Part 1
SATUJA JA TARINOITA I
Kirj.
H. C. Andersen
Suom. Maila Talvio
WSOY, Porvoo, 1914.
SISÄLLYS.
1. Tulukset. 2. Iso Niilo ja Pikku Niilo. 3. Todellinen prinsessa. 4. Pikku Iidan kukkaset. 5. Peukalo-Liisa. 6. Paha poika. 7. Matkatoveri. 8. Pieni merenneito. 9. Keisarin uudet vaatteet. 10. Onnettaren kalossit. 11. Satakauno. 12. Vakaa tinasotamies.
TULUKSET.
Maantietä tulla marssi sotamies: yks, kaks! yks, kaks! Hänellä oli reppu selässä ja sapeli vyöllä, sillä hän oli ollut sodassa ja palasi nyt kotiin. Maantiellä hän äkkiä tapasi vanhan noita-akan. Olipa se ilkeän näköinen! Sen alahuuli ulottui rinnalle asti ja se virkkoi: "hyvää iltaa, sotamies! Onpa sinulla komea sapeli ja suuri reppu. Sinäpä olet aika sotamies! Nyt sinä voit saada niin paljon rahaa kuin ikinä tahdot!"
"Kiitoksia vain, vanha noita-akka!" vastasi sotamies.
"Näetkös tuon suuren puun?" puheli akka ja osoitti puuta, joka kasvoi siinä likellä. "Se on sisältä ontto! Nouseppas nyt latvaan, niin näet aukon. Kun pujahdat siitä sisään, pääset syvälle puuhun. Minä sidon nuoran vyöllesi ja vedän sinut ylös, kun vain huudat!"
"Mitä minä siellä puussa teen?" kysyi sotamies.
"Menet noutamaan rahoja!" vastasi noita. "Katso, kun sinä pääset puun pohjalle, avautuu eteesi pitkä käytävä. Siellä on hyvin valoisaa, sillä siellä palaa satoja lamppuja. Näet kolme ovea, avaa ne, avaimet ovat ovessa. Kun tulet ensimäiseen huoneeseen, näet keskellä lattiaa suuren kirstun ja sen päällä istumassa koiran. Sillä koiralla on kahvikupin kokoiset silmät, mutta älä sitä pelästy. Minä annan matkaasi siniruutuisen esiliinani. Levitä se lattialle, mene sitten vain rohkeasti koiran kimppuun ja nosta se esiliinalle, avaa kirstu ja ota niin monta killinkiä kuin tahdot. Kirstussa on paljasta kuparirahaa. Mutta jos sinä mieluummin tahdot hopeaa, voit mennä seuraavaan huoneeseen; siellä istuu koira, jonka silmät ovat kuin myllynkivet, mutta älä sitä säikähdä, nosta vain elukka esiliinalleni ja ota rahaa! Mutta jos sinä nyt tahtoisitkin kultaa, voit sitäkin saada miten paljon hyvänsä, jos menet kolmanteen huoneeseen. Sen huoneen rahakirstua vartioi koira, jonka silmät ovat kuin kellotapulit. Se se vasta on koira! Mutta älä sitäkään säikähdä! nosta se vain esiliinalleni istumaan, ei se tee sinulle pahaa. Ja ota sitten kirstusta kultaa niin paljon kuin haluttaa!"
"Ei kuulu hullummalta!" sanoi sotamies. "Mutta mitä minun sitten pitää antaa vastalahjaksi sinulle, vanha noita? Sillä kyllä kai sinä minulta jotakin tahdot!"
"Ei", sanoi noita, "en minä tahdo sinulta penninkään vertaa! ainoa mitä pyydän on, että tuot minulle vanhat tulukset, jotka mummoni unohti puuhun, kun hän viimein siellä kävi!"
"No! sido sitten nuora vyölleni!" sanoi sotamies.
"Kas noin!" virkkoi noita, "ja tässä on sinikirjava esiliinani".
Sotamies kapusi nyt puuhun, pudottautui aukkoon ja joutui siihen suureen käytävään, jossa paloi satoja lamppuja.
Hän avasi ensimäisen oven. Hui! siinä se oli vastassa koira, jonka silmät olivat suuret kuin kahvikupit. Se istui tuijottamassa suoraan tulijaan.
"Oletpa sinä aika veitikka!" sanoi sotamies, nosti koiran noita-akan esiliinalle ja mätti taskunsa täyteen kuparirahoja. Sitten hän lukitsi kirstun, nosti koiran paikoilleen ja meni toiseen huoneeseen. Hei vain! Siellä se istui koira, jonka silmät olivat kuin myllynkivet.
"Älä sinä katsele minuun noin tiukasti!" sanoi sotamies, "voit katsella silmäsi puhki!" ja sitten hän nosti koiran noita-akan esiliinalle. Mutta kun hän näki kirstun täynnä hopearahaa, heitti hän pois kaikki kuparirahat ja mätti taskunsa ja reppunsa täyteen hopeaa. Sitten hän astui kolmanteen huoneeseen. Kauhistus! Sen koiran silmät olivat todella kuin kellotapulit ja kieppuivat päässä kuin pyörät.
"Hyvää iltaa!" sanoi sotamies ja teki kunniaa, sillä tällaista koiraa ei hän vielä iässään ollut nähnyt. Vähän aikaa hän sitä tarkasteli, mutta sitten hän tuumi: "jo minä sinut nyt tunnen", nosti sen lattialle ja avasi kirstun. Hyvänen aika sentään kuinka siellä oli paljon kultaa! jo hän sillä kullalla olisi voinut ostaa koko Helsingin ja kaikki maailman sokeriporsaat, tinasotamiehet, piiskat ja kiikkuhevoset. Olipa siinä rahaa! Sotamies tyhjensi taskuistaan ja repustaan kaikki hopearahat ja pani kultaa sijaan. Taskut, repun, lakin ja saappaat hän mätti niin täyteen, että töin tuskin pääsi kävelemään. Kyllä hänellä nyt oli rahaa! Hän nosti koiran kirstun kannelle, läiskäytti lukon kiinni ja huusi puun aukkoon:
"Vedäppäs minut nyt ylös, vanha noita!"
"Onko sinulla tulukset?" kysyi noita.
"Tottakin!" sanoi sotamies, "ne minä ihan unohdin". Ja sitten hän meni niitä noutamaan. Noita veti hänet ylös, ja pian hän seisoi maantiellä, taskut, reppu ja lakki täynnä rahaa.
"Mitä sinä teet näillä tuluksilla?" kysyi sotamies.
"Se ei kuulu sinuun!" sanoi noita. "Olethan sinä saanut rahaa! Anna nyt vain tulukset minulle!" --
"Kaikkia kanssa!" sanoi sotamies, "tunnusta paikalla mitä sinä teet tuluksilla, taikka minä vedän sapelin tupestani ja panen pääsi poikki!"
"En sano", intti noita.
Silloin veti sotamies häneltä pään poikki. Tuossa hän nyt makasi hengettömänä. Mutta sotamies köytti kaikki rahansa hänen esiliinaansa, nosti mytyn selkäänsä, pisti tulukset taskuunsa ja lähti tallustelemaan kaupunkiin.
Kaunis kaupunki se olikin. Kauneimpaan majataloon hän asettui asumaan ja kaikkein parhaimmat huoneet ja herkut hän tilasi. Olihan hän nyt rikas, hänellä kun oli niin paljon rahaa.
Palvelija, jonka piti harjata hänen saappaansa, kyllä ihmetteli, että niin rikkaalla herralla oli niin hullunkuriset vanhat saappaat. Mutta eihän hän vielä ollut ehtinyt uusia hankkia. Seuraavana päivänä hän sai sekä saappaat että kauniit vaatteet! Hän oli nyt ylhäinen herra, ja kaupunkilaiset kertoivat hänelle kaupunkinsa komeudesta ja kuninkaastaan ja hänen ihanasta tyttärestään, prinsessasta.
"Kuinka hänet saisi nähdä?" kysyi sotamies.
"Ei häntä saa nähdä ensinkään!" sanoivat kaikki, "hän asuu suuressa kuparilinnassa monien muurien ja tornien takana! Hänen luoksensa ei pääse kukaan muu kuin kuningas, sillä hänestä on ennustettu, että hän joutuu naimisiin halvan sotamiehen kanssa, ja sitä ei kuningas voi sietää."
"Kyllä minä vain tahtoisin hänet nähdä!" ajatteli sotamies, mutta turhahan se toivo oli.
Iloista elämää hän vietti, kävi teatterissa, ajoi kuninkaan puistoon ja jakoi köyhille paljon rahaa. Se oli kauniisti tehty! tiesihän hän omasta kokemuksesta kuinka ilkeää on olla ilman rahaa! -- Hän oli nyt rikas mies, kävi kauneissa vaatteissa ja sai paljon ystäviä, jotka kaikki vakuuttivat, että hän on mainio mies ja oikein hieno herra. Olihan se sotamiehestä hauskaa kuulla! Mutta kun hän joka päivä pani rahaa menemään eikä koskaan saanut rahaa takaisin, niin ei hänellä lopulta ollut jälellä kuin kaksi killinkiä. Jo täytyi hänen muuttaa pois niistä kauneista huoneista, joissa oli asunut, ja asettua pikkuruikkuiseen kamariin katon rajassa, itse harjata saappaansa ja paikata niitä parsinneulalla. Eikä kukaan hänen ystävistään tullut häntä tervehtimään, kun olisi täytynyt kiivetä niin korkealle.
Sattuipa tulemaan oikein pimeä ilta, eikä hänellä ollut varaa edes kynttilää ostaa, mutta äkkiä hän muisti jossakin nähneensä pienen kynttilänpätkän. Tottakin! tuluksissa, jotka hän oli noutanut ontosta puusta, silloin kun noita oli häntä auttanut. Hän sai käsiinsä tulukset ja kynttilänpätkän, mutta samassa hetkessä, jolloin hän iski tulta ja kipinät lensivät kivestä, meni ovi auki, ja se koira, jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset ja jonka hän oli nähnyt puun sisässä, seisoi hänen edessään ja kysyi: "Mitä minun herrani käskee?"
"Mitä kummaa!" sanoi sotamies. "Ovatpa ne lystikkäät tulukset. Saanko minä sitten tosiaan mitä vain tahdon? Hankippa minulle vähän rahaa", puhui hän koiralle. Ja paikalla hävisi koira tipo tiehensä, mutta palasi samassa kantaen suussaan suurta rahapussia.
Jo ymmärsi sotamies mitkä erinomaiset tulukset hän oli saanut. Kun yhden kerran iski, tuli koira, joka oli istunut kuparikirstun päällä, kun iski kaksi kertaa, tuli koira, joka vartioi hopearahoja, ja kun kolme kertaa iski, tuli koira, jonka hallussa oli kulta. -- Jo muutti sotamies taas kauneisiin huoneisiin ja sai hyvät vaatteet. Ja paikalla tunsivat ystävät hänet ja pitivät hänestä taas niin kovin paljon. --
Kerran hän tuli ajatelleeksi: "on se sentään hullunkurista, ettei sitä prinsessaa nyt saa nähdä. Kaikki kehuvat hänen kauneuttaan! mutta mitä koko kauneudesta, kun hänen alituisesti täytyy istua suuressa kuparilinnassa kaikkien niiden tornien takana. -- Enkö minä nyt millään saisi häntä nähdä? -- -- Missä tulukseni ovatkaan?" ja samassa hän iski tulta. Heti paikalla tuli koira, jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset.
"Tosin nyt on keskiyö", sanoi sotamies, "mutta minä tahtoisin niin kovin mielelläni nähdä prinsessan, vain pikkuruikkuisen silmänräpäyksen!"
Koira katosi paikalla, ja ennenkuin sotamies desikään, oli se jo palannut ja tuonut mukanaan prinsessan. Prinsessa istui nukkuen koiran selässä. Ihanainen hän oli, jokainen saattoi nähdä, että hän oli todellinen prinsessa; sotamies ei voinut pidättyä, hänen täytyi suudella häntä, sillä hän oli todellinen sotamies.
Sitten koira taas lennätti pois prinsessan, mutta aamulla, kun kuningas ja kuningatar joivat teetä, kertoi prinsessa yöllä nähneensä niin kummallista unta jostakin koirasta ja sotamiehestä. Hän oli ratsastanut koiran selässä, ja sotamies oli suudellut häntä.
"Se on todella korea juttu!" sanoi kuningatar.
Muuan vanha hovinainen pantiin seuraavaksi yöksi valvomaan prinsessan vuoteen ääreen. Pitihän siitä saada selvä, oliko se nyt unta vai mitä se oikein oli.
Sotamies rupesi taas niin ikävöimään sitä ihanaa prinsessaa, ja yöllä meni koira häntä noutamaan. Se juoksi minkä pääsi, mutta vanha hovinainen veti jalkaansa korkeavartiset saappaat ja juoksi perässä. Hän näki heidän häviävän suureen taloon ja ajatteli: "nyt minä tiedän paikan". Sitten hän veti liidunpalasella ristin porttiin ja läksi kotiin nukkumaan. Pian toi koira prinsessan takaisin. Mutta kun se näki, että sen talon portille, missä sotamies asui, oli piirretty risti, otti se liidunpalasen ja veti ristin joka porttiin koko kaupungissa. Tämä temppu olikin aika sukkela, sillä eihän hovinainen enää voinut löytää oikeaa porttia, kun kaikilla porteilla oli risti.
Varhain aamulla tulivat kuningas, kuningatar, vanha hovinainen ja kaikki upseerit katsomaan missä prinsessa oli käynyt.
"Tuolla!" virkkoi kuningas nähdessään portin, jolla oli risti.
"Eipäs, vaan tuolla, ukkoseni!" sanoi kuningatar, joka näki toisen ristillä varustetun portin.
"Tuolla, tuolla!" sanoivat kaikki ja osoittivat eri portteja, joilla oli risti. Mutta pian he kyllä huomasivat, ettei kannattanut etsiä.
Kuningatar oli erinomaisen viisas nainen. Hän osasi muutakin kuin nukkena ajella vaunuissa. Hän otti suuret, kultaiset saksensa, leikkasi palasiksi suuren silkkikankaan ja ompeli soman, pienen pussin; pussin hän täytti pienillä, hienoilla tattariryyneillä ja köytti prinsessan selkään. Sitten puhkasi hän pussiin pienen läven, jotta ryynit pääsivät tippumaan pitkin tietä, missä prinsessa vain kulki.
Yöllä koira taas tuli noutamaan prinsessaa ja kiidätti hänet selässään sotamiehen luo, joka piti hänestä niin kovasti ja joka niin sydämensä pohjasta olisi tahtonut olla prinssi, saadakseen hänet vaimokseen.
Koira ei laisinkaan huomannut, että ryynejä tippui pitkin tietä linnasta aina siihen ikkunaan asti, josta hän kiidätti prinsessan sotamiehen huoneeseen. Aamulla kuningas ja kuningatar kyllä näkivät missä heidän tyttärensä oli ollut. Ja he ottivat sotamiehen kiinni ja sulkivat hänet tyrmään.
Siellä hän sitten istui. Hui kuinka siellä olikin pimeää ja ikävää. Ja lisäksi hänelle sanottiin: "huomenna sinut hirtetään!" Ei sitä uutista mielellään kuullut. Ja tuluksensa hän oli unohtanut kotiin asuntoonsa. Aamulla hän pienen ikkunansa rautaristikon läpi näki ihmisten rientävän kaupungin ulkopuolelle katsomaan kuinka hänet hirtetään. Hän kuuli rumpujen pärinän ja näki sotamiesten marssivan. Kaikki ihmiset olivat liikkeellä. Muitten muassa näki hän suutarinsällin, nahkaesiliina vyöllä ja tohvelit jalassa. Pojan nelistäessä eteenpäin lensi toinen tohveli muuria vastaan, jonka takana sotamies istui tirkistämässä rautaristikon läpi.
"Hoi, suutarinsälli! Älä pidä niin kiirettä", virkkoi sotamies, "ei siitä toimituksesta mitään tule ennenkuin minä tästä lähden liikkeelle; mutta etkö sinä tahtoisi juosta entiseen asuntooni noutamaan tuluksiani. Saat neljä killinkiä, mutta pidäkin kiirettä!" Suutarinsällin teki mieli neljää killinkiä ja hän juosta lippasi hakemassa tulukset, antoi ne sotamiehelle, ja -- kuulkaas nyt kuinka kävikään! -- Kaupungin ulkopuolelle oli pystytetty suuri hirsipuu, ja sotamiehiä ja satoja tuhansia ihmisiä seisoi ympärillä. Kuningas ja kuningatar olivat istumassa kauniilla valtaistuimella vastapäätä tuomaria ja koko raatia.
Sotamies seisoi jo tikapuilla, mutta kun nuora piti pantaman hänen kaulaansa, huomautti hän, että aina oli tapana antaa rikollisen lausua joku toivomus. Hänen teki niin kovasti mieli polttaa piipullinen tupakkaa, viimeinen piipullinen tässä maailmassa.
Eihän kuningas nyt tahtonut kieltää näin pientä pyyntöä, ja niin veti sotamies esiin tuluksensa ja iski tulta, yks, kaks, kolme! siinä seisoivat kaikki koirat, se, jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset, se, jonka silmät olivat kuin myllynkivet, ja se, jonka silmät olivat kuin kellotapulit.
"Auttakaa minua nyt, etteivät hirtä minua!" sanoi sotamies, ja samassa karkasivat koirat tuomarien ja raadin kimppuun, kävivät kiinni toisen jalkoihin, toisen nenään ja viskasivat heidät monen sylen korkeuteen niin että he pudotessaan menivät vallan mäsäksi.
"En minä tahdo!" sanoi kuningas, mutta suurin koira otti sekä hänet että kuningattaren ja viskasi heidät samaa tietä kuin kaikki muutkin; silloin säikähtyivät sotamiehet, ja koko kansa huusi: "sotamies kulta, rupea sinä kuninkaaksemme ja ota kaunis prinsessa vaimoksesi!"
Sitten panivat he sotamiehen kuninkaan vaunuihin, ja kaikki kolme koiraa juoksi edellä huutaen: "eläköön!" ja pikkupojat vihelsivät ja sotamiehet tekivät kunniaa. Prinsessa pääsi ulos kuparilinnasta ja tuli kuningattareksi, ja siitä hän kyllä oli mielissään! Häitä juotiin kahdeksan päivää, ja koiratkin istuivat pöydässä ja mulkoilivat silmillään.
ISO-NIILO JA PIKKU-NIILO.
Samassa kylässä asui kaksi Niilo-nimistä miestä, mutta toisella oli neljä hevosta ja toisella vain yksi ainoa. Jotta nyt ihmiset voisivat erottaa nämä miehet toisistaan, sanoivat he sitä, jolla oli neljä hevosta, Isoksi-Niiloksi ja sitä, jolla oli yksi hevonen, Pikku-Niiloksi. Kuulkaamme nyt kuinka näiden molempien kävi, sillä tämä on tosi tapaus!
Kaiken viikkoa täytyi Pikku-Niilon kyntää Isolle-Niilolle ja lainata hänelle ainoaa hevostaan; Iso-Niilo kyllä sitten pani kaikki neljä hevostaan auttamaan Pikku-Niiloa, mutta vain kerran viikossa, nimittäin sunnuntaina. Pois tieltä! kuinka Pikku-Niilo paukutti piiskaansa viidelle hevoselle, olivathan ne sinä yhtenä päivänä miltei hänen omansa. Aurinko paistoi niin kauniisti, kirkonkellot kutsuivat jumalanpalvelukseen, pyhävaatteissaan, virsikirja kainalossa kulkivat ihmiset kuulemaan papin saarnaa ja he katsahtivat Pikku-Niiloon, joka kynti viidellä hevosella, ja Pikku-Niilo oli niin tyytyväinen, että vain läiskäytti piiskaansa ja huusi: "hei vain, kaikki hevoseni!"
"Et sinä niin saa sanoa", virkkoi Iso-Niilo, "yksi ainoa hevonenhan on sinun!"
Mutta kun joku kirkkoväestä taas meni sivutse, unohti Pikku-Niilo, ettei hän saisi sanoa sillä lailla, ja huusi: "hei, kaikki hevoseni!"
"Niin, kyllä minä nyt pyydän, että lakkaat!" sanoi Iso-Niilo, "sillä jos sinä vielä kerran noin sanot, isken minä hevostasi kalloon, niin että se kuolee siihen paikkaan, ja silloin se on mennyttä kalua!"
"En minä totisesti enää sano niin!" vakuutti Pikku-Niilo, mutta kun ihmisiä taas kulki ohitse ja he nyökyttivät hänelle hyvää päivää, kävi hän tavattoman hyvälle päälle ja hänestä tuntui niin uljaalta kyntää maitaan näin viidellä hevosella; ja hän läiskäytti piiskaa ja huusi: "hei vain, viisi hevostani!"
"Kyllä minä sinun hevosesi heijaan!" sanoi Iso-Niilo, otti nuijan ja iski Pikku-Niilon ainoaa hevosta otsaan, niin että se kaatui nurin ja kuoli siihen paikkaan.
"Voi, voi, nyt ei minulla ole hevosta ensinkään!" sanoi Pikku-Niilo ja rupesi itkemään. Hän nylki hevosen, otti nahan ja vei sen ullakolle kuivamaan. Sitten hän pisti nahan säkkiin, otti säkin selkäänsä ja läksi kaupunkiin myymään hevosnahkaansa.
Kaupunkiin oli pitkä matka, ja tie vei suuren, pimeän metsän läpi. Sattuipa vielä tulemaan hirveän paha ilma; hän käveli eksyksiin ja ennenkuin hän löysi oikean tien, oli ilta ja mahdoton ehtiä kotiin tai kaupunkiin ennen yötä.
Aivan tien vieressä oli iso talonpoikaistalo, ikkunaluukut olivat suljetut, mutta yläraosta pääsi tunkeutumaan tulta. "Tuolta minä kai saan yösijan", ajatteli Pikku-Niilo ja meni koputtamaan oveen.
Emäntä tuli avaamaan, mutta kuultuaan mitä asiaa oli, käski mennä pois, sillä isäntä ei ollut kotona eikä hän silloin ruvennut ottamaan vastaan vieraita.
"Minun täytyy sitten maata ulkona", sanoi Pikku-Niilo, ja emäntä sulki oven.
Ihan talon vieressä oli suuri heinäsuova, ja sen ja rakennuksen välille oli tehty pieni vaja, jota peitti tasainen olkikatto.
"Tuolla minä voinkin maata!" sanoi Pikku-Niilo huomatessaan katoksen. "Siellähän on mukava vuode, ei suinkaan haikara karkaa puremaan minua kinttuihin." Katolla seisoi nimittäin elävä haikara. Sillä oli siellä pesä.
Pikku-Niilo kapusi katolle ja kääntelihe siellä, päästäkseen oikein hyvään asentoon. Puuluukut ikkunoiden edessä eivät ylhäältä olleet tiiviit, ja hän saattoi aivan hyvin nähdä tupaan.
Suurella, katetulla pöydällä oli viiniä, paistia ja sellaista koreata kalaa. Emäntä ja lukkari istuivat kahden pöydässä ja emäntä kaasi lukkarille viiniä ja lukkari pisti poskeensa kalaa, sillä siitä herkusta hän piti.
"Kunpa minäkin saisin jotakin suuhuni!" sanoi Pikku-Niilo ja oikoi päätään ikkunaa kohti. Hyvät ihmiset sentään mikä korea kaakkukin siellä komeili! Olipa ne aika kemut!
Samassa kuului kavioiden kapsetta maantieltä. Joku likeni taloa ratsain. Emännän mies sieltä palasi kotiin.
Perin hyvä mies hän oli, mutta hänessä oli sellainen omituinen tauti, ettei hän koskaan sietänyt nähdä lukkareja; niin pian kuin lukkari sattui hänen silmiinsä, hän kerrassaan raivostui. Juuri sentähden oli lukkari tullut tervehtimään vaimoa silloin kun tiesi miehen olevan poissa. Ja hyvä vaimo oli pannut pöytään parasta mitä hänellä oli. Kun he nyt kuulivat miehen tulevan, pelästyivät he suuresti, ja vaimo pyysi lukkaria kömpimään suureen kirstuun, joka seisoi tyhjänä nurkassa. Lukkari suostui, sillä tiesihän hän, ettei mies raukka voinut sietää lukkareja. Vaimo piilotti kiireesti viinit ja herkut leivinuuniinsa, sillä jos mies olisi ne nähnyt, olisi hän paikalla ruvennut kyselemään niiden tarkoitusta.
"Voi kuitenkin!" huokasi Pikku-Niilo nähdessään ruokien katoavan.
"Onko siellä joku?" kysyi isäntä ja rupesi katselemaan Pikku-Niilon mutkiin. "Miksi sinä siellä makaat? Tule pois tupaan!"
Nyt kertoi Pikku-Niilo kävelleensä eksyksiin ja pyysi yösijaa.
"Kyllä sitä on!" sanoi isäntä, "mutta ensin meidän täytyy saada vähän haukattavaa!"
Emäntä otti heidät molemmat ystävällisesti vastaan, kattoi pitkän pöydän ja pani heidän eteensä suuren vadillisen puuroa. Isännän oli nälkä ja hän söi hyvällä ruokahalulla, mutta Pikku-Niilo, joka tiesi sen korean paistin, kalan ja kakun olevan uunissa, ei saanut niitä pois mielestään.
Pöydän alle jalkojensa juureen hän oli laskenut säkkinsä, missä hevosnahka oli, sillä tiedämmehän että hän oli lähtenyt matkalle juuri myydäkseen nahan kaupungissa. Puuro ei tahtonut maistua miltään, ja tuontuostakin hän polki säkkiä, jotta kuiva nahka narisi.
"Oletko hiljaa!" sanoi Pikku-Niilo säkilleen, mutta polki sitä samalla, jotta se narisi entistä kovemmin.
"Mitä kummaa sinun pussissasi on?" kysyi isäntä.
"Noita siellä on!" vastasi Pikku-Niilo, "se sanoo ettei meidän pidä syödä puuroa, kun se on loihtinut uunin täyteen paistia, kalaa ja pannukakkuja."
"Mitä kummaa!" sanoi isäntä, avasi kiireesti uunin suun ja näki paikalla kaikki herkut, jotka vaimo oli piilottanut, mutta jotka hän luuli säkissä istuvan noidan loihtineen heitä varten. Vaimo ei uskaltanut sanoa mitään, vaan pani paikalla ruuat pöytään, ja miehet söivät sekä kalaa että paistia ja pannukakkuja. Pian rupesi Pikku-Niilo polkemaan pussiaan, jotta nahka narisi.
"Mitä se nyt sanoo?" kysyi isäntä.
"Kertoo vain", selitti Pikku-Niilo, "loihtineensa meille kolme pulloa viiniä. Ne ovat nekin uunissa!"
Vaimon täytyi jo tuoda esiin piilottamansa viinipullotkin, ja isäntä joi ja kävi hyvin iloiseksi. Hänen rupesi kovasti tekemään mieli samallaista noitaa, jommoinen Pikku-Niilon pussissa oli.
"Osaakos hän loihtia esiin pirunkin?" kysyi isäntä. "Minä olen nyt niin hyvällä päällä, että voisin sitäkin katsoa silmiin!"
"Osaa kyllä", vastasi Pikku-Niilo, "minun noitani voi mitä minä vain tahdon. Mitäs arvelet? Kuuletkos!" kysyi hän ja potkaisi pussia, jotta narahti. "Kai sinä kuulet että hän vastaa myöntävästi. Mutta piru on niin ruman näköinen, ettei sitä kannata ruveta katselemaan."
"Ei tämä poika pelkää. Mutta minkä näköinen se oikein mahtanee olla?"
"Niin, kyllä se on kuin lukkari ilmi elävänä!"
"Hyi olkoon!" sanoi isäntä, "onpa se sitten aika ruma! Katsokaas, se on sellaista, etten minä saata kärsiä lukkareja! Mutta olkoon menneeksi, kun minä tiedän että se on vain piru, niin kai se sentään menee. Ei tämä mies pelkää! mutta älköön vain tulko liian likelle."
"Jahka minä nyt kysyn noidaltani", sanoi Pikku-Niilo, polki pussia ja kallisti korvansa pussiin päin.
"Mitä sanoo?"
"Sanoo vain, että teidän sopii mennä tuonne nurkkaan raottamaan kirstua, niin saatte nähdä eikö piru istua kökötä siellä. Mutta pitäkää lujasti kiinni kannesta, ettei se pääse ulos."
"Tulkaa te auttamaan!" sanoi isäntä ja likeni kirstua, jonne emäntä oli kätkenyt ilmielävän lukkarin. Siellä se raukka istui ja oli kauhean peloissaan.
Isäntä raotti kantta ja kurkisti kirstuun. "Hui!" huusi hän ja pomppasi pois kirstulta. "Jo minä sen näin, ihan se oli kuin meidän lukkari, kauhealta se näytti!"
Jo piti pistää ryypyksi, ja juomista jatkui myöhään yöhön.
"Tuo noita sinun täytyy myydä minulle", sanoi isäntä. "Saat pyytää siitä miten paljon hyvänsä. Niin, annanpa paikalla vaikka koko nelikollisen rahaa!"
"En minä sellaiseen voi suostua", selitti Niilo. "Käsitäthän että minulla on noidastani paljon hyötyä."
"Mutta minä tahtoisin sen niin kovin mielelläni", selitti isäntä ja pyysi pyytämistään.
"No", sanoi Pikku-Niilo vihdoin viimein, "olkoon menneeksi, koska sinä olit niin hyvä, että annoit minulle yösijan. Sinä saat noidan, jos annat minulle nelikollisen rahaa, mutta muistakin, että annat sen kukkurallaan."
"Saat kun säätkin", sanoi isäntä, "mutta ota tuo kirstu mukaasi, sillä minä en hetkeäkään tahdo pitää sitä kattoni alla, jos piru vielä kököttää siellä."
Pikku-Niilo antoi isännälle säkkinsä kuivine nahkoineen ja sai siitä koko nelikollisen rahaa ihan kukkurapäin. Sitäpaitsi isäntä antoi hänelle suuret käsirattaat, jotta hän saisi kuljettaa pois sekä rahat että kirstun.
"Hyvästi!" sanoi Pikku-Niilo ja läksi viemään rahojaan ja suurta kirstua, missä lukkari yhä vielä istua kökötti.
Metsän tuolla puolen oli suuri, syvä joki, jossa virta kävi niin kovana, että töin tuskin saattoi uida vastavirtaan. Joen poikki vei suuri, uusi silta; Pikku-Niilo seisahtui keskelle siltaa ja rupesi puhumaan. Hän puhui tahallaan niin ääneen, että lukkari kuulisi kirstuun:
"Mitä hullua minä tällä kirstulla teen? Se pahus painaa niinkuin siinä olisi kiviä! Johan minä vallan väsyn, kun sitä tässä raahustan. Minäpä heitän sen jokeen; ajelehtikoon sitten meille kotiin tai minne tahtoo."
Hän kävi toisella kädellään kiinni kirstuun, ikäänkuin viskatakseen sitä veteen.
"Älä veikkonen!" huusi lukkari kirstusta. "Päästä minut ulos!"