Part 4

Katsokaamme nyt kuinka pojan kävi!... Hän oli laivassa merenmittaajana, ja hän oli mitannut meren syvyyttä, maan korkeutta ja taivaan näennäistä liikuntoa, hän saattoi jo auringosta nähdä, mitä kello oli, ja hän tiesi kuinka kauas he olivat matkustaneet, kun hän tarkasteli tähtiä. Hän oli voimakas mies, ja vallitsikin mielestään sekä taivasta että maata, mittasi aikaa ja asetti ikuisuuden kellon. Koska hän nyt oli ollut vieraana kuninkaan talossa ja saanut tähden rintaansa, tunsi hän olevansa toisia hiukkasta parempi, ei hän käynyt juuri ylpeäksi köyhiä vanhempiaan ja morsiantaan kohtaan, mutta he luulivat tietenkin niin vaikk'eivät sitä sanoneet. Ja ehkä hän oli hiukan jäykkä, sillä siihen hänellä oli taipumusta.

No niin! Nyt olivat isot juhlallisuudet kaupungissa päättyneet, ja ylioppilaskaupunki tahtoi myöskin kunnioittaa kotiinpalanneita sankareita. Ja niin matkustivat he sinne.

Ovathan ylioppilaat oma luokkansa, jotka vain lukevat kirjoja tohtori kaikkitietävän luona, ja sentähden luulevat he tietävänsä enemmän kuin muut. Ja he ovat nuoria ihmisiä ja sentähden ajattelemattomia ja julmia.

Kun nyt vanhat tohtorit olivat pitäneet viisaita ja arvokkaita puheita merenkulkijoiden kunniaksi, piti ylioppilaiden iltapäivällä panna toimeen juhlakulkue.

Merenmittaaja istui parvekkeella morsiamensa vieressä muiden mahtimiesten rinnalla; kirkonkellot soivat, tykit paukkuivat, torvet torisivat, rummut pärisivät, liput ja liinat liehuivat. Ja niin tuli kulkue.

Ensin tuli tietysti laiva merimiehineen kaikkineen, sitten tuli mursuja ja jääkarhuja lisäjoukkoineen; sitten tuli valepukuisia ylioppilaita, jotka esittivät sankareita. Joukossa oli Suuri itse turkkeineen ja lasisilmineen. Eihän se tietenkään ollut oikein arvokasta ja arveluttavaa oli kuvailla kunniaa sillä tavalla; mutta menettelihän tuo! Hyvää siinä joka tapauksessa tarkoitettiin. Sitten tuli se, ja sitte tuli se, kaikki valepukuisten ylioppilaiden esittäminä.

Viimeisenä tuli merenmittaaja. Hän ei tosin ollut mikään kaunis mies, mutta sitä ei miehen tarvitse olla, kunhan hän vain on kunnollinen merenmittaaja tai jotain muuta kunnollista. Mutta kuinka ne olivatkaan tehneet hänet irvikuvaksi! Oikean ruman iljetyksen ja irvinaaman olivat he valinneet hänen sijaisekseen. Tämä kävi vielä päinsä; mutta luonto oli jättänyt hänen toisen kätensä lyhemmäksi, ja sitä he myöskin olivat matkineet. Ja se oli rumasti tehty, sillä ruumiinvialleen ei kukaan mitään mahda.

Mutta kun merenmittaajaa esittävä narri tuli parvekkeen eteen, sanoi hän jotakin skoonelaisella murteella saadakseen naurunalaiseksi merenmittaajan, joka oli skoonelainen. Ja se oli tyhmästi tehty, sillä jokainen puhuu murrettaan sellaisena kuin hän on oppinut sen äidiltään, ja sitä pitää kunnioittaa.

Olihan vain sulaa kohteliaisuutta siinä, että kaikki ihmiset nauroivat, koska heitä huvitettiin ilmaiseksi, mutta sekin oli luonnollista, että morsian syvästi loukkaantui sydämessään, sillä hän ei tahtonut nähdä tulevaa puolisoaan pilkan esineenä. Merenmittaaja synkistyi ja hänen mielensä mykistyi. Kaikki juhlailo oli häneltä mennyt. Mutta hän ei saanut sitä näyttää, sillä silloin kävisi hän tuhmasta, joka ei ymmärrä pilaa. Mutta sitten tuli kaikkein pahin seikka. Narri tanssi esille ja teki apinan eleitä, jotka olivat esittävinään merenmittaajan nimestä muodostettua kuva-arvoitusta, liikanimestä, minkä hän oli perinyt isältään, ja ristimänimestä, minkä hän oli kasteessa saanut äidiltään, ja se oli hänelle ikäänkuin pyhää eikä hän koskaan tahtonut sitä muuttaa vaikka se olikin hiukan prameileva.

Silloin aikoi hän nousta ja mennä tiehensä, mutta morsian pidätti häntä ja hän jäi istumaan paikalleen.

Kun ilve oli lopussa ja kaikki parvekkeella nousivat seisomaan, astui Suuri merenmittaajan morsiamen luo, asetti ystävällisen käden hänen olalleen ja sanoi hymyillen hyvää hymyilyään:

-- Tässä maassa ihmisillä on kummallinen tapa kunnioittaa Suuruuksiaan. Mutta sen saa kärsiä!

Illalla oli uusi juhla, missä merenmittaajakin oli mukana; mutta hänen ilonsa oli poissa ja hän tunsi itsensä niin pieneksi tultuaan niin suuressa määrässä naurunalaiseksi; ja sentähden oli hän alakuloinen, huolissaan tulevaisuudestaan epäillessään omaa itseään. Ja minne tahansa hän kulkikaan isossa puutarhassa, näki hän irvikuvansa narrissa, joka oli kaikkialla. Ja hän näki vikansa suurennettuina, etupäässä ylpeytensä ja hän huomasi, että hänen prameileva puhetapansa oli tullut matkituksi; ja pahinta oli, että hänen salaiset ajatuksensa ja taipumuksensa olivat tulleet ilmi.

Kolmen tuskallisen tunnin aikana oli hän ehtinyt läpikäydä omantuntonsa tilikirjan; ja narri oli sanonut hänelle sen, mitä ei kukaan ihminen ollut uskaltanut sanoa hänelle. Onhan hyvä tuntea itsensä; Sokrates sanoo sitä korkeimmaksi hyveeksikin; ja sen illan lopulla oli merenmittaaja voittanut oman itsensä, tunnustanut itselleen omat heikkoutensa ja päättänyt parantua.

Niin kulki hän erään ryhmän ohi ja kuuli erään pensasaidan takaa äänen.

-- Ihmeellistä, kuinka merenmittaaja on muuttunut edukseen. Hänestähän on tullut oikein kelpo ihminen.

Tämä teki hyvää hänen sydänalalleen. Mutta eräs hänen morsiamensa sana ilahutti häntä hänen sisimmässä sielussaan.

Sinä olet tänä iltana niin hyvä ja sentähden olet sinä niin kaunis!

Hänkö kaunis? Sehän oli ihmetyö, ja sellaisia ei nykyään enään tapahdu, mutta hänen täytyi se uskoa, koska hän tiesi olevansa ruma.

Vihdoin kilahutti Suuri maljaa ja piti puheen, joka alkoi suunnilleen tähän tapaan:

-- Kun Roomalainen Voittaja kulki voittokulkueessa, seisoi aina orja hänen takanaan vaunussa huutaen sotapäällikölle Senaatin ja kansan häntä juhliessa: "Muista, että sinä olet vain ihminen!" Ja voittajan nelivaljakon vieressä kulki narri, joka halvensi riemuvoiton arvoa herjauksillaan ja raastoi alas voittokulkijan luonteen pilkkalauluillaan. Tämä oli vanha hyvä tapa, sillä mikään ei ole ihmiselle niin vaarallista kuin luulla olevansa jumala eikä mikään ole niin vastenmielistä jumalille kuin ihmisten ylimielisyys. -- Nuoret ystäväni; urotyö, minkä kotiin palaten olemme suorittaneet, on ehkä arvattu liian suureksi; voiton humala on kyllä noussut päähämme, ja sentähden teki tänään hyvää nähdä Teidän ilveilynne. En sano tätä ikäänkuin kadehtisin narrin osaa enkä eksyäkseni epäilemään teidän kauniita tarkoituksianne, kaukana siitä, mutta minä kiitän Teitä joka tapauksessa meille osoittamastanne kunnianosoituksesta. Se opettaa minulle, että minulla on jälellä vielä paljon valloitettavaa ja se muistuttaa minulle aina, kun jumaloiminen johdattaa kiusaukseen, että minä olen vain ihminen.

-- Bravo! huusi merenmittaaja.

Ja juhla jatkui häiritsemättä vilpittömässä ilossa ja riemussa, narrinkin häiritsemättä, joka häpeissään oli vetäytynyt syrjään ja kadonnut.

Niin tapahtui merenmittaajalle ja Suurelle! Katsokaamme, kuinka narrin kävi!

Narri oli seisonut pöydän ääressä Suuren pitäessä puhetta, silloin oli merenmittaaja tarkastellut häntä katseella, sellaisella katseella, joka tulinuolen tavalla voi sytyttää ison linnoituksen. Ja narri oli riivattu ikäänkuin hän olisi saanut tulta vaatteisiinsa, kun hän häipyi yöhön. Hän ei ollut mikään hyvä mies. Tosin myös narrit ja pyövelit ovat ihmisiä, mutta eivät meidän parasta laatuamme. Hänellä oli myös paljon vikoja ja heikkouksia kuten meillä kaikilla, mutta hän osasi niitä salata. Nyt tapahtui jotain ihmeellistä. Matkimalla koko päivän merenmittaajaa sekä humalan vaikutuksen alaisena oli hän siinä määrin luikerrellut osaansa, ettei hän voinut siitä taas päästä; ja koska hän oli esittänyt merenmittaajan vikoja ja heikkouksia, oli hän ikäänkuin omaksunut ne. Merenmittaajan mainittu katse oli työntänyt ne hänen sielunsa syvimpään pohjaan niinkuin laastikku työntyy alas ruutipanokseen. Hän oli ladattu merenmittaajalla, ja sentähden alkoi hän rähistä ja soittaa suutaan tullessaan kadulle. Mutta sillä kertaa ei hänellä ollut onnea. Sillä poliisikonstaapeli tuli pyytäen häntä olemaan hiljaa. Narri vastasi jollakin sutkauksella lausuen sen merenmittaajan skoonelaisella murteella. Mutta aatelkaas! konstaapeli, joka sattui olemaan kotoisin Skåne'sta, suuttui ja vei narrin putkaan. Mutta narrienhan on yhtä vaikeata ymmärtää totta kuin poliisien pilaa, ja sentähden teki narri väkivaltaista vastarintaa tätä toimitusta vastaan, mutta sillä seurauksella, että poliisi sivalsi häntä pähkinäpuisella kepillä useat kerrat selkään.

Sitten sai hän mennä! Nyt voisi kyllä luulla, että hän oli kärsinyt tarpeeksi rangaistusta, mutta niin ei ollut asian laita.

Narri ei tuntenut kurituksen kautta itseään laisinkaan parannetuksi; pikemmin katkeroituneena lähti hän niinkuin Sioux-indiaani sotaretkelle etsimään kostonsa uhria.

Sattuma tai joku muu johdatti hänen askeleensa tullikadulle erääseen talonpoikaiskortteliin. Pihalla ison pöydän ympärillä lyhdyn valossa istui talonpoikia ja mylläreitä juomassa suurten miesten maljoja.

Nähdessään narrin luulivat he häntä merenmittaajaksi ja ihastuivat suuresti, kun hän alentui juomaan lasin heidän kanssaan.

Nyt lensi merenmittaajan ylpeyden henki narrin ruutipesään ja syttyi palamaan. Hän puhui suuria sanoja urotöistään: kuinka juuri hän oli johtanut retkikuntaa; sillä jollei hän olisi mitannut meren syvyyttä, olisivat he ajaneet karille; ja jollei hän olisi tähdistä lukenut, niin eivät he koskaan olisi päässeet kotiin.

Mäiskis! kuului ääni. Keskelle narrin selkää lensi muna. Ja mylläri puhui näin:

-- Merenmittaaja on lörppö; sen tiesimme jo ennen, ja juuri hän on kirjoittanut lehteen, että Suuri oli humpoltti!

Nyt lensi merenmittaajan toinen heikkous narriin, ja hän puhui, mikä ei totta ollut:

-- Suuri on humpuuki!

Tämä oli liikaa eikä se mennyt talonpoikiin. He tekivät tenän; sitten kiinnitettiin narri häränohjilla täytettyyn jauhosäkkiin. Hänen kasvonsa tuhrittiin mitä hienoimmiksi seulotuilla vehnäjauhoilla; lyhdystä otetulla kynttilänkarrella maalattiin koko mies. Ja sillä välin neuloi eräs myllärinrenki äimällä ja havaslangalla hänet kiinni säkkiin.

Mutta ei tämä vielä riittänyt. Kantaen edellään lyhtyä kiskoi talonpoikaisjoukko kärryjä, jauhosäkkiä ja narria katua pitkin isolle torille.

Ja siellä näytettiin narria kansalle, joka nauroi. Se oli oikein hänelle!

Irti päästyään vetäytyi hän syrjään ollakseen yksin ja istuutui portaille itkemään. Iso mies itki. Tuli melkein sääli häntä.

Kun Paarmalintu tuli Orapaatsamaan.

Satamassa höyrylaivojen luona seisten ja merelle katsellen näkyy vasemmalla taholla vuori, jota kokonaan peittää vihreä nuori metsä, ja sen takana on iso hämähäkin muotoon rakennettu talo. Sillä keskellä on kehänne, josta kahdeksan kylkirakennusta pingoittuu niin kuin hämähäkin pyöreän ruumiin kahdeksan jalkaa. Ken siihen rakennukseen joutuu, ei sieltä pääse omasta tahdostaan; ja jotkut jäävät sinne eliniäkseen.

Oskar ensimmäisen hallitessa ei vuori ollut vihreä. Se oli päinvastoin harmaa ja paljas, siellä ei kasvanut mitään, ei edes sammalta tai orvokkia, jotka muuten viihtyvät alastomilla kallioilla. Siellä oli vain harmaata kiveä ja harmaita ihmisiä, jotka näyttivät kivettyneiltä, hakkasivat kiviä tai kantoivat kiviä. Näiden kivikauden ihmisten joukossa oli eräs, joka näytti muita kivettyneemmältä. Jo nuorukaisena Oskar ensimmäisen aikana suljettiin hän tähän vankitaloon siksi, että hän oli murhannut ihmisen.

Hän oli elinkautinen vanki ja hänen harmaisiin vaatteisiinsa oli mustalla langalla neulottu kirjaimet L.F.

Talvet kesät kulki hän vuorella nakutellen kiviä. Talvella näki hän laivasataman autiona ja tyhjänä; puolipyöreä silta paaluillaan ammotti kuin hammasrivi, ja nyt saattoi hän nähdä halkovajan, ratsastushuoneen ja kaksi jättiläismäistä lehmusta lehdettöminä. Toisinaan purjehti jääpursi ohi saaren, toisinaan tulivat muutamat pojat luistellen. Muutoin oli siellä autiota ja hiljaista.

Kun suvi saapui, silloin oli näky iloisempi. Silloin reunustivat satamaa koreat purjealukset vasta maalattuina ja liputettuina. Silloin viheriöitsivät lehmukset, joiden juurella hän lapsena oli istunut odotellessaan isäänsä, joka oli erään komeimman höyrylaivan koneenkäyttäjänä.

Nyt ei hän ollut moneen vuoteen kuullut tuulen suhinaa puissa, sillä eihän hänen kalliollaan mitään kasvanut, mutta hänen muistissaan eli Riddarholman lehmuksissa sihisevä suhina hänen ainoana ikävöimisenään.

Jos silloin jonakin kesäisenä päivänä höyrylaiva porhalsi ohi saaren, kuuli hän laineiden liplattavan, kuulipa ehkä torvisoittoakin; hän näki iloisia kasvoja, jotka synkistyivät nähdessään harmaat kivimiehet vuorella.

Mutta silloin hän kirosi, kirosi taivaan ja maan, kirosi kohtaloaan ja ihmisten julmuutta. Niin oli hän kironnut vuodesta vuoteen, ja hän sekä hänen toverinsa olivat kironneet ja kiusanneet toinen toisiansa öin päivin; sillä rikos särkee, mutta onnettomuus kokoo yhteen kärsivät.

Ensi alussa oli elämä tarpeettoman julmaa, ja vartijat rääkkäsivät vangittuja, mielin määrin, säälimättömästi.

Mutta eräänä päivänä tapahtui muutos: ruoka parani, kohtelu muuttui lempeämmäksi ja jokainen vanki sai nukkua omassa huoneessaan. Itse kuningas oli hiukan hellittänyt vankien kahleita. Mutta koska toivottomuus oli tehnyt heidän sydämensä kivikoviksi, eivät he tunteneet mitään kiitollisuuden tapaista tunnetta vaan jatkoivat kiroilemistaan; ja he huomasivat nyt, että oli hauskempaa nukkua samassa huoneessa, sillä silloin saattoivat he öisin keskustella. Ja he valittivat ruuan, vaatteiden ja vartioston kehnoutta.

Eräänä päivänä soittivat kaikki kaupungin kellot, äänekkäämmin Riddarholman kellot. Kuningas Oskar oli kuollut, ja vangit saivat vapaapäivän. Koska he nyt saattoivat keskustella keskenään, puhuivat he pakoyrityksistä, aikeestaan tappaa vartija, ja he puhuivat myös kuningasvainajasta; ja pahaa he hänestä puhuivat.

-- Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän päästänyt meidät vapauteen, sanoi eräs vanki.

-- Tai olisi hän pistänyt tänne kaikki rikokselliset, jotka kulkevat vapaina.

-- Siinä tapauksessa olisi hän itse saanut olla vankilanjohtajana, sillä koko kansakunta olisi tänne tulvinut.

Vankien laita on nyt sellainen, että he pitävät kaikkia ihmisiä rikoksellisina ja luulevat joutuneensa itse kiikkiin vain sen takia, että heillä muka oli huono onni.

Kuitenkin, kaikitenkin; oli kuuma kesäpäivä, kun kivimies kulki rantaa pitkin kuunnellen Oskar lempeän kuningassielukellojen soittoa. Hän etsi rantakivien alta kivisimppuja ja rautakaloja; mutta siellä ei sellaisia ollut; eikä ulompana vedessä näkynyt särkiä eikä salakoita; senvuoksi myöskään ei näkynyt mitään kalalokkia tai tiiraa. Silloin tunsi hän kirouksen painavan koko paikkaa, jota eivät edes kalat eivätkä linnut tahtoneet lähestyä. Ja hän ajatteli taas kohtaloaan. Hän oli kadottanut nimensä, ristimänimensä ja liikanimensä, ja hänen nimensä oli numero 65. Tämä nimi kirjoitettiin laskumerkeillä sen sijaan, että se olisi kirjoitettu kirjaimilla. Hän ei ollut henkikirjoitettu, ei maksanut veroa, ei tietänyt iästään. Hän ei ollut enään ihminen, ei ollut enään elävä olento; mutta ei ollut kuollutkaan. Hän ei ollut mitään. Vain jotakin, joka harmaana liikkui vuorella ja jota aurinko paahtoi aivan hirmuisesti, paahtoi vaatteita, päätä lyhyeksi leikattuine hiuksineen, jotka kerran olivat kiemurrelleet kiharoina. Niitä äiti lauantaisin hienolla kammalla oli pehmein käsin kammannut. Lakkia ei hän saanut tänään käyttää, sillä silloin voisi hän helpommin karata. Ja kun aurinko pisti hänen päälakeansa, muistui hänen mieleensä profeetta Joona, joka Herralta sai kurpitsin voidakseen lekotella sen varjossa.

Mitä hän sitten sai! ilkkui hän; sillä hän ei totisesti uskonut mihinkään hyvään!

Samassa huomasi hän rannan loiskeessa kelluvan ison koivunlehvän. Se oli aivan vihreä, sen runko oli valkoinen, se oli saattanut pudota jostain huvimatkalla kulkevasta höyrylaivasta. Hän kiskoi sen maalle, pudisti siitä veden ja vei sen mukanaan vuoren koloon, sinne pystytti hän sen kolmen kiven väliin. Ja hän asettui istumaan koivun alle ja kuunteli, kuinka tuuli hiljaa puhalsi lehtiin, jotka tuoksuivat hienoimmalle hartsille.

Hetken istuttuaan kalveessa nukahti hän.

Ja hän näki unta.

Koko vuori vihannoi vihreänä lehtona suloisine puineen ja tuoksuvine kukkineen. Linnut visertelivät, mettiset ja kimalaiset surisivat ja perhoset liihättelivät. Mutta yksinään ja itsekseen seisoi puu, jota hän ei tuntenut. Ja se puu oli kaikkia muita kauniimpi, sillä sillä oli pensaan tavoin monta runkoa, ja oksat levittivät niin hienoja silmuja ja koukeroita kuin virkkauksessa ikään. Ja sen kiiltävien lehtien alla istui pieni musta ja valkoinen lintu, joka oli pääskysen näköinen, mutta ei ollut pääskynen.

Saattoihan hän unessa selittää linnunääniä ja siksi hän kuuli ja ymmärsi jotakuinkin, mitä lintu lauloi. Ja se lauloi: Lie, lie, lie, tänne tie! Tuu, tuu, tänne tuu! Liejuun, liejuun, liejuun kuolit Sä! Liejusta, liejusta, liejusta nousit Sä!

Hän ymmärsi, että äänet puhuivat liejusta, kuolemasta ja ylösnousemuksesta.

Mutta uni jatkui. Hän seisoi kalliolla, yksin palavassa päivänpaisteessa, palaen janosta ja nälästä.

Kaikki toverit olivat työntäneet hänet luotaan, ne olivat uhanneet ottaa hänet hengiltä, koska hän ei tahtonut suostua polttamaan vankilaa. He seisoivat piirissä hänen takanaan, ne ajoivat häntä takaa kivillä vuorelle niin kauas kuin hän saattoi päästä. Ja nyt pysäytti hänet muuri.

Silloin oli hänen mielestään mahdotonta nousta sen yli, silloin päätti hän epätoivoissaan pää edellä syöksyä muuria vasten heittäytyäkseen siten kuoleman valtaan.

Hän syöksyi alas pitkin vuorta; ja katso, samassa avautui portti, vihreä puutarhan portti... ja... nyt hän heräsi.

Kun hän ajatteli asemaansa ja huomasi lehden huvenneen koivunlehväksi, muuttui hänen mielensä tyytymättömäksi ja hän sanoi itsekseen:

-- Olisipas se ollut edes lehmus.

Ja kun hän kuunteli, huomasi hän, että koivu lauloi niin kovaäänisesti; se kuulosti siltä ikäänkuin olisi seulottu santaa ja pieniä kiviä; sen sijaan saattoi lehmus soitella sametin hienoja sydänsäveliä.

Seuraavana päivänä oli koivu kuihtunut ja se antoi vain vähän varjoa.

Sitä seuraavana päivänä olivat lehdet kuivia kuin paperilaput ja ne kalisivat niinkuin hampaat. Ja viimein seisoi kallion kolossa iso koivunvarpu, joka muistutti häntä hänen lapsuudestaan.

Silloin ajatteli hän taas profeetan kurpitsia ja hän kirosi, kun aurinko pisti häntä päälakeen.

* * * * *

Oli tullut uusi kuningas ja uuteen vauhtiin pääsivät maan hallitus ja neuvosto. Kaupunkiin piti tehtämän uusi kulkuväylä. Sentähden määrättiin vangit ruoppausproomuihin. Monen, monen vuoden jälkeen sai hän nyt ensi kerran lähteä kallioltaan. Ja hän kiiti pitkin vettä, näki niin paljon uutta syntymäkaupungissaan; näki rautatien sekä ennen kaikkea höyryvaunun. Ja aseman alapuolelta piti heidän ruopata.

Ja he alkoivat haalia veden pinnalle kaikkea merenpohjalla lojuvaa likaa. Sieltä tuli upotettuja kissoja ja vanhoja kenkiä, mätää, steariinikynttilätehtaasta lipunutta ihraa, Sinikäsi nimisestä väripainimosta virranneita värisäikeitä, nahkurinparkkia nahkurintehtaasta ja kaikkea inhimillistä kurjuutta, jota pesijättäret sadan vuoden aikana olivat pesulaiturilta veteen huuhtoneet.

Ja sieltä nousi sellainen tulikiven ja ammoniakin sietämätön haju, että vain vanki sen kesti.

Mutta kun proomu oli lastattu, ihmettelivät vangit, mihin kaikki tämä törky piti kaadettaman. He saivat vastauksen, kun venemies suuntasi proomun heidän omalle kalliolleen.

Sinne lastattiin koko lieju ja se heitettiin vuorelle, missä ilma pian oli myrkytetty. Ja he kahlasivat liassa ja he tahrasivat vaatteensa, kätensä, kasvonsa.

-- Tämä on helvetti! sanoivat vangit.

Parina vuotena he ruoppasivat ja lastasivat lian kalliolle, mikä pian oli kadonnut.

Talven valkea lumi putosi maahan joka syystalvi levittäen peitteen valkeine lakanoineen yli kaiken saastan.

Ja kun viimeinen kevät tuli ja lumi suli, oli paha haju kadonnut ja lieju alkoi näyttää mullalta. Sinä kevännä loppui ruoppaus, ja meidän kivimiehemme sai nyt työtä pajassa niin, ettei hän enään koskaan joutanut kalliolle. Mutta kerran syksyllä hiipi hän sinne ja silloin sai hän nähdä jotain ihmeellistä.

Ruoppausmullassa kasvoi yrttejä. Tosin rumia, lihavia yrttejä. Enimmäkseen olivat ne kukkia, joita kutsutaan Rusokiksi, se on nokkosen näköinen, mutta sillä on ruskeita kukkia. Se on rumaa, sillä kukkien pitää olla valkoisia, keltaisia, sinisiä tai punaisia. Ja siellä kasvoi myös oikeita nokkosia vihreine kukkineen, ja takkiaisia, suolaheiniä, ohdakkeita, savikkoja. Kaikki nämä kukat olivat mitä rumimpia, polttavimpia, pistävimpiä yrttejä, joita ei ihminen rakasta ja jotka seuraavat rikkaläjiä, palaneita pihamaita ja ruoppauksia.

-- Me teimme puhdasta meren pohjalla ja saimme sijaan lian, sanoi vanki. Siinäkös se kiitos seisoo!

Sitte tuli aika, jolloin hän vietiin uudelle kalliolle, josta piti tulla linnoitus, ja hän hakkasi taas kiveen; kiveen, kiveen, kiveen!

Siellä menetti hän toisen silmänsä ja häntä lyötiin silloin tällöin. Ja hän oli siellä niin kauan, että uusi kuningas kuoli ja sai seuraajan. Kruunauspäivänä piti yhden vangin saada armo ja päästä vapauteen. Ja se armoitettiin, joka oli käyttäytynyt siivoimmin ja samalla päässyt selvyyteen väärästä teostaan. Ja se sai vapauden! Mutta silloin oli muiden vankien mielestä heille tehty vääryyttä, sillä heidän keskuudessaan pidettiin sitä raukkana, joka oli katunut "sitä, mille ei mitään mahda".

Ja niin kuluivat taas vuodet! Meidän kivimiehemme oli nyt hyvin vanha. Ja koska hän oli heikko toimittamaan raskaampia töitä, vietiin hän takaisin kalliolle ja pantiin neulomaan säkkiä.

Eräänä päivänä tuli pappi ja seisahtui puhuttelemaan kivimiestä tämän istuessa neulomassa.

-- No, sanoi pappi, etkö sinä koskaan pääse täältä?

-- Kuinkas se käy päinsä? vastasi kivimies.

-- Kyllä, kunhan tunnustat tehneesi väärin.

-- Jos saan nähdä ihmisen, joka tekee enemmän kuin mitä oikein on, niin voin uskoa, että olen väärässä. Mutta sitä minä en koskaan saa nähdä.

-- Enemmän mitä oikein on, sehän on armeliaisuus! Toivon sinun pian saavan sen nähdä!

Eräänä päivänä sai kivimies määräyksen tehdä teitä kalliolle, jota hän ei ehkä ollut nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen.

Oli taas kesäpäivä, oli lämmin ilma, ja höyrylaivat viilettivät hauskasti ohitse kauniina kuin perhoset.

Kun hän tuli niemelle -- ei hän enään nähnyt mitään kalliota vaan suloisesti vihannoivan lehdon, missä lehdet kimmelsivät tuulessa niinkuin aaltoset järven pinnalla. Siellä seisoi korkeita, valkeita koivuja, vapisevia haapoja ja rannalla kasvoi leppiä.

Tämä oli samallaista kuin unessakin. Ja puiden alla kuiskailivat ruohot ja nyökkäilivät kukkaset ja siellä lenteli kimalaisia ja siellä liihätteli perhosia. Ja kaikenlaiset linnut visertelivät, mutta hän ei voinut selittää niiden ääniä, ja siitä tiesi hän, ettei tämä ollut unta.

Kirouksen vuori oli muuttunut siunaukseksi, eikä hän voinut olla ajattelematta profeettaa ja kurpitsia.

-- Tämä on armo ja laupeus! sanoi joku hänen sisimmissään, ääni tai kehoitus, miksi sen nyt voisi sanoa.

Ja kun höyrylaiva kiiti ohi, eivät kasvot synkistyneet vaan ne kirkastuivat nähdessään tämän korean vihreyden, tuntuipa hänestä ikäänkuin joku olisi viuhtonut niinkuin on tapana viuhtoa jonkun suvihuvilan ohi kiidettäessä.

Hän kulki polkua eteenpäin suhisevien puiden alla. Eihän siellä ollut mitään lehmusta, mutta hän ei uskaltanut toivoa lehmusta, etteivät koivut muuttuisi vitsoiksi; niin paljon oli hän oppinut.

Ja siinä lehtokujaa eteenpäin kulkiessaan näki hän kauimpana valkean muurin ja siinä vihreän säleveräjän. Ja hän kuuli jotakin soittoa, mikä ei ollut urkujen soittoa, sillä se oli iloisempaa ja sukkelampaa liikunnaltaan. Muurin yläpuolella näkyi huvilan kaunis katto, ja sinikeltainen lippu liehui tuulessa.

Ja hän näki koreavärisen pallon hyppivän ylös alas yli sen saman muurin, pienet heikot äänet ilakoivat, lautasien ja lasien kilinästä päätti hän, että pöytää katettiin.