävät!"

"Heitä jo tuo ruikutus!" sanoi papukaija. "Sano jotakin, jolle voi nauraa! Nauru on korkeimman henkisen asteen merkki. Osaako koira tai hevonen nauraa? Eivät osaa! Itkeä ne osaavat, mutta naurun lahja on annettu ihmisille yksin. Hohhohhoh!" nauroi Papupoika ja lisäsi sukkeluuteensa: "nyt ollaan ihmisiä!"

"Sinä pieni, harmaa, tanskalainen lintu", virkkoi kanarilintu, "sinäkin olet joutunut vangiksi! Sinun metsissäsi on varmaan kylmä, mutta siellä on toki vapautta. Lähde lentoon! -- ovat unohtaneet sulkea häkkisi; yläikkuna on auki. Lennä, lennä!"

Kopisti lähti lentoon, tuossa tuokiossa oli hän häkin ulkopuolella. Samassa narahti viereisen huoneen ovi, ja talon notkea, vihreäsilmä kissa astui huoneeseen ja alkoi pyydystellä häntä. Kanarialintu lentää lekotteli häkissään, papukaija räpytteli siipiään ja huusi: "nyt ollaan ihmisiä!" Kopistin valtasi kuoleman ahdistus, ja kauhuissaan lensi hän ulos ikkunasta, poikki kattojen ja katujen. Vihdoin viimein täytyi hänen pysähtyä lepäämään.

Vastapäätä oleva talo tuntui omituisen kotoiselta; ikkuna oli auki, ja hän lensi sisään. Se oli hänen oma huoneensa, hän istuutui pöydälle.

"Nyt ollaan ihmisiä!" virkkoi hän papukaijan perässä, itsekään ajattelematta mitä oikeastaan sanoi; ja samassa hetkessä oli hän kopisti, mutta istui pöydällä.

"Jumala varjelkoon!" pääsi häneltä, "kuinka minä olen joutunut tänne ja tänne nukkunut! Mutta minä olenkin nähnyt levottomia unia. Hullutusta koko juttu!"

VI. Kalossien paras vaikutus.

Varhain seuraavana aamuna, kun kopisti vielä makasi sängyssään, koputettiin oveen. Samassa kerroksessa asuva naapuri, papiksi lukeva nuori ylioppilas, tuli huoneeseen.

"Lainaappas minulle kalossisi", sanoi hän, "puutarhassa on märkää, mutta aurinko paistaa niin kauniisti, tekisi mieleni vetää siellä muutama savu".

Hän pani kalossit jalkaansa ja oli pian puutarhassa. Siellä kasvoi yksi luumu- ja yksi päärynäpuu. Mutta niinkin pientä puutarhaa pidetään oikeana paratiisina, kun se on keskellä Köpenhaminaa.

Ylioppilas asteli edestakaisin käytävää. Kello oli vasta kuusi, kadulta kuului postitorven toitotus.

"Oi, matkustaminen, matkustaminen", puhkesi hän puhumaan, "se on toki ihaninta maailmassa! Se on toiveitteni korkein määrä! Silloin talttuisi tämä levottomuus, joka minua alituisesti kalvaa. Mutta kauas minä tahtoisin! Tahtoisin nähdä ihanan Schweizin, matkustaa Italiassa ja..."

Niin, hyvä oli, että kalossit paikalla vaikuttivat, sillä muuten olisi hänen matkustuksensa käynyt liian rasittavaksi sekä hänelle itselleen että meille muille. Hän matkusti. Hän kulki keskellä Schweiziä, kahdeksan muun matkustajan kanssa sullottuna samoihin matkavaunuihin. Hänen päätään särki, niskassa oli painostava tunne, ja veri oli pakkautunut jalkoihin, jotka olivat paisuneet niin että saappaat ahdistivat. Hän ei nukkunut eikä ollut valveella, hän vaappui jonkinlaisessa horrostilassa. Hänen oikeassa povitaskussaan oli pankkiosoitus, vasemmassa passi, ja pieneen nahkakukkaroon rinnalle oli neulottu muutamia ranskalaisia kultarahoja. Jokainen uni julisti, että joku näistä kalleuksista oli hukkunut, ja sentähden karkasi hän tuontuostakin kuumeentapaisesti pystyyn ja käsi piirsi heti ensi työkseen kolmion oikealta vasemmalle ja sitten ylös rinnalle koettaakseen olivatko kalleudet tallella. Sateenvarjot, kepit ja hatut kiikkuivat verkossa matkustajien päitten päällä, suuresti tärvellen näköalaa, joka oli erittäin mahtava. Hän koetti tirkistää ikkunaan, ja sydän yhtyi lauluun, jonka vähintäin yksi tunnettu runoilija on Schweizissä sepittänyt, kuitenkaan julkaisematta sitä:

Niin kaunista, kuin sydän konsaan suo, Montblanc on hohtava huippu tuo! Jos kauan vain rahat riittää vois, ah, täällä mun hyvä olla ois!

Suurena, vakavana, mustanpuhuvana seisoi luonto ympärillä. Kuusimetsät näyttivät vain pieniltä kanervapäistäreiltä korkeilla kukkuloilla, joitten huiput hukkuivat pilviin; rupesi satamaan lunta; kylmä tuuli puhalsi.

"Oijoi!" huokasi hän, "olisimmepa alppien toisella puolella, niin olisi kesä ja minä olisin nostanut pankkiosoitukseni. Olen niin levoton rahoistani, etten saata nauttia koko Schweizistä, voi, voi, kun olisinkin toisella puolella!"

Samassa hän oli toisella puolella. Syvällä Italian sisämaassa hän oli, Firenzen ja Rooman välillä. Tracymenes-järvi kiilteli loimuavana kultana tummansinisten vuorten keskellä illan hohteessa; siellä missä Hannibal muinoin löi Flaminiuksen, ojentelivat viinipuut nyt ystävällisesti toisilleen vihantia sormiaan; kauniit puolialastomat lapset kaitsivat sysimustaa sikalaumaa lemuavassa laakerilehdossa tien varrella. Jos tämän maiseman vain saattaisi kuvata koko kauneudessaan, niin kaikki puhkeisivat huutoon: "oi ihana Italia!" mutta niin ei huudahtanut jumaluusopin ylioppilas eikä kukaan hänen kumppaneistaan.

Tuhannet myrkylliset kärpäset ja hyttyset ahdistivat heitä, turhaan löyhyttelivät he kasvojaan myrtinoksilla, kärpäset purivat armottomasti. Vaunuissa ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kasvot eivät olisi olleet paisuksissa ja verillä. Hevosraukat olivat kuin luurankoja, kärpäset istuivat suurina läjinä niiden selässä, ja vain hetkiseksi tuli apua, kun ajaja astui alas kaapimaan pois syöpäläisiä. Aurinko laski, lyhyt, jäinen henkäys heräsi luonnossa, ei se tuntunut ensinkään hyvältä, mutta vuoret ja pilvet hulmahtivat mitä ihanimpaan, heleään, loistavan vihantaan väriin -- niin, lähde vain itse katsomaan, paljoa parempi on nähdä omin silmin kuin lukea kertomuksia. Suurenmoista se oli! sitä mieltä olivat matkustajatkin, mutta -- vatsa oli tyhjä, ruumis väsyksissä, sydän ikävöi ainoastaan yösijaa, mutta mimmoinen oli yösija oleva? Se tuntui tällä hetkellä paljoa tärkeämmältä kuin luonnon ihanuus.

Tie kulki öljypuumetsän läpi. Olisi luullut kulkevansa kotona, ohi käyrävartisten piilipuiden. Jo tultiin yksinäiselle majatalolle. Pihalle oli kokoontunut puoli tusinaa raajarikkoja kerjäläisiä, reippain heistä oli kuin "nälän vanhin poika, joka hiljan on päässyt täysi-ikäiseksi" [Snarleyyow], mikä pojista oli sokea, minkä jalat olivat kuivuneet, joten hänen täytyi ryömiä käsien varassa, minkä kädet olivat kuihtuneet sormettomiksi. Siinä oli oikein rääsyistä esiin puhjennut kurjuus. _"Eccelenza, miserabili!"_ vaikeroivat pojat ja näyttelivät sairaita jäseniään. Emäntä itse tuli vieraita vastaan paljain jaloin, pää pörrössä ja puettuna likaiseen puseroon. Ovet suljettiin nuoranpätkien avulla. Huoneitten permantona oli ränstynyt, muurattu kivitys; yölepakot lentelivät katonrajassa -- ja sitä katkua!

"Niin, kattakaa te vain ruokapöytä talliin!" virkkoi muuan matkustajista, "siellä toki tietää mitä vetää keuhkoihinsa!"

Ikkunat avattiin, jotta saataisiin raikasta ilmaa, mutta nopeammin kuin ilma liikkuivat kuihtuneet käsivarret ja taukoamattomat valitukset: _"miserabili, Eccellenza!"_ Seinät olivat täynnä matkustajain kirjoituksia, puolet moittivat _bella Italiaa_.

Jo tuli ruoka pöytään: soppana oli pippurilla ja eltaantuneella öljyllä maustettua vettä, samaa öljyä oli salaatissa. Pilaantuneet munat ja paistetut kukonharjat täydensivät ateriaa. Viinissäkin oli sivumaku, se oli oikeaa mikstuuraa.

Yöksi nostettiin matkalaukut oven eteen. Yksi matkustajista valvoi toisten nukkuessa. Tänä yönä oli vartiovuoro jumaluusopin ylioppilaan. Kuinka tukahuttavan kuuma huoneessa oli! Sääsket ynisivät ja pistivät, _miserabilit_ valittivat unissaan pihamaalla.

"Niin, tekeehän matkustaminen hyvää!" huokasi ylioppilas, "kunhan ihmisellä vain ei olisi ruumista! Kun ruumis voisi levätä ja sielu yksin lentää. Sydäntäni painaa ainainen ikävä, se seuraa kaikkialle. Hetken tyydytys ei minulle riitä, minä halajan jotakin parempaa; niin, parempaa, parasta -- mutta mitä se on, ja mistä sen löydän? Pääasiassa minä kyllä tiedän mitä tahdon, tahdon saavuttaa onnellisen päämäärän, onnellisimman kaikista!"

Ja samassa hetkessä, jolloin sana oli lausuttu, oli hän kotona. Pitkät, valkeat uutimet peittivät ikkunaa, hän makasi mustassa ruumisarkussa keskellä lattiaa, hän nukkui kuolon hiljaista unta. Hänen toivomuksensa oli täytetty, ruumis lepäsi, henki matkusti. Älä kiitä ketään onnelliseksi ennenkuin hän nukkuu haudassaan, sanoi kerran Solon, ja nyt osottautuivat sanat tosiksi.

Kuollut ruumis on aina kuolemattomuuden sfinksi. Ei antanut tämäkään mustassa kirstussaan lepäävä sfinksi vastausta siihen, minkä elävä olento pari päivää ennen kuolemaansa oli kirjoittanut:

Väkevä kuolo, sydän kammostuu sua mykkää, jonka polku hautaan haipuu. Murtuuko toivon taivas-tikapuu, kukaksi kalmistoos vain nousee kaipuu?

Syvimmän tuskamme muut harvoin ties! Sa, joka yksin olit loppuun saakka, elämä paljon raskahamp' on ies kuin arkullasi mullan musta taakka!

Kaksi olentoa liikkui huoneessa; molemmat ovat meille tutut: toinen oli Surutar, toinen onnettaren airut; he kumartuivat katsomaan kuollutta.

"Katso nyt", sanoi Surutar, "mitä onnea tuottivat kalossisi ihmiskunnalle?"

"Tuottivathan ne ainakin sille, joka tässä nukkuu, pysyväistä hyvää!" vastasi Onnetar.

"Oi ei!" sanoi Surutar; "hän meni pois itsestään, häntä ei kutsuttu! Hänen henkensä voima ei jaksanut kohottaa niitä aarteita, joita hänen oli määrä täällä kohottaa! Tahdon tehdä hänelle hyvän työn!"

Ja Surutar otti kalossit hänen jalastaan. Samassa oli kuoleman uni lopussa, ja herännyt nousi. Surutar hävisi ja kalossit samoin. Varmaan hän on ottanut ne omikseen.

SATAKAUNO.

Kuuleppas nyt!

Maalla, ihan likellä tietä oli pieni talo -- varmaan sinä joskus itsekin olet sen nähnyt! Ympärillä oli pieni puutarha ja maalattu aita; pientareella aivan likellä aitaa, keskellä kauneinta vihreää nurmea kasvoi pieni satakauno. Aurinko paistoi siihen yhtä lämpöisesti ja kauniisti kuin suuriin, komeisiin puutarhakukkiin, ja se kasvoi ja varttui. Eräänä aamuna oli se puhjennut täyteen kukkaan, häikäisevän valkoiset lehdet ympäröivät sädekehänä pientä pyöreää aurinkoa, joka oli keskellä. Ei kukkanen tullut ajatelleeksikaan, ettei kukaan ihminen ollut sitä ihailemassa ja että se oli vain köyhä, halpa kedon kukka; ei, se oli tyytyväinen kohtaloonsa, käänsi kasvonsa lämmintä aurinkoa kohti, katseli sen loistoa ja kuunteli leivosta, joka viserteli ilmassa.

Pieni satakauno oli niin onnellinen, aivan kuin olisi ollut suuri pyhäpäivä, ja kuitenkin oli vain maanantai; kaikki lapset olivat koulussa; mutta sillaikaa kun he istuivat penkeillään oppimassa, istui kukkanenkin vihreässä varressaan oppimassa: lämmin aurinko, koko luonto ympärillä opetti sille Jumalan hyvyyttä, ja pieni leivo lauloi niin selvään ja niin kauniisti ilmoille kaikki, mitä hiljaa liikkui satakaunon mielessä. Ja kukkanen katseli jonkinlaisella kunnioituksella onnellista lintua, joka osasi laulaa ja lentää, mutta se ei kuitenkaan ensinkään surrut, ettei se itse osannut.