Part 2
Pani sitten enemmän puita pesään, ja pian loistivat sieltä kirkkaat roihut. Kun nyt olivat puut palaneet, tarttui yht'äkkiä Peikko Lilliä niskaan ja oli juur heittämäisillään tyttö paran kuumille hiiloksille, kun Paavo, jonka päässä uusi aatos äkkiä oli herännyt, niinkuin tuulessa, Peikon huomaamatta, sieppasi pitkän kekäleen pesästä ja sivalsi sillä Peikkoa vasten partaa, joka tuossa paikassa syttyi palamaan.
"No, sinä sen vietävä!" karjaisi Peikko ja heitti Lillin. Oli tarttua Paavoon, mutta kyllä lienee valkea kovin polttanut, koska itseään vain rupesi kauhistuksella katsomaan. "Joko minä nyt palan?" lausui hän.
Ja totta maar' näyttikin siltä, sillä parta oli jo poroksi palanut, ja tuli turmeli tuimasti tukkaa, joka pian meni samaa tietä.
Venyi nyt valkea viimein Peikon turkkiinkin, ja paloi sekin pian kuin kruuti vain, pitkäkarvaisesta karhunnahasta kun oli.
Peikko koki kyllä kämmenillään tukehuttaa tulen, mutta ei siinä auttanut mikään. Poroksi paloi Peikko parka tykkänään.
"Pois täältä!" sanoi Paavo, pani käteensä Lillin käden, ja niin menivät molemmat ovea kohti. Eivät juljenneet katsoakkaan palanutta Peikkoa.
Oven oli Peikko hyväksi onneksi jättänyt auki, ja astuivat ovesta nyt lapset käytävään. Kävelivät käsikkähä eteen päin sitä sitten, ja, vaikka tämä kyllä oli pimeä, osasivat he kuitenkin oikealle suunnalle, kun ei käytävällä onneksi mitään haaroja ollut.
"Kiitoksia, Paavo kulta!" kuiskasi Lilli.
"Älä kiitä minua", vastasi Paavo; "minun käy sääli tuota Peikko parkaa."
"Mutta se olisi meidät polttanut säälimättä, se paholainen!" lausui Lilli. "Hyvä, että pääsimme vain."
"No, kyllähän se niin on", arveli Paavokin viisastelevalla silmäniskulla, "oma suu likempänä kuin kontin suu."
Kävivät sitten vielä käytävää vähäsen, kunnes tulivat ulko-ovelle, jonka Peikko niin ikään oli jättänyt lukitsematta. Astuivat Paavo ja Lilli siis esteettä ulos Jumalan vapaan taivaan alle.
Neljäs luku.
Missä ja miten jouluaatto-ilta viimeinkin vietetään.
Jo oli ruvennut hämärtämään. Kylmäkin oli hyvin, ja tuikki jo tähtiä taivaalla paikoittain.
"Mutta miten nyt osataan kotia? Osaatko sinä sinun kotihisi?" kysyi Lilli.
"En, en osaa. Kyllä lienee pitkä matka. Mikä nyt neuvoksi?" sanoi Paavo, pudistaen päätänsä. "Ja kylmäksi käy ilma."
"Hyi, kuin minulla on vilu!" valitti Lilli.
"Ei ole muu neuvona kuin lähteä matkaan minnepäin hyvänsä. Tottahan tässä nyt johonkin tullaan. Tänne kätesi vain!" puhui Paavo, joka ei koskaan kadottanut toivoansa.
Ja niin lähtivät lapsukaiset käsityksin kävelemään arviolta aivan.
Mutta vähän matkaa mentyänsä, löysivät he Paavon kelkan, jota Vuorenpeikko ei ollut viitsinyt luolaansa ottaa.
"Istu sinä tuohon nyt", sanoi Paavo Lillille, "niin minä vedän sinua. Et sinä jaksa käydä, Lilli parka, vaan anna minun sinua vetää, kyllä minä jaksan, minä, joka olen miehenpuoli", virkki Paavo.
Lillin piti juur vastata, mutta mikä -- -- -- mikä tuolla nyt taas tuli? Pitkä äijä, vaatetettu melkeittäin samoin kuin Vuorenpeikko vainaja, lähestyi pitkin askelein lapsia.
"Vuorenpeikko tulee!" huudahti Lilli.
"Niin totta maar' tuleekin taas!" sanoi Paavokin, ja juoksemaan rupesivat molemmat.
Mutta tuossa paikassa oli äijä heidän vieressään.
"Älkää peljätkö ollenkaan!" sanoi äijä lempeällä äänellä, "minä olen Joulupukki."
"Vai Joulupukki! no ei sitten hätää. Ethän sinä meille pahaa tee", sanoi Paavo.
"En ollenkaan!" vakuutti Joulupukki; "minä vien teidät kotianne kumpasenkin. Tulkaa turkkiini tänne!"
"Älä jätä kelkkaani", sanoi Paavo, kun Joulupukki jo oli avannut turkkinsa ja sovitellut lapset sinne lämpimään.
"Älä ole milläsikään kelkasta", vastasi Pukki, "minä takaan, että saat joululahjaksi paremman kelkan." Lähti sitten Pukki, lapset kainalossa, matkaan kohti Lillin kotoa, kartanoa Keisarin.
"Onko teillä vilu?" kysyi kulkeissaan tuon tuostakin lapsilta.
"Ei ollenkaan! Täällä on niin lämmin", vastasivat turkista lapset. Eikä siinä nyt pitkää aikaa Joulupukilta mennyt perille päästäkseen, pitkät jalat kun pitkiä askeleita tekivät.
Pian oltiin Lillin kodissa. Täällä juur paraikaa istuivat Keisari ja Keisarinna, viettäen joulu-aattoiltaa neitineinsä ja herroinensa hovin. Oli siellä iloa, syötiin, juotiin ja joululahjoja joka haaralle annettiin.
"Mitäs mieluisammin tahtoisit joululahjaksi?" kysyi Keisari puolisoltaan.
"Kyllähän sen tiedät, herra Keisari", vastasi Keisarinna surusilmin, "että Vuorenpeikon viemä tyttäreni, pikkuinen Lillini, olisi minulle kallihin lahja."
"Niin, se Vuorenpeikko", sanoi Keisari, "se nyt on vasta hirviö hävytön, kun tyttäreni on vienyt. Eikä hänelle voi mitään. Ei saa hänen asumapaikastaan tietoa."
Mutta tuskin oli Keisari saanut tämän sanoneeksi, kun yht'äkkiä ovi aukeni ja Joulupukki astui sisään.
"Olisi minulla täällä pikkuinen lahja rouva Keisarinnalle", sanoi Pukki, lähestyen Keisarinnaa.
Avasi turkkinsa sitten, ja sieltä pyörähti nyt Lilli näkyviin. Ja voi sitä iloa, joka nyt nousi!
Keisarinna, kun sai Lillinsä takaisin, oli niin iloinen, ettei sitä sanoa voi. Ja Lilli sitten! Hän hyppäsi edes takaisin äitinsä sylistä isän syliin ja isänsä sylistä äidin syliin. Oikein oli kuin hupsu pelkästä ilosta.
"Päästä Paavokin turkistasi!" sanoi Lilli hetken perästä Joulupukille.
"Hän on vietävä kotiinsa", sanoi Pukki.
Mutta nyt jutteli Lilli vanhemmilleen miten Paavo oli hänet pelastanut, miten Vuorenpeikko oli Paavon kautta surmansa saanut, ja miten Paavo viimein oli opastanut Lillin pois Peikon luolasta. Ja ilmaisi hän vielä, että Paavo juur oli sama Paavo, joka kesällä oli sisarensa keralla Keisarin hovissa ollut. Ja mitäs siinä nyt Joulupukin vastustaminen olisi auttanut. Pukin täytyi päästää Paavo.
Ja siinäkös nyt ilo nousi, kun vanhat tuttavat toinen toisensa tapasivat, saatikka sitten, kun Paavo oli semmoisen sankari-työn tehnyt!
Keisari ja Keisarinna pitelivät Paavoa vuorotellen sylissään ja kiittivät he ja ylistivät häntä niin, että poika parka oikein häpesi.
"No, mitenkäs Liisa nyt jaksaa?" kysyi Keisari.
"Kiitoksia kysymästänne", vastasi Paavo, "kyllä hän voi hyvin. Mutta missäs se Herra Keisarin kotka nyt oleskelee?"
"En tiedä, en tiedä", sanoi Keisari, "missä lieneekin retkillään taas. Mutta sinä jäät nyt tänne joulua viettämään."
"Häntä kaipaavat kotona isä ja äiti", muistutti Joulupukki.
"Noh! he tuodaan tänne, hekin, ja tänään vielä. Kuka lähtee heitä noutamaan?" kyseli Keisari.
"Sen otan minä toimekseni", sanoi Joulupukki, Antoi sitten Keisari Joulupukille kaksi hevosta ja komean kuomire'en, ja Pukki lähti ajamaan. Ja pian hän olikin perillä Paavon vanhempain luona. Puhui lyhyesti Pukki asiansa heille sitten, ja nämä kun kuulivat Paavon, jota koko päivän olivat kaivanneet, hyvässä tallessa olevan, ilahtuivat hyvin ja olivat heti valmiit seuraamaan Joulupukkia. Pikku Liisa otettiin tietysti mukaan. Isä ja äiti istuivat kuomiin, Liisan ottivat syliinsä, ja Joulupukki valitsi paikkansa kuskilaudalla. Ja siten tultiin komeasti kuomi-re'essä Keisarin hoviin.
Ja nyt vasta ilo täällä nousi korkeimmilleen. Keisari ja Keisarinna ottivat Paavon ja Liisan vanhemmat hyvin kohteliaasti vastaan.
Liisa ja Lilli tutustuivat kohta, ja tuli heistä heti hyvät ystävät.
Kyllä Paavoa torui hänen isänsä siitä, että niin yksin ja omin päinsä oli mennyt metsään, mutta kun sai Paavon sankariteosta Vuorenpeikkoa kohtaan selvän tiedon, leppyi hän heti, sillä sitä Vuorenpeikkoa nyt kaikki vihasivat.
Kyllä Keisarikin hieman torui Lilliä siitä, että hän pihalla omin luvin oli lumilinnassa leikkiä lyönyt, mutta ei siitä nyt sen enemmin lukua pidetty.
Iloisa oli kaikille jouluaatto-ilta vain. Ja nyt annettiin joululahjoja taas. Keisari kun Joulupukilta kuuli, että Paavon kelkka oli metsään jäänyt, antoi Paavolle toisen, kaikin puolin paremman kelkan eli kipitkan, jolla oli aisatkin, ja mikä vielä enemmän ihastutti Paavoa pienen varsan, jolla Paavo heti paikalla mieli lähteä kotiapäin ajamaan. Niin oli utelias saamaan nähdä kuinka vireä virkku olisi. Mutta nyt päätettiin, että vasta joulun perästä vieraat pääsisivät lähtemään.
"No, mitäs Liisa sai joululahjaksi?" kysyt, utelias lukijani.
Liisa sai hopeisen helmirihman, jonka heti pani kaulansa ympäri, ja arvaappas sitten oliko hän iloissaan.
"Entäs Lilli sitten?"
Hän sai kultaiset korvarenkaat, mutta ei tahtonut antaa pistää reikiä korvanlehtiinsä, vaan päätti tallentaa lahjansa toistaiseksi.
Ja pidettiin nyt viimein tanssitkin hovissa, aika tanssit, joihinka paljon väkeä oli kokoontunut, ja niissä olin minäkin. Paavo, Lilli ja Liisa iloitsivat ja hyppelivät että hiki otsasta tippui, ja käskivät he minun sanoa sinullekin, pienelle lukijalleni, sulimmat terveiset.
Sen pituinen se.
Marakatin markkinat.
Eräs musta marakatti Istui kerran kyyrylleen. Hällä pilkkanimi Matti Oil ja mieltä melkoiseen, Villityllä; Mutta kyllä
Luiskahtivat longallensa Kairan laidat kallossaan, Kun hän otti ollaksensa Kauppamiesnä, kelmi, vaan. Hän jo myöpi, Myöskin syöpi.
Kirre, Mirre ruuan häässä Kakkusia ostelee; Kolmikulma-hattu päässä Musta Matti punnitsee. Siinä myödään, Siinä syödään.
Oikein oiva-markkinoita Siten siinä pidetään; Pureskellaan prenikoita. -- Moiseen ryhtyi räihinään Musta Matti, Marakatti.
Eerosta ja Ollista ja Näkistä.
Asui kerran meren rannalla ukko ja akka. Pienessä mökissä he asuivat. Ukko oli kalastaja ja akka häntä autti hänen ammatissaan. He olivat hyvin köyhät. Mutta kaksi lasta heillä oli: Eero ja Elli. Kesäsydännä kerran istuivat lapset isänsä pienessä paatissa, jonka toinen puoli oli rannalla ja toinen vedessä. He onkivat siinä ja saivatpa he kaloja kyllä ja kaikenlaisia.
Mutta meressä uiskenteli Näkki. Tiedättehän, kuka Näkki on? tuo, joka hallitsee vedet ja veden elävät. Suuri on hänen valtansa, mutta tänäpäivänä oli Näkki nälissään. Ei hän saanut kiinni kiiskisiä kitukaloja eikä ahvenia apukaloja. Ja muut kalat häntä pakenivat niin-ikään. Nosti nyt Näkki päänsä vedestä ja piti lapsille seuraavan puheen:
"Hyvät lapset! Minä olen Näkki eli veden-isäntä enkä minä teille pahaa tee. Mutta minulla on nälkä nyt, ja vatsani vinkuu sangen surkeasti. Antakaat minulle, lempeät lapset, vähäsen onkimistanne kaloista."
Eeron ja Ellin kävi Näkkiä sääli, jonkatähden he käskivät hänen panna päänsä paatin partaalle, niin he hänen ruokkisivat. Näkki totteli, ja lapset pistivät nyt kaikki onkimansa kalat näkin nälkäiseen suuhun. Sinne meni kiiskinen kitukala, ahven apukala. Kun Näkki oli kylläksensä saanut, sanoi hän lapsille sulimmat kiitokset ja katosi kotonsa kammioihin.
Seuraavana päivänä olivat Eero ja Elli ongella taas. Mutta tänään eivät ottaneet kalat ollenkaan onkeen. Lapset tahtoivat tuskaantua. Mutta meressä uida kierteli Näkki taas. Muisti hän lasten eilisen anteliaisuuden ja päätti sen runsaasti palkita.
Kohotti kotvasen perästä Näkki kokkonsa vedestä ja pani sen paatin partaalle, kuten eilenkin. Mutta joka hivuskarvan nokassa riippui nyt kiiltävä kala. Ja piti taas Näkki lapsille seuraavan puheen:
"Hyvät lapset! Eilen oli teillä oiva kala-onni, ja minä näin nälkää. Tänään ette näy mitään merestä saavan, mutta äsken sain minä nämä kalat, jotka hivuksissani heiluvat. Eilen olitte te anteliaat minua kohtaan. Tänään on minun vuoroni. Poimikaat tukastani kaikki kalat."
Eero ja Elli tekivät kuten käsketty oli, ja kun olivat nykkineet Näkin hivuksista kaikki kalat, meni Näkki matkoihinsa meren syvyyteen taas.
Siten saivat lapset kaloja kyllikseen ja menivät saaliinensa kotia. Mutta kun ukko ja akka katselivat Näkin antamia kaloja tarkemmin, huomasivat, että nämä olivatkin pelkkiä kultakaloja. Ukko niitä heti kaupunkiin myymään. Niistä saamillaan suurilla summilla teetti ukko meren rannalle uuden tuvan, johonka akka toimitti ahkerasti kaikenlaisia koristuksia.
Nyt ovat ukko ja akka kuolleet, mutta ukon teettämässä tuvassa elelevät Eero ja Elli onnellisina. Eero enentää talon tavaraa ja Elli emännöitsee. Ja siihen satu loppuukin.
Miten Pikku Pekka joutui käymään Paavia tervehtimässä, ja miten hän luuli käyneensä kuussa.
Pikku Pekka pikkarainen Istui Hallin selkään: Tiina tyttö tallarainen Huusi: "Voi, kuin pelkään!"
"Älä pelkää, Tiina parka! Nyt mä kuljen kuuhun. Älä ole aivan arka: Sieltä saadaan suuhun".
Pekka pyörimähän teitä, Tiina raivotulle: "Riivi sulle rinkileitä, Manteleita mulle!"
Kulki koira maita, soita, (Kylkensä jo kasti). Lätäköitä, lahdelmoita Meren pohjaan asti.
Siellä Halli, niinkuin tuuli, Suuren kalan suuhun. Pekka poloinen jo luuli Tullehensa kuuhun.
Vatsahansa kala nieli Koiran kuorminensa; "Hyvä ruoka, hyvä mieli", Tuumas' itseksensä.
Sitten kala uida kiisi Aivan arviolta, Kunnes oltiin syltää viisi Rooman rannikolta.
Siellä liki pitkää aitaa, Joen haarukassa, Pappa Paavi parastaikaa Oli onkimassa.
(Mi on Paavi?... Arvatkaatte! En nyt jouda muulla: Kyllä te sen seikan saatte Isältänne kuulla).
Siinä suuri joukko juuri Kiiskisiä karttui. Jopa kalakin nyt suuri Paavin onkeen tarttui.
"Sepä vasta vankka hauki!" Huusi iloissansa Paavi nyt ja leikkas' auki Kalan puukollansa.
Pekka kalasta nyt vaan, ja Koiraansa löi selkään: Halli heti haukkumaan, ja Paavi huusi: "Pelkään!"
Koira jaloin multaa viski, Näytti hampaitansa; Paavi parka vastaan iski Ongen-vavallansa.
Jopa Paavi parkuvainen Antoi iskun hartaan: Halli hullu haukkuvainen Puri Paavin partaan.
Pekka huusi: "Huuti Halli!" Halli Paavin päästi. Sillä lailla Pekka nalli Paavin parran säästi.
"Kiitoksia, poika kulta!" Puhui Paavin kieli; "Saat nyt jotain muistoks' multa; Mitäs tekee mieli?"
Tuumas' Pekka hetken sitten. Ympärilleen tirkki. "Hevosen jos antaisitten!" Viimeiseksi virkki.
Oli siellä orhi oiva Paavin hevoshaassa, Soittokulkusista soiva, Komein koko maassa.
Sen nyt Pekka sai, kun saikin; Riemusta hän hohti. Ajaa alkoi voimin kaikin Kotimaataan kohti.
Kulki orhi muita maita Juuri joutuisasti, Juoksi maita vierahaita Pekan kotiin asti.
"Onpa sulia heppa uusi", Kuului Tiinan suusta. Pekka toimissaan vaan huusi: "Terveisiä kuusta!"
(Varmaan luuli Pekka vello Kuussa käynehensä; Oli kuin mi hätäkello Tullut hämillensä).
"Miksi heitit sinne Hallin?" Torui Tiina koissa; "Nyt on kaikki mullin mallin Kun on Halli poissa."
"Älä toru, Tiina kulta! Tässä vasta Halli! Älä vaadi vanhaa multa", Puhui Pekka nalli.
"Tämän antoi ukko mulle, Joka onkii kuussa; Siin' on heppaa mulle, sulle. Vaahtoo kuin on suussa!"
Oilkin orhi paraitansa, Valkonen kuin liina; Pekka pyyhki harjoansa, Samoin teki Tiina.
Niin se kohta pienoisillen Oli tuiki tuttu, Mieli hyvä molemmillen. Siinä oil se juttu.
Vähäinen satu Pikku Paulin kaarnaveneestä ja kuninkaan tyttären perhosesta.
Järven rannalla oli Pikku Paulin koto.
Sai hän eräänä kesäaamuna kerran isältänsä pienen kaarnaveneen, joka Paulin mielestä oli komea kyllä, vaikkapa purjeet tuohesta olivatkin.
Sen kanssa Pauli järvelle meni ja pani sen purjehtimaan lainehille.
Tuuli tuuditteli kaarnavenettä, ja komeasti kiiti se ulapallen ulos.
Mutta ilmassa, kohdalla kaarnaveneen juuri, lentää liipoitteli perhonen pieni. Se oli väsyksissään hyvin eikä olisi jaksanut rannalle järven. Kun näki Pikku Paulin kaarnaveneen meren pinnalla purjehtivan, laskeusi siihen levähtämään heti. Ja siten tuli kaarnavene, perhonen vaston nokassa, toiselle rannalle järven.
Ja oli tällä rannalla kuninkaan linna ja linnan satama.
Sattui, samassa kun kaarnavene satamaan saapui, kuninkaan tytär, tepsukenkä pikkuinen, rannalle tulemaan. Paikassa tuossa lensi perhonen vaston latvasta tyttösen tykö, sillä olipa se perhonen hänen kasvattamansa, ja olivat he olleet hyvät ystävät ylen.
Ja ihastui nyt kuninkaan tytär suuresti sangen.
Oli perhonen tänään huomenelta kadonnut, eikä kummasteltavaa siis, että tyttö oli iloissaan kun takaisin lempilintunsa sai.
Puhui perhonen sitten, miten Paulin vene oli hänet hengen hädästä pelastanut. Ja kiitollinen oli kuninkaan tytär.
Toimitti hän isänsä kultapajasta Paulin kaarnaveneelle kultakiskoiset purjeet, vaskesta valettiin mastot, ja hopeasta hiottiin mela.
Ja tällä aikaa kääntyi tuuli.
Pani nyt kuninkaan tytär Paulin parannetun paatin purjehtimaan, ja keikkui se taas selvällä järven selällä.
Pauli oli rannalla odottamassa. Luuli hän jo veneensä haaksirikkoon joutuneen.
Mutta suuriksi menivät silmät pojan, kun tulla tempasi kaarnavene rantaan.
Ja sai hän karkulaisen käsiinsä.
Purjeet kultaa! vaskea mastot! hopeasta mela!
Olihan siinä ilon aihetta kyllin.
Ja onnellinen olikin Pauli, kun kaarnaveneensä kaunistettuna takaisin sai, ja onnellinen oli toisella puolen järveä kuninkaan tytär, kun perhosensa pelastettuna takaisin sai.
Eikä se satu sitten sen pitempi ollutkaan.
Näin sit' ollaan hevosilla.
Heikki huusi huimahaisi Veljill' iloisille: "Mitäs, jos nyt ruvettaisi Hetkeks' hevosille!"
Pekka hevoseksi alkaa, Jaloruunaks' jääpi -- Heikki huutaa: "Homa jalkaa!" Kalle kengittääpi.
Kengän pohjaan pontevasti Kalle lyödä rotkii -- Heppa Pekka ankarasti Pahasillaan potkii.
Jo on heppa kengitetty; Eellehen hän entää. Siin' ei paljon hengähdetty, Kun se heppa lentää.
Ruoskinnasta pölisee, kun Mennään, Pekan mekka. Toiset sitä naurelee, kun Pillastuu jo Pekka.
Vaan nyt on jo ajellettu Huimasti kuin hullut, Heppa parkaa uuvutettu, Ett' on nälkä tullut.
Siksi heppa talliin vaan ja Kanssa ajajitten; Siellä häntä juotetaan ja Syötetäänkin sitten.
Töllin poika ja töllin tyttö tavoittelevat aurinkoa, joka ei sentään ole saatavissa.
Ensimäinen Luku.
Antti ja Anni olivat töllin lapsia, Samalla ijällä olivat he molemmat. Kaksoislapset olivat. Sinun ijälläsi olivat, nuori notkuva lukijani. Heidän vanhempansa eivät olleet juuri rikkaan rikkahia eikä köyhän köyhiä. Aikaan tulivat tölliläiset. "No, meneepä tuo", oli isä-ukolla tapana sanoa, kun kysyttiin, mitenkä töllissä aikaa eletään.
Mutta näin alkaa nyt itse satu: Kesäpäivä oli loppumaisillaan, niin sen saneltavaksi kuulin, aurinko laskemaisillaan, maillehensa menemässään tuo paistava päivän pyörä. Antti ja Anni istuivat töllin portailla, auringon laskua katsellen, tuota ihanata ihmetellen.
"Missähän tuo aurinko öisin piileskelee?" kysäsi Anni veljeltään.
"Enpä tuota tiedä", vastasi Antti, "minne mennee makuulle tuolla metsän toisella puolen."
"Olisipa sopiva tietää", arveli Anni, "mitäs jos mentäis katsomaan?"
"No, ei se niin hullua olisi", tuumasi Anttikin, "eihän tuonne pitkä ole."
"Mennäänkö?" kysyi Anni.
"Mennäänkö?" kysyi Anttikin.
"Mennään!"
"No hei, mennään!"
Niin juttelivat sisarukset. He eivät olleetkaan koulua käyneet, töllinlapset. Mitä olisivat he auringon noususta ja laskusta tietäneet? Mutta uteliaat olivat tietämään, kuten näet, lukijani. Ole sinäkin niin.
"No hei, mennään!" Käsi kädessä rupesivat he nyt tepsuttelemaan metsään päin. Eivät muistaneet kysyä isän ja äidin lupaa, vaikka muulloin sen aina olivat tehneet. Matka tuli niin äkkipäätä päätetyksi, että luvan kysyminen jäi sikseen.
"Kah, tuonne se nyt katoaa", lausui Antti, viitaten aurinkoon päin.
"Sinne menee, näen ma", toisti Anni, "kyllähän osataan."
"Pidä nyt sinäkin silmällä tuota pitkää kuusta tuolla, jonka taakse tavoitettavamme panee lepäämään", neuvoi Antti.
"Kyllähän koetetaan", vastasi Anni. Niin kävellä kötköttivät sisarukset nyt käsikkähä tuota kuusta kohden, jonka juurelle luulivat auringon jääneen, taitamattomat!
Eikä aikaakaan, niin jo olivat perillä, kun olivatkin. Mutta mitäs se aurinko siellä kuusen takana olisi ollut!
"Eipä sitä näykkään", sanoi Antti sisarelleen, "jo olemme pettyneet, Anni parka."
"No, mutta tämäpä nyt kummaa on", arveli Anni, "minä näin selvin silmin, että tämän taakse se pullahti."
Oli siellä kuusen juurella suuri kivi, jonka alle luola näkyi vievän.
"Anni", lausui Antti, "entäs on mennyt tuonne luolaan!"
"Kyllä se mahdollista on", myönti Annikin, "sitten emme saakkaan nähdä koko aurinkoa."
"Emme saa", huokaili Anttikin puolestaan, "tyhjiin raukeni se toivo."
Näin puhelivat keskenään sisarukset, kun luolasta yht'äkkiä kuului kummallinen kähinä, kuului kuin lapsilauman mäike kisakentältä.
"Mitähän se on?" kysäsi Antti, katsellen sisartaan.
"Hui! minua peloittaa", valitti jo vapisten Anni.
Mutta tuskin oli tyttö nämä sanat suustansa saanut, kun luolasta näkyi nousevan jotain. Ensinnä tuli näkyviin pää, suuri ihmisen pää. Sitten rupesivat näkymään kädet, pitkät kädet, viimein vartalo ja lopuksi lyhyet, kovin lyhyet jalat.
"Hyvää päivää, lapsukaiset!" tervehti kuni tuttuna tuo ihmeellinen ilmiö Anttia ja Annia ja nykäytti ystävällisenä päätään.
Sisarukset tuijottivat vain toisiaan eivätkä hiiskahtaneet mitään. Peloissaan olivat pienokaiset.
"Älkää peljätkö ollenkaan, lapseni", lausui luolasta tullut, "en minä teille pahaa tee; tulkaa tuvilleni tänne maan sisään; käykäähän nyt katsomassa minunkin majojani, ihmislapset."
Kun luolan asukas näin suopeita sanoja saneli, katosi sisarustenkin kammo, ja jo rohkeni Antti ruveta kieltänsäkin käyttämään.
"Mikä mies olette, hyvä herra?" lausui hän.
"Minä olen kääpiöiden kuningas", vastasi vieras, "tulkaa tuvilleni, hyvät ystävät."
"Mennäänkö?" kysyi Antti sisareltaan.
"Eihän herra meitä pahoin pitele?" puhutteli Anni kääpiötä.
"Herra hallitkoon! En laisinkaan minä teitä tuumaa pahoin pitää. Terve tulemaanne, hyvät vieraat!" Niin puhu kääpiö, ojensi kumpasetkin kätensä lapsille sitten ja nosti heidät hellällä syleilyksellä luolaan. Sisarukset eivät enää panneet vastaan ollenkaan, vaan heittäytyivät huoletta kääpiön huostaan.
Toinen Luku.
Ja niin meni nyt kääpiö, taluttaen lapsia käsistä, pitkää pimeätä käytävää alaspäin vuoren sisään. Seisoivat jo kivestä veistetyn oven edustalla, ja senpä kääpiö nyt avaimella aukaisi. Kirkas, hohtava valo leimahti Annin ja Antin silmiin. He olivat loistavassa salissa, kääpiön kauniissa kodissa. Seinät olivat tietysti paljasta kiveä, katto ja laattia samanlaiset. Mitä tässä huoneessa oli? Sen saatte kuulla, lapsukaiset, kun saattelemme Annia ja Anttia heidän matkallaan siellä. Matkallaan, sillä sali oli niin äärettömän suuri, että Annin ja Antin kävelemisestä siinä tuli kokonainen matka. Ovesta, johonka olivat jääneet seisomaan tuijottamaan, läksivät he nyt, kuu kääpiö käski ja opastajaksi tarjoutui, kävelemään laattiaa edespäin (seinän syrjiä myöten). Kun olivat kymmenkunnan askelia astuneet, seisahtui kääpiö ja aukaisi seinässä pienen oven, josta kuni tuulessa tulla pyörähti pieni olento, kääpiö sekin. Tämä kääpiö oli vaatitettu hameesen, naishattuun ja vyöliinaan. Hän oli kääpiöiden kuningatar.
"Hyvää päivää, kuningatar", lausui kuningas, hänen pienoinen puolisonsa.
"Hyvää päivää", vastasi kuningatar.
"Tässä on minulla muassani kaksi kaunokaista ihmislasta", virkkoi kääpiökuningas, "toin ne tänne teitäkin tervehtimään, puolisoni."
Kuningatar kuuli sanat, katsoi kummasteli Anttia ja Annia, katsoi vähän aikaa ihastelevin silmin, sillä hän ei ollut ensinkään ennen "oikeata ihmisolentoa nähnyt."
"Armahat vieraat, terveet tulemaanne kääpiöiden tuville", lausui lempeänä kääpiöiden kuningatar ja antoi Annille, Antille kättä, kumartaen kohteliaasti. Hän ei tietänytkään, että Anni ja Antti olivat pieniä lapsia, vaan luuli heitä täysi-ihmisiksi, sillä he olivat yhtä pitkät kuin kuningatar itse. Siksipä hän kumarsikin kohteliaasti.
Anni ja Antti seisoivat siinä vain, eivät tietäneet, mitä näkivät; he eivät ymmärtäneet, mitä väkeä kääpiöt olivat.
"Laitappa, kuningatar, ruokaa", lausui kääpiö-kuningas, "vieraamme ovat varmaankin nälissään, ja niin olen minäkin."