Part 3

Ja mitäs muuta! Kuningatar meni kammioonsa takaisin, ei virkahtanut mitään. Enkä tiedä mitä siellä lienee tapahtunut, mutta eipä aikaakaan ennenkun kuningatar, koko joukko kääpiöitä seurassaan, taasen ilmestyi saliin. Kääpiöt olivat muodoltaan samanlaisia kuin kuningas ja kuningatarkin, ainoastaan vielä vähäsen lyhyempiä.

"Minun poikani, minun palvelijani", lausui kuningatar, "pöydät laattialle, astiat pöydälle ja ruoka astioihin!"

Ja mitäs ollakkaan! vilahduksessa väistyivät kääpiöt joka haaralle, katosivat kuni tuulen-puuskat; ja taas mitäs ollakkaan! olivat he koossa, kantaen pitkää pöytää, jonka laskivat laattialle. Pöydällä oli astioita aika paljon ja kaikenlaisia, kullalta kiiltäviä, hopealta hohtavia. Kääpiöiden kuningatar lausui: "Arvokkaat vieraat, istukaat syömään!"

Näin lausui kuningatar, mutta kun Anni ja Antti vähäsen ujostelivat, otti hän heidät käsistä ja vei pöytään. Istuttiin nyt syömähän kaikin. Annilla ja Antilla oli todellakin hyvin nälkä, hyvälle maistui ruoka. Outoja olivat herkut, joita heille tarjottiin, outoja, niin ett'ei Anni eikä Antti niiden nimejä tuntenut, enkä minäkään niitä tiedä. Kyllä siinä ravituksi tultiin. Kun kaikki olivat syöneet, vietiin Anni ja Antti pieneen kamariin, jossa heille oli leposijat valmiina.

"Menkäät levolle, vieraat!" käski kohteliaasti kuningatar, ja Anni, Antti tekivätkin kuten käskettiin. Sinne nukkuvat nyt kääpiokodin kamariin Anni ja Antti.

Kolmas luku.

Se oli kyllä kumma, että sisarukset niin levollisina voivat nukkua tuiki tuntemattomassa paikassa. En suinkaan minä olisi tohtinut ummistaa silmiäni, jos osakseni olisin saanut viettää yön kääpiöiden kodissa; mutta Anni ja Antti olivatkin sankareita, satusankareita, ja semmoisia ei kaikki olekkaan. Nukkuivat siellä vain rauhallisina Antti ja Anni kumpikin sängyssään. Mutta noin keski-yön paikoilla heräsivät he yht'äkkiä, heidän korviinsa kun tunkesi kova kolina. "Anni hoi!" huudahti Antti, jonka silmät ensiksi aukenivat, "kuuletko mitään?" "Äiti!" huusi puolestaan Anni, joka, unentöhryksissä kun oli, ei ensi hädässä muistanutkaan koko eilistä seikkailusta.

"Ho hoi, Anni! Ei täällä nyt äitiä ole", sanoi Antti, joka oli vähäsen vilkkaampi, "tiedäthän että me nukumme kääpiökuninkaan hovissa. Mutta mitä tuo kolina tietää, joka kuuluu ulkohuoneesta? Mitähän nyt tahdotaan?" Tuskin oli Antti saanut nämä sanat suustansa, kuu ovi aukeni ja kuningatar, kääpiökuningatar, astui sisään, kynttilä kummassakin kädessään. "Antakaa anteeksi, hyvät vieraat", sanoi kuningatar, laskien kynttilät pöydälle ja istuen tuolille, "että untanne häiritsen. Kuulkaa, hyvät vieraat! Kaikki tämän kääpiökodin asukkaat, meidän alamaisemme, uhkasivat eilen illalla, sittenkun te olitte menneet makaamaan, tehdä kapinan kuningasta vastaan, joll'ei he teiltä saisi lupausta, ett'ette koskaan tahdo täältä kääpiökodista pois. He ovat kokoontuneet tänne ulkosaliin kaikki ja uhkaavat ennen aamua mennä matkoihinsa, jos ette te sitä lupausta anna."

"Pitääkö meidän nyt jäädä tänne?" lausui Antti, "mitäs isä ja äiti silloin sanoisivat. Ei, hyvä rouva, ei se käy laatuun. Me emme voi siihen suostua."

"Mitä hyvää siitä olisi kääpiöille, että me tänne jäisimme?" kysyi Anni.

Ulkoa kuului kolina yhä kovemmin. "Sitte me menemme tiehemme! Sitte me menemme tiehemme!" huusivat kääpiöt täyttä kurkkua.

"Kuulkaa, hyvät vieraat", virkkoi kuningatar, "mitä uhkaavat."

"No, antakaa heidän mennä tipo tiehensä sitten!" uskalsi Antti lausua.

"Mutta silloin koko kääpiö-valta häviää", lausui kuningatar.

"Hävitköön vain!" sanoi Antti, joka piti kääpiöiden vaatimusta aivan mahdottomana, "me emme sinä ilmoisna ikänä voi jäädä tänne."

"Hyvästi sitten, kuningatar!" kuului ulkoa kääpiöiden huuto, "nyt me menemme." Kolinalla ja melskeellä kuuluivat kääpiöt lähtevän ulos ulkosalista.

Kuningatar painoi surullisena kätensä kasvojaan vasten ja itki.

Neljäs luku.

Siinä istui nyt kääpiökuningatar itkusilmin.

"Mitä nyt niin itkette, rouva kuningatar?" lausui Antti, jonka jo rupesi käymään kuningatarta sääli. "Mihinkä nuo nyt lähtevät sitten?"

"He ovat menneet nyt, niin ovat, meidän alamaisemme."

"No, miksikä he tahtovat meitä tänne jäämään?" kysäsi Antti.

"Mitä on tapahtunut?" kuului yht'äkkiä ulkosalista ääni. Se oli itse kuninkaan ääni. Kuningas, joka oli maannut omassa huoneessaan vähäsen erillään kääpiöiden makuuhuoneista, ei ollut tietänyt koko alamaistensa kapina-tuumasta mitään. Kääpiöt olivat liiaksi viisaita ilmaisemaan kuninkaalle aikomustansa.

Vasta kun he suurella kolinalla menivät ulos hovista, oli kuningas herännyt, jonka perästä hän heti nousi ylös tiedustelemaan, mikä oli tapahtumassa.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti hän ulkosalissa.

Kuningatar aukaisi Annin ja Antin kamarin-oven, katsoi surullisena saliin, jossa hänen puolisonsa oli, ja lausui:

"Meidän alamaisemme ovat tehneet kapinan ja menneet pois koko kääpiökodista."

"Mitä? mitä te sanotte, puolisoni?"

"Juuri kun te varmaankin makasitte sikeimmässä unessanne", vastasi kuningatar, "tulivat he minun luokseni ja uhkasivat mennä pois, jos eivät nämä vieraat ottaisi jäädäksensä tänne."

"Vai niin! jo ymmärrän, jo ymmärrän!" sanoi kuningas, näyttäen hyvin mietiskelevältä.

"Mitenkä semmoinen hupsu tuuma voi nousta heidän päähänsä, herra kuningas?" kysyi Antti.

"Se on semmoinen seikka", vastasi kuningas, "että minun alamaiseni todellakin ovat vähäsen hupsuja. Kun he näkivät teidät täällä ja tunsivat teitä ihmislapsiksi, pelkäsivät he, että te, kun lähdette täältä pois ja tulette kotiinne, puhutte ihmisille siellä maanpäällä, mitä täällä olette nähneet, jonka perästä, niin he pelkäävät, ihmiset tulevat ja hävittävät koko kääpiökodin."

"Vai niin, vai niin", lausui kuningatar. "Jo nyt tajuan minäkin. Mikä on tehtävä nyt?"

Anni ja Antti tuumasivat vain miten pääsisivät koko kääpiökodista pois.

"Kuulkaa, hyvät lapset!" lausui nyt kuningas, "minä olisin kovin onneton, jos alamaiseni olisivat ijäksi päiväksi minusta eronneet. Ettekö nyt tahdo auttaa minua, hyvät lapset? Tämmöinen on minun tuumani. Me lähdemme nyt kohta alamaisiani hakemaan. Kyllä ne luullakseni vihdoin tavataan, ja sitten, se nyt oikeastaan olisi pyyntöni, vakuutatte te hyvät lapset, heille, ett'ette koskaan tahdo kenellekkään maan-yläiselle ihmiselle puhua sanaakaan koko kääpiökodista ja kääpiövallasta. Ettekö tahtoisi sitä luvata, lapsukaiset?"

"No, jos niin on", vastasi Antti, "ett'ei kääpiöitä muuten saada tottelemaan, niin täytyyhän meidän luvata, vaikka kyllä olisi hyvin hupaista saada isälle ja äidille kertoa tästä kummasta kääpiökodista."

"Mutta lupaattehan?" kysyi kuningas.

"Lupaamme, koska te, hyvä kuningas, niin tahdotte", vastasivat lapset yhdellä suulla.

"Mutta", lisäsi Anni, "ettekö te sitten tahtoisi sanoa meille, missä kohdin aurinko näillä paikoin piileskelee?" Sitä Anni vielä tuumasi.

"Aurinko?" vastasi kuningas hymyillen, "no, saammehan nähdä; mutta lähdetään nyt, lapset, matkaan, ennenkun kääpiöt kovin kauvas kerkeävät."

Antti ja Anni nousivat nyt ylös seuraamaan kääpiökuningasta. Kuningatar antoi heille, kun lähtöä tehtiin, kumpasellenkin pienen, kauniin kiven, jota käski tarkasti tallentaa. Sanottiin nyt hellät jäähyväiset suudeltiinkin vielä kaupan päälle, ja niin lähdetään kääpiöitä hakemaan. Ulos luolasta mennään samaa tietä kuin on tultukin. Ja saatte nyt, pienet lukijani, kuulla miten sitten kävi.

Viides luku.

Yö oli tosin käsillä, mutta pimeä ei se ollut, kesä kun niin-ikään oli käsillä. Eikä liioin ollut kylmäkään, kuten arvata voitten.

"No, minnepäin nyt mennään?" kysyi Antti kääpiökuninkaalta.

"Käykää perästäni vain", vastasi kuningas, "ja kun väsymään rupeette, niin sanokaa minulle." Näin puhuen rupesi kuningas käymään tallustamaan edespäin, Antti ja Anni perässänsä. Ja siten kuljettiin nyt kaiken yötä.

"Eikö väsytä jo?" kysyi kuningas tuon tuostakin lapsukaisilta, ja kun tämä kysymys noin aamupuoleen viimeisen kerran uudistettiin, sanoivat Antti ja Anni totuuden ja valittivat väsymystä.

"Vieläkö on kivet tallella, jotka saitte kuningattarelta?" kysyi heiltä silloin kääpiökuningas.

"On, kyllä on", vastasivat lapset yhdellä suulla ja antoivat kumpanenkin kivensä kuninkaalle.

Ja nyt, lukijani, saatte kuulla jotain vähäsen kummaa.

Kuningas taputteli pari kertaa näitä kiviä yhteen, ja olisitteko uskoneet? tuossa paikassa tuli kaksi hevosta, kaksi kaunista ja mustankarvaista, pulskaa, uhkeata hevosta paikalle. Mistä ne tulivat, sitä eivät Anni eikä Antti oikein voineet eroittaa; näkyi melkein siltä, kuin olisivat tyhjästä tulleet, ihan tyhjästä syntyneet. Ja niillä oli molemmilla satulat selässä.

Antti ja Anni seisoivat, katsoa kummastellen, siinä kuni puusta pudonneet.

"Miten te nämä tänne saitte?" kysyi viimeinkin Antti kuninkaalta.

"Se on semmoinen seikka", vastasi kuningas, "että nämä ovat minun omia hevosiani, ja ne ymmärtävät heti tulla saapuville sinne, missä vain näitä molempia kiviä yhteen taputellaan."

"Vai niin! no, sepä nyt kummallista on", arveli Antti, "eivät suinkaan ne ole mitään tavallisia hevosia, nuo?"

"Eivät olekkaan", vastasi kääpiökuningas, "mutta, lapsukaiseni, nyt, koska olette väsyneet, saatte jatkaa matkaa ratsastaen."

"Minä en pysy hevosen selässä", virkkoi Anni ja pudisteli päätään.

"Kyllä pysyt", vakuutti kuningas, "satulat ovat semmoiset, että niistä ei pääse putoamaan, vaikka nukkuisikin."

Ja niin nosti kääpiö, kun nostikin, ensiksi Annin ensimäisen ja sitten Antin toisen hevosen selkään.

Kummastelette varmaankin sitä, miten tuo pieni kääpiö ulottui nostamaan lapsia niin korkealle kuin hevosen selkään, mutta teidän on muistaminen, että hänellä olikin pitkät kädet, pitkät kuni pisimmän miehen.

Istuivat siinä nyt Antti ja Anni kumpanenkin hevosensa selässä.

"Aikooko herra kuningas itse käydä?" kysyi Antti.

Kuningas ei vastannut mitään, vaan hyppäsi hevosen selkään -- Annin hevosen -- ja jäi istumaan sinne Annin seljän taakse.

"Pra, pra, pra!" manasi kuningas hevosia, ja nämä, kun manauksen kuuluvat, lähtivät menemään semmoista vauhtia, että Annin ja Antin täytyi ummistaa silmänsä, ilma kun kovin painoi vastaan. Kääpiökuningas Annin kanssa ajoi edellä ja Antti tulla liiteli perästä. Hyvin pysyivät satuloissa, en tiedä mikä heitä niin niihin lienee kiinnittänyt.

Niin ajettiin siis eteenpäin aika vauhtia, kunnes, vähän ajan mentyä, tultiin korkean vuoren luo. Sen edustalle pysähytti kääpiökuningas hevosta, astui alas selästä ja sanoi Annille ja Antille, jotka jäivät paikoillensa istumaan:

"Odottakaa tässä, hyvät lapset, vähän aikaa, kunnes minä olen käynyt katsomassa täällä vuoren sisällä, näkyisikö alamaisiani siellä."

Ja näin puhuen katosi kuningas pienestä vuorenhinkalosta maan-alaisiin maihin.

Vähän ajan kuluttua tuli kuningas takaisin ja -- häntä seurasi nyt koko karannut kääpiöjoukko.

Kuningas puhui:

"Niin oli kuin arvasinkin. Minun alamaiseni ovat peljänneet, että te, hyvät lapset, kun tulette takaisin kotianne, juttelisitte vanhemmillenne kääpiöistä ja kääpiöiden vallasta, jolloinka, heidän luulonsa mukaan, maan yläiset ihmiset tulisivat ja hävittäisivät koko kääpiövallan. Mutta nyt sanoin minä näille tuolla vuoren sisässä, johonka he olivat paenneet, että te olette luvanneet olla mitäkään puhumatta vanhemmillenne. Senhän lupaatte nytkin, lapset?"

"No, kyllähän luvataan", vastasi Antti.

Kääpiöt näkyivät, nämä sanat kuullessaan, hyvin iloisilta ja nostivat kaikki lakkiansa Annille ja Antille.

Antti vastasi samalla kohteliaisuudella.

"Ja nyt, hyvät lapset", sanoi kuningas, "saatte lähteä kotiinne takaisin. Kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että olette lupauksenne tehneet, annan minä teille nuo hevoset, joidenka selissä istutte. Tässä saatte nämä kuningattareni antamat kivet, joita kun taputatte yhteen, pääsette mihinkä ikinä tahdotte. Ota ne haltuusi sinä!"

Näillä sanoilla antoi kuningas kivet Antille, ojensi hänelle kätensä ja lausui jäähyväiset. Antoi sitten Annillekin kättä ja käski lapsukaisia sen perästä ajamaan.

"Eikö lähdetä kotiapäin?" kysyi Anni veljeltään.

"Se on tietty", vastasi Antti sisarelleen, mutta kuninkaalle sanoi hän: "Kiitoksia, kuningas kulta, lahjastanne. Nämä hevoset saattavat isällemme ja äidillemme suurimman ilon, minkä he maailmassa ikinä ovat nauttineet."

"Ei kestä kiittää!" lausui kuningas, "ja hyvästi nyt!"

Antti taputti, kuten oli neuvottu, kuningasparin antamia kiviä yhteen ja sanoi hevosille:

"Kotiapäin!"

Ja -- äläppäs ollakkaan! -- nämä rupesivat menemään semmoista vauhtia, että sisarukset eivät tietäneet koko matkasta juuri mitään, ennenkun olivat vähäisen kotonsa pihalla.

Heidän vanhempansa, jotka, kuten voitte arvata, olivat olleet kovimmassa tuskassa lasten katoamisesta, sattuivat seisomaan pihalla, kun lapset tulivat.

"Missä, missä, rakkaat lapsemme, olette olleet, ja mistä nämä kauniit hevoset olette saaneet?" lausuivat he.

"Sitä emme me saa sanoa, meiltä on sitä kielletty. Älkää, hyvä isä ja äiti, sitä meiltä vaatiko! Mutta nämä hevoset ovat meille annetut, ja ne ovat nyt teidän."

"Oletteko luvanneet, ett'ette kenellekkään puhu matkastanne?" kysyi isä.

"Olemme", vastasivat lapset.

"No, sitten ette te saakkaan siitä mitään puhua. Emmekä me vaadikkaan mitään kertomusta."

Tämän sanottuansa auttoi isä lapsensa hevosenselästä, syleili kadoksissa olleita silmäteriään ja kiitti Jumalaa sekä lastensa kotiintulosta että siitä tavarasta, minkä lapset kotiansa olivat tuoneet. Samoin kiitti äitikin kaikkien lahjojen antajaa.

Semmoiset tavarat, kaksi kaunista, uhkeata hevosta, toivat siis lapset kotiinsa, mutta aurinkoa he eivät olleet saavuttaneet.

Ilman impi.

Ja kanervaisella kankahalla On tammi tuuhea. Katsokaa! Sen lehvälatva on taivaan alla Ja kauvas maailmahan kangastaa!

Ja lehvälatvassa ilman impi On saanut ainoisen asunnon. Ja ilman impi on kaunihimpi, Kuin kaikki maailman immet on.

Kas, punaruususet poskipäillä Ja sinisilmät ja simasuu! Kuin ilman impi on kaunis näillä! Ja vielä sitten hän kaunistuu.

Kas tuota tähteä kiharoilla. Min loisto loitolle leimahtaa, Ja vaippaa valkoista hartioilla Ja sauvaa soikeaa, valtikkaa!

Mutt' ilman impi hän hallitseepi Kaikk' avaruudet ja ihmeet sen, Ja lehtilinnastaan katseleepi Hän telmeet, taistelot ihmisten.

Ja myöskin maailman kaikki kansa On immen tammelle voimaton. Hän lemmen voivalla vallallansa Tuon tammen tuuhean turva on.

Kas, ihmislapset ne itsellensä Kun puuta mielivät milloin vaan Ja lisää tahtovat aarteillensa Ja käyvät tammea kaatamaan;

Niin immen valvovi lempivalta, Ja hakkuumiestä hän tarkastaa. Hän alas astuvi taivaan alta -- Ja miesi lempeän nuhteen saa.

Aina kahta kummempaa!

Pikku Pekka oli isältänsä saanut kaaripyssyn ja koko joukon vasamoita, joilla jokaisella oli pieni rautapiikki päässä. Päiväkaudet Pekka nyt ampua pärskähytti mitä milloinkin sopi. Hiiriä, rottia, kärppiä ja semmoisia ampui hän aamusta iltaan. Vaan se ei ollut mitään kummallista. Mutta mikä kummallista oli, oli se, että Pekka eräänä elokuun iltana, kuun juur kauniimpana kumoittaessa, oikaisi pyssynsä ja tähtäsi sivulentävää sotka parkaa. Vaan eipä vasama ottanutkaan. Naureskellen samosi sotka eteenpäin vain. Mutta tässä vasta kumma tulee. Vasama ei palannutkaan takaisin, vaan viiletellä vinkui korkeammalle yhä. Kummeksien katseli tuota Pekka, avosuin tirkisteli vasamaa, joka kiidätteli juur kohti kuuta. Mutta kohtapa oli kumminkin vasama näkymättömissä. Ja nyt vasta kumman kummia tulee. Tuo kamala Kuun-ukko, jonka toimena on, kuten, lukijaseni, ehkä tiedättekin, kuuta tervata, istui nytkin par'aikaa tervapönttönsä vieressä tehtäväänsä tehden.

Juur häntä kohti kiiti Pekan vasama täyttä vauhtia. Ja nyt! Kavahda, sinä kuun kamala Ukko! Pekan vasama tulla vinkuu, ja jopas jotakin! rautapiikki tarttuu kiinni juur Ukko paran nenän-nippuun. "Noh mitä sen siivottomuutta tämä on!" huutaa närkästyksissään Ukko. "Kuka sinun on lähettänyt?" kysäsee hän kiukuissaan vasamalta, sitä samassa irroittaen. Mutta mitäs se vasama olisi puhua osannut! Ukko ei saanut mitään selkoa sen lähettäjästä. Suutuksissaan oli vain aika lailla. Tuumasi jo hypätä alas tänne maan päälle kuulustelemaan, kuka vasaman olisi lähettänyt, mutta hetken aikaa aprikoittuansa, pani kuitenkin tämän tuuman mielestänsä. Ei tietänyt, näet, mitään neuvoa noustakseen kuuhun taas, jos kerran olisi maahan joutunut. Mutta keksipä Ukko uuden neuvon. Hänellä oli kaksi nahturia eli tervapensseliä, jotka hän kyllä kaikella muotoa olisi tarvinnut molemmat, sillä hän tervasi molemmin käsin, mutta nyt päätti hän paiskata toisen alas sillä tarkoituksella, että nahturi sattuisi vasaman lähettäjään. "Kävi, kenehen kävi, heitän mä sen, kun heitänkin." Ja niin paiskasi Ukko tervanahturinsa menemään alas maata kohti. Ja nyt taas tapahtuu kumma. Pekka, joka vielä seisoa sohuusteli entisessä asemassaan, tuijottaen taivasta kohti, tunsi yht'äkkiä kaikki ympärillään hämertyvän ja ilkeän kapineen kasvoihinsa kiintyvän. Kuun-ukon nahturi oli, näet, nuolen nopeudella kiidähtänyt läpi ilman alas ja tarttunut, tervassa kun oli, juur Pekka paran poskille, peijakas! Semmoista se on! Mitäs meni Pekka sotkia metsästämään. Jos hän olisi antanut sotkan olla rauhassa, ei suinkaan tämmöistä turmeloa olisi tullut. Kyllä nyt Pekka näytti sekä naurettavalta että surkuteltavalta: kasvot tervassa kokonaan ja tervanahturi poskipäissä. Täysi työ oli Pekan isällä puhdistaa poikansa, mutta kyllä nyt sentään, tietääkseni, Pekka jo on tervasta vapaana. Älkää kumminkaan, Pekat ja Paavot ja Kallet ja Kyöstit ja muut kaaripyssymiehet kaikki, olko olevinanne semmoisia metsämiehiä kuin tämä Pekkanen oli, sillä Kuun-ukolla on vielä toinen tervanahturi tallella.

Kah, kun olin unhoittamaisillani kaikkein tärkeimmän seikan! Kuun-ukko, kun tämän tapauksen kautta kadotti toisen nahturinsa, ei enää voi ehtimiseen kuuta mustana pitää, (niinkuin hän ennen maailmassa on tehnyt, ja josta ymmärretään tämän tapauksen tapahtuneen jo tuhansia vuosia takaperin), vaan voipi sitä tervatussa tilassa säilyttää ainoastaan toisen puolen kuukautta. Ja juur tästä Pekan pyssypäivästä lähtien on siis meillä uuden- ja täyden-kuun vuoroileminen. Jos ukko saapikin puoleksi kuukaudeksi kuun tervatuksi, niin toiseksi kerkeävät sateet siitä tervan sulattaa.

Anni ja keltasirkku.

Pienellä Annilla oli keltasirkkunen häkissä. Koko talven sai sirkkunen Annilta antimia. Vettä hän sai ja hampunsiemeniä haluksensa ja murujakin mielin määrin. Ja palkaksi emännälleen laulaa loilotti sirkkunen sydämensä pohjasta päiväkaudet. Iloisia, kauniita kiitosvirsiä viserteli hän. Mutta kevät kun tuli ja viidakot vihertyivät ja kedot, kunnahat kukastuivat, ikävystyi sirkkunen istumiansa häkin vähäisillä vuolehilla. Ulos uutehen kevät-maailmaan mieli hän muuttaa avaraan ahtahasta asunnostaan. Ja hyvänsuontoinen oli Annin sydän. Anni aukaisi akkunan välehen, ja vapaana puikahti sirkkunen pois ilman ihanuutta iloitsemaan ja sukulaistensa kanssa seurustelua pitämään. Kymmenittäin kumppania hänellä olikin. Kymmenittäin kilisi sirkkusia saloissa, kymmenittäin varpusia viidakoissa, -- ja hauskaa oli nyt hyvin Annin sirkkusen varpusten, sirkkusten seurassa vapauttansa viettää, -- ja hyvin hän viihtyi peippostenkin, pulmostenkin parissa. Ja katsos! Kajahtivat nyt kankaat ja kukkulat, lehdot ja laaksot lintusten lauluista. Kuin suloista oli sentään Annin sirkkusen olla! Oksalta oksalle hyppeli hän kumppaniensa keralla. Ja noin kisattiin nyt kaiken kesää. Mutta tulipa syksykin kerran. Kellastumaan rupesivat kedot ja lintusten kisakentät kaikki. Kellastuneina lentelivät puiden lehdet tuiman tuulen tuulemina. Silloin lähtivät lintuset lentelemään loitolle pois pohjoisesta maasta. Kauas muuttivat he kaikki eteläisiin maihin -- maihin semmoisiin, joissa kesä kukoistaa kedoilla ja kunnahilla, kun pakkanen pohjassa pellot, penkereet palelluttaa. Ja jo nyt siirtyi Annin sirkkunenkin pois vieraasen maahan vapauttansa viettämään. Pian oli matkansa lintulauma lennähtänytkin. -- Jo oltiin tuolla kaukaisen maan kankailla, kunnahilla kukahtelemassa. Ja sielläpä nyt Annin sirkkunenkin laulella loipotteli. Mutta mitä kaikkea hänen silmänsä siellä näkivät, sitä en tismallehen tiedä.

Kaukaisessa maassa ei kuitenkaan kesä kaiken aikaa kestänyt. Kun sinnekin vihdoin viimein tuli syksyinen sää, lähti lintulauma lentämään liipoittelemaan takaisin pohjoseen päin. Ja perille pohjaan kun päästiin, katsos kummaa: Kesä oli täällä taasen, kaunis ja kukoistava kuin ennenkin. "Terve tulemaa!" nyykkäsivät lintulaumalle leppien, koivujen ja kuusien oksat lauhkean länsituulen taivuttamina. Ja alkoi nyt entinen elämä lintusillen taas. Ainapa pikku Annin sirkkunenkin muiden muassa olla oleskeli. Kaiken kesää piti hän iloista elämää, pilpotellen puiden oksilla. Mutta kun syys taaskin tukalineen tuli, jopa juolahti silloin sirkkusen mieleen entinen emäntänsä ja aterian-antajansa, pienoinen Anni. Ja päätti hän nyt piakkoon Anniseltaan pyytää talven turvaa. Nokki siis nokallaan Annin akkunaan. Eikä Annikaan kauvan aikaa arvellut. Akkunan avasi hän hetkessä heti ja jopa istui iloitteli sirkkunen nyt ehtoisen emäntänsä kämmenellä. Silloin sulki sirkkusensa häkkiin taas tuo ainoinen Anni. Ja tulipa nyt talvi tuimineen tuulineen ja pyryineen, pakkasineen. Silloin hypähteli hallinsa vuole-orsilla sirkkunen taas ja laulella laverteli loilotuksiaan. Ja paljon oli nyt sirkkusella sanelemista. Olipa hän matkustanut monet matkat viimeiksi emännästään erottuansa, ja kaikellaisia kummia oli hän vieraassa maassa katsellut. Hauskaa oli Annin pitkillä iltapuhteilla istua kuunnellen sirkkusensa sanelemia kaukaisesta maasta. Ja kyllä sirkkunen tarinoita taisikin tavattoman paljon. Mitä kaikkia kummia hän kertoeli, en ole tullut tietämään, vaan Anni ne aivan tismallensa tietää kaikki. Niin palkitsi nyt sirkkunen tuhansien mieltä kiinnittävien tarinain kertomisella Annin hyväsydämisyyden ja viserteli kiitosvirsiä vapaudenantajalleen, Talven pitkän pilpotteli hän puhelemiansa pienelle Annalleen. -- Ja kevät kun tuli taas, antoi Anni vapauden valvatilleen. Kesän vietti sirkkunen kotoseuduilla, vaan seuraavan talven taas vieraassa maassa. Tuleva kesä näki hänet niin-ikään kotopaikoilla pilpottamassa. Mutta talven tullen tallensi hänet häkkiin Anni taas ja pääsi kuuntelemaan keltasirkkunsa kertoelmia kaukaisesta maasta. Ja paljon semmoisia saneli sirkku, ihan uuden uutukaisia kaikki. Ja niin on nyt Annin keltasirkkunen jo monta monituista vuotta vuorotellut, välistä vapaana talveansa viettäen vieraassa maassa, välistä Annin valvattina häkin hirsillä hyppien ja emännälleen tarinoita toitotellen -- loilotellen laulujansa.

Miten Vappu sai kymmenen kultakäkeä.

Viime Vapun päivänä muistui mieleeni satu, ja sadun sankarittaren nimi on Vappu, ja eräänä Vapun päivänä koko kumma tapahtuukin.

Kuulkaa nyt vain, vaikka juttu on näin lyhyt ja yksinkertainen.

Oli siis Toukokuun ensimäinen päivä eli Vapun päivä. Lintuset laskivat par'aikaa parahia leikkilaulujaan, ja pikku Vappukin veteli virsipätkiä kävellessään pellon pyörtänöllä ja poimien kevään esikoisia kukkasia. Näitä ei tosin vielä ollut monta, mutta aina sentään joitakin. Poimiskeli heitä siinä pikku Vappu vähän aikaa ja istuutui sitten kuloruoholle kukkasiansa seppeleiksi sitomaan, kun nyt, mikä kumma lie tullutkaan! Nukku-matti yht'äkkiä rupesi painamaan Vappusen silmäkansia, ja siihenpä Vappu nukkuikin.

Mutta mitäs ollukkaan! Vappu ei ollut viittä minuuttia nukkunut, kun tulla töllisteli vanhammoinen äijä retukka keppi kädessä ja pussi selässä. Mikä mies se äijä oli, sitä en ensinkään tiedä.

"Tuostapa saan tytön itselleni", jupisi äijä itsekseen. Niin jupisi hän ja, kauvemmin tuumimatta, nosti Vapun hiljalleen pyörtänöltä ja pisti, kun pistikin, tyttö rievun pussiinsa. Vappu oli varmaan vaipunut syvään uneen, kosk'ei herännyt.

Lähti nyt äijä retukka tiehensä ja astui sisään ensimäiseen taloon. Mutta se talo sattuikin olemaan Vapun koto.

"Hyvää päivää!" sanoi äijä.

"Jumal' antakoon!" vastasi Vapun isä.