Part 5

Illan tullen näemme me hänen taaskin omenapuun alla. Ja samat nöyrät sanat käyvät nytkin hänen huuliltansa. "Hyvä kuun ukko! Puhallappas hieman tuohon kauniisen omenaan, joka riippuu tuossa puun oksalla." Ja kuultu oli Siinan anomus! Kuun ukko pullisti poskensa oikein paisumille ja puhalsi voimiensa takaa omenaan, johon Siina oli osoittanut. Ja mitäs ollakkaan! Omena lähti oksasta irti ja lennähti alas. Ja Siina piti vyöliinaansa alla. Kuinka iloinen hän oli! Uni oli kännyt toteen ja tarkoitus oli voitettu. Me toiset ihmettelimme Siinan viisautta; ja oli meillä tästä tapauksesta se opetus, että ihminen usein voittaa enämmän hyvillä sanoilla kuin ruumiillisella voimallansa. Siinan nöyrät anomukset olivat auttaneet; meidän toisten yritykset olivat mitättömiin menneet.

Pikku-Matin marjamatka.

Kolmevuotiaana Pikkn-Matti Tuumasi jo kerran marjahan. Pilvi pimeä ja kolkko katti Pojan yllä koko taivahan.

Toimekasna Matti matkallensa Lähti vain jo, koppa kädessään. Marjoja hän sanoi saadaksensa Yltä kyllin ylpeydessään.

Vaan jo pilvi puhkesi ja kaati Rakehia Matin koppahan, Matin, itsen aivan märäks' laati. Marjahankos moisen nallikan!

Itkein, kirkuen jo kotiansa Matti juoksi varsin joutusaan. Siskot kaikki hänen kopastansa Pilapäällä marjat poimimaan!

Jopa muutamia poimivitten Rakehia tarttui kämmösiin. -- Ha! Ha! Ha! Ja vielä kauvan sitten Matin marjasia naurettiin.

Jukka ja kukka.

Kasvoi kerran pienessä puutarhassa ihmeen kaunis kukka. Et ole koskaan semmoista nähnyt. Vahva oli sen varsi ja summattoman suuri sen kruunu. Kullankeltaiset olivat kruunun-lehdet ja hopealta hohtivat heteet.

Mutta korkealla keikkui kukka tuon vahvan varren päässä. Jukka, puutarhurin pienoinen poika, oli kauvan sitä katsellut eikä koskaan päässyt sitä sisältä silmäilemään.

Kerran kuitenkin päätti hän kiivetä ylös sinne, ja oli hän sitä tehdäkseen kauvan opetellut silpomaan. Kun siis eräänä iltana aurinko oli mailleen mennä, kasteli Jukka kätensä ja rupesi kiipeemään kukan kruunulle. Kovasti kysyttiin hänen voimiansa, mutta voitti hän viimein.

Ja katsos vain! Tuolla riippuu jo Jukka kukkakruunun alla, pitäen sen lehdistä kiinni. Ja ihmeen kummaa! Sieltä ojennetaan Jukalle pienet kätöset, jotka auttavat hänet ylös.

Oli viimein Jukka perille päässyt. Ja voi Herranen aika, kuinka kaunista siellä oli!

Oletko koskaan katsellut kukkaa oikein tarkoin sisältä? Silloin olet nähnyt mitkä merkilliset jäsenet sillä on, -- nuo kaikki, joiden eri nimejä et tunnekkaan. Taiteellisesti järjestettyinä seisoivat kukassa nyt nuo hopean heloittavat hetehet mehuavana metsänä, pulskana puistona. Siellä oli soma olla, ja tilaakin oli tarpeheksi; -- pienoinen yrttitarha oli se pienelle lapselle.

Mutta kenen olivat nuo hienot kätöset, jotka olivat auttaneet Jukkaa? Ne olivat kukan kaunihin kuningattaren, joka täällä sen kruunussa asuntoaan piti. Niin ihanaa impeä et tosiaan ole koskaan nähnyt. Kullan kellalta välkkyivät hänen hiuksensa ja ruusun purppuralta punoittivat poskensa.

"Ken olet sinä, pienoinen poika?" hän kysyi Jukalta.

"Puutarhurin poika. Ken olet sinä?"

"Kukan kuningatar."

Ja sanoi nyt Jukalle tervetuliaiset kukan kaunoinen kuningatar. Kertoi sitten, että mesi ja hunaja hänen ravintonsa olivat ja mehiläiset ynnä pienten perhosten kanssa hänen alamaisensa. Näytti nyt Jukalle myöskin pienen valtakuntansa ihmeteltävän ihanuuden. Suloista oli siellä olla. Keskellä kultaa kohosi pyöreä punavärinen kunnas, ja sen rintehillä ylemmät ylpeät hopeaheteet mehuisena metsänä. Siinä sadottain somia perhosia pyöriskeli, ja lempeämieliset mehiläiset levittivät suloista suhinaa. Kunnahan kukkulalla kasvoi viheriä viiri. Pieni kirjava kiuru lauloi sen latvassa. Mutta juurelta kuului mesilähteen lirinä. Sinne kukan kuningattarelle mehiläiset kokosivat mettä.

Ja tämän lähtehen liepeelle vei nyt kuningatar vieraansa. Korealla lehtikauhalla tarjosi hän siitä pojalle mettä. Ja Jukka joi. Makealta maistui mesi. Ei koskaan ollut Jukka moista juonut.

Istuissaan siinä lähteen liepehellä kuningatar kysyi:

"Tahdotko kukan kuninkaaksi ruveta?"

"Kotona odottaa isä ja äiti", Jukka epäsi.

"Täällä saat ijäti mettä juoda; tänne jää."

"Hetkeksi tahdon jäädä."

"Kuninkaakseni?"

"Kuninkaaksesi."

Samassa tulla hiiviskeli hiljainen tuuli, iltatuulen viimeinen viima. Kukka keikkui hiljaa. Sen kruunun-lehdet rupesivat vähitellen sulkeumaan. Olethan nähnyt kukkasia, jotka yöksi kruununsa sulkevat? Pian pimeni tämän tähden pienoisten asunto. Kuin kätkyttä tuuditteli kukkaa tuuli, ja kotvasen kuluttua kävivätkin kuningasparin silmäkannet kiinni. Umpeen oli koko kukan kruunukin mennyt. Pilkkoisen pimeä oli sisässä siellä.

Mutta auringon noustessa aukeni taas vähitellen kukka. Viirin latvasta lauloi ensin kiurunen herttaisen laulun. Sitten heräsivät mehiläiset ja alkoivat suloista suhinaan. Ja jo lähtivät perhosetkin liikkeelle.

Ihana oli aamu kukan kruunussa.

Heräsi nyt kuningatarkin, heräsi hänen kuninkaansa, Jukka.

"Jäätkö tänne ainiaaksi?" kysyi kuningatar.

"Kotona kaipaa isä ja äiti", Jukka epäsi, "täytyy heiltä lupa kysyä."

"Niin tee ja tule sitten tänne."

Otti nyt lehtikauhallaan taasen kuningatar lähteestä mettä ja tarjosi kuninkaallensa. Ja Jukka joi.

"Hyvästi, hyvä kuningattareni!" sanoi hän sitten ja ojensi kättä.

"Hyvästi, kallis kuninkaani!" lausui kuningatar ja painoi suloisen suudelman hänen huulillensa.

Auttoi sitten armias kuningatar pojan yli kukan kruunun laidan. Ja Jukka kiipesi alas sen vartta, niinkuin oli noussutkin.

Kovasti oli häntä kaivattu kotona. Vaikeroinneet olivat isä ja äiti. Ei ollut heidän silmiänsä uni ummistanut. Mutta anteeksi annettiin pienelle lemmikille. Kertoi Jukka kukan kruunusta ja kuningattaresta. Ja hartaasti kuultelivat vanhemmatkin kertomusta. Mutta lopulta pyysi Jukka luvan saada ruveta kukan kuninkaaksi.

"Kun suureksi tulet", vastasivat vanhemmat.

Ja vielä odottaa kuningatar vierastansa, odottaa kuningastaan. Siihen loppuukin satuni. Yhden yön oli Jukka kuninkaana ollut.

Tähti opastaa pikku poikaa kotiin.

Loisti tähti taivahalla, Tähti tuikkivainen. Kulki poika kankahalla, Poika pikkarainen.

Eipä tietä tietänynnä Poika pikkarainen. Yksin oli poika, ynnä Tähti tuikkivainen.

-- Tule tänne -- tähti virkki, Tähti tuikkivainen. Poika kulki, tähteen tirkki, Poika pikkarainen.

Kulki, saapui kotiansa Poika pikkarainen. Kiitti tähti taivoansa, Tähti tuikkivainen.

Miten kerjäläistyttö tuli kaukaiseen kaupunkiin.

Helteisesti paistoi kesäkuun päivä. Pieni kerjäläistyttö raukka käveli maantietä kaupunkiin ja oli väsyksissään ylen. Eikä tuntenut hän matkan pituutta. Tavattoman pitkä taival!

Nälkä lähestyi tyttöä, köyhien kovasydäminen vieras. Monta kertaa oli se häntä ennenkin katsomassa käynyt, mutta ei koskaan niin tuimana kuin tänään. Viimein vaipui tyttö tien viereen, viheriään ruohostoon. -- Oi, hyvä Jumala taivaassa, lähetä Uni minua auttamaan, -- tyttö rukoili, -- lähetä Uni silmäni ummistamaan, niin ei näännytä minua Nälkä.

Lähestyi vähitellen Uni. Ja Uni on Nälän vihollinen. Taistelivat nyt Nälkä ja Uni tytöstä ja kova oli heidän kamppailunsa.

Mutta tytön ympärillä lentivät leikitellen pienoiset perhoset, tuoksuivat kauniit kukat ja lauloivat lintuset. Nämä auttoivat Unta taistelussa. Jo nukkui tyttö. Ei hän tuntenut enää Nälän nuivuutta.

Hänen siinä suloisesti nukkuessaan, lähestyi ihmeen ihana siipinen impi, istuen päällä purppuraisen pilven.

-- Ken olet sinä? -- kysyi kerjäläistyttö.

-- Minut on lähettänyt kaupungin hallitsija sinua noutamaan. Tahdotko tulla?

-- Tahdon, tahdon!

Autti nyt ihanainen impi kerjäläistytön pilven päälle ja lensi hänen kanssansa pois, pois tuonne kaukaiseen kaupunkiin. Immen siiven alla lepäsi tyttönen suloisemmasti kuin maantien vieressä.

Ja viimein päästiin perille. -- -- --

Kaunis oli se kaupunki, ihana ja ihmeellinen, mutta sen ihanuutta ja ihmeitä en osaa minä kertoa.

-- Saanko olla täällä ijäti? -- kysyi kerjäläistyttö.

-- Saat, ole tervetullut! -- vastasi siipinen impi.

Eikä näännyttänyt enää tyttöä Nälkä. Siihen kaupunkiin ei koskaan Nälkä tule.

Suurimman onnen oli tyttö saavuttanut, onnen, jota en osaa kertoa minä.

Mutta tämä tapahtui kaikki Unessa.

Ja kuitenkin on se totta, totta kuin taivas.

Kangastus.

Pauli poika saaren ihanaisen Veden seljänteellä nähdä saa. Mieli sinne tekee nuorukaisen; Ruuhen rannasta hän irroittaa.

Lumoo silmiänsä jyrkät, loivat, Koivupuiset saaren kukkulat, Nurmet viehättävät, vihannoivat, Kukat kaunokaiset, tuoksuvat.

Souda Pauli, souda vasten saarta! Ehkä voit sen viimein saavuttaa. Kulje, kulje kohti taivon kaarta! Kyllä kai sen miesi kiinni saa.

Ei! -- jo palaa Pauli matkaltansa Poissa poi'an sorja saari on. Mutta särkyneenä sielussansa On hän kauvan koito, onneton.

Poika, lumouksen liehakoima! Turha tääll' on usein taistelus'. Pettää kauneuden tenhovoima, Katoo kiusoava kangastus.

Antti ja Karhu.

Eräässä töllissä Pohjanmaalla asui kerran mies, joka oli tappanut hyvin paljon karhuja. Hänen nimensä oli Antti, ja Antin poika oli myös Antti.

Antti Antinpoika ei ollut vielä koskaan saanut seurata isäänsä karhumatkoilla, sillä hän oli pieni, niin kuin sinäkin; mutta kerran kun isä taas oli lähtenyt karhustamaan, päätti Antti Antinpoikakin mennä metsään, saadaksensa kerta maailmassa nähdä elävää karhua. Kuolleita hän kyllä, näet, oli kosoltakin nähnyt, isänsä tappamia.

Lähti siis Antti käymään tallustelemaan metsään. Hänen vähän matkaa siellä kuljettuansa, tulikin karhu vastaan. Antti Antinpoika, joka hyvin rohkeana oli matkalle lähtenyt, peljästyi nyt kuitenkin, karhun nähdessään, aika lailla. Ja karhu tulla lötkötti ihan Anttia vastaan. Tästäkös Antti Antinpoika juoksemaan, juoksemaan, minkä jalat kannattivat, pensaiden, puiden lävitse! Karhu melkein kintereissä kiinni. Mutta se ei käynyt Antin kimppuun, ei lyönyt käpälällään, ei purrut eikä syönyt. Hiljaisesti juosta jolkotteli vain Antti Antinpojan perässä, tekemättä hänelle mitäkään pahaa. Jos kaikki karhut olisivat niin siivoja, hätäkös niitä silloin tulla vastaan? Antti Antinpoika tirkisteli juostessaan aina tavan takaa taaksensa, joko aukaisisi karhu kitansa ja nielaisisi hänet. Mutta, niinkuin sanottu, siitä ei tullut mitään.

Mitä tuumasikaan tuo karhu? Kas, asian laita oli se, että karhun perässä puolestaan kulki metsämies, joteskin kaukana karhusta puiden takana, jott'ei Antti Antinpoika häntä siinä kiireessä huomannut. Pyssyä piti metsämies ojennettuna karhua kohti, mutta ei ampunut. Siihen taasen oli syynä se, että karhu juuri oli pyssymiehen ja Antinpojan välillä, niin että pyssymies olisi helposti saattanut vahingossa ampua Antin, jos olisi karhua tähdännyt.

Ja pyssymies olikin Antti Antinpojan isä itse.

Karhu on vallan viisas eläin, ja hän äkkäsi kyllä, että pyssymies ei uskaltaisi häntä ampua niinkauvan kuin hän, karhu, pysyisi ihan pojan kintereissä.

No niin. Antti Antinpoika juoksi edellä, karhu perässä, ja isä perimmäisenä. Karhu päätti jatkaa tätä leikkiä vaikka kuinka kauvan. Hänkään tietysti ei puolestansa uskaltanut poikaa syödä, sillä silloin tiesi hän pyssymieheltä kauhean rangaistuksen saavansa; silloin, näet, kyllä jo pyssymies olisi ampunut.

No, kesti tätä kulkua nyt kauvan aikaa. Mutta lopulta rupesi kuitenkin Antti Antinpoika väsymään. Ja jo viimein pettivät voimat tykkönään. Itku silmin istautui poika parka mättäälle. Mutta karhu istuutui myöskin ihan hänen viereensä ja rupesi ystävällisesti nuoleskelemaan pojan kättä vain. Näin kummallisesta kohtelemisesta meni Antti Antinpoika aivan hämilleen ja rupesi kämmenillään silittelemään karhun selkää.

Tämän kaiken isä näki eikä tiennyt mitä tehdä.

Jos ulisi ampunut, olisi saattanut kuula käydä poikaan. Jos taas olisi pois mennyt, olisi karhu varmaankin pojan syönyt. Niin arveli isä. Viimein päätti hän kuitenkin mennä lähemmälle poikaansa ja karhua.

Ja nyt huomasi hänet Antti Antinpoika.

"Voi, isä! isä!"

"Älä hiisku mitään, pikku Antti, vaan koeta karata karhusta tänne luokseni. Sitten ammun minä karhun."

Niin kehoitti isä. Ja jo tuumasikin pikku Antti käydä isänsä luo. Mutta lieneekö karhu ymmärtänyt isän puheen vai muuten vainunnut vaaraa, yht'äkkiä tarttui hän molemmilla etukäpälillään poikaan ja viskasi tämän päänsä päältä selkäänsä, tehden sen kuitenkin niin varovaisesti, ett'ei pojalle mitään vahinkoa tullut.

Pikku Antti tästä niin hämmästyi, ett'ei saanut sanaa suustansa. Ja samassa silmänräpäyksessä, kun poika joutui pedon selkään, rupesi tämä juoksemaan -- juoksemaan täyttä laukkaa. Kaikki tapahtui yks' kaks' vain -- paljoa pikemmin kuin sen tässä olen ennättänyt kertoa.

Siinä istui nyt Antti Antinpoika täyttä vauhtia kiitävän karhun selässä, pitäen karvoista kiinni. Isän ei enää ollut ampumista ajattelemistakaan, sillä nyt oli tietysti vielä vaarallisempi laukaista. Ja pian olikin karhu juossut niin kauvas, ett'ei pyssy enää olisi kannattanut.

Juoksi nyt karhu yhä edespäin, ja iloisena siitä, että niin hyvällä kaupalla oli päässyt pyssymiehen käsistä, juoksikin oikein täyttää laukkaa, minkä jalat jaksoivat. Pensaat painuivat alas hänen astuessaan, risut ja karahkat ratisivat, ja puut pyörivät Antin silmissä, kun oikein mentiin.

En tiedä kuinka kauvan karhu näin lienee juossut, mutta viimein tultiin -- kotiin.

Antin kotiinko? -- kysyt.

Ei, vaan karhun omaan kotiin. Suuren puun juurella, syvässä kuopassa oli karhun pesä. Sinne hyppäsi Nalle, ja siellä oli hällä kolme poikaa, pieniä vielä kuin porsaat. Päivä paistoi sisään aukeemasta.

Hirveän peloissaan oli Antinpoika; pelkäsi nyt ainakin karhuin ruoaksi jäävän. Ja kun emäkarhu hänet sinne heitti noiden poikien joukkoon, alkoivatkin nämä kohta kitojansa aukaista; mutta emäkarhu, joka oli kiitollinen Antille siitä, että hänen kauttansa oli pyssymiehen aikomasta kuolemasta päässyt, antoi pojilleen muutamia korvapuustia käpälällään, ja nämä herkesivät Anttia ahdistamasta.

Ja miten lienee ollutkin, karhunpojat pian kyllä tutustuivat ihmisen poikaan eivätkä tehneet Antille mitään pahaa. Tämän huomasikin Antti Antinpoika, ja viimein katosi hänen pelkonsa kokonaan.

Varsinkin yksi pojista oli hyvin hyväsävyinen ja siivo, ja se nuoleskeli Antin kättäkin.

Illemmalla lähti emäkarhu ulos pesästään, mutta Antti ei päässyt, sillä sen seinät olivat hyvin korkeat. Sinne jäi Antti leikittelemään karhun poikien kanssa ja tuumasi, että koska Jumala häntä tähän saakka oli suojellut, totta kaikki viimein hyvin loppuu.

Kauvan ei viipynytkään emäkarhu matkallaan, vaan tuli pian takaisin, ja nyt oli hänellä jänis suussa. Tästä saivat nuo kolme poikaa kukin osansa, mutta paraan osan antoi karhu Antille. Ja nälkä oli kyllä Antti Antinpojalle tullut, mutta ei saattanut syödä raakaa jäniksen lihaa. Tämän huomattuansa, otti se karhun poika, joka paraiten näkyi Antista pitävän, hänen osansa, asetti sen allensa ja makasi sen päällä hetken aikaa.

Ja mitäs ollakkaan! Pienen karhun lämpimästä paistui jäniksen liha oivaksi syötäväksi lihaksi. Ja nyt sitä Antti Antinpoika söi, ja söikin oikein ahnaasti vielä, sillä nälkä poika paralla oli.

Mutta nyt tuli janokin viimein. Karhun pojat puolestaan imivät emäänsä, mutta mistäs Antille juotavaa? Yö oli lähenemäisillään, ja pitikös nyt maata mennä ilman särpimettä? -- Mutta hätä keinon keksii. Hetken aikaa aprikoittuansa, otti Antti lakkinsa ja lähestyi makaavaa emäkarhua. Rupesi sitten, kun kaikki hänen pelkonsa jo oli kadonnut, hiljaisesti lypsämään karhua. Eikä ollut tämä millänsäkään; antoi Antin lypsää vain. Siten sai Antti servintä. Ja se maistui, uskokaa pois, oikein hyvältä vain.

No, oli nyt kaikki vatsat täytetyt, ja karhut heittivät kaikki levolle. Niin teki pian Anttikin. Ja makeasti nukkui hän vain pienen karhunpoika-ystävänsä viereen.

Seuraavana aamuna, kun Antti heräsi, oli emäkarhu jo lähtenyt pois. Ja hänen poissa ollessaan tapahtui, että pieni ilkeä käärme tulla luiskahti pesään. Se vetelihe Antin ystävän luo ja aikoi juuri purra pientä karhun poikasta jalkaan, kun Antti Antinpoika rohkeasti sieppasi pienen pesässä sattumalta löytyvän kepin ja löi sillä käärmettä päähän. Tämä tästä jo kuolikin heti eikä pystynyt enää mitään pahaa tekemään.

Kiitokseksi nuoleskeli pikku karhu taas Antin käsiä. Ja kun päivemmällä emäkarhu palasi, tuoden taas jäniksen muassaan, lämmitti pelastettu karhunpoikanen Antin osan oivaksi paistiksi.

Viikon ajan oletettiin sitten vielä Anttia karhun pesässä. Jänistä saatiin ja karhun maitoa juotiin.

Hyvät ystävät oli Antista ja pienistä karhuloista tullut. Leikitsivät siellä kaiken päivää pesässä vain, ja lystikäs oli etenkin Antin paistin-paistaja. Se osasi seisoa takajaloillaan ja taputtaa etukäpäliään yhteen. Se osasi istua kuin ihminen ja tanssia kuin hovikeikari.

Mutta viimein rupesi Antti kovin ikävöimään kotiansa. Koetti siis kiivetä ulos pesän seiniä, päästäksensä pois, mutta aina putosi alas jälleen. Silloin rupesi varmaankin emäkarhun käymään poika parkaa sääli, ja hän paiskasi taas Antin selälleen ja yhdellä hypyllä vain sänttäsi hän kuopasta ylös.

Kun poikasen ystävä, paistin-paistaja, tämän näki, jännitti hänkin voimansa ja kun oli oppinut hyväksi voimistelijaksi, osasi, kun osasikin, hypätä kuopasta ylös. Toisetkin pikku karhut koettivat samaa, mutta eivät päässeet, sillä olivat kömpelömmät he.

No, lähti nyt emäkarhu, Antti selässä ja pikku karhu perässä, juoksemaan taas ja juoksi, juoksi melkein koko päivän, Viimein tultiin metsästä ulos. Nyt seisahtui karhu. Antti katsoi eteensä ja näki vähän matkan päässä oman kotinsa olevan.

Astui siis alas karhun selästä, sanoi hänelle sulimmat kiitokset kestitsemisestä ja tarjoi hänelle kätensä. Karhu sitä nuoleskeli ja jätti sitten pojalle jäähyväiset. Mutta pikku karhu ei tahtonut Antista erota, vaan rupesi tallustelemaan hänen perässään. Tästä ihastui Antti suuresti, ja niin kulki hän kotiansa, karhun poika perässään kuin koiran penikka.

Emäkarhu käydä tallusti luolaansa takaisin.

Antin kodissa oli isä kovin itkenyt kadonnutta poikaansa. Mutta voi mikä ilo nyt, kuu Autti Antinpoika ihan elävänä, eheänä kotiin tuli! Senhän hyvin ymmärrätte.

Ja pikku karhu jäi Antin kasvatiksi. Kovasti pitivät toisistaan ystävät ylen. "Paistin-paistaja" sai karhunen nimeksi, ja yhä enämmän lystillisiä tanssia hän oppi. Suuremmaksi tultuaan kävi Antti hänen kanssaan kerran Pietarissa ja tanssitti häntä koko keisarillisen hovin edessä. Kovasti ihmettelivät hovilaiset Paistin-paistajan tanssia, ja Antti palasi kotiansa aika rahasummalla.

Sen pituinen se.

Tuiki-oppinut tohtori.

"Voi tuskaa tuiki tuimaa! Kuin päätäni pakoittaa Ja haikertaa ja haimaa Ja kaivaa ja koloittaa!"

Niin huutaa pahapäällä Tuo Hilmanen huolissaan. Vaan tohtori on täällä; Ei huolta nyt ollenkaan!

Se ompi Ville veikko, Mi tohtori tietoinen! Hän virkahtaa: "vai heikko, Mun mamseli, oletten?"

"Ah, päätä kivistääpi, Vaan kyllä se paranee Ja terveheksi jääpi, Jos tohtori tuumailee."

Nyt kieltä Hilman kääntää Tuo tohtori tarkkapää Ja valtasuonta vääntää Ja hieroa himertää.

Ja kiitos tohtorille! Sill' -- eipästä ollakkaan -- Se rikkiviisas Ville Sai sairaan paranemaan,

"Hei hopsan!" huutaa Hilma Ja huivia heiluttaa, "Nyt päästiin paha ilma, Ja hyppiä Hilma saa".

Niin virkkoi Hilma, mutta Kun terveenä onpi pää, Tuot' tuiki-oppinutta Hän huivilla hätyyttää.

Noin päitten pakoksista Nyt remuhun ruvetaan. Se tauti vaarallista Ei sninkana ollutkaan.

Korvenkaakki.

Ensimäinen luku.

Korvenkaakki ilmestyy ja saapi matkakumppanit pitkälle matkalle.

Oli kerran suutari, jolla oli kaksi poikaa ja paljon köyhyyttä. Itse oli hän Iisakki nimeltään, mutta pojat olivat Hannu ja Heikki nuoret molemmat ja pienet.

Kerran elokuun iltana tuli suutarin luo jättiläinen tilaamaan saappaita. Hän oli niin suuri, ett'ei mahtunut ovesta sisään; sitä ei ollut tuumaamistakaan. Sentähden seisahtui hän ulkopuolelle ja huusi takkatorvesta sisään, jota varten hänen ei tarvinnut erittäin kiivetä katolle. Niin suuri hän oli.

-- Suutari, teeppäs mulle saappaat talveksi, -- hän huusi.

Kamalalta kaikui tuo ääni takkatorvesta tuvassaolijoille. Mutta Iisakki mestari nousi tuoliltaan ja huusi takaisin ylös takkatorveen:

-- Kuka höperö se on, joka puhuu läpi takkatorven?

-- En ole mikään höperö; olen Korvenkaakki.

Se oli jättiläisen nimi. Mutta suutari kysyi taas:

-- Miksi olet kiivennyt katolle? --

-- Minä en ole katolla? --

-- Hä? Etkö ole katolla? Missäs sitten olet? --

-- Seisonhan pihalla. --

-- Älä jaarittele joutavia, mies; puhuthan läpi takkatorven? --

-- Sinun ovesi on niin pieni, ett'en pääse sisään. --

-- No, miksi et puhu akkunasta? --

-- Sinun akkunasi on niin matalalla, ett'en jaksa kumartua niin syvälle. --

-- Äläppäs hätäile, tulen ulos. --

Niin sanoi suutari ja meni ulos katsomaan tuota kummitusta, joka ei mahtunut hänen ovestansa eikä voinut kumartua hänen akkunallensa. Iisakki ei ollut juuri niitä, jotka ens' hädässä hämmästyvät, mutta täytyi hänen tunnustaa ett'ei koskaan ollut moista miestä nähnyt. Pitkä oli Korvenkaakki kuin pisin puu metsässä ja paksumpi kuin paksuin valotorni.

-- Kylläpä on siinä miestä! -- sanoi suutari, kiireestä kantapäähän katsellen jättiläistä.

-- Tahtoisitko tehdä mulle saappaat? -- kysyi nyt jättiläinen, suorana seisoen pihalla.

-- Saappaita teille? -- Nähtyänsä miehen suuruuden, rupesi suutari häntä teitittelemään. -- Saappaita teille, -- hän sanoi ja katseli Korvenkaakin jalkoja, -- siihen tarvitsisin minä viisi vahvaa hevosen vuotaa. Niin paljo nahkaa mulla ei koskaan ole kerrallaan ollut.

-- Vai niin, mistä sitten saataisiin nahkoja? -- mietiskeli Korvenkaakki.

Tuumasivat siinä sitten hetken aikaa suutari ja Korvenkaakki mistä saisivat nahkoja ja jäivät viimein siihen päätökseen, että piti muka Korvenkaakin lähteä Afrikaan hankkimaan elehvantin-nahkoja, jotka ovat paksuinta nahkalajia mitä on olemassa ja suuria myös, sillä elehvantti on maailman suurin eläin.

-- Lieneekö tuonne kauvas, Afrikaan? -- aprikoitsi suutari, joka ei juuri ollut tutkinut maatiedettä.

-- Onpahan joku tuhat penikulmaa -- sanoi jättiläinen, joka tunsi asian paremmin.

-- Hoo-o! vai niin, -- sanoi Iisakki, -- onpa sinne matkaa. --

-- Parissa päivässä sinne käyn -- virkkoi Korvenkaakki -- tahdotko tulla mukaan, niin kannan sinut taskussani?

-- En jouda nyt lähteä päiväksikään, -- sanoi Iisakki, -- köyhä olen, täytyy tehdä työtä. --

-- Se oli ikävä se lausui Korvenkaakki -- olisi ollut hupaista saada matkakumppali. --

Miesten näin keskustellessa, tulivat Hannu ja Heikkikin viimein ulos tuvasta. Seisoivat rappusilla ja kummastelivat tuota kauhean suurta miestä.

Huomattuansa heidät, ehdoitteli Korvenkaakki, että muka he rupeisivat hänelle matkakumppaneiksi. Iisakki isää tämä tuuma ensimmältä vähän arvelutti, mutta kun Korvenkaakki näytti olevan hyvänsuopea, vakava mies ja vielä päälle päätteeksi lupasi hyvän tekijäpalkan saappaista, Iisakki viimein suostui.

Sitten meni Korvenkaakki hyvittelemään Hannua ja Heikkiä, joita ensin hyvin kamoitti hänen hirveä suuruutensa; mutta hekin tutustuivat häneen pian ja lupasivat viimein ruveta hänelle matkatoveriksi.

Toinen luku.

Korvenkaakki toverineen joutuu sotaan.

Korvenkaakki oli matkakumppanuudesta hyvin iloinen. Lupasi näyttää Hannulle ja Heikille kaikellaisia kummia, joita muka ulkomailla saisivat nähdä, kuuhan puolestansa lapset häntä huvittelisivat kaikellaisilla tepposilla, mitä vain tiesivät keksiä.

Pisti nyt Korvenkaakki lapset liivin taskuihinsa, yhden kumpaseenkin, ja käski heidän panna levolle yöksi. Huomen aamulla oltaisiin jo Italian maan pääkaupungissa, jossa suurustettaisiin.

Liivintaskut olivat, niinkuin saatatte arvata, pienokaisille kylliksi tilavat makuusijat. Ja koska oli makuu-aika nyt, panivatkin kohta maata.