Part 4
Mutta nyt aukenivat Vapun silmät, joita hän heti rupesi hieromaan, kun ei mitään nähnyt pimeässä pussissa.
"Missä mä olen?" huudahti hän.
"Mitä miehellä pussissa on?" kysyi kummeksuen Vapun isä.
"Oma tyttöni on!" vastasi äijä vain.
"Sen varsin valehteletkin!" puuttui nyt puheesen Vapun äiti, sillä hän oli tuntenut tyttärensä äänen, "päästäppä tyttö pussistasi vain, taikka kyllä ma sulle neuvot tiedän."
Äijä rupesi pelkäämään ja jo päästikin Vappusen pussistaan.
"Tiedätkö, minkä rankaistuksen saat", sanoi Vapun isä, "siitä että olet tyttöni vienyt?"
Äijä jo pelkäsi vieläkin enemmän. Mutta Vapun kävi häntä sääli, eikä Vapun isäkään uhkauksellaan mitään pahaa tarkoittanut.
"Hyvästi, äijä parka!" sanoi Vappu, "kiitoksia kantamastas!"
Tämä liikutti äijän sydäntä niin, että hän lahjoitti Vapulle pussinsa ja pötki tiehensä. Ja se pussi oli oikea onnen pussi, sillä siitä löysi Vappu -- kymmenen kultakäkeä, jotka heti rupesivat kukkumaan Vapun päivän ja pelastuspäivänsä kunniaksi, sillä he olivat ikänsä ennen äijän pussissa viettäneet. -- Ja niin kukkuvat he vieläkin ja ovat Vapun ilona ja rikkautena.
Mansikka-aikana.
Nyt kesä kulta vallitsee Ja nurmet vihannoivat. Nyt linnut puissa laulelee Ja paimen-pillit soivat.
Nyt tuoksuavat kukkaset Jo kankahilla, soilla. Ja posket onpi punaiset Jo mäen mansikoilla.
Nyt kaikki uudet kasvot saa Ja pienet lapsukaiset- Kin ruusupäisnä ruskottaa Kuin maalla mansikkaiset.
Kuin hauska silloin lapsien On mansikassa olla! Saa poimien ja maistellen He käydä nurmikolla.
Lassin ja Mustin matkustus Amerikaan.
Ensimäinen luku.
Oli kerran pikku poika, jonka nimi oli Lassi. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, eikä ollut hänellä sisaruksiakaan eikä liioin yhtä ainoatakaan sukulaista maailmassa. Aivan yksin oli Lassi parka. Mihin siis olisi joutunut poika kovassa köyhyydessään, jos ei hänellä ainoana perintönä vanhemmiltaan olisi ollut vanha uskollinen koira, Musti nimeltä. Tästä koirasta Lassi kovasti piti, ja Musti hänestä. Kovin oltiin köyhiä vain. No, mikä muu neuvona kuin keppi käteen ja mieron tielle. Lähtivät siis Lassi ja Musti käymään tallustelemaan pitkin maantietä. Hetken aikaa käveltyänsä tulivat pienelle joelle, jonka yli ei sattunut viemään siltaa. Lieneekö tulva vienyt, vai kuinka, sitä en tiedä. Miten päästä poikki? Lassi ei osannut uida, mutta Musti osasi. Sen tiesi Lassi, ja sentähden istui hän Mustin selkään ja käski uida toiselle puolen. Musti totteli ja hyppäsi veteen, Lassi selässä. Kastui siinä Lassilta housut, mutta "kyllä kesä kuivaa", tuumasi hän. No niin, mutta pari, kolme syltää uituansa seisahtui yht'äkkiä Musti kuni naulattuna.
"No, mitä nyt?" huudahti Lassi.
Mutta Musti ei osannut puhua eikä siis vastannut mitään. Ravisteli päätänsä kovasti vain eikä liikahtanut paikaltakaan. "No, mutta Musti kulta, eihän meidän tähän sovi jäädä; -- koe parastasi."
Ei tuumaamistakaan. Siinä seisoi Musti. Viimein Lassi rupesi pelkäämään, että pitikö heidän nyt ijäksi päiväksi jäädä tähän kiinni keskelle jokea? Mutta ei toki vielä niin suurta hätää ollut. Oli, näet, Mustin jalat tarttuneet kiinni joen pohjaan saveen, joka oli hyvin kovaa, niin ett'ei siitä ollut helppo päästä. Joki olikin matala vain, ja kun Lassi pisti kepillään veteen, tarttui sekin pohjaan.
"Hohoo! Vai niin! Eikö tämä syvempi ollutkaan?" tuumasi Lassi ja naurahti itsekseen. Astui samassa koiran selästä ja mieli itse kahlata poikki joen. Mutta nyt tarttuivat Lassinkin jalat mutaan, ja niin kovasti, ett'ei jaksanut saada niitä irti.
Seisottiin siinä nyt töllisteltiin. Ja kukaties kuinka kauvan olisivat saaneet noin seisoa, jos ei olisi sattunut seuraavasti:
Tuli, näet, pitkin jokea alaspäin lautta uiden, jommoisestikin suuri lautta, johon Lassi päätti iskeä kiinni.
Kun se nyt tuli ihan Lassin ja Mustin viereen, tarttuikin Lassi siihen molemmin käsin ja Musti hampahin. Virta veti lauttaa hyvällä tasaisella voimalla, ja jopa rupesivat, kun rupesivatkin, matkustajaimme jalat irtautumaan. Mutta ei se helposti käynyt, ja melkein olivat Lassin ja Mustin jänteret katketa. Niin veti kovasti.
"Pidä kiinni, Musti!" kehoitti Lassi.
Ja miten olikin, jo pääsivät heidän jalkansa pohjasta pois. Helpompi oli heidän sitten kömpiä ylös lautalle. No niin, oltiin siinä nyt, ja se kannatti hyvin ja olisi ehkä vielä kannattanut noin puoli tusinaa Lasseja ja Musteja.
Hirveästi olivat heidän jalkansa savessa, varpaanvälit ihan täynnä. (Kenkiä, näet, Lassi poloisella ei ollutkaan, vielä vähemmän tietysti Mustilla). Märät olivat muutenkin, mutta siitä ei piitattu.
"Ho ho, ja jaa, Musti kulta, kaikissa näiss' ollaan", huoahti Lassi, maata leväten lautalla. "Mihinkähän tässä nyt tullaan?"
Lassilla oli tapana yhä vain puhutella Mustia, vaikk'ei koskaan saanut vastausta.
"No, meni nyt mihin meni", arveli Lassi, "meillä ei ole kiirettä, eikä kukaan meitä kaipaa, vaikka matkustaisimme aina Amerikkaan asti." Oli, näet, Lassikin kuullut puhuttavan Amerikasta.
Levättiin siinä nyt lautalla päivän paisteessa, Lassi pitäen uskollista mustiaan kaulasta. Ja niin nukkuivat siihen viimein molemmat. Mutta lauttaa veti hiljainen virta jokea alaspäin.
Toinen luku.
En tiedä kuinka kauvan lienevät siinä nukkuneet matkustajamme. Mutta kun viimein heräsivät, oli lautta jo joutunut aavalle merelle, johon laski tuo joki, jota alas olivat nukkuessaan tulleet. Ei näkynyt enää muuta kuin vettä, ja taivasta. -- Mutta Lassi, joka oli hyvin levollinen luonnoltaan eikä koskaan hätäytynyt, tuumasi vain: "Saas nähdä, mihin tässä viimein tullaan!"
Ilma oli melkein ihan tyyni, ja pianpa oli vedenpinta täytenä peilinä vain. Ja jo nyt seisahtui lautta, kun, näet, ei sitä mikään edespäin kuljettanut. Mutta aurinko paisti kauniisti, eikä siis mitään hätää olisi ollut, jos ei olisi matkustajille tullut nälkä.
"Voi, voi, Musti parka, mistä saisimme vähän ruokaa? Rupee hiukkaamaan."
Musti katseli Lassia suruisin silmin, mutta ei virkkanut mitään.
"Olis' ollut mulla onki, hätäkös silloin", mietiskeli Lassi. Mutta ei ollut saatavissa onkea, ei mitään. Kovasti rupesi jo vatsaa vinguttamaan.
Mutta kun hätä suurimmillaan, on Jumala lähinnä, sanoo sananlasku. Istuttiin siinä lautalla nyt joteskin epätoivossa. Silloin tulla tempaisee yht'äkkiä tuolta taivaan ranteelta päin suuri laiva, ja sivumennen sanottu, olipa se höyrylaivakin vielä. Lassi ei ollut koskaan niin suurta vedenpäällistä rakennusta nähnyt, saatikka sitten höyrylaivaa. Jommoisen suuriksi menivät hänen silmänsä tuota kummitusta katsoessaan, mutta, niinkuin sanottu, Lassi oli hyvin levollinen luonnoltaan eikä siis ensinkään pelännyt, vaikka olisi koko kaupunki tullut häntä vastaan vyöryen.
Höyrylaiva lähestyi lähestymistään Lassin lauttaa.
"Vau, vau, vau!" sanoi Musti, ainoat sanat, mitkä hän tässä maailmassa oli oppinut.
"Älä hauku, Musti", "luultavasti tulee tässä kirkko vastaan", arveli Lassi.
Mutta laiva se olikin vain. Ja kannella oli väkeä aika lailla, ja korkeimmalla kohdalla seisoi katteini, jakellen kovalla äänellä komentosanojaan merimiehille.
"Kirkko, näen mä, onkin, ja pappi näkyy paraikaa pitävän saarnaa. Vai mitä sinä luulet, Musti?"
"Vau, vau, vau", vastasi Musti.
"Hiljaa, hiljaa, Mustiseni, ei sovi häiritä saarnaa", varoitti Lassi.
Nyt oli laiva ihan Lassin lautan vieressä. Ja pianpa astui sen kannelta tikapuita alas mies ja hyppäsi lautalle. Mies puhua sokerti jotakin, mutta Lassi ei siitä ymmärtänyt mitään.
"Do you do well, boy?" mies sanoi ja nosti hyvin hellästi Lassia kainaloista. Lassi katseli häntä vain suurin silmin. Mutta mies uudisti vielä: "How do you do, boy? how --?"
"Vau, vau, vau", sanoi Musti.
"Ymmärrätkö sinä mitä hän sanoo, Musti? Hän puhuu melkein niinkuin sinä."
Lassin näin virkattua, mies ei enää puhunut hänelle mitään, sillä huomasi kyllä, ett'ei Lassi ymmärtänyt hänen kieltään, eikä hänkään ymmärtänyt Lassin kieltä. Mutta nosti nyt mies Lassin hellästi syliinsä ja rupesi kapuamaan tikapuita ylös laivalle.
"Tule pois, Musti, se, se, se!" kutsui Lassi uskollista toveriansa ja ojensi käsiään Mustia kohti.
Mutta Mustin oli vaikea päästä ylös. Pani kyllä käpälänsä tikapuille, mutta samassa irtautui lautta kokonaan laivasta, ja kun mies ja Lassi jo olivat yläällä kannella, rupesi Lassi kovasti Mustiansa itkemään. Ja Musti puolestaan kiljui hirveästi. Kun laivanväki tämän huomasi, komensi katteini miehen menemään Mustiakin noutamaan; ja pian oli taas laiva lautan ääressä. Musti nostettiin sitten samalla tapaa kuin Lassikin laivalle, mutta lautta jäi mereen. Ja tuli nyt sitten katteinikin Lassia tervehtimään, jonka perästä toimitettiin hänelle ruokaa, oikein hyvää ruokaa, ja sai Mustikin aika aterian.
Sitten vietiin Lassi pieneen kamariin nukkumaan. Mutta Musti pani maata laivan kannelle.
"Hyvin hyviä ihmisiä tässä kirkossa, ja niin siivo pappi", tuumasi Lassi ja nukkui taas kelvollisesti pienille kämmenilleen.
Mutta laiva lähti kulkuun kaukaisuuteen.
Kolmas luku.
Tarpeeksi levättyänsä heräsi viimein Lassi ja rupesi hieromaan silmiänsä. Muisti viimein missä oli, kirkossa nimittäin, niinkuin luuli. Vähän aikaa venyi Lassi siinä vuoteellaan, kummastellen itseksensä moista kirkkoa, joka veden päällä kulki. Hänen siinä maatessaan, tuli Musti sisään kamariin; ovi oli sattunut jäämään raolle. Musti pani käpälänsä Lassin rinnalle ja katseli häntä hyvin iloisesti. Sattui Lassi silmäilemään näitä käpälöitä. -- Ja arvaappas, mitä Mustin varpaan-välissä oli!
Muistathan vielä, että kun matkustajamme tulivat lautalle, oli heidän jalkansa kovasti savessa. Osan tästä oli kyllä jo vesi, jota aina hiukka lautalle tuli, huuhtonut pois; mutta varpaan-välit jäivät savea täynnä -- eikä ollut matkustajilta vielä tullut ne pestyiksi. Mutta arvaappas nyt, mitä savea se oikeastaan olikin! Se oli kuivaessaan muuttunut hyvin hienoiksi helmiksi -- ja nämäkös nyt kiilsivät Lassin silmiin.
"Mitä, mitä tuo on?" kyseli Lassi Mustilta ja rupesi pienellä tikulla kynsimään helmiä pois. "Voi, voi, kuinka ne kiiltävät!" Kaiveli Lassi sitten kaikki Mustin varpaan-välit ja sai hyvin paljon noita ihania kiiltäviä helmiä.
"Oikein salamoitsee silmissä, kun niitä katsoo, Mustiseni."
Rupesi Lassi sitten tarkastelemaan omiakin varpaan-väliään, ja katsoppas vain! niistäkin sai hän koko joukon tuota kummallista savea, joka kaikki mureni heloittaviin helmiin.
"Kukatiesi mitä kallista kultaa tämä on?" tuumasi Lassi; "paras on panna tallelle."
Oli Lassilla sentään, vaikka köyhäkin oli, yksi eheä lakkari, ja sinne pani hän kaikki helmet. Sitoi vielä lakkarin suun nauhalla kiltisti kiinni ja päätti sitten käydä kamaristaan ulos, Musti perässään.
Miehet laivan kannella puuhasivat yhtä ja toista. Katteini seisoi taas komentolavallaan ja jakeli käskysanojaan ylt'ympäri. Oli noussut ankara tuuli, ja kovasti keikkui laiva. Lassi istuutui kannelle katselemaan, ja miten lienee siinä istunutkin, jo rupesi vähitellen tuumailemaan, että tokkohan olleekaan tämä kirkko, tämä tämmöinen veden-päällinen rakennus.
"Mitä sinä luulet, Musti?" -- sanoi toverilleen.
Musti oli ääneti.
"Olisikohan tämä laiva? Mutta kauhean suurihan se on. Ja nyt käy myrsky. Muistan vielä kun kerta olin muassa minäkin meidän kylän kirkko-veneessä kauheassa myrskyssä. Mutta se keikkui vielä enämmän."
Vähän ajan perästä tuli yksi merimiehistä käyden sille puolelle laivan kantta, jossa Lassi istui. Hänellä näkyi olevan hyvin kiire, ja mennen Lassin ohitse potkaisi hän häntä -- ikääskuin pois tieltä. Tästä suuttui Musti, suuttui silmittömäksi ja puri, kun purikin, miestä jalkaan.
"Ai, ai, ai", oiotti merimies.
"Vau, vau, vau", sanoi Musti vain.
Tarttui mies sitten Lassia käsivarteen ja puristi häntä hirveästi, niinkuin se olisi ollut Lassin syy, että Musti miestä puri.
"Älkää Herran tähden puristako niin, minä annan teille helmiä", sanoi Lassi tuskissaan. Mutta kun mies ei mitään ymmärtänyt, rupesi Lassi näyttämään pullistumaa taskuansa. Aukaisi sen sitten ja pisti miehen käteen muutamia helmiä. Näitä katsoessaan kirkastuivat miehen silmät ja menivät samalla hyvin suuriksi. Hän varmaan ymmärsi Lassin helmiä hyvin kalliiksi ja ojensipa nyt kätensä siepatakseen itselleen koko Lassin lakkarin. Mutta samassa kävi taas Musti hänen kimppuunsa ja puri miestä uudestaan jalkaan.
"Ai, ai, ai", sanoi mies.
"Vau, vau, vau", sanoi Musti.
Koetti mies sitten vieläkin kerta anastaa itselleen Lassin lakkaria, mutta taaskin Musti puri häntä jalkaan. "Ai, ai, ai!" -- "Vau, vau, vau!"
Miehen näin uiottaessa ja Mustin haukkuessa oli myrsky käynyt julman kolkoksi. Pilviin saakka nousivat aallot. Ne keikuttivat laivaa niin, että Lassi, Musti ja tuo merimies myös rupesivat vyörymään toiselta laivan-kannen sivulta toiselle. Ja jo tuli nyt oikein summattoman väkevä vihuri, joka kerrassaankin viskasi Lassin, Mustin ja miehen mereen. Mies parka, joka oli kokenut anastaa Lassin helmilakkaria, katosi, kun katosikin, syvyyteen. Mutta Lassi tarttui Mustia kaulaan ja pääsi uskollisen toverinsa selkään. Katsottiin tätä kyllä laivan kannelta, mutta ei ollut enää auttamisen aikaa. Laiva meni kauheaa kyytiä edespäin jättäen Lassi paran toverinensa aaltojen valtaan. Ja oli nyt ruvennut ukkonenkin käymään. Julmasti jyrisi ilma ja leimuna loistelit taivaan tulet.
Mutta Musti uida uplotti vain aaltojen selällä, Lassi omassa selässään.
"Huh! huh! kuinka tämä menee!" sanoi Lassi, kun aallot heitä oikein ajelivat; "saas nähdä emmekö viimein todellakin joudu Amerikkaan?"
Ja uskokaa pois! Niin totta maar' kävikin. Lassin ja Mustin yläpuolelta vyöryi kauhean musta ja paksu pilvi, jota ainoastaan salamat valaisivat. Nousi nyt sitäkin korkeammalle aivan ajattelemattoman suuri aalto, ja sen harjalle syöksyi Musti kuormineen. Ja samassa viskasi hirveä vihuri heidät tuon tuikean tulipilven päälle.
Hiu! kuinka se kiiti vihurin viemänä eespäin; ja tultiin nyt, kun tultiinkin, ukkosen jyrinällä ja salamojen iskiessä Amerikan rantaan.
Neljäs luku.
Sinne putosi pilvi.
"Se vasta oli kyytiä, se", lausui Lassi, päästyänsä taas kuivalle maalle. "Mutta missä nyt oikeastaan ollaan? Olemme kulkeneet niin pitkiä matkoja, että luulenpa maar' nlevammekin Amerikassa."
Ja Lassi oli oikeassa, niinkuin tiedämme. Seisoi hän nyt siinä, Musti vieressään, Amerikan mannermaalla. Mutta ei tiennyt mitä tehdä, mihin lähteä. Metsä synkeä oli hänen edessään, ja takanaan pauhasi valtameren vaahtoavat aallot. Ukonilma toki oli joteskin asettunut, ja pilvi, jonka päällä oli tullut, haihtui vähitellen ilmaan.
Vähän aikaa aprikoittuaan arveli kuitenkin Lassi:
"No, Musti, mikäs muu neuvona nyt kuin keppi käteen taas ja jalat liikkeelle."
No niin. Lähdettiin siis aivan arviolta eespäin kulkemaan halki muhkean metsän. Mutta pian tuli matkamiehille taas nälkä, Lassi katseli ympärilleen, eikö näkyisi puiden lävitse edes jotain naurismaata, ja Musti juoksenteli pensaissa nuuskien jäkäliä. Mutta mitäs ollakkaan! Yht'äkkiä aukeni metsä, ja matkustajain silmiä kohtasi etäältä aavan tasangon toiselta puolen mahdottoman suuri kaupunki. Lassi ei sitä tosin kohta kaupungiksi tietänyt, sillä hän ei koskaan ollut mitään kaupunkia nähnyt. Hän arveli sitä suureksi kyläksi.
"Tuonnepäin, Musti, mennään, tuoli' on kylä."
Ruvettiin siis astumaan aavan tasangon poikki -- ja eteni matka vähitellen. Mutta nälkä näännytti vatsaa kovin, ja rupesi jo väsymyskin vaivaamaan.
"Kuules, Musti, etköhän sinä jaksaisi vähän matkaa kuljettaa minua selässäsi?" Mustikin kyllä oli väsynyt, mutta antoi hän sentään Lassin istua selkäänsä. Lassi silitteli toveriaan, ja iloisena rupesi Musti tallustamaan eteenpäin. Eikä tuo kaupunki toki kovin kaukana ollut. Tunnin aikaa juostuansa, oli jo Musti ihan kaupungin portilla -- Amerikan pääkaupungin portilla. Niin tosiaan. Ja mikä kihisevä elämä siinä oli! Väki vilisi kuin muuraispesä. Aivan hämillään tästä ei muistanut Lassi astua alas Mustin selästäkään, vaan rupesi hiljoilleen ajamaan portista sisään. Mutta tässä tarttui häntä käsivarteen eräs mies ja puheli taas jotakin, jota Lassi ei ymmärtänyt.
"Ymmärrätkö, Musti, mitä hän sanoo?" kysyi Lassi koiraltaan.
Musti ei ymmärtänyt, mutta sattuipa niin onnellisesti, että väkijoukosta tuli eräs merimies, joka ymmärsi Lassinkin kieltä, ja hän selitti, että Lassin tuli maksaa tullirahaa. Muuten muka ei päässyt sisään kaupunkiin.
"Vai rahaa? Sitä ei mulla ole eikä koskaan ole ollut enämman kuin viisikolmatta penniä. Mutta älkääppäs hätäilkö!" Muisti Lassi nyt helmitaskunsa. Se oli säilynyt -- kummallista kyllä -- ihan eheänä kaikkein vaarojen läpi, kiinni sitomattakin, ties miten lienee takertunut kiinni. Antoi Lassi nyt muutamia helmiä tuolle miehelle, sanoen:
"Kelpaako tämä?"
Mies nyykäytti hyvin iloisena päätään, laski Lassin ajamaan portista sisään; ja niin tulikin Lassi, istuen Mustin selässä, ajaa lötköttäen Amerikan pääkaupunkiin.
Täälläkös vasta ihmisiä kihisi! Mutta levollinen Lassi ei ollut millänsäkään. Katseli vain ihmisjoukkoa ja suuria rakennuksia molemmin puolin katuja. Ja kyllä siellä olikin katsomista, -- sen arvaat. Lassi oli melkein unohtanut nälkänsä, mutta kun näki pakarikyltin, johon suuri rinkilä oli maalattu, tunsi nälkää taas -- ja meni sisään puotiin. Aukaisi helmitaskunsa siinä sitten, pani pari helmeä tiskille ja sai, kun saikin, kaksi oikein suurta rinkilää. Toisen pani kahtia, syödäkseen itse siitä toisen puolen ja antaakseen toisen Mustille. Syötiin siinä vatsan täydeltä sitten. Toisen rinkilän Lassi ripusti Mustin kaulaan, -- ja niin lähdettiin kävelemään kaupungin katuja.
"Nuo helmet ovat oivallista rahaa", tuumasi Lassi ja oikeassa olikin.
Viides luku.
Rupesi, näet, elelemään Lassi nyt tässä Amerikan pääkaupungissa, ja hätäkös oli elää, kun rahoja oli yltäkyllin. Yhden helmen antoi Lassi vain, yhden pienen pikkaraisen helmen, kun mieli jotakin teki. Semmoista rahaa ei löytynyt koko maailmassa. Se oli kaikkein kalliinta kivi-ainesta, mitä vielä koskaan on olemassa ollut. Ja Lassin taskussa oli helmiä vielä sadottain, tuhansittain. Ne olivat, näet, hyvin pieniä, niin pieniä, että niitä tuskin yksitellen näki.
No, oleskeli nyt Lassi vain aikojansa, eläen helmillänsä ja katsellen Amerikan elämää. Eli, eli siellä monta vuotta, kunnes oli jo melkein täys-ikäinen. Oppi vähitellen puhumaan Amerikan kieltäkin, että toimeen tuli. Huvituksenaan käytti hän tavallisesti onkimista, ja melkein aina nähtiin hän kävelevän onki olalla. Musti käydä tallusteli tavallisesti perästä.
Sattui siellä sitten kerran, että keisari kuoli, ja uusi piti saataman. Eräässä hirveän suuressa salissa keisarin-vaalia pidettiin. Kaksi herraa keskenänsä riitelivät, kumpiko piti hallitsijaksi päästä. He olivat hyvin rikkaita ja jakelivat ympärilleen rahaa, jotta väkijoukko jommankumman heistä valitsisi. Mutta tora yltyi vain yhä, toinen huusi yhtä, toinen toista. Molemmat herrat seisoivat yksi kumpaisellakin pöydällä ja ottivat väestöltä vastaan lippuja, joihin heidän nimensä olivat kirjoitetut. Se, ken enämmän lippuja saisi, se pääsisi keisariksi. Ja siinä väkitungossa oli niitä vaikea joka haaralta perille saada. Huudettiin, huudettiin vain, että seinät tärisivät.
Sattui nyt Lassikin tulemaan sinne. Astui sisään onki olalla ja katseli tuota melua hetken aikaa. Juolahti sitten siinä Lassin päähän, että sopisi hänenkin muka kokea pyrkiä keisariksi.
Nousi siis Lassikin puolestansa eräälle pöydälle ja piti seuraavan puheen:
"Kuulkaa, hyvät ihmiset, koska nuo herrat eivät sovi keisarin-virasta, niin parasta, annatte sen minulle."
Asetti sitten kalliita helmiään onkeensa ja rupesi onkimaan vaalilippuja. Ja äläppäs ollakkaan! Ihmiset ottivat oikein kilvalta onkeen, ja Lassi nakkeli lippuja pöydälleen tuhansittain. Näissä löytyi tietysti Lassin nimi.
Ja sillä tapaa pääsi Lassi Amerikan keisariksi. Toiset herrat saivat pitkän nokan.
Tarjottiin sittemmin Lassille vielä jos jonkinlaista apua valtakunnan hallitsemista varten, ja kovasti huudettiin, että hänellä ainakin piti oleman yksi auttaja, jota pääministeriksi sanotaan. Toinen toisensa perästä kiusasi Lassia kerjäämällä tuota virkaa, ja jo siitä viimein syntyi tappelukin. Mutta lopulta Lassi suuttui ja sanoi:
"Koska se, joka toimen saisi, varmaan tulisi saamaan kovin paljon kadehtijoita ja vihamiehiä, niin otan minä siihen virkaan uskollisen Mustini."
Niin tekikin Lassi, ja joka ei sitä usko käyköön Amerikaan katsomaan.
Kolme syyskuun iltaa.
Eikö syyskuu ole kaunis?
Olipa tämän vuodenajan alku. Oli syyskuun ilta. Kesän helteinen ilma ja valoisat yöt olivat jo tosin olleet ja menneet, mutta vielä tuoksui kukkasia kedoilla ja kunnahilla, vielä viheriöivät puiden lehdet, jos kohta kellastuneitakin paikka paikoin pisti esiin. Hedelmäpuut, joidenka kukat kesän aikana kaikkein silmiä olivat ihastuttaneet, kantoivat nyt kauniita hedelmiä, ja nämä olivat ihmiselle vielä ilostuttavammat.
Niin. Oli syyskuun ilta.
Täynnä oivia hedelmiä seisoi omenapuu mökkimme edustalla. Meillä lapsilla oli kova halu päästä omenien omistajiksi, mutta ei yhdessäkään ollut miestä kiipeemään tuohon korkeaan puuhun, sillä sen tyvipuoli oli ihan oksaton. Mietiskeltiin usein päivät pitkin neuvoa jos jotakin puuhun päästä, mutta pääsemättömiin siinä yhä jäätiin.
Ainoastaan pikku Siinalla oli omat tuumansa. Tuona iltana, josta puhun, rupesi vanha ystävämme kuu pilkoittamaan ulos pilvistä, Siina riensi yksin ja omissa mietteissään ulos puun alle.
Hän oli saduista saanut tietää, että kuun ukko oli varsin hyvä ja ystävällinen vanha mies.
Puun oksien alta tähyellä tirkisteli Siina ukkoa. Ja ukon toinen silmä -- toista ei vielä ollut näkyvissä -- tähtäsi takaisin Siinaa.
"Kuuleppas, ukko", puhui Siina, "puhallappa hieman puun oksiin, jotta pari omenaa lähtisi irti."
Tuon kuulimme me toiset lapset akkunasta ja purskahdimme kaikki pitkään nauruun. Ja pahan pilkan sai Siina paran tuumat kärsiä. Harakkakin, joka istui omenapuun oksalla, nauroi minkä jaksoi.
Vähän noloisena tuli Siina sisään.
"Voi, Siina parka!" sanoimme me toiset, jotka olimme olevinamme viisaammat, "kylläpä sinä olet lapsellinen." Siina ei virkannut mitään, vaan meni levolle. Ja niin me toisetkin teimme.
Mutta yöllä näki Siina unta. Hän oli olevinaan omenapuun alla, hän oli kuun ukkoa rukoilevinaan. Ja mitäs ollakkaan! Kuun ukko pullisti poskensa ja puhalsi, puhalsi voimiensa takaa omenapuuhun, puhalsi niin että suuri kaunis, kypsynyt omena lensi alas.
Semmoista unta Siina näki.
Ja seuraavana päivänä paistoi taas illalla kuu. Me olimme milt'ei pitkin päivää tehneet rohkeita yrityksiä päästäksemme omenapuuhun. Mutta turhaan. Ainoastaan Siina ei kokenutkaan. Hän nauroi nyt vuorostansa meidän turhia yrityksiämme.
Hänellä oli niin-ikään omat tuumansa vielä. Myöskin muisti hän untansa. Sentähden hiipi hän nytkin, kuun kauniisti loistaessa, illalla ulos ja juoksi omenapuun alle. Ja hän rukoili taaskin kuun ukkoa. Me toiset seisoimme akkunassa ja katsoimme Siinaa. Mutta emme enää nauraneet. Kuun ukon lempeät kasvot olivat nyt täyteen näkyvissä. Ja totta tosiaan näyttikin siltä kuin olisi hän puuhun puhaltanut. Siina hymyili ja oli iloissaan. Mutta omenaa ei lähtenyt irti. Pitkän hetken seisoi Siina tuossa, mutta kun ei mitään puusta pudonnut, tuli hän viimein sisään, ajatellen kuitenkin itsekseen: "Ahkera se voiton saa."
Me emme enää juuri nauraneet Siinan tuumia, mutta kovasti tietysti epäiltiin toteutuisivatko hänen toiveensa.
Olipa taaskin kulunut yö ja päivä. Kolmas ilta oli käsillä. Kuu paistoi nyt mitä selkeimmin ja kauniimmin. Ja kuutamo kiilsi omenapuun oksien läpi.
Taaskin olimme me pitkin päivää yrittäneet päästä omenapuuhun, sillä yhä kypsemmiksi olivat omenat käyneet, yhä viehättävämmiltä ne näyttivät. Mutta kuten ennenkin olivat yrityksemme olleet turhat, ja jo pelättiin, että nuo kauniit hedelmät jäisivät puuhun talveksi mätänemään.
Ainoastaan pikku Siinaa ei epätoivo saavuttanut. Hän oli tänäkin yönä nähnyt samaa unta kuin menneenä.