Part 1
SATUJA JA RUNOJA LAPSILLE
Kirj.
TYKO HAGMAN
Wiipurissa, I. C. Lagerspetz'in kustannuksella, 1882.
SISÄLLYS:
Runotar. Satu Paavosta, Liisasta, Keisarin kotkasta ja Keisarista: 1. Luku. Kuinka Paavo ja Liisa tulevat Keisarin hoviin. 2. Luku. Mitä Paavo ja Liisa näkevät Keisarin luona ja kuinka he jälleen tulevat kotia. Mehiläisen kosto. Pikku Paavon sankariteko jouluaattona: 1. Luku. Pikku Paavo lähtee metsään joulukuusta hakkaamaan. 2. Luku. Jossa kerrotaan Vuorenpeikosta ja miten Paavo tuli ihan toisaalle kuin itse halusi. 3. Luku. Mitä Vuorenpeikon kamoittavassa luolassa tapahtuu. 4. Luku. Missä ja miten jouluaatto-ilta viimein vietetään. Marakatin markkinat. Eerosta ja Ellistä ja Näkistä. Miten Pikku Pauli joutui käymään Paavia tervehtimässä, ja miten hän luuli käyneensä Kuussa. Vähäinen satu Pikku Paulin kaarnaveneestä ja kuninkaan tyttären perhosesta. Näin sit' ollaan hevosilla. Töllin poika ja töllin tyttö tavoittelivat aurinkoa, joka ei sentään ole saatavissa: 1. Luku. 2. Luku 3. Luku. 4. Luku. 5. Luku. Ilman impi. Aina kahta kummempaa. Anni ja keltasirkku. Miten Vappu sai kymmenen kultakäkeä. Mansikka-aikana. Lassin ja Mustin matkustus Amerikaan: 1. Luku. 2. Luku. 3. Luku. 4. Luku. 5. Luku. Kolme syyskuun iltaa. Pikku Matin marjamatka. Jukka ja kukka. Tähti opastaa pikku poikaa kotiin. Miten kerjäläistyttö tuli kaukaiseen kaupunkiin. Kangastus. Antti ja Karhu. Tuiki-oppinut tohtori. Korvenkaakki: 1. Luku. Korvenkaakki ilmestyy ja saapi matkakumppanit pitkälle matkalle. 2. Luku. Korvenkaakki joutuu sotaan. 3. Luku. Matkustajat suurustavat Roomassa. 4. Luku. Miten viimein saavutaan Afrikaan. 5. Luku. Tapaukset Afrikassa. 6. Luku. Kotimatka. No, jopas jotakin! Heikki, Hilma ja Halli. Ahtolan häät. Kummallinen puuhevonen. Joulu-enkeli.
Runotar.
Ihme-immen tunsin kerran, Kun mä nuorra lensin, luin. Sinisilmin, sulo-suin Narrasi hän nuoren herran: Tunsin tiitin vain sen verran, Että impeen ihastuin.
Runotar hän nimeltänsä Oil jo oikku luonnoltaan; Kertoi mulle juttujaan, Vinkui mulle virsiänsä, Vinkui milloin mielellänsä Milloin tuisku-tuulellaan.
Tuonaan tyttö kiusallansa Narrasi taas toimistain Minun, aika miehen, vain Kuulemahan kummiansa; Vaikka ennen jutuistansa Aivan kyllikseni sain.
Käski panna paperille Vanhat virret, kertomat, Laajemmat ja laihemmat, Suomen pikku poikasille, Pohjan tepsu-tyttösille, Jos he niistä huolivat.
Impi aina armahainen Oli mulle aikoinaan, Vaikka sai mun suuttumaan, Jos hän oli joutavainen. -- Ehkä, armas lapsukainen, Tahdot kuulla juttujaan?
Satu Paavosta, Liisasta, Keisarin Kotkasta ja Keisarista.
Ensimäinen Luku.
Kuinka Paavo ja Liisa tulevat Keisarin hoviin.
Paavo ja Liisa olivat sisarukset. Pienet olivat. Nuoret olivat; eivät he olleet vanhemmat kuin sinäkään, nuori nopsakenkä, joka tätä kummallista satua luet.
Kuulkaappas nyt! Eräänä kesäaamuna, juur kun kukko navettakujalla pani tuota parasta lauluaan "Kukko kiikaa", lähtivät Paavo ja Liisa, vanhempainsa luvalla, tuonne vähäiselle töyräälle marjaan. Töyrä oli vaan kolme, neljä kiven viskattavaa heidän kotonsa portailta. Marja-astiat oli heillä tietysti muassa. Niitä nyt juur vyöryttivät tietä pitkin ja lauleskelivat: "kipposten, kupposten, astiani täyteen!" Jopa kohta seisoivatkin töyrään korkeimmalla kukkulalla.
"Voi, Paavo! täällä on mansikoita aivan punassa vain. Poimitaan, Paavo", lallasi Liisa lystisti.
Ja nyt molemmat poimimaan! Poimitaan siinä sitten vireästi hyvin; eikä aikakaan, niin jo ovat astiat täynnä makeita mansikoita.
"Joko mennään kotia nyt, Liisa?" sanoi Paavo.
"Älä hätäile; minä poimin vielä vähän vyöliinaani", vastasi Liisa.
"No, olkoon menneeksi!" tuumasi Paavokin, "minä poimin lakkiini."
Siinä nyt taas seisotaan kyykkyisillään, ja marjoja karttuu karttumistaan.
Mutta mitäs ollakkaan! Korkealla ilmassa tuolla, juur Paavon ja Liisan pään kohdalla, lentää löyhyttelee suuri, suuri lintu, jolla näkyy olevan varsin summattoman suuret siivet, niin suuret, että niiden alle varmaankin mahtuisi koko joukko Paavoja ja Liisoja.
Niin ainakin sisarusten mielestä, jotka juur tarkistella tuijottivat tätä kummitusta.
Se oli lintu semmoinen, joka piti tapanansa pistää siipiensä alle kaikellaista ja monenmoista elämää ja lentää tiehensä, taikka suoraan noukkia nokkaansa pienempiä lintuparkoja, joita ei edes viitsinyt kantaakkaan siipiensä alla; ja sitä lintua sanottiin Kotkaksi. Ja vieläpä oli tämä kotka oikein Keisarin Kotka, Niin, se oli todellakin Keisarin palveluksessa. Se liiteli, laateli maat ja meret, ja oli sillä, kotia kun tuli Keisarin hoviin, aina jotain uutta Keisarille. Välistä toi se kaukaa ulkomailta kaikellaisia kummallisia kukkoja ja kanoja, joista Keisarille syntyi kaunihia kulta-munia ja jotka pudottivat hopea-höyheniä. Välistä taas toi se kissoja ja koiriakin kaikki kultakarvaisia vain; sillä kullasta kaikki Keisarille olla pitää.
Nyt kun Kotka näki lapset töyräällä, ajatteli heti: "Aha! Tuossapa taas uutta Herra Keisarilleni. Kuinka nuo punaiset marjat maistunevat makealta suussa suuren Herra Keisarin, vaikkapa ne eivät kultaa olekkaan. Tuskinpa hän ennen on semmoisia syönytkään, hän, jonka tavallisena ruokana on voisula vain ja kultavelli. Ja nuo lapset minä samassa vien näytteeksi kerran Keisarille, mimmoiset pikku pojat ja tytöt tässä maassa ovat, koska tämä maisemakin on Herra Keisarin valtakuntaa." Niin tuumasi Kotka ja yht'äkkiä -- hilivei! pisti alas ilmasta Paavon ja Liisan kimppuun. Sovitteli siinä sitten siipiensä alle heidät, vaikka lapsiparat kyllä ponnistelivat vastaan. "Älä vie meitä! älä vie meitä!" huusivat Paavo ja Liisa. Mutta Kotka ei ollut kuulevinansakaan; ilmaan nousi vain, eikä lasten ollut muu kuin seuraaminen. Mutta marjat, astiat sinne jäivät töyräälle, sinne Paavo paran lakkikin. Kotka ei nyt siinä hädässä niitä muistanutkaan, kun oli Liisassa ja Paavossakin kylliksi työtä, ja lapset taas olivat niin hämmästyksissään, ett'ei heidän siinä käynyt marjoistansa, astioistansa huolta pitää. Niin läksi siis Kotka lentoon. Lensi sitte pitkät matkat, maat ja meret, ja miten lienee lentänytkin, niin jo tultiin viimein Keisarin hoviin. Ja kohta saamme kuulla miten siellä kävi.
Toinen Luku.
Mitä Paavo ja Liisa näkevät Keisarin luona ja kuinka he jälleen tulevat kotia.
Komea oli Keisarin koto. Kullalta kiilsivät katot ja hopealta hohtivat seinän hirret.
Istui siellä Keisari sitten istuimellaan, joka oli niin kaunis, niin kaunis, ett'ei voi virressä vetää eikä saarnassa sanoa.
Kotka, kun nyt tuli lentäen, huomasi Keisarin jo akkunasta heti, vaan ei malttanutkaan ovesta lentää sisälle, kiire kun oli näyttää hallitsijalleen mitä makeaa taas muassansa toi; akkunasta säntäsi sisälle peto vain.
"No, mikä sen siivoton pöllö sinä olet, kun akkunasta sisälle lennät!" huudahti närkästyksissään Keisari.
"Tässä kerran tämän maan eläviä, tässä tämän maan marjasia!" vastata pöyhisteli Kotka vain eikä ollut millänsäkään Herransa huudosta, ja samassa laski lapset laattialle Keisarin eteen. Siinä seisoivat siis Liisa ja Paavo kuni puusta pudonneet.
"Mitä minä noilla teen!" ärjäsi Keisari Kotkalle; "kuka sinun on käskenyt ihmisen lapsia minulle tuoda, enhän minä niitä syö."
"Niillä on makeita marjoja, makeita marjoja", kehui Kotka ja oli toimissaan vain.
"No, annappa tänne marjat sitten", käski Keisari.
Mutta nyt joutui Kotka pahaan pulaan. Jo huomasi, että Paavon, Liisan marjat olivat menneet.
"Kah, sen veijarit!" karjui Kotka, "kun marjat olette pudottaneet."
"Mene matkoihisi sinä, kurja Kokko, äläkä tässä tyhjiä tuumi", määräsi Keisari.
Ja Kotka parka pötki pois, minne lienee pyörähtänytkin.
Nyt kääntyi Keisari lapsiin. "Mistä te olette, lapsi parat?" kysyi hän.
Mutta Paavo ja Liisa olivat niin peloissaan, ett'ei sanaakaan heidän suustansa lähtenyt. Tämän havaitsi Keisari ja päätti lempeästi kohdella lapsukaisia.
"Älkää peljätkö ollenkaan, rakkaat lapseni, en minä teille pahaa tee; puhukaa pois vain! Kenen poika sinä olet, pieni popposeni?" puheli Keisari, taputtaen Paavo poloista olkapäälle.
Tästä jo rohkeni Paavo ja vastasi: "Isän poika minä."
Liisa, kun kuuli Paavon puhuvan, rohkeni hänkin ja virkki ilman Keisarin kysymättä: "ja minä olen äitin tyttö."
"Vai niin", sanoi Keisari, "te olette ehkä sisarukset?"
"Niin, Liisa on sisareni" puhui Paavo.
"Ja Paavo on veljeni", lisäsi Liisa.
"Kyllä ymmärrän", arveli Keisari; "Tiedättekö nyt missä olette?"
"Emme tiedä", vastasivat sisarukset yhdellä suulla.
"Te olette nyt Keisarin hovissa; minä olen itse Keisari, ja tuo lintu, joka teidät toi tänne, on minun Kotkani. Se tuopi matkoiltaan minulle aina yhtä ja toista. Nyt se toi teidät. Mutta mikä sinun nimesi, poika?"
"Paavo minä olen."
"Entäs sinä, tyttö tepsuni?"
"Liisa niinä olen."
"Hyvä, tulkaa nyt hoviani katsomaan", sanoi Keisari ja, käyden heidän välissänsä, rupesi taluttamaan heitä läpi kauniin asuntonsa.
Keisarin kamarista, jossa he tähän asti olivat olleet, ja joka oli hyvin soma ja kaunis, sekin, tulivat he suureen saliin, summattoman suureen. Siinä oli laattia paljasta hopeaa ja katto kiiltävää kultaa. Huonekaluja oli siinä niin paljon ja niin kauniita, ett'ei maalla moisia. Paavo ja Liisa, jotka olivat tottuneet näkemään ainoastaan köyhän kotinsa puisia penkkejä ja pöytiä, seisoivat siinä suurin silmin, katsellen tätä kaikkea kummaa.
"Liisa! kyllä tämä on taivas", arveli jo Paavo.
"Ei, ei tämä ole kuin minun hovini vain", vastasi Keisari hymyillen.
"Katselkaa nyt täällä miten mielitte", sanoi hetken perästä Keisari ja meni takaisin kamariinsa toimilleen.
Sinne jäivät Liisa, Paavo kummastelemaan Keisarin suurta salia. Siellä kuleskelivat he ylt'ympäri sitten, ja hupainen heidän oli olla.
"Mikähän tämä on?" kuiskasi Liisa, koetellen sormillaan erästä sievää, savesta tehtyä veistokuvaa, joka seisoi eräällä pöydällä.
"Kyllä se on enkeli, se", tuumasi Paavo, "kah, siivetkin on sillä, ja isä on minulle monta kertaa sanonut, että enkeleillä on siivet."
"Voi kuinka se on sievä! puhuukohan tuo?" arveli Liisa.
"Osaatko sinä puhua?" kysyi Paavo veistokuvalta, mutta mitäs se olisi osannut puhua, enemmän kuin lumi-äijä, savesta kun oli vain.
Katselivat siinä sitten sisarukset vielä ison aikaa, katselivat kuvia seinillä, kultaisia kynttilä-kruunuja katossa, hopea-helmiä matoissa laattialla ja monia muita moisia. Kuka niitä kaikkia voi luetella, mitä Paavo ja Liisa näkivät!
"Voi sentään, Liisa, kun jätimme marjamme sinne töyräälle", sanoi Paavo hetken kuluttua, "olis ollut niin lysti saada antaa jotain tuolle Keisarille, joka on niin hyvä."
"Hei Paavo!" huudahti yht'äkkiä Liisa. "Onpa marjoja vielä vähäsen." Ja samassa irroitti hän vyöliinan-palteen rihmasta, jolla vyöliina sidotaan ruumiin ympäri, ja äläppäs allakkaan! marjat olivat siellä vielä. Tätä eivät lapset ennen olleet huomanneetkaan. Ja nyt nousi ilo.
"No, voi toki!" iloitteli Paavo; "nuo me annamme Keisarille."
Ja samassa tulikin Keisari takaisin kamaristaan.
Liisa meni häntä nöyrästi vastaan, niijasi niin syvään ja sanoi:
"Ottakaa, hyvä Keisari, nämä marjat vastaan; minulla oli vielä vähän vyöliinassani."
"No, kah kummaa!" sanoi Keisari ja pisti yhden marjan suuhunsa. "Voi, hyviäpä nämä ovatkin", lisäsi hän sitten ja söi vielä toisenkin; "mutta syökää itsekin, lapsi-kultani."
"Ei, ottakaa kaikki vain, hyvä herra Keisari! kyllä me toisia poimimme taas", vakuutti Liisa; ja Keisari söi marjat, kun söikin, Paavon ja Liisan iloksi.
"No, nyt kun te olette antaneet minulle näin makeita marjoja, niin tulkaa, ottakaa tästä tavara-arkustani jotain palkinnoksi", sanoi Keisari ja vei lapset erään suuren arkun tykö, aukaisi sen, -- ja Paavo, Liisa siinä nyt valitsemaan mitä parhaimpana pitivät.
Kaivoi siinä Liisa sitten, niin jo tarttui sormen päähän sievä, kultainen sormustin eli vingerpori, -- ja sen piti Liisa ja oli iloissaan.
Paavo sai taas sormiinsa hyvin kauniin hopeaisen hauin-uistimen, jolla oli siimakin hopeasta ja jolla Keisarille hopea-haukia uistettiin.
"Kah! on isälläkin hauin-uistin, mutta ei se ole näin kaunis; saisinko mä tämän?" kysyi Keisarilta Paavo.
"Pidä, veikkonen, hyvänäsi",vastasi Keisari. "Ja nyt, jos tahdotte, tulkaa Keisarinnaakin katsomaan ja sitten saatte, jos mielenne tekee, lähteä kotianne." Vei sitten Keisari heidät taas monen hopealta hohtavan ja kullalta kiiltävän huoneen läpi, kunnes tultiin Keisarin kyökkiin. Siellä Keisarinna par'aikaa keitti kultakahvia. Esitteli sitten Keisari lapset puolisolleen, ja tämä suuteli, hyväili heitä, antoi heille sitten vielä kupillisen kummallista kahviaan ja nisuleipää monenmoista, jotka makeasti sulivat sisarusten suussa. Kun nyt oli vielä hovia kaikin kerroin katsottu, kutsutti Keisari Kotkan taas luoksensa ja määräsi:
"Nyt sinun pitää viedä nämä lapset samaan paikkaan takaisin, josta ne otit." Sanottiin siinä sitten hyvästi molemmin puolin, ja sisarukset erkanivat Keisarista ja Keisarin rouvasta. Kotka lahti lentoon, lapset siipiensä alla. Mutta Kotkalla oli paha mielessä. Oli, näet, vielä vihoissaan siitä, että Keisari oli häntä vähäsen torunut, kun akkunasta lensi sisälle ja ihmisen lapsia toi muassaan. Tuumasi nyt viedä Paavon ja Liisan Kyöpelin vuorelle, jossa vanhat akat piiskaavat pieniä lapsia, kun niitä sinne tuodaan.
"Nyt minä vien teidät Kyöpelin vuorelle", sanoi Kotka lennossaan.
Jo Liisa ja Paavo rupesivat vapisemaan.
"Mutta kyllä mä tässä neuvot tiedän", tuumasi Paavo, kun Kotka juuri sattui lentämään heidän kotonsa yli.
Otti sitten sen Keisarin antaman hauin-uistimen lakkaristaan, sitoi siiman pään Kotkan siipeen kiinni ja, juuri kun Kotka nyt oli katon kohdalla, päästi hauinkoukun menemään alas, ja äläppäs vain! tämä tarttui räystääsen kiinni.
Yht'äkkiä seisahtui Kotka, kun, näet, uistin esti lentämästä. Nytkiä räpytteli se siinä kyllä, mutta ei päässyt paikaltaan.
"Päästä meidät alas", sanoi Paavo, "niin pääset pulastasi."
No, ei siinä ollut Kotkalla muu neuvona. Alas lennähti se Paavon ja Liisan kodon pihalle, jossa päästi heidät, ja Paavo puolestaan irroitti uistimen siiman pään Kotkan siivestä.
"Kiitoksia kyydistä", sanoi Paavo, ja Kotka lensi tiehensä, lensi niin, ett'ei sitä sen kovemmin kuultu eikä nähty. Lensikö takaisin Keisarin hoviin, vai matkustiko Kyöpelin vuorelle, sitä en tiedä.
Mutta Paavo istui pian isänsä polvella ja Liisa äitinsä sylissä. Niillä Keisarin antamilla lahjoilla tulivat he sitten, ikäisemmiksi kun pääsivät, aika onnellisiksi. Paavo sai uistimellaan hopealta hohtavia haukia, ja Liisalta kävi työ vireästi, kun hän ommellessaan käytti tuota kaunista sormustinta, ja varain aamusin ahkerana istuen oli hänestä kuin hän olisi ollut Keisarin hovissa, sillä nousevan auringon säteet kultasivat kullaksi huoneen kaikkine kaluineen.
Sen pituinen se.
Mehiläisen kosto.
Kasvoi kukka kankahalla, Mesikukka kaunoinen. Tuli tyttö iltamalla, Taitti poikki pienoisen.
Näki metsämehiläinen, Miten murtui kukka nyt, Mistä ennen päiväinen Oli mettä imenyt.
Tyttö pisti povehensa Mehiläisen kukkasen, Mehiläinen pistimensä Pisti tytön poskehen.
Pikku Paavon sankariteko jouluaattona.
Ensimäinen luku.
Pikku Paavo lähtee metsään joulukuusta hakkaamaan.
Jos olet lukenut jo, pieni lukiani, tuon kummallisen sadun Pikku Paavon ja Pikku Liisan käynnistä Keisarin hoivissa, niin tartu sitten tähän. Tahdon, näet, kertoa sinulle nyt, miten sisarukset molemmat äkkäämättä pääsivät vanhoja korkeita tuttaviaan tervehtimään taas. Se on kummallinen kyllä, tämäkin satu. Kuuleppas vain!
Oli joulu-aattopäivä. Paavon ja Liisan kodissa oli askaroiminen kiire, kuten ainakin joulun edellä joka talossa hääläämistä on. Kun oli murkina syöty, menivät isä ja äiti pikimmiltään ulos, minne lienevät menneet toimilleen. Tällä aikaa sieppasi yht'äkkiä Paavo isänsä kirveen loukosta, heitti sen olallensa ja sanoi sisarelleen:
"Nyt minä lähden joulukuusta hakkaamaan."
"Sinäkö?" sanoi Liisa, "joka töin tuskin jaksat kirvestä kantaa."
"Saatpas nähdä!" kehui Paavo vain, otti seinältä karvalakkinsa, painoi sen päähänsä ja astui rohkeana pihalle.
Otti sitten puuliiteristä kelkkansa, ja, vetäen sitä perästään, rupesi hän toimeliasna ja totisen näköisenä kuin mikäkin mies käymään tallustelemaan metsään päin. Eikä ollut kauvas metsään. Lumisen pellon poikki kävi vain Paavo, niin jo oli, kun hankikin sattui hyvin pitämään, perillä.
Oli siellä nyt metsässä kuusia, jos olisi ottanut kuinka monta. Vähän aikaa valitsi Paavo siinä sitten, niin jo näkikin sievän ja sopivan syllän korkuisen kuusosen.
"Tuopa on sovelias kyllä", tuumasi Paavo ja hakkasi, kun hakkasikin, sen tyvestä poikki. Nosti sen sitten kelkallensa ja, kotvasen levähdettyänsä, löi kirveen kiinni hakkaamaansa kuuseen, otti kelkannauhan käteensä ja oli lähtemäisillään.
Mutta mitä? mitä tämä on?
Kelkka ei liikahtanut paikaltakaan.
Paavo katsahti taaksepäin.
Toinen luku.
Jossa kerrotaan Vuorenpeikosta ja miten Paavo tuli ihan toisaalle kuin itse halusi.
Huh! mikä hirviö tuo! Siinä istui Paavon kelkalla kauhean suuri mies, jolla oli ainakin puolen syllän pituinen parta. Pukunsa kiireestä kantapäähän oli: ilveksennahkainen lakki, karhunnahkaiset turkit, sudennahkaiset housut ja hirvennahkaiset kengät. Sauva oli hänellä kädessä, pitkä sauva. Se oli mies semmoinen, joka hallitsi vuoret kaikki ja joka asui niiden syvissä luolissa, ja sanottiin häntä Vuorenpeikoksi.
"Noh, vedäppäs nyt, poika!" sanoi Vuorenpeikko.
Paavo seisoi siinä vain kuin puusta pudonnut. Ei sanaakaan lähtenyt suustansa; niin oli peloissaan.
"Häh!" pilkkasi Vuorenpeikko, "miksi et vedä?"
Paavo parka purskahti itkuun. Mutta siinä istui Vuorenpeikko vain eikä ollut tietävinäänkään Paavon itkusta.
"Häh!" huudahti taas hetken perästä, "vedätkö? vai vedänkö minä?"
Nousi sitten kelkalta Peikko, heitti Paavon joulukuusen menemään ja paiskasi poika paran sen asemesta kelkalle.
"Entäs nyt mennään minun luokseni joulu-aattoa viettämään", illasteli Peikko; "ja istu sinä siivosti siinä vain, taikka saat, kun saatkin, selkäsaunan sauvastani."
"Älä vie minua", uskalsi Paavo viimein rukoilla.
"Suus' kiinni!" karjaisi Peikko vain.
Otti kelkkanauhan käteensä sitten ja seitsemän syllän askeleilla rupesi astumaan poikki metsän. Paavon kyllä teki mieli heittäytyä kelkalta maahan, mutta ei tohtinut, Peikon kovaa kostoa kun pelkäsi. Ja oli hänellä taas toiselta puolen täysi työ pysyä kelkalla, sillä meni se semmoista kyytiä, että puut kiitivät sivu kuin tuulenpuuskat.
Kulki nyt Vuorenpeikko monet metsät, niityt ja nevat, kankaat ja laaksot, kunnes tultiin viimein korkean vuoren luo.
"Jo ollaan perillä", sanoi Peikko, heittäen kädestänsä kelkannauhan.
Pani Paavon kainaloonsa sitten ja, yhden askelen otettuansa, seisoi jo vuoren reunalla kivestä veistetyn oven edessä. Avasi nyt sen suurella avaimella, jonka otti lukkaristaan, ja astui sisään pimeään ja pitkään käytävään, jonka läpi nyt mentiin, kunnes tultiin toisen oven eteen. Sen avasi taas Peikko toisella avaimella, ja jo nyt oltiin Peikon kodissa, kamalassa Vuorelassa.
Kolmas luku.
Mitä Vuorenpeikon kamoittavassa luolassa tapahtuu.
Oli siellä Peikolla suuri sali, suuri kuin kirkko. Seinät, katot, laattiat olivat paljaasta kivestä. Yhdessä nurkassa oli suuri kiuvas, jossa taas oli suuri pesä. Oli siellä huonekalujakin kaikenlaisia: pöytiä, rahia, kaappeja j.n.e., kaikki kivestä vain. Kiukaan pesässä paloi juuri, kun Vuorenpeikko, Paavo kainalossa, astui sisään, valkea, joka kamoittavalla valollaan valaisi salin.
"Tuossa saat lämmitellä nyt", sanoi Vuorenpeikko, paiskaten Paavo paran pesän eteen.
"Ei ole minulla vilu", vakuutti Paavo, "laskekaa minä menemään kotiani."
"Vai kotiasi, vai kotiasi!" puhui Peikko, "luuletko pääseväsi pois, poloinen?"
"Pitääkö minun olla täällä?... Voi! Voi... Minä tahdon kotia... Hui, kuin täällä on kolkko!" voivotti Paavo.
"Kohta saat kumppanin", sanoi Peikko, meni erään suuren kaapin tykö, avasi sen, ja sieltä tulla tepsutteli pieni tyttö, Paavoakin vielä pienempi.
"Tässä on sinulla nyt kumppani", sanoi Vuorenpeikko ja talutti tyttösen Paavon viereen, ja meni sitten Peikko ulos, jättäen lapset kahden kesken.
"Kuka tuo hirveä mies on?" kysyi Paavo, Peikon mentyä, tytöltä.
"Voi, poika poloinen, mihinkä olet joutunut!" vastasi tyttö; "tiedätkö, että olet Vuorenpeikon luolassa?... Voi kauheaa!" Kyyneleet tippuivat tytön silmistä.
"Vai onko se Vuorenpeikko!" kummasteli Paavo; "kyllä olen hänestä kuullut puhuttavan. Onko se tosi, että hän paistaa pieniä poikia ja tyttöjä ja syö ne suuhunsa? Voi kauheaa, jos niin olisi!"
"Niin on", itki tyttö, "voi kauheaa!"
"Voi kauheaa! voi kauheaa!" huusivat molemmat.
"Pois täältä pian!" huudahti yht'äkkiä Paavo rohkealla katsannolla.
"Ei, emme me pääse mihinkään", lausui tyttö; "minä olen ollut täällä jo monta päivää enkä pääse pois. Voi! Voi!... Mutta tiedätkö, kuka minä olen?" keskeytti tyttö voivotuksensa.
"En tiedä; mistä minä sen tietäisin?" sanoi Paavo.
"Minun nimeni on Lilli ja minä olen Keisarin tytär."
"Hoho! Keisarin tytär!" kummeksi Paavo, katsoen tyttöä suurin silmin; "vai niin, vai Keisarin tytär! No, eipä nyt kummempaa! Kyllä, näet, minä sen Keisarin hyvin tunnen. Olimmehan minä ja Liisa siellä hänen hovissaan kesällä kerran. Missäs sinä silloin olit?"
"Vai oletko sinä sama poika, joka sisarensa kanssa oli ollut isäni hovissa kesällä? Se isäni Kotkahan teidät sinne toi. Kyllä on isäni teistä puhunut... Vai sama poika sinä olet. Paavohan on nimesikin?"
"Niin, niin, se sama Paavo minä olen. Mutta eipä sinua silloin näkynytkään siellä hovissa."
"Ei, minä olin silloin", vastasi Lilli, "toisen Keisarin hovissa kestissä hänen lapsensa luona."
"Mutta miten on tuo Vuorenpeikko sinun kynsiinsä saanut?" kysyi Paavo.
Lilli puhui:
"Minä olin lumilinnassa, joka on isäni kartanolla. Olin lähtenyt sinne itse päästäni, kun isä ja äiti olivat poissa, ja silloin tuli tuo Peikko paholainen ja vei minut."
"Minä menin omin luvin metsään, minäkin", tuumasi Paavo itseksensä. "Mutta mitä sinä tuolla kaapissa teit?" kysyi hän kovaa.
"Siellä on Vuorenpeikko pitänyt minun salpattuna. Siellä on pilkkoisen pimeä. Ja nyt, kun otti äsken minut sieltä, uhkasi Peikko paistaa minut joulupaistiksi itselleen", puhui Lilli itkussa silmin.
"Älä itke, Lilli raukka. Hän ei saa sinua paistaa eikä minua liioin, sen takaa Paavo. Pois täältä, ja heti paikalla!" puhui Paavo rohkeana.
Meni sitten, kun menikin, uljaasti ovelle, josta oli nähnyt Peikon menevän ulos, avatakseen sitä.
Mutta ovi oli lukittu. Koetti kyllä Paavo kaikin voimin sysätä ovea saranoiltaan, mutta mitäs siinä semmoisen nallikan voimat, kuin Paavon, mihinkään olisivat riittäneet.
Ovi ei ollut tietävinänsäkään Paavon survauksista.
"Ei aukene", sanoi huoaten Paavo ja palasi takaisin Lillin luo. "Mutta odotetaan kunnes Peikko palajaa; tottahan tässä nyt joku neuvoksi tulee."
"Ei, kyllä meillä nyt on kuolema käsissä", valitti Lilli riepu. "Mitä sinä voisit meitä auttaa! Kyllä hän meidät ainakin paistaa ja syö, Vuorenpeikko paholainen."
"Jäi tänne kissa hänen paistettavakseen!" sanoi Paavo ja oli taasen menemäisillään ovea kohti, kun tämä samassa aukeni ja Peikko astui sisään. Paavo hämmästyi hieman, mutta nousi pian päähänsä keino, jota päätti käyttää.
"Aiotko sinä paistaa meidät?" kysyi Peikolta Paavo.
"Se on tietty!" mumisi Peikko.
"Älä paista meitä", sanoi Paavo; "minä lupaan isältäni pyytää sinulle lehmänpaistin, jos säästät meidät ja päästät pois. Kyllä isäni sen antaa ja lihavan vielä, kun et vaan meitä syö."
Mutta ei se Paavon keino paljoa vaikuttanut.
"Ha! ha! ha!" nauroi Vuorenpeikko vain, "vai lehmänpaistin! mitä se ihmisen lihan verralla olisi! Ha! ha! ha!" Nauroi Peitto vain, nauroi, että kaikuivat Vuorelan kiviset seinät.