Part 7

Mutta samassa tuli takaapäin juosten eräs hyvin suuri elehvantti ja asettui ihan Korvenkaakin jalkojen väliin. (Niin pitkä oli jättiläinen, että tämäkin laatuun kävi). Kohoitti sitten selkäänsä hieman elehvantti, ja Korvenkaakki jäi siihen kahden reisin istumaan hirveän hämmästyksissään tämmöisestä tapauksesta. Elehvantti oli aivan outoa lajia. Ja nyt se rupesi juoksemaan hirveää vauhtia, niin ett'ei Korvenkaakki siinä hätä-hädässä osannut heittäytyä selästä. Kanoona oli hältä jäänyt.

Oli tuo tavattoman suuri elukka jo juossut pitkät matkat, kun Korvenkaakin mieleen muistui, ett'ei poikia ollutkaan muassa, niinkuin hän luuli.

-- Voi poikiani, poikiani! -- vaikeroitsi hän -- rakkaita matkatoveriani! mihin jäivät nyt?

Kovasti rupesi itkemään jättiläinen parka. Ja semmoisen miehen itku on kuin rankkasade. Tulvana vuosivat kyyneleet hänen silmistään ja kastelivat koko hänen rintansa, ja vyöryi niitä kannuttain hänen liivin-taskuihinsakin. Mutta tästä tuli pojille paha olla, sillä taskuissahan he olivat. Kovasti kastuivat pojat.

-- Heretkää itkemästä jo -- huusi viimein Heikki -- tallellahan me olemme.

-- Hä? -- sanoi Korvenkaakki -- sielläkö te olettekin? No, Jumalan kiitos! Milloin kiipesitte sinne.

-- Teidän syödessänne -- vastasivat pojat.

-- Vai niin! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! kuinka olin tyhmä minä. No, Jumalan kiitos! -- sanoi Korvenkaakki. Itku oli nauruksi muuttunut. --

Eespäin kulki nyt elehvantti kauhean pitkät matkat, kulki koko Afrikan läpi, kierteli Välimeren ja saapui viimein Eurooppaan jättiläinen selässä yhä ja hirveästi läähättäen.

En tiedä lieneekö sitä jättiläinen ohjannut, vai miten lienee ollut, mutta Turkin ja Venäjänmaankin poikki juoksi elehvantti sitten vielä täyttä laukkaa, kunnes viimein tultiin Pietariin.

Tänne pysähtyi viimein tuo jättiläiseläin.

-- Kiitoksia paljon kyydistä; se säästi multa monta askelta -- sanoi Korvenkaakki ja astui selästä.

Pietarilaiset hirveästi ihmettelivät koko tätä kummallista matkuetta, ja "vot! vot!" huusivat he, osoittaen sormillaan jättiläisihmistä ja jättiläiseläintä.

Mutta elehvantin myi Korvenkaakki Keisarille, ja vielä tänäänkin on se nähtävänä keisarillisessa eläintarhassa. Ja sinne jätti jättiläinen Paavon karhunkin, jonka tanssia siellä saat kymmenestä kopekasta nähdä. Mutta itse lähti Korvenkaakki, pojat taskuissa, kotimaille. Ja pian kyllä oltiin suutarin pihalla.

Nuo kauniit ja kalliit helmet, jotka pojat olivat Paavin rouvalta saaneet, näyttivät nämä nyt isälleen, mutta Iisakki ei niiden arvoa ymmärtänyt. Korvenkaakki katseli niitä kuitenkin suurin silmin.

-- Saanko minä nuo? -- kysyi hän.

-- Ottakaa pois, mitä minä niillä teen! -- arveli Iisakki.

Korvenkaakki ne otti, jätti Iisakille elehvantinnahat, teki jäähyväiset ja lähti korpeen.

Mutta syksyn kuluessa teki suutari noista suurista, vahvoista nahoista sitten Korvenkaakille saappaat ja sai, kun Korvenkaakki niitä lokakuun lopulla tuli perimään, mahdottoman suuren työpalkan.

Mutta saappaat saatuansa näytti Korvenkaakki Iisakille ja hänen pojilleen vielä Paavin rouvan helmiä ja sanoi:

-- Hyvästi nyt Iisakki, Hannu ja Heikki. Ette näe minua koskaan enää. Nämä helmet tekemät minut onnelliseksi. Kun niitä suussani pidän, olen minä näkymätön. Ja se on mulle onnea se, sillä tukalaa on näin pitkänä itseänsä näyttää ihmisille. He minua pelkäävät ja nauravat vain.

Pisti sitten jättiläinen helmet suuhunsa ja joutui paikalla näkymättömäksi. Eikä häntä sen kovemmin ole nähtykkään.

Mutta jos jolloinkin, syvässä korvessa kulkiessanne, kuulette kovan äänen huutavan: "Kaak! Kaak! Kaak!" niin Korvenkaakki se on, joka siellä näkymatönnä huutaa.

Niin pitkä oli se satu.

No, jopas jotakin!

On olkikattoinen tölli Kaiteella kankahan, Ja Halli, Hilli ja Hölli Nähdään sit' asuvan.

He varsin vikkelät veikot Onpi ja, katsokaa, Myös herrankaltaiset keikot. Eipä nyt hullumpaa!

Heikki, Hilma ja Halli.

Halli haukkui ja hampaitansa Näytti nuivasti Heikillen; Heikki huima hän ruoskallansa Koppoi Hallia korvillen. Halli silmittömäksi suuttui, Heti hampahin Heikkiin puuttui, Puri pahasti, ja -- ai! ai! -- Heikki sormehen haavan sai.

Halli haukkui ja hampaitansa Näytti nuivasti Hilmallen; Hilma hiljainen sormillansa Pyyhki karvoja koirasen. Halli nuolasi mielissänsä Kättä Hilmasen kielellänsä. Siinä Hilmalla haavanen, Halli nuoli ja -- poisti sen.

Ahtolan häät.

Oli kerran poika piippo, Antti nimeltänsä. Saara serkku, tyttö töppö, Oli ystävänsä.

Antti asui Anttilassa, Järven tällä puolla, Saara taasen Saarelassa, Tuolla puolen tuolla.

Ikävystyi aikojansa Pikku Antti kerran: Mieli teki serkkuansa Nähdä nuoren herran.

Oli hällä kämmenessä Uusi sorapilli. Vinkui sillä kävellessä Niinkuin kissa-killi.

Mutta Antti, vettä karta; Sillä, poika, tiedä: Veden ukko ruohoparta Saattaisi sun viedä.

Ei, -- jo niemi-kannikalle Menee pikku Antti. Soittaa siinä Ahtolalle Meidän musikantti.

"Sepä vasta kulta-kukko!" Mietti mielessänsä Aaltoloissa Ahto ukko, Väänti viiksiänsä.

Ahto ukko hallitseepi Veden kaiken kansan, Pahasillaan pisteleepi Poikasille ansan.

Niinpä Ahto Antillenkin Verkon heitti veestä. Sai niin Antti aika kenkin, Kiitti myös sen eestä.

Väänti siinä verkkoansa Kuivaks' muka Antti. -- Ahdoll' oil jo hallussansa Meidän musikantti.

Veti verkon aaltoloihin Ruohoparta ukko. Sinne kalakammioihin Meni pillikukko.

Ahdoll' onpi Ahtolassa Kuusi suurta luolaa. Ovet niiden hopeassa, Seinät sulaa suolaa.

Vei nyt Ahto pikku Antin Noitaluoliin näihin; Tahtoi muka musikantin Tyttärensä häihin.

Vellamolla, emännällä. Kiire oli kohta. Ryhtyi aika häälinällä Leikkaamahan lohta.

Ahto käski: "kyllä joudat Tuohon, akka, vasta; Laita, ettäs kohta noudat Saaran Saarelasta!"

Akka lähti lainehille, Verkko kädessänsä. Sen hän pikku tyttösille Iskee ilveillänsä.

Sattui Saara rannikolla Olla leikkimässä. Siitä akka Vellamolla Oli apu tässä.

Laski verkon tyttöselle. Tyttö siihen kaatu. Sillä lailla Vellamolle Saara oli saatu.

Ui nyt akka luolillensa, Tyttö muassansa. Antoi Saaran ukollensa, Oli toimissansa.

Antti näki orpanansa, Onneansa kiitti. -- Sillä lailla järvikansa Lapset yhteen liitti.

Ahto ukko tytöllensä Valmisti nyt häitä. Akka ryhtyi toimellensa, Paisti kalan-päitä.

Jopa kaikki Ahtolaiset Joutui saapuville. Saapui sinne poi'at, naiset Ahdon alttarille.

Vihki Ahto tyttärensä. Nuoren kaunokaisen, Vastaiselle vävyllensä, Joka niin sai naisen.

Siellä sitten Ahtolaiset Hyppelivät häitä. Siellä naiset, nuorukaiset Keikuttelit päitä.

Oli siinä pikku Antti Heidän lystinänsä. Soitti meidän musikantti Sorapilliänsä.

Pikku Saara Saarelasta Lauloi iloissansa. Hänestäpä huvin vasta Saikin koko kansa.

Oiva oli laulannossa Tyttö tallarainen, Sanoi kaikki karkelossa. Luulenpa mä vainen.

Mutta jopa pikku Antti -- Uskoa et taida? -- Meidän pikku musikantti Tahtoi Saaran naida.

Silloin kääri Ahto Antin Lapsen-kapalolle, Saattoi meidän musikantin Kotirannikolle.

Saarasenkin Vellamoinen Saarelahan laitti. Naimatuuma moisen-moinen Lasten liiton taitti.

Niinpä se nyt kuitenkin on -- Näin mä kerran unta --, Että heistä sittemmin on Tullut pariskunta.

Kummallinen puuhevonen.

Joulusatu.

No, hyvät pojat ja tytöt, mitä luulette saavanne joululahjaksi tän' iltana? Niin, sitä tietysti en tiedä minä, mutta kerronpa teille sen sijaan eräästä puuhevosesta, jonka pikku Kalle viisi vuotta sitten joulu-iltana sai lahjaksi. Se on oikein tosi satu ja hyvin kummallinen. Kuulkaa nyt!

Pikku Kalle oli siis saanut puuhevosen, niin suuren, että hän saattoi istua kahden reisin selässä. Hän oli aivan ihastunut Ruskoonsa (niin hän sitä nimitti) ja oli nyt mielestänsä oikein aika mies, kun hänellä oli hevonen. Koko illan otteli hän nyt sen kanssa, jotta meidän oikein kävi Rusko parkaa sääli, ja Kalle itsekin rupesi vähitellen hikoilemaan. Kuitenkin puuhasi hänen päänsä kovin, miten muka hän ja Rusko talven kuluessa lähtisivät onneansa koettamaan kaikkiin kilpa-ajoihin, taikka miten he matkustaisivat Venäjän ja Turkin sotaan, jota silloin par'aikaa käytiin ja josta Kalle oli kuullut puhuttavan. Mutta miten lieneekin Kalle ratsastanut ja tuulentupiaan rakennellut, väsyi hän viimein niin, että suostuikin menemään levolle. Hän vietiin siis vuoteelle, ja puuhevosen piti seisoman sängyn vieressä. Mutta uni ei tehnyt kiirettä. Kalle makasi siinä vain, aprikoiden kilpa-ajoja, Ruskoa ja sotaa. Ja nyt rupesi kovin kummallisia tapahtumia tulemaan. Tästä vasta alkaakin oikeastaan tämä merkillinen kertomus.

Miten siis lienee ollutkaan, alkoi puuhevonen aivan yht'äkkiä paisumaan ja paisui paisumistaan kauhean suureksi, ett'ei koskaan ole olemassa ollut niin suurta puuhevosta eikä oikeaakaan hevosta. Se kävi suureksi kuin suurin kirkko. -- Mutta kuinka se on mahdollista? -- te kysytte -- olisihan se silloin puhkaissut hajalle koko Kallen kotikartanon. -- Sitä asiaa en osaakkaan selittää. Lienee tässä tapahtunut yksi maailman seitsemästä ihmeestä. Oli miten oli, puuhevonen oli joutunut kauheaksi kummitukseksi. Ja kummallisinta kaikesta oli, että se oli täynnään ihmisiä, sotilaita päälle päätteeksi kaikki vielä. Ja näiden joukossa oli Kalle itse. Mutta hän ei ollut enää pikku Kalle, vaan suuri ja vahva Kalle. Vaan eipä Kallekaan enää; häntä mainittiin, näet, komealla nimellä Akilleys, joka tosin hieman soipi Kallelle, mutta sukulaisuus on kuitenkin hyvin hieno. -- No, mutta tämähän on aivan luonnotonta, -- sanotte te. -- Olkoon vain, mutta Kallen mielestä ainakin oli se ihan luonnollista ja täyttä totta. Oli siellä nyt koko joukko sotilaita puuhevosessa. Ja hevonen sijaili erään suuren, vanhan kaupungin edustalla. Troiaksi sanottiin sitä kaupunkia. Mutta nyt tapahtui se tapaus, että hevonen hinattiin kaupungin portista sisään sinne, ja yks' kaks' syntyi hirveä meteli Troian kaupungissa. Sillä kaikki sotilaat hyppäsivät ulos hevosesta ja rupesivat lyömään, hätyyttämään Troialais-parkoja, jotka eivät olleet aavistaneetkaan, että vihollisia sotilaita olisi kätkettynä puuhevosessa. Ja kenpä moista luulisikaan? Mutta niin on tässä maailmassa usein: kun ei tahdo uskoo sitä, mikä mahdottomalta näyttää, niin tulee petetyksi, Niin kävi nyt Troialaistenkin. Viholliset sotilaat olivat tällä tavoin (Kallen puuhevosessa) piilokkali kaupunkiin tulleet. Kalle eli oikeastaan Akilleys, joka oli komeassa sota-asussa, hälläkin oli paha mielessä Troialaisille ja antoi heille ankarasti selkään. Miehuullinen, uskalias hän oli, mutta mikäs kumma se, kun hän, näet, oli tullut niin ihmeelliseksi, ett'ei voita häntä haavoittaa muuhun paikkaan kuin kantapäähän. Luottaen tähän etuun, pieksi hän sentähden kurjat Troialaiset pahanpäiväisiksi, eivätkä mitkään iskut häneen pystyneet. Mutta vihdoin saatiin Troiassa vihiä siitä, että Akilleystä voitaisiin kantapäihin haavoittaa, ja paikalla esiintyi nyt eräs junkkari, joka pisti häntä tuohon arkaan paikkaan. Saattaisi luulla, että Akilleys oli tarttunut jäniksen-käpälään, sillä silloin voipi helposti tulla haavoitetuksi kantapäähän, mutta Akilleys oli liian urhoollinen sankari juostakseen pakoon. Kuitenkin on viisasta varoa kantapäitään. Mutta siinä makasi nyt Akilleys parka kuolleena. Oli hän sankarin kuoleman saanut. Ja sehän on jotakin suuren suurta tässä maailmassa. Akilleyn ystävät kuitenkin kovasti suuttuivat tästä seikasta ja tekivät viimein ihan lopun koko kaupungista. Sitten matkustivat he kotiansa, huolimatta mistään. Ja koko tapauksen oli tuo kummallinen puuhevonen aikaan saanut.

Mutta luulette kai nyt, että satuni on lopussa? Silloin erehdytte. Sillä miten lienee ollutkin, tuo suuri puuhevonen kävi vähitellen pienemmäksi, mutta tämän muutoksen ohessa tapahtui toinenkin. Se muuttui, näet, eläväksi ja samassa hyvin kauniiksi. Iloisena tästä muutoksesta kohtalossaan oli se vallan ylpeä luonnoltaan eikä päästänyt ketään selkäänsä. Olipa kuitenkin yksi, jolle tämä onnistui. Se oli nuori, pulska kuningas, jonka nimi oli Aleksander. Ja kenen luulette tämän Aleksanderin olleen? Se oli, totta tosinkin, pikku Kalle, joka oli kaatunut Troian tappelukentällä. Kuuluu nyt tosin hyvin kummalta tuo, että ihminen noin yht'äkkiä ilmestyy toisena, sittenkun jo on sotakentälle kuollut, mutta olipa vähän ennen puuhevosen eläväksi muuttumista ollut olemassa hyvin oppinut herra, jonka nimi oli Pytagoras, ja hän oli väittänyt, että nämä tämmöiset muuttumiset toisesta ihmisestä toiseksi olivat muka ihan paikallaan ja aivan luonnollista laatua. Sen mukaan se siis ei ollut niin erinomaisen kummallista, että Akilleys ja puuhevonen sitten taas ilmestyivät nuorena Aleksander kuninkaana ja oikeana hevosena. Hevosta sanottiin nyt Bukefaloksi. Aleksander alkoi miettiä miten hän lähtisi Troian maisemille taas kostaaksensa Akilleyn kuoleman. Hän hyppäsi sentähden Bukefalon selkään, otti vanhat ystävänsä mukaansa ja näytti Troialaisille, että Akilleyn haahmo oli peljättävä olento. Hän kukisti nyt kaikki Troian ympärillä olevat maat ja tuli vallan suureksi herraksi ja kuninkaaksi. Hän sääti myös, sillä hän oli viisas mies, voitetuille maille viisaat lait ja levitti onnea ympärilleen. Se oli hänen kostonsa. Mutta miten lienee ollutkin, niin kuoli pikku Kalle eli Aleksander piti sanomani taas; mutta kaikki kansakunnat mainitsivat häntä nimellä Suuri, sillä kaikki olivat hänestä kovasti pitäneet.

Mutta Bukefalon eli Kallen puuhevosen kävi niin, että se muuttui toiseksi hevoseksi, ihan eläväksi taas. Sitä sanottiin Cincinnatoksi, ja nytkin oli se ylpeä ja ylhäinen. Mutta joka kerta kun tuo kummallinen puuhevonen muuttui, oli pikku Kallenkin muuttuminen. Paras se onkin, että hevosilla on omistajat, muutoin käyvät he villihevosiksi. Ja kosk'ei Kallen puuhevosella tietysti muuta omistajaa ollut kuin Kalle itse, niin oli se varsin paikallaan, että Cincinnato sai Kallen omistajaksi. Mutta Kalle ei ollut enää Aleksander, vaan sanottiin häntä nyt Caligulaksi, joka nimi myöskin vähän vivahtaa Kalleen päin. Hän oli nyt tullut vallan mahtavaksi, kamoittavaksi keisariksi. Mutta samalla oli hän käynyt niin ylpeäksi vanhoista sankaritöistään Akilleynä ja Aleksanderina, että hän katseli ylenkatseella ihmisveljiään ja piti itseään ja Cincinnatoa maailman oivallisimpina olentoina, Sentähden pani hän, huolimatta enää sotaretkistä, alamaisensa passaamaan itseään pöydässä ja Cincinnatoa myös. Niin pitkälle meni, että valtakunnan suurimmat virkamiehet saivat olla passareina hevoselle, jota ravittiin viinillä ja sokurikakuilla kultamaljoista. Se on toden totta. Mutta semmoiseen menetystapaan suuttuivat viimein sekä virkamiehet että muut alamaiset. Sentähden lähetettiin Cincinnato, Caligula selässä, Kyöpelin vuorelle.

Mutta, niinkuin luultavasti tiedätte, ei ole ollenkaan hupaista Kyöpelin vuorella. Sentähden kävi nyt niin, että Kalle ja tuo kummallinen puuhevonen äkkiarvaamatta ilmestyivät maailmassa taas. Mutta heissä oli nytkin tapahtunut suuri muutos. Cincinnato oli muuttunut vanhaksi koniksi, ja Caligula oli latistunut laihaksi, vähäiseksi moukkaherraksi. Kuitenkin kuvitteli Kalle olemansa Akilleynä tai Aleksanderina tai Caligulana ja tahtoi ryhtyä sotatöihin taas. Hän oli omaksunut ylpeän nimen Don Quixote ja sanoi hevostansa Rosinanteksi. He lähtivät ulos sotaretkille. Mutta ajat olivat, Caligulan kadottua, käyneet niin rauhallisiksi, ett'ei kukaan huolinut sodista enää. Don Quixote ja Rosinante vain olivat sitä mieltä, että sotia pitää, ja sentähden ryhtyivät he kaikenmoisiin hullutuksiin. Moukkaherra parka, jolla oli hyvin surullinen muoto, luuli näkevänsä vihollisia kaikkialla ja taisteli tuulimyllyjä ja lammaslaumoja vastaan. Mutta ihmiset häntä nauroivat vain. Mitä siihen sanotte, hyvät ystävät? Kallesta oli tullut suuri narri. Onpa kuitenkin paljon sennimisiä narria tässä maailmassa, jotka luulevat olevansa mitä eivät oikeastaan ole. Vihdoin kuitenkin Kalle heräsi kuvituksestaan, ja se oli hyvä, sillä Don Quixotesta ei varmaankaan olisi voinut tulla mitä Kallesta sittemmin tuli. Rosinante parka muuttuu siis nyt taasen uudestaan ja käypi kummallisintakin kummallisemmaksi. Hän saa, näet, hyvin kepeän ruumiin ja päälle päätteeksi vielä siivet, jotta pystyy lentämään. Hän on niin kepeä, että huilahtaa ylös tähti-ilmoihin saakka ja kantaa selässä-istujan toisiin maailmoihin, Venus- ja Mars-tähtiin. Hänen lentoansa ei, näet, rajoita mikään avaruus. Eikä häntä rajoita aikakaan, sillä hän voi, miten mielii vain, oleskella entisyydessä, nykyisyydessä taikka tulevaisuudessa. Semmoinen muutos tapahtui nyt tuolle kummalliselle puuhevoselle, ja nimekseen sai hän Pegaso. Mutta kun hän on niin hieno ja utuinen, voipi, aina tuulen mukaan, pukeutua eri muotoihin. Välin hän on mahtava, voimakas ja kaunis, välin taasen kehno ja kurja ja hölläsiipinen, jotta juur olisi omiansa eläinsuojelus-seuralle. Selässä istujaa sanotaan tavallisesti Apolloksi, mutta pitää hän mielin määrin muitakin nimiä, sillä onpa ratsastaja hyvin hieno ja haaveinen. Niin oli siis Rusko ruvennut Pegasoksi ja Kalle Apolloksi. Pegaso heittäytyi nyt ensiksi entisyyteen, ja Apollo nimitti itseään Homeroksi. He olivat korkealla maailman ylä-ilmoissa, melkein näkymättömissä maapallon asukkaille, mutta kuului Apollon ääni. Hänen työnsä on, näet, laulaminen. Niin lauloi Homero noita vanhoja muistoja Troiasta, Akilleyn kuolemaa ja hänen ystävänsä kulkua kotimaahan. Toinen kerta oli Apollolla nimenä Virgilio, ja silloin hän lauloi voitettujen Troialaisten muuttoretkestä muille maille. Sitten oli hän myöskin Ovidio ja lauloi merkillisistä muutoksista, joita hän nimitti metamorfoseiksi. Ja vieläpä oli hänen nimensä Cervanteskin, joka kertoeli kuvitetusta ritarista Don Quixote. Nämä kaikki asiat tunsikin laulaja paraiten itse, kuten arvaatten. Apollolla oli sitten vielä monta muutakin nimeä maailmassa. Toisinaan hän oli oivallinen, loistava laulaja, ja ihmiset kuultelivat ihastuksella hänen säveleitään. Toisinaan oli hän suuri narri ja Pegaso kovin laihana. Kerrankin oli Apollo Goethe nimeltään ja lauloi silloin jylhiä viisauden virsiä. Kerran Aleksis Kivi, ja kyynelsilmin itse ihastutti hän silloin isänmaansa kansan, Pegason ollessa välin juhlallisena, välin hulivilinä.

Mutta on jo aika lopettaa satuni. Lisään vain vielä, että Pegaso joskus oli aika pelkuri, sillä vaarallistahan oli tuolla ylii-ilmoissa lennellä. Silloin pelkäsi Apollokin ja kätkeytyi aina johonkin valenimeen, ollen n.s. pseudonymona, mikä onkin viisahinta kun kovasti pelkää. Välistä oli niinkin, että Apollo ainoastaan luuli olevansa suuri laulaja, niinkuin ennen Don Quixote oli itseänsä suureksi sankariksi luullut. Mutta silloin on aina parasta tulla takaisin todellisuuden maailmaan ja irtautua kuvituksesta. Niin kävi nyt kummallisen puuhevosemmekin. Apollo luuli viimein itseänsä Sammoksi, ja silloin tapahtui se onnellinen tapaus, että ratsastaja hevosineen päivineen, jotka molemmat, niinkuin Don Quixote ja Rosinante, olivat olemassa kovin kurjissa muodoissa, yht'äkkiä putosivat alas korkeista utu-ilmoistaan, että vingahti vain, ja Kalle, joka puuhevosensa kanssa oli niin monet muutokset ja vaiheet kestänyt, huomasi olevansa sängyssä, ja Rusko seisoi sen vieressä. Kaikki oli kuten ennenkin: pikku Kalle oli pikku Kalle, ja puuhevonen oli Rusko.

Ja niin loppuu satu kummallisesta puuhevosesta.

Joulu-enkeli.

Tähtikirkkahana jouluyönä Enkel' istui pilven reunalla. Kävi katse, kaunis, armahainen Hänen sinisistä silmistään.

Sinisilmäili hän ympärilleen: Koko enkelparvi taivahan Tuossa tuokiossa tanssiin riensi; Taivon valo kävi kirkkaammaks'.

Jos oil tuikkivassa tähtelässä Hetki surua ja vaivaa vain, Katos' enkelin se katsomalla, Ja jo riemueli taivas taas.

Mutta päällä maan ei kenkään nähnyt. Silmäilystä sulon enkelin, Nähnyt katsantons' ei kirkkautta. Tietty tääll' ei hänen olostaan.

Silloin autuaana, armahaisna Tuli joulu-ilta taivainen: Alas astui meidän maamme päälle Joulu-enkel' ylä-ilmoista.

Ihmiset jo kaikki ilostuivat Katsannosta kauniin enkelin. Kirkkahammaks' tämä katsehensa Ennen-entistä oil käynytkin.

Haihtuvatpa kaikki haikeamme, Enkel'-ehtoista kun katsomme, Hellähempuna hän hymyileepi, Luojaa luottavaisna rukoilee.

Jos et häntä havaitsevas' luule, Katso lasten lempikasvoja. Heidän kirkkahissa katseissansa Sai hän maallisen jo muotonsa.

Enkel'-ehtoisen mä kyllä huomaan. Huomaan, kuinka hempu hymyilee Lempiväisnä, lempeänä mulle Pikku Selman sinisilmistä.