Part 5

Hän tuli veräjälle ja näki... Syreenit kukkivat ja niiden alle katettiin pöytää; siellä leikkivät lapset, siellä soitettiin, siellä laulettiin.

-- Tämä on paratiisi! sanoi ääni hänelle.

Hän seisoi kauan katsellen; niin kauan, että hän, vanhus vaipui maahan väsymyksestä, nälästä, janosta ja kaikesta elämän kurjuudesta.

Silloin avautui veräjä, ja lehtoon astui pieni valkeisiin vaatteisiin puettu tyttö. Hän kantoi kädessään hopeatarjotinta ja tarjottimella oli lasi viiniä, sen punaisempaa ei hän koskaan ollut nähnyt. Ja lapsi astui vanhuksen luo suoraan hänen eteensä ja sanoi:

-- Tule ukkoseni, niin saat viiniä.

Ukko otti lahjan vastaan ja joi. Se oli rikkaan miehen viiniä, se oli tullut kaukaa auringon seuduilta; ja se maistui niinkuin hyvän elämän makeus maistuu, kun se on parhaimmillaan.

-- Tämä on laupeus! sanoi hänen oma vanha murtunut äänensä. Mutta kuules lapsi, sinä et ajattelemattomuudessasi olisi minulle suonut juomaasi, jos olisit tietänyt, kuka minä olen?

-- Tiedän; sinä olet tietysti vanki! vastasi tyttö.

-- Sen sinä tiesit! Ja kuitenkin... tämä on laupeus.

Kun vanha kivimies palasi, ei hän enään ollut kivestä vaan hänessäkin oli alkanut jotain kasvaa.

Ja kun hän kääntyi ohi jyrkänteen, näki hän monirunkoisen pensaan näköisen puun. Se oli kaikista kaunein, se oli orapaatsama, mutta sitä ei ukko tietänyt. Pieni levoton lintu lensi puuhun, se oli musta ja valkea kuin pääskynen ja kansa sanoo sitä paarmalinnuksi, vaikka sillä on joku toinen nimi. Ja lintu piiloutui syvälle lehviin ja lauloi niin surullisesti mutta lempeästi:

Lie-juun, lie-juun kuolit Sä! Lie-justa, lie-justa nousit Sä!

Tämä oli ihan samanlaista kuin unessakin; ja silloin käsitti ukko, mitä paarmalintu oli tarkoittanut.

Tupakkaladon salaisuudet.

Oli kerran nuori tyttö Oopperassa. Hän oli niin kaunis, että ihmiset kadulla kääntyivät häntä katsomaan, ja hän lauloi niinkuin eivät monetkaan voi laulaa.

Sitten tuli kapellimestari, säveltäjä tarjoten hänelle kuningaskuntansa sekä sydämmensä. Kuningaskunnan hän otti omakseen, mutta sydämmestä ei hän huolinut.

Nyt oli hän suuri, niin suuri, ettei maassa vertaista! Ja hän ajoi Viktoriavaunussa katua pitkin ja nyökytti päätään omalle valokuvalleen, joka oli asetettu kaikkiin kirjakauppojen puodinikkunoihin.

Hän suureni suurenemistaan ja hänen kuvansa joutui kirjekortteihin, saippuoihin ja sikaarilaatikkoihin. Lopulta riippui hänen valokuvansa teatterin lämpiössä kuolleiden kuolemattomien keskellä; ja silloin hän suoraan sanoen oikein pöyhistyi.

Eräänä päivänä seisoi hän laiturilla meren rannalla, missä hyökyaalto kulki korkeana ja virta oli väkevä. Kapellimestari seisoi tietysti vieressä ja monta muuta herraa myöskin. Kaunotar leikki ruusullaan; ja sen tahtoivat kaikki herrat saada omakseen; mutta vain sen anastaja sen saisi.

Ja niin heitti hän ruusun kauas laineille. Nuoret herrat katselivat kauan kukkaa, mutta kapellimestari hyppäsi heti mereen, ui niinkuin lokki laineilla ja piteli pian kukkaa huultensa välissä.

Siiloin kajahti laiturilta kättentaputus; ja hän, joka uiskenteli meressä näki naisen silmistä, että tämä rakasti häntä. Mutta kun hänen piti kääntyä rantaan, ei hän päässyt paikaltaan. Meressä kulki virta salapyörteineen, mutta sitä ei laiturilla seisova nainen ymmärtänyt vaan luuli hänen kujeilevan, ja siksi nainen nauroi. Mutta meressä kuolemanvaaran tunteva mies käsitti väärin hänen naurunsa; ja hän tunsi pistoksen sydämmessään, ja niin oli hänen rakkautensa lopussa.

Kuitenkin pääsi hän maihin kädet verissä, jotka hän oli rikkirepinyt laituria vastaan.

-- Sinä saat minun käteni, vastasi kaunotar.

-- En sitä tahdo, vastasi kapellimestari, käänsi selkänsä ja meni tiehensä.

Tämä oli majesteettirikos kauneutta vastaan ja sentähden täytyi hänen kuolla.

Kuinka kapellimestari menetti paikkansa, siitä tietävät paraiten teatteri-ihmiset, jotka ymmärtävät sellaisia asioita. Mies piti lujasti puoliaan, ja tarvittiin kaksi vuotta ennenkuin saatiin hänet alaspudistetuksi.

Mutta alas hän putosi; ja kun kaunotar oli raivannut hyväntekijänsä tieltään, riemuitsi hän, ja pöyhistyi yhä enemmän niin, että se päälle päätteeksi alkoi näkyä. Ja yleisö huomasi, että sydän ihomaalin alla oli ilkeä; siksi yleisöä ei enään liikuttanut hänen laulunsa eikä se uskonut hänen kyyneliinsä ja hymyilyihinsä.

Hän huomasi sen ja katkeroittui. Hän hallitsi vielä teatteria; tukahutti kaikki, jotka tahtoivat kohota ja antoi ne rusikoida pahanpäiväisiksi sanomalehdissä.

Hän menetti suosion, mutta valta merkitsi hänelle enemmän. Koska hän nyt oli rikas, mahtava ja tyytyväinen, viihtyi hän hyvin elämässä, eivätkä hyvinviihtyvät ihmiset ainakaan laihdu, pikemmin he lihovat, ja hän aikoi todellakin tulla lihavammaksi. Se alkoi niin hiljalleen ja varovasti, ettei hän sitä huomannut ennenkuin se jo oli myöhäistä. Pam! Luisuminen käy nopeasti, ja tämä matka meni huimaavaa vauhtia alaspäin. Eikä auttanut kidutuskaan, johonka hän alistui. Hänen täytyi nähdä nälkää vaikka hänellä oli herkullisin pöytä koko kaupungissa ja kuta enemmän hän näki nälkää, sitä enemmän hän vain lihostui.

Vuoden kuluttua oli hän lopettanut leikkinsä ja hänen palkkansa alennettiin. Kahden vuoden kuluttua oli hän puoleksi unohdettu ja nuoremmat olivat anastaneet hänen paikkansa. Kolmannella vuodella sai hän eron palveluksestaan; ja silloin vuokrasi hän itselleen ullakkohuoneen.

-- Syynä siihen oli luonnoton lihavuus, sanoi ohjaaja kuiskaajalle.

-- Eihän siihen ollut syynä lihavuus vaan pöyhkeys! sanoi kuiskaaja.

* * * * *

Nyt istui hän ullakkohuoneessa ja katseli alas suurta istutusmaata. Siellä oli myös iso tupakkalato ja hän piti siitä, sillä siinä ei ollut ikkunoita, joista ihmiset olisivat voineet häntä kurkistella. Ja kattotiilien alla asusti siellä varpusia, mutta sinne ei ahdettu tupakkaa, sillä sitä ei siellä viljelty.

Niin istui hän koko suven ja katseli latoaan ihmetellen, mitä varten se oli olemassa, sillä ovet olivat isolla etulukolla suljetut, eikä kukaan näkynyt siellä käyvän. Hän aavisti sen kätkevän salaisuuksia, pian sai hän nähdä, minkälaisia nämä salaisuudet olivat.

Entisestä kuuluisuudesta oli jälellä vain pari kortta, joista hän piti kiinni ja joista hän eli: nämä olivat hänen loisto-osansa, Carmen ja Aida, jotka osat seuraajattarien puutteesta vielä olivat täyttämättä; ja yleisön muistissa eli vielä hänen esityksensä, joka oli ollut erinomainen. No niin, tuli syksy; lyhdyt sytytettiin taas, ja teatterit piti avattaman.

Laulajatar istui ikkunansa ääressä katsellen allaan olevaa latoa, joka hiljattain oli maalattu punaiseksi ja varustettu tiilikatolla.

Silloin saapasti mies perunamaahan, ja hänellä oli iso ruosteinen avain. Hän avasi ladon ja astui sisään.

Sitten tuli vielä kaksi miestä, jotka hän oli tuntevinaan; ja nekin katosivat latoon.

Tämä alkoi nyt tulla mielenkiintoiseksi.

Jonkun hetken kuluttua astuivat nämä kolme miestä ladosta kantaen jotain suurta kummallista, mikä näytti sängynpohjilta tai väliseinämiltä.

Portin ulkopuolella käänsivät miehet seiniä ja asettivat ne kallelleen vasten ladonseinää; ja nyt näkyi kaakeliuuni, mutta se oli maalattu, huonosti maalattu. Sitten näkyi jonkun maalaistalon ovi, ehkä metsästäjän majan ovi. Sitten tuli metsä, ikkuna ja kirjasto.

Nämä olivat näyttämökoristeita. Ja hetken kuluttua tunsi hän Faust näytelmässä käytetyn ruusupensaan.

Lato oli Oopperan kulissivaja, ja tämän ruusupensaan luona oli hän kerran itse laulanut "Pieni kukkanenhan oot".

Sydänraukkaa koski tämä kovasti, kun hän ymmärsi, että Faust esitettäisiin, mutta oli kuitenkin yksi lohdutus: ettei hän ollut laulanut pää-osaa, joka on Margarethan.

-- Menköön Faust! Mutta jos ne koskevat Carmeniin tai Aidaan, niin minä kuolen.

Ullakkohuoneessaan hän nyt istui ja huomasi, miten ohjelmistoa muutettiin: ja hän tiesi neljätoista päivää ennen sanomalehtiä, mitä Oopperassa esitettäisiin. Olihan sekin tavallaan hauskaa! Hän näki miten Salametsästäjä kiskottiin esille sudenluolineen ja kaikkine muine kapistuksineen; hän näki Lentävän hollantilaisen, laivat ja meren; Tannhäuserin ja Lohengrinin ja monet muut.

Mutta sitten tuli eräs päivä, sillä välttämättömyyden täytyi tulla esille. Miehet raahasivat (hän muisti, että toisen miehen nimi oli Lindqvist, joka hoiti väkipyöriä); ja sitten ilmestyi tori Espanjassa. Kulissi seisoi kallellaan niin, ettei hän oikein eroittanut, mitä se esitti. Mutta yksi miehistä viiputti hiukan kehystä; ja siinä miehen rimpuillessa näki hän kulissin, ja takaahan ne aina ovat rumia. Ja siihen oli kirjoitettu suuria mustia kirjaimia, jotka näyttäytyivät vähitellen ikäänkuin häntä kiusatakseen; siihen oli kirjoitettu vääjäämättömästi, selvästi: _C, A, R, M, E, N._ Sehän oli Carmen!

-- Nyt minä kuolen! sanoi laulajatar. Mutta hän ei kuollut, raukka, ei edes silloinkaan kun esille tuli Aida. Kuitenkin oli hänen nimensä poispyyhitty ihmisten muistista, kirjakauppojen ikkunoista, kirjekorteista; ja lopulta katosi tuntemattomalla tavalla hänen kuvansa lämpiöstä.

Hän ei voinut käsittää, että ihmiset unohtavat niin pian; se oli ihan selittämätöntä. Mutta hän suri itseään niin kuin kuollutta surraan; ja olihan juhlittu laulajatar kuollut.

Niin käveli hän eräänä päivänä yksin autiolla kadulla. Siellä oli rikkojen kaatopaikka. Hän seisahtui ajattelematta juuri mitään, mutta hän näki tarpeeksi katoavaisuudesta, sillä rikkaläjällä oli kirjekortti, ja siinä näkyi hänen kuvansa Carmenina.

Hän poistui sieltä nopeasti itkien sisimmässä sydämessään. Niin tuli hän pienelle poikkikadulle, missä pienen kirjakaupan ikkuna sai hänet pysähtymään; olihan hän tottunut pysähtymään sellaisten ikkunoiden eteen nähdäkseen, oliko hänen kuvansa pantu näytteille. Mutta täällä hänen kuvansa ei riippunut. Sitä vastoin riippui siinä plakaatti, josta hän vastoin tahtoaan luki merkilliset sanat: "Herran kasvot seisovat niitä vastaan, jotka pahaa tekevät niin, että hän poispyyhkii heidän muistonsa maan päältä."

Jotka pahaa tekevät! Siksi oli hänen muistonsa poispyyhitty. Siinä selitys, miksi ihmiset olivat hänet unohtaneet.

-- Mutta eikö pahaa voi tehdä jälleen hyväksi? Enkö minä tarpeeksi ole kärsinyt rangaistusta? valitti hän.

Ja niin meni hän metsään, missä ei ollut yhtäkään ihmistä. Siinä epätoivoisena, murtuneena, nöyrtyneenä kulkiessaan huomasi hän toisen ihmisen, joka seisoi hänen edessään. Ja tämä kysyi silmillään, uskaltaisiko hän tervehtiä.

Kapellimestari seisoi hänen edessään. Mutta hänen silmänsä eivät moittineet, eikä niissä näkynyt nöyryyttävää sääliä vaan niistä loisti, ihailua, ihmetystä ja hellyyttä.

-- Hanna, kuinka hoikaksi ja hienoksi sinä olet käynyt, sanoi hänen suunsa.

Laulajatar katseli itseään ja hän huomasi sanat tosiksi.

Suru oli poroksi polttanut ylellisen, pöyhistyneen lihan, ja hän oli entistään ihanampi.

-- Ja yhtä nuori sinä olet. Nuorempi!

Tämä oli ensimmäinen hyvä sana, minkä hän oli moneen aikaan kuullut; ja kun se tuli hänen huuliltaan, jolle hän oli tehnyt niin paljon pahaa, ymmärsi laulajatar minkä arvoinen hyvä ihminen on, ja sen hän sanoi.

-- Hanna, onko sinulla vielä äänesi tallella? kysyi kapellimestari, joka ei sietänyt kohteliaisuuksia.

-- En tiedä! nyyhkytti hän.

-- Tule huomenna lauluharjoitushuoneeseen... Niin, Ooperaan minun luokseni, niin saamme kuulla. Minä toimin nimittäin siellä taas...

Laulajatar tuli; tuli jälleen ja hänellä oli jälleen menestystä.

Yleisö oli antanut anteeksi ja unohtanut, oli unohtanut pahan; ja nyt on laulajatar taas yhtä suuri, vieläpä paljon suurempi kuin ennen.

Tästä kertomuksesta on oppiakin!

Sankt Gotthardin satu.

Oli lauvantai-ilta Göschenissä Urin kantonissa. Tämä kantoni on yksi neljästä alkukantonista, Vilhelm Tellin ja Valter Fürstin kantonista. Sankt Gotthardin pohjoispuolella, missä germanilaista kieltä puhutaan, missä asuu hiljaisia, ystävällisiä ihmisiä hoitaen itsemääräämisen oikeudella omia asioitaan, missä "pyhä metsä" seisoo suojellen lumivyöryjä ja vuorenvieremiä vastaan, siellä on pieni viheriöitsevä kylä puron rannalla, joka liikuttaa myllynpyöriä ja sisältää taimenia.

Nyt lauvantai-iltana, kun iltakello soittaa angelusta, kokoontuu kylänrahvas kaivolle ison saksanpähkinäpuun juurelle. Tuossa tulevat postimestari, amtmanni ja itse eversti kaikki paitahiasillaan viikatteet olalla. Päivän heinänteosta he palaavat pesemään viikatteitaan, sillä täällä on työ arvossapidetty ja omatekoista kunnioitetaan täällä enimmin. Sitten tulevat pojatkin viikattaneen ja tytöt lypsinkiuluineen jälessä; sitten kokoontuu jättiläisrotuinen maatiaissyntyinen lehmikarja, jossa jokainen lehmä on härän suuruinen. Lihavaa on maa ja siunattua se on; mutta viini ei kasva siellä Gotthardin pohjoispuolella, ei olivikaan, ei silkkipuu eikä rehevä maissi. Vihreä ruoho, kultaiset tähkät, korkea saksanpähkinäpuu, ne ne antavat vuoden sadon.

"Kultaisen Hevon" ravintola sijaitsee kaivon luona Sankt Gotthardin äkkijyrkänteen alapuolella; ja siellä puutarhassa yhden ainoan pitkän pöydän ääressä istuvat nyt väsyneet niittomiehet, kaikki saman pöydän ääressä ilman arvojärjestystä; amtmanni, postimestari, eversti, vieläpä rengitkin; tehtailija, joka valmistaa olkihattuja sekä hänen työmiehensä, kylän pieni suutari, koulumestari ja kaikki muut.

He haastelevat sadosta ja lypsystä; ja he laulavat yhdessä lauluja, jotka kajahtavat yksinkertaisissa kolmisoinnuissa niinkuin paimentorvet ja karjankellot. He laulavat keväästä ja sen puhtaista riemuista niin uskollisen vihreästi ja toivorikkaan sinisesti.

Ja he juovat vaaleata olutta.

Sitten nousee nuoriso leikkimään, painimaan ja hyppimään, sillä huomenna on ampumajuhla kilpaleikkeineen ja niissä kysytään notkeutta.

Ja sentähden soitettiin paimentorvilla varhain iltasoittoa, jottei kukaan saapuisi unentöhmeröisenä ja torroksissa juhlille, missä kylän kunnia oli kysymyksessä.

Sunnuntai alkoi kellonsoittoineen ja päivänpaisteineen; juhlapukuiset ihmiset kokoontuivat lähikylistä, ja kaikki näyttivät kyllikseen nukkuneilta ja vasta valveutuneilta. Melkein kaikki miehet olivat vaihtaneet viikatteen pyssyyn; tytöt ja naidut naiset silmäilivät heitä tutkivin ja kehoittavin katsein, sillä kodin ja konnun puolestahan he oppivat ampumaan; ja mestariampuja tiesi, että hän saisi alkaa tanssin ihanimman neitosen kanssa.

Nyt tuli tavattoman iso heinähäkki neljän korskean, kukilla ja nauhoilla koristetun hevosen vetämänä; ja koko häkki oli yhtenä ainoana lehtosalina penkkeineen. Sen sisällä istuvia ihmisiä ei eroittanut, mutta sieltä kuului laulua, kaunista, henkevää laulua sveitsiläisestä maasta ja sveitsiläisestä kansasta, kauniimmasta ja urhoollisimmasta kansasta.

Sitten tuli lasten kulkue, lapset kulkivat parittain käsi kädessä ikäänkuin he olisivat olleet hyviä ystäviä tai pieniä morsiamia ja sulhasia.

Ja kellojen kaikuessa kulkivat kaikki ylös kirkolle.

Mutta kun jumalanpalvelus oli loppunut, alkoi juhla; ja ampumaradalla, joka nojautui vasten Sankt Gotthardin valtavaa äkkijyrkännettä, pamahtivat pian laukaukset.

Postimestarin poika oli kylän mestariampuja, eikä siitä ollut epäilystäkään, että hän veisi palkinnon. Hän ampui sarjan ja sai neljä pistettä kuudella laukauksella.

Mutta silloin kuului ylhäältä vuorelta luiketta ja ryskettä; kiviä ja soraa vyöryi alas pitkin jyrkännettä, ja pyhän suojelusmetsän kuusien nähtiin keinuvan kuin myrskyn myllertäessä. Pian ilmestyi kivimöhkäleelle pyssy olalla ja hattua liehuttaen hurja vuorivuohen metsästäjä Andrea Airolosta, tunturin toisella puolella olevasta Tessinin kantonin italialaisesta kylästä.

-- Älä kulje metsässä! huusivat kaikki ampujat.

Andrea ei ymmärtänyt.

-- Älä kulje pyhässä metsässä! Vuori vyöryy ylitsemme! huusi amtmanni.

-- No antaa sitte vyöryä! vastasi Andrea ja luisui hurjalla vauhdilla alas jyrkännettä!

-- Sinä tulet liian myöhään! vastasi amtmanni.

-- En tullut koskaan liian myöhään, toisti Andrea ja kulki ampumaradalle, viskasi pyssynsä kuusi kertaa poskelle ja ampui kuusi pistettä.

Nyt olisi hän ollut voittaja; mutta seuralla oli omat lakinsa eikä pidetty mustasta velskiläisestä, vuoren toisella puolella asuvasta kansasta, missä viini kasvoi ja silkkiä kehrättiin. Siellä kyti vanha vihamielisyys eikä Andrean laukauksia voitu hyväksyä.

Mutta Andrea astui ihanimman immen, amtmannin tyttären luo ja pyysi kohteliaasti saada alkaa tanssit hänen kanssaan.

Ihana Gertrud punastui, sillä tyttö oli iskenyt silmänsä Andreaan; mutta hänen täytyi hyljätä hänen tarjouksensa.

Silloin synkistyi Andrea ja kuiskasi eteenpäin kumartuen hänen korvaansa, mikä siitä sävähti veripunaiseksi:

-- Omani sinä kerran olet vaikka saisin odottaa kymmenen vuotta. Kahdeksan tuntia olen minä harhaillut yli vuoren kohdatakseni sinut, sentähden tulin minä liian myöhään; mutta ensi kerralla tulen minä ajoissa vaikka minun sitte pitäisi käydä läpi vuoren!

Juhla oli loppunut, niin myöskin tanssi. Kaikki ampujat istuivat Kultaisen Hevon ulkopuolella, ja Andrea oli mukana; mutta postimestarin Rudi istui pääpenkillä, koska hän oli mestariampuja, sääntöjen mukaan tietysti, mutta Andrea oli sitä todellisuudessa.

Rudi tahtoi kinastella.

-- Noo, sinä Andrea, sanoi hän, sinä olet mainio metsästäjä; mutta tiedäthän, vuorivuohen saanti on aivan jotain toista kuin sen ampuminen.

-- Jos minä olen ampunut vuohta, niin minä myöskin olen saanut sen, vastasi Andrea.

-- Loruja! Barbarossan rengasta ovat kaikki ampuneet, mutta kenkään ei ole sitä saanut! toisti Rudi.

-- Mikä on Barbarossan rengas! kysyi eräs muukalainen, joka ei ennen ollut käynyt Göschenissä.

-- Katsos, vastasi Rudi. Tuolla sen näet!

Ja hän osoitti sormellaan ylös vuorenseinämää, missä iso vaskirengas riippui koukussaan. Ja hän jatkoi:

-- Keisari Fredrik Barbarossan tapana nimittäin oli kulkea tätä tietä Italiaan; hän kulki kuusi kertaa ja kruunautti itsensä sekä Milanossa että Roomassa. Ja koska hänestä siten tuli saksalaisroomalainen keisari, antoi hän kiinnittää tämän renkaan vuoreen saksalaiselle puolelle merkiksi, että hän oli vihkinyt yhteen Saksan ja Italian.

Ja satu kertoo, että kun tämä rengas voidaan nostaa ha'altaan, on se avioliitto purettu, joka ei ollut onnellinen.

-- Kyllä minä sen puran, sanoi Andrea, niinkuin minun esi-isäni vapauttivat minun kurjan maani Ticinon Schwütz'in, Urin ja Unterwaldenin tyrannien vallasta.

-- Etkö sinä ole sweitsiläinen? kysyi amtmanni ankarasti.

-- En ole, minä olen italialainen Sweitsiläisestä Valaliitosta.

Niin sanoen latasi hän pyssynsä ja pisti siihen rautakuulan. Tähtäsi ja ampui!

Rengas kohosi altapäin; ja ha'asta irroittuneena putosi alas Hohenstaufin, Barbarossan rengas.

-- Eläköön vapaa Italia! huusi Andrea ja heilutti hattuaan.

Mutta kukaan ei vastannut.

Andrea otti maasta renkaan, jätti sen amtmannille ja sanoi:

-- Kätke tämä rengas muistona minulta ja tästä päivästä, jolloin teitte minulle vääryyttä.

Sitten astui hän Gertrudin luo ja suuteli hänen kättään. Ja sitten nousi hän ylös vuorelle ja katosi; näkyi taas ja katosi pilveen. Mutta hetken kuluttua näkyi hän taas, vielä korkeammalla. Tämä ei ollut hän vaan hänen jättiläisvarjonsa pilven päällä; ja hän seisoi kohotetuin nyrkin, uhaten yli saksalaisen kylän.

-- Mies oli itse saatana! sanoi eversti.

-- Ei, hän oli italialainen! väitti postimestari.

-- Koska ilta jo on myöhäinen, sanoi amtmanni, kerron minä hallitussalaisuuden, joka julaistaan huomenna sanomalehdissä.

-- Kuulkaas, kuulkaas!

-- Niinpä niin, sähköitetään, että senjälkeen kuin ranskalaisten keisari vangittiin Sedanin luona, ovat italialaiset karkoittaneet ranskalaiset joukot Roomasta; ja Viktor Emanuel samoaa nyt tällä hetkellä pääkaupunkia vastaan.

-- Todellakin suuria uutisia! Silloin ovat lopussa saksalaisroomalaiset kävelyretket! -- Kyllä sen Andrea tiesi, koska hän oli niin suurisuinen!

-- Taisipa tietää vielä enemmänkin! sanoi amtmanni.

-- Mitä niin. Mitä niin?

-- Saammepa nähdä! Saammepa nähdä! Ja he saivat nähdä.

* * * * *

Eräänä päivänä näkivät he vieraiden herrojen tulevan koneineen ja tarkastelevan kaukoputkella vuorta; ja näytti siltä ikäänkuin he olisivat tarkastelleet Barbarossan rengasta, sillä juuri sinne suuntasivat he kaukoputkensa. Ja he katselivat kompassia ikäänkuin he eivät olisi tietäneet, missä pohjoinen ja etelä oli.

Ja sitten oli suuret päivälliset Kultaisessa Hevossa, amtmanni oli mukana. Siellä puhuttiin jälkiruokaa syötäessä miljooneista ja vain miljooneista.

Jonkun ajan kuluttua sen jälkeen näkivät he, miten Kultainen Hepo revittiin alas; kuinka kirkko kannettiin pois pala palalta ja asetettiin pystyyn jonkun matkan päähän entisestä paikastaan. He näkivät, kuinka puoli kylää hajoitettiin, kuinka kasarmeja rakennettiin; kuinka puro muutti kulkuaan ja myllynpyörät hävitettiin, tehtaat suljettiin, elukat myytiin.

Ja sitten tuli kolme tuhatta mustaa, italiankieltä puhuvaa työmiestä. Silloin vaikenivat kauniit laulut vanhasta sweitsiläisestä maasta ja kevään puhtaista riemuista.

Sen sijaan kuului öin päivin jyskettä, ja vuoriporaa työnnettiin siihen paikkaan, missä Barbarossan rengas oli riippunut; ja sitten alkoi ampuminen, sillä siltä kohdalta piti tunnelin kulkea läpi vuoren.

Tiedettiinhän, ettei ollut niinkään vaikeata porata reikää kallioon; mutta piti räjähyttää kaksi reikää yksi kummaltakin puolelta; ja niiden kahden reijän täytyi kohdata toisensa, täsmälleen niinkuin naulat, eikä sitä kukaan uskonut, sillä piti räjähyttää puolentoista peninkulman ala!

-- Aatelkaas, jolleivät ne kohtaisikaan toisiaan! Silloin saavat he alkaa taas alusta!

Mutta yli-insinööri oli sanonut: Ne kohtaavat toisensa!

Ja italialaiselta puolelta kotoisin oleva Andrea uskoi yli-insinööriin; sillä hän itse oli paikalleen ampuva mies, kuten tiedämme. Sentähden astui hän työkuntaan ja hänestä tuli ensimmäinen mies.

Tämäpä työ sopi Andrealle. Auringonvalo, vihreitä kenttiä ja valkeita alppeja ei hän enään saanut nähdä; mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän murtaisi itsellensä oman tien Gertrudin luo, sen vuoren läpi kulkevan tien, jonka kautta hän kerskailevalla hetkellä oli uhannut tulevansa.

Kahdeksan vuotta seisoi hän pimeässä ja koki kovaa kuin koira. Alastomana hän enimmäkseen seisoi, sillä vuoressa oli kolmenkymmenen asteen lämpö. Toisinaan iskivät he virran lähteeseen, ja silloin eli hän vedessä; toisinaan iskivät he savikerrokseen ja silloin rypi hän liassa. Ilma oli miltei aina pilaantunut, ja toverit suistuivat maahan; mutta aina tuli uusia. Vihdoin suistui Andreakin, ja hän vietiin sairashuoneeseen. Siellä kuvitteli hän mielessään, etteivät molemmat tunnelit koskaan kohtaisi toinen toisiaan ja se vaivasi häntä kaikkein enimmän. Eivätkö ne koskaan kohtaisi toisiaan!

Salissa makasi sairaina myös urilaisia, jotka hourailivat, kuumeettomina hetkinä oli heidän alituinen kysymyksensä:

-- Luuletteko, että tavataan?

Koskaan eivät tessiniläiset ja urilaiset niin ikävöineet tapaamista kuin täällä vuoren sisässä. He tiesivät, että jos he kohtaisivat toisensa siellä, lakkaisi tuhatvuotinen vihamielisyys ja sopien keskenään syöksyisivät he toistensa syliin.

Andrea parani ja pian oli hän taas työn touhussa.

Hän oli mukana vuoden 1875 lakossa; heitti jonkun kiven, joutui tiilenpäitä lukemaan, mutta pääsi taas vankilasta.

Vuonna 1877 paloi Airolo, hänen syntymäkylänsä.

Nyt olen minä polttanut laivat takanani ja nyt täytyy minun päästä perille, sanoi hän.

Vuonna 1879 tuli heinäkuun 19 päivästä surun päivä. Koko tunnelin yli-insinööri oli mennyt vuoreen mittaamaan ja laskemaan, ja siellä seistessään kohtasi häntä halvaus ja hän kuoli! Keskellä rataa! Sinne olisi hänen pitänyt saada hautansa, niinkuin Pharaon, maailman isoimpaan vuoripyramiidiin; ja sinne olisi pitänyt piirtää hänen nimensä, Favre.

Kuitenkin kaikitenkin: vuodet kuluivat. Andrea kokosi rahaa, kokemusta ja voimaa. Göschenissä ei hän koskaan käynyt: mutta kerran vuodessa kävi hän Pyhässä Metsässä katselemassa hävitystä, siksi hän sitä sanoi.