Part 3

Vihtori oli saanut kyllikseen simpukoista, sentähden käytti hän tilaisuutta hyväkseen poistuakseen ilman että se olisi näyttänyt paolta. Hän astui nyt puodista, mutta takaperin, sillä hän tiesi, ettei koskaan pidä kääntää selkäänsä; sillä se on arempi kuin milloinkaan rinta.

Ja sitten alkoi hän taas kävellä seuraten sinivalkoista mattoa. Läpikuja ei ollut suora vaan mutkitteli niin, ettei sen loppua koskaan voinut nähdä, ja aina näkyi uusia puotia, mutta ei ihmisiä; eikä puodinomistajiakaan näkynyt. Mutta Vihtori tiesi kokemuksesta, että ne pysyttelivät puotihuoneissa.

Saapuessaan erääseen hajuvesimyymälään, joka tuoksui metsän ja niityn kukille, ajatteli hän... menenköhän puotiin ostamaan morsiamelleni pullon eau de Colognea. Tuumasta toimeen. Puoti oli hyvin simpukkapuodin näköinen, mutta haju oli niin väkevä, että päätä alkoi särkeä ja hänen täytyi istuutua tuolille. Erittäinkin pani eräs karvasmanteli korvat suhisemaan, mutta se jätti suuhun hienon kirsikkamarjaviinin maun. Vihtori, joka ei koskaan ollut joutunut pulaan, otti taskustaan kuvastimella varastetun messinkisen rasian ja otti hyppysellisen karkeata nuuskaa, mikä kirkasti aivoja ja poisti päänsäryn. Sitten naputti hän puotipöytään ja tiukkasi:

-- Hoi, eikö täällä ole ketään?

Ei kuulunut vastausta. Silloin hän ajatteli: menenpähän huoneeseen ja teen kauppani. Hän asetti oikean käden puotipöydälle, ponnisti ja oli yhdellä hyppäyksellä toisella puolella. Sitten siirsi hän uutimet tieltään ja kurkisti huoneeseen. Siellä näki hän näyn, mikä täydellisesti häikäisi hänet. Pitkällä persialaisella pöytäliinalla verhotulla pöydällä näki hän ensin kukkia kasvavan ja hedelmiä kantavan oranssipuun, ja sen kiiltävät lehdet olivat Camelian lehtien näköisiä. Riti riviin oli asetettu hiottuja kristallilasia ja niihin oli pistetty kaikki maan hyvälle tuoksuvat kukat, sasminasta, liljasta, orvokista, kielosta, ruususta aina laventeliin saakka. Pöydän toisessa päässä puoleksi oranssin peitossa näki hän käärittyjen hameenhihojen alla kahden pienen valkoisen käden hoitavan pientä, hopeaista tislauskonetta, mutta naisen kasvoja ei hän nähnyt, eikä nainenkaan nähnyt häntä. Mutta kun hän huomasi, että naisen hame oli keltainen ja vihreä arvasi hän, että nainen oli noita-akka, sillä keltainen ja vihreä on Sphinx perhosen toukka, joka myöskin voi kääntää silmät. Mikä sillä on takana näyttää olevan edessä, ja sillä kohdalla sillä on sarvi niinkuin yksisarviaisella, niin että se peloittaa vihollisiaan vale kasvoilla ja syö sillä välin sillä päällä, mikä näyttää peräpuolelta.

Vihtori ajatteli: tästäpä tulee käsikähmä, mutta alappahan sinä ensin! Aivan oikein, jos tahtoo saada ihmiset puhumaan, niin pitää vain vaieta.

-- Hakeeko herra sitä kesähuvilaa? kysyi nainen astuen esille.

-- Kyllä, vastasi Vihtori sanoakseen jotakin, sillä hän ei koskaan ollut ajatellut mitään kesähuvilaa talveksi.

Nainen hämmentyi, mutta oli ihana kuin synti ja loi luotsiin lumoavan katseen.

-- Älä koetakaan minua lumota, sillä minä olen kihloissa kunnon tytön kanssa! sanoi luotsi ja katseli häntä kihlasormen keskisormen välistä niinkuin noita-akat koettaessaan huumata tuomaria.

Nainen oli nuori ja kaunis yläpuolelta, mutta vyötäisiltä alaspäin oli hänessä jotain hyvin vanhaa, ikäänkuin hän olisi ollut parsittu kahdesta kappaleesta.

-- No, annahan katselen paikkaa, sanoi luotsi.

-- Olkaa niin hyvä, vastasi nainen ja aukaisi peräoven.

He menivät ulos, ja olivat tammimetsässä.

-- Kulkekaamme vain suoraan läpi metsän, niin pääsemme perälle, sanoi nainen ja pyysi luotsin kulkemaan edellä, sillä nainen ei tietysti tahtonut kääntää selkäänsä.

-- Täällä tietääkseni kai se sonni kuljeksii, sanoi luotsi, sillä hän piti ajatuksensa koossa.

-- Ethän pelänne sonnia? vastasi nainen.

-- Tarkastakaamme sitä, arveli luotsi.

He kulkivat yli kallion nyppylöiden ja puun juurien, yli rämeiden ja kaskimaiden, yli rytöjen ja miilun pohjien, mutta Vihtorin täytyi toisinaan kääntyä katsomaan, pysyikö nainen jälessä, sillä hän ei kuullut tämän askeleita. Ja vaikka hän kääntyikin ja näki hänet edessään, täytyi hänen silmillään etsiä häntä, sillä hänen keltaisen ja vihriän vipevä hameensa teki hänet melkein näkymättömäksi.

Lopulta tulivat he metsässä avonaiselle paikalle eli raiviolle ja koska Vihtori seisoi keskellä vihreätä metsänaukkoa, astui sonni häntä vastaan ikäänkuin se olisi häntä odottanut. Se oli musta, sillä oli valkoinen tähti otsassa ja verta silmäpielissä.

Koska pako oli mahdoton, oli jälellä vain hyökkäys ja puolustus. Vihtori katsahti maahan ja katso, siinä oli äsken veistetty juhkurapäinen aidanseiväs. Hän otti aidanseipään maasta ja asettui puolustusasemaan.

-- Sinä tai minä! huusi hän käskevällä äänellä! Yks, kas, kolme!

Ja nyt alkoi tanssi. Sonni peräytyi ensin niinkuin höyrylaiva ja sieramistaan puhalsi se höyryä, heiskutti häntää, niinkuin laivan potkuri; ja sitten syöksyi se täyttä vauhtia eteenpäin.

Kävi suhina ilmassa, sitte kuului paukaus kuin laukaus seipään pudotessa keskelle sonnin silmiä. Vihtori hyppäsi yhdellä loikkauksella syrjään, mutta sonni teki täyttä tenää. Sitten muuttui näky; Vihtorin suureksi kauhistukseksi näki hän pedon hyökkäävän alas metsänrantaan, josta hänen valkeaan hameeseen puettu morsiamensa riensi kohtaamaan sulhastaan. Silloin huusi hän sydämensä syvyydestä: Anna, nouse puuhun! sonni tulee!

Sitten juoksi hän pedon kintereillä, ja iski sitä takajalkoihin ohuempaan paikkaan mikäli mahdollista ruhjoakseen luuputken. Ja yli-inhimillisillä voimilla sai hän koko koljon kaadetuksi maahan. Anna oli pelastettu, ja luotsi piti häntä sylissään.

-- Minne nyt menemme? sanoi Vihtori. Menemme kai kotiin?

Hänen mieleensä ei johtanut kysyä morsiameltaan mistä hän tuli, syyn tähän saamme jälkeenpäin tietää.

He kulkivat käsi kädessä eteenpäin pitkin polkua, ja he olivat onnellisia näin odottamattomasta tapaamisesta. Mutta kun he olivat kulkeneet jonkun hetken, seisahtui Vihtori äkkiä ja sanoi:

-- Odota hetkinen, minä menen katsomaan sonnia, minun tulee sitä kuitenkin sääli.

Silloin muuttuivat Annan kasvot ja hänen silmäpielensä veristyi. Kasvoilla hurja, ilkeä ilme sanoi hän vain: mene, minä odotan.

Luotsi katseli häntä surullisilla katseilla, sillä hän kuuli, että tyttö valehteli. Mutta Vihtori seurasi häntä. Tytön käynti oli kuitenkin niin kummallinen, että Vihtorin koko vasenta kylkeä alkoi paleltaa.

Kuljettuaan hetken seisahtui Vihtori taas.

-- Anna minulle kätesi, sanoi hän; ei, anna vasen kätesi.

Siiloin huomasi hän, että kädessä ei ollut sormusta.

-- Missä on sormus? kysyi hän.

-- Olen sen hukannut, vastasi tyttö.

-- Sinä olet etkä ole minun oma Annani. Joku vieras on sinuun mennyt.

Samassa loi tyttö häneen syrjäkatseen ja hän huomasi, ettei se ollut ihmisen vaan sonnin verinen katse, ja hän ymmärsi.

-- Väisty noita-akka! sanoi hän ja sylkäisi häntä kasvoihin.

Olisittepa silloin nähneet! Väärä Anna muutti muotoa, hänen kasvonsa kävivät kellanvihreiksi, sapenvärisiksi, hän halkesi ilkeydestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä puipersi musta kaniini tiehensä yli mustikanvarsien ja katosi.

Nyt seisoi Vihtori autiossa metsässä, mutta hän ei sen vuoksi hämmentynyt vaan ajatteli: kuljempahan eteenpäin; ja tulkoon vastaani vaikka itse ilmetty, niin luen minä isämeitäni oikeinpäin, sillä se kestää pitkät matkat.

Sitten riensi hän eteenpäin ja näki tuvan. Hän koputti oveen ja vanha eukko tuli avaamaan. Hän pyysi yösijaa. Eukko sanoi sen kyllä voivansa antaa vaikkei se kovin häävi ollutkaan, sillä ullakolla oli vain yksi huone sekin hataranlainen.

-- Olkoon millainen hyvänsä, nyt minun täytyy nukkua.

Kuinka siinä sovittelivatkaan, sai hän seurata ullakkohuoneeseen. Siellä riippui vuoteen yläpuolella ampiaispesä, ja eukko pyysi anteeksi, että heillä oli sellaisia vieraita.

-- Ei haittaa! ampiaiset ovat niinkuin ihmiset, ne ovat kilttiä kunnes niitä ärsytetään. Ehkä teillä on käärmeitäkin.

-- Onhan meillä tietysti muutamia kappaleita.

-- Ei haittaa; ne pitävät vuoteen lämpimänä, kyllä hyvä sopu meille tilaa antaa! Ovatko ne kyykäärmeitä vai tarhakäärmeitä? Enhän minä tosin siihen paljon perusta, mutta minä pidän enemmän tarhakäärmeistä!

Eukko ei tietänyt, mitä vastata, kun luotsi alkoi valmistaa vuodetta ja aikoi ihan tosissaan nukkua huoneessa.

Samassa kuului suljetun ikkunan ulkopuolelta tuskallista surinaa, ja iso sini-ampiainen koetti päästä huoneeseen.

-- Päästäkää se raukka sisään! sanoi luotsi ja avasi ikkunan.

-- Katso mokomaa! Tappakaa se! huusi eukko.

-- Miksi minä niin tekisin? Ehkä sillä on täällä poikasia, jotka ovat nälissään ja sentähden täytyisi minun kuunnella lasten porua, ei kiitoksia!...

Tule sinä vain tänne pikku ampiainen!

-- Se puree! väitti eukko.

-- Ei suinkaan, se puree vain ilkeitä ihmisiä... Ja nyt avasi Vihtori ikkunan. Huoneeseen lensi kyyhkysenmunan kokoinen sini-ampiainen: ja se lensi heti ylös pesäänsä suristen niinkuin paasiviulun kieli. Ja niin oli taas hiljaista.

Eukko meni, ja luotsi kömpi sänkyyn.

Kun hän seuraavana päivänä astui alas tupaan, ei eukkoa ollut siellä. Mutta ainoalla tuolilla istui musta kissa kehräillen; kissathan ovat tuomitut kehräämään siksi, että ne ovat niin laiskoja, ja jotainhan niiden pitää tehdä.

-- Nouse, kissa, sanoi luotsi, sillä minun pitää istua.

Ja niin otti hän kissan ja asetti sen lieteen. Mutta se ei ollutkaan mikään tavallinen kissa, sillä nyt alkoivat sen selkäkarvat säkenöidä, niin että lastut syttyivät palamaan.

-- Jos sinä osaat virittää tulen, niin osaat sinä kahviakin keittää, sanoi luotsi. Mutta kissa on sitä maata, että se ei tahdo sitä mitä toinen tahtoo, ja nyt alkoi se sähistä ja sylkeä niin, että tuli sammui.

Samassa kuuli luotsi lapiota pystytettävän tuvan seinää vasten; ja kun hän kurkisti pihalle, näki hän eukon seisovan kuopan reunalla, josta hän puutarhassa oli heittänyt multaa.

-- Vai niin, vanhus, sinä kaivat minun hautaani, sanoi hän.

Samassa tuli eukko tupaan. Kun hän huomasi Vihtorin terveenä ja reippaana, hämmästyi hän paljaasta ihmettelystä. Ja nyt tunnusti hän, ettei kukaan ollut päässyt elävänä siitä huoneesta, sentähden oli hän edeltäkäsin kaivanut hänelle haudan. Mutta koska eukko näki huonosti, oli luotsi hänen mielestään saanut omituisen kaulaliinan.

-- Niinpä, niin, oletkos koskaan nähnyt moista kaulaliinaa, sanoi Vihtori ja pyyhki kädellä leukansa alta.

Kaulassa riippui käärme, se oli punonut hienon solmun, jossa oli kaksi keltaista täplää; ne olivat sen silmiä; ja silmät loistivat kuin jalokivet.

-- Näytä tädille rintaneulojasi, sanoi luotsi. Ja kun hän kutitti käärmeen päätä, hohtivat molemmat rintaneulat sen kidassa.

Silloin putosi muija eteiseen ja huudahti:

-- Huomaan, että olet saanut kirjeeni ja olet ymmärtänyt sen. Sinä olet kunnon mies!

-- Vai niin, sekös se oli sinun auttomaattikirjeesi, sanoi luotsi ottaen kirjeen povitaskustaan. Sen minä asetan lasiin ja kehyksiin kotiin palattuani.

-- Tiedättekö mitä kirje sisälsi? -- Se sisälsi vain tämän: "Mann muss sich nie verblüffen lassen", minkä voi kääntää näin: "rohkea rokan syö".

* * * * *

Anna-Maija, joka kuuli äitinsä lopettavan tarinan näin, kysyi nyt:

-- Mutta kuinka se luotsi saattoi mennä laivasta läpikujaan; eikö hän taas palannut laivaan, vai oliko kaikki vain unta?

-- Sen saat kuulla toiste, sinä pieni kyselijä hupakko, vastasi äiti.

-- Mutta olihan kirjassa värssyjäkin...

-- Mitä värssyjä? Niitäkö värssyjä... joita luotsi luki simpukkapuodissa... niin, ne minä jo olen unohtanut... sanoi äiti. Mutta ei sellaista saa kysyä, rakas lapseni, tämähän on vain satu!

Valokuvausta ja viisaustiedettä.

Oli kerran valokuvaaja. Hän valokuvasi valtavasti ihmiskasvoja sekä edestä että sivulta, vartalokuvia ja kokonaiskuvaa, ja hän osasi kehittää, kiinnittää, värittää, kullalla liuentaa ja jäljentää. Olipas se aika pukari! Mutta hän ei koskaan ollut tyytyväinen, sillä hän oli ajattelija, suuri ajattelija ja keksijä. Hän oli näet mietiskellyt, että maailma oli takaperoinen. Saattoihan sen nähdä levystäkin, kun se oli liukenemassa kehittäjä-astiassa. Mikä oli ihmisen oikealla puolella, se muuttui siinä vasemmanpuoliseksi; pimeä muuttui valoiseksi ja varjot muuttuivat päivänvaloksi, sininen valkeaksi, ja hopeanapit tummuivat raudanruskeiksi. Takaperoistahan se oli.

Hänellä oli yhtiökumppani, joka oli tavallinen ihminen täynnä pieniä omituisuuksia. Niinpä hän ei koskaan tupakoinut koko päivää; hän ei koskaan oppinut sulkemaan ovea; hän pisti veitsen suuhunsa ottimen asemesta, hän kulki hattu päässä huoneessa; hän puhdisti kynsiään keskellä kuvaamon lattiaa; ja illaksi piti hänen saada kolme lasia olutta. Hänellä oli vain vikoja.

Ajattelija sitävastoin oli virheetön, tunsi vastenmielisyyttä epätäydellistä kumppaniaan kohtaan, ja hän olisi tehnyt eron hänestä, mutta ei voinut, sillä heidän liikeasiansa pakoittivat heidät vetämään yhtä köyttä ja koska heidän täytyi pysytellä yhdessä, alkoivat ajattelijan vastenmieliset tunteet muuttua kohtuuttomaksi vihaksi. Se oli kauheata!

Kun sitten tuli kevät, piti vuokrata kesähuvila; liiketoveri lähetettiin hankkimaan sellaista. Ja hän hankki. Sitten matkustivat he laivalla saaristoon eräänä lauvantai-iltana. Ajattelija istui koko ajan yläkannella punssia juoden. Hän oli hyvin lihava, monet kivut vaivasivat häntä, hän poti jotain maksataudin tapaista, jaloissakin oli jotain nurinkurista, ehkä luuvaloa, mene tiedä. No niin, saavuttuaan perille, astuivat he maihin laiturille.

-- Täälläkö se on? kysyi ajattelija.

-- Pienen matkan päässä, vastasi yhtiötoveri.

He kulkivat pitkin puunjuurista polkua; ja niin loppui tie aivan aidan eteen. Se täytyi kaataa kumoon. Sitten tuli kivinen polku. Ajattelija valitteli jalkojaan, mutta unohti tuskan uuden aidan takia, joka kaadettiin kumoon. Sitten katosi tie aivan kuin itsestään; täytyi kulkea pitkin kallion nyppylöitä raivaten tietä läpi pensaiden ja mustikanvarsien.

Kolmannen aidan sisäpuolella seisoi sonni, se ajoi ajattelijan neljännelle aidalle. Siitä hän sai hikikylvyn, mikä aukasi hikireijät. Kuudennen aidan takana näkyi tupa. Ajattelija meni tupaan, ja astui verannalle.

-- Miksi täällä on niin paljon puita? sanoi hän. Ne peittävät näköalan.

-- Niinpä niin, ne suojaavat merituulilta, vastasi yhtiötoveri.

Ja tämähän näyttää ihan ajotarhalta, me asumme keskellä kuusikkoa.

-- Se on terveellistä, sanoi yhtiötoveri.

Sitten piti heidän ruveta uimaan. Mutta mitään uimarantaa viisaustieteellisessä merkityksessä ei ollut. Siellä oli vain savista kivipohjaa. Kylvyn jälkeen piti ajattelijan juoda lasillinen vettä lähteestä. Vesi oli ruosteen ruskeata ja sillä oli kirpeä maku. Se ei kelvannut. Ei mikään kelvannut. Lihaa ei saanut ostaa, kala oli ainoa ruokalaji.

Ajattelija synkistyi ja istuutui kurpitsin alle valittamaan. Mutta jäädä hänen täytyi; ja yhtiötoveri palasi kaupunkiin hoitamaan liikettä toverin loma-ajalla.

Kuusi viikkoa oli kulunut, kun yhtiötoveri palasi ajattelijansa luo.

Laiturilla seisoi hoikka, punaposkinen ja ruskeakaulainen nuorukainen. Tämä oli nuortunut ja elämänhaluinen ajattelija.

Hän hyppäsi kuuden aidan yli ja ajoi itse sonnia edellään.

Verannalle tullessa sanoi yhtiötoveri:

-- Sinä näytät terveeltä, kuinka olet voinut?

-- Erinomaisesti, sanoi ajattelija. Aidat ovat karkoittaneet rasvan ruumiistani, kivet ovat hieroneet jalkani terveiksi, savi on tarjonnut minulle mutakylpyjä poistaen luuvaloni; niukka ruoka on parantanut maksani, kuusikko keuhkoni, ja ajatteles, ruskea lähdevesi sisälsi rautaa, jota minä juuri tarvitsin.

-- Niin, niin, kuules sinä ajattelija, sanoi yhtiötoveri; negatiivisesta levystä saa positiivisen levyn, jossa varjot muuttuvat taas valokohdiksi. Jos sinä tahtoisit ottaa minusta sellaisen levyn ja tarkastelisit mitä vikoja minulta puuttuu, niin sinä et vihaisi minua. -- Ajatteles vain: minä en juo ja siksi hoidan minä liikettä, minä en varasta, minä en koskaan puhu sinusta pahaa; minä en valita koskaan; en tee koskaan valkoista mustaksi; en ole koskaan epäkohtelias liiketuttavia kohtaan; nousen aikaisin aamusilla; puhdistan kynteni pitääkseni kehittäjän puhtaana; pidän hatun päässäni, etten pudottaisi karvoja levyille; tupakoin puhdistaakseni ilman myrkyllisistä höyryistä; jätän oven raolleen voidakseni työskennellä meluamatta kuvaamossa; juon iltasilla olutta, etten hairahtuisi juomaan viskyä, ja minä työnnän veitsen suuhuni, etten pistäisi itseäni ottimella.

-- Sinä olet todella suuri ajattelija, sanoi valokuvaaja; ollaan nyt ystäviä, siten pääsemme pitkälle.

Puoli arkkia paperia.

Viimeinen muuttokuorma oli mennyt. Vuokralainen, muuan nuori mies, jolla oli suruharso hatussa, kulki vielä kerran läpi huoneiston tutkien, oliko hän unohtanut mitään. -- Ei, hän ei ollut unohtanut mitään, ei kerrassaan mitään; ja niin meni hän eteiseen lujasti päättäen olla ajattelematta mitään siitä, mitä hän oli kokenut tässä huoneistossa. Mutta katsos, eteisessä puhelimen viereen oli seinään nupilla naulattu puolen arkin paperi; ja se oli täyteen kirjoitettu erilaisine käsialoineen, toisin paikoin selvästi musteella, toisin paikoin lyijykynällä tai punakynällä töherretty. Siihen oli kirjoitettu tämä kaunis tarina, mikä oli loppuuneletty niin lyhyen ajan kuin kahden vuoden kuluessa; kaikki, minkä hän tahtoi unohtaa, oli siihen kirjotettu; palanen ihmiselämää puolen arkin paperilla.

Hän otti alas arkin; se oli tuollainen auringon kelaama konseptipaperi, josta loistaa valoa. Hän asetti sen salin kaakeli-uunin komerolle, nojautuen sen yli luki hän. Ensin oli siinä hänen nimensä: Alice, kaunein nimi hänen mielestänsä siihen aikaan, sentähden, että Alice oli hänen morsiamensa. Sitten numero -- 15.11. Se näytti kirkonseinälle ripustetulta virrennumerolta. Sen yläpuolelle oli kirjotettu: Pankki. Se oli hänen työnsä, pyhä työ, joka antoi leivän, kodin, puolison, olemassaolon perustan. Mutta sen yli oli vedetty viiva. Sillä pankki oli sortunut, mutta hän oli pelastunut toiseen pankkiin kuitenkin vasta monen, lyhyen ajan kestävän levottomuuden jälkeen.

Sitten se tapahtui. Kukkaiskauppa ja vuokra-ajuri. Tämä tapahtui kihlauksen aikaan, jolloin taskut kilisivät täynnä rahoja.

Sitten: kalustokauppias, verhoilija: hän perustaa kodin. Pikalähetystoimisto: he muuttavat uuteen kotiin.

Oopperan pääsylippumyymälä: 50.50. He ovat vastanaineita ja käyvät Oopperassa sunnuntaisin. Heidän onnellisimpia hetkiänsä, jolloin he itse istuvat vaijeten ja kohtaavat toisensa ihanuudessa ja sopusoinnussa satumaassa tuolla puolen esiripun.

Tässä seuraa mieshenkilön nimi, joka on poispyhitty. Se oli ystävän nimi, joka oli saavuttanut erikoisen korkean aseman yhteiskunnassa, mutta ei voinut kestää onnensa taakkaa vaan lankesi, auttamattomasti, ja matkusti hyvin kauas. Niin hauras on onni.

Tässä näkyy tapahtuneen jotain uutta puolisoiden elämässä. Siihen on kirjoitettu naisen kädellä ja lyijykynällä: "Rouva". Mikä rouva? -- Aivan niin, se sama, jolla on iso kappa ja ystävälliset ja myötätuntoiset kasvot, joka tulee niin hiljaa eikä koskaan kulje läpi salin vaan suuntaa askeleensa käytävän kautta makuuhuoneeseen.

Naisen nimen alla on Tohtori L.

Ensi kerran sukeltautuu tässä esiin sukulaisen nimi. Siinä on "Mamma". Tämä on anoppi, joka hienotunteisesti on pysyttäytynyt erillään, jottei häiritsisi vastanaineita, mutta nyt on häntä pyydetty tulemaan hädän hetkellä, ja hän tulee ilomielin, koska häntä tarvitaan.

Tässä alkaa sinisellä ja punaisella värillä kirjoitetut töherrykset. Toimituskonttori: palvelustyttö on muuttanut tai tarvitaan uutta. Apteekki! Hm! Ilma pimenee. Meijeriosakeyhtiö. Tässä tilataan maitoa, tuberkeleista vapaata.

Maustepuoti, teurastaja y.m. Taloutta aletaan hoitaa, puhelimen kautta; silloin ei perheen emäntä ole toimessaan. Ei ole. Sillä hän makaa vuoteenomana.

Seuraavaa ei hän voinut lukea, sillä hänen silmiänsä alkoi hämärtää niinkuin mahtaa tapahtua hukkuvalle merellä, kun hänen täytyy katsoa läpi suolaisen veden. Mutta tuossa on: Hautaustoimisto. Se sana kyllä puhuu puolestaan! Isompi ja pienempi, ymmärrettävästi kirstu. Ja sulkumerkkien väliin oli kirjoitettu: maasta.

Sitten ei ollut mitään kirjoitettu. Maalla se loppui; ja niinhän se on.

Mutta hän otti auringon keilaaman paperin, suuteli sitä ja pisti sen povitaskuunsa.

Kahdessa minuutissa oli hän elänyt kaksi vuotta elämästään.

Hän ei kulkenut kumarana mennessään ulos; hän piti päinvastoin päänsä pystyssä niinkuin onnellinen ja ylväs ihminen, sillä hän tunsi kuitenkin omistaneensa ihanimman olennon. Kuinka monet kurjat eivät koskaan ole sellaista omistaneet!

Voittokulkija ja narri.

Oli kevätilta vuonna 1880, jota me ruotsalaiset emme koskaan unohda, koska me vietämme sitä joka vuosi, ja se tapahtui Blockhusuddenilla samana ikimuistettavana iltana. Tiellä seisoi vanha maalaispariskunta, he olivat yksinkertaisia ihmisiä, jotka yhdessä olivat vaeltaneet suurimman osan elämän vastamäkiä. He tähystelivät purjehdusreittiä, joka pilkoitti pimeydessä alla kyynelsilmäisten tähtien, ja katselivat miestä, joka laiturilla hämärässä oli jossain kummallisessa hommassa. Kauan he seisoivat, hyvin kauan; milloin tarkastellen tummaa purjehdusreittiä, milloin katsellen kaupungista heijastavaa, valtavaa tulen heijastusta.

Vihdoin huomasivat he ulapalla lyhdyn, kaksi lyhtyä, monta lyhtyä. Silloin puristivat vanhukset toistensa käsiä, hiljaisuudessa, alla tähtien, kiittäen jumalaa siitä, että hän oli antanut heille takaisin heidän poikansa, joka oli saanut osan suuren urotyön kunniasta purjehdittuaan ympäri Aasian, ja jota koko vuoden ajan oli surtu kuolleena.

Tosin hän ei ollut ensimmäisiä, mutta hän oli ollut mukana; ja nyt saisi hän syödä kuninkaan luona, saisi vastaanottaa ritarimerkkejä sekä leipääkin tuottavan toimen sittenkuin valtiopäivät jo olivat määränneet kansallispalkinnon puhtaassa rahassa.

Lyhdyt suurenivat ja lähenivät; pieni höyryalus hinasi isoa, tummaa parkkilaivaa, joka läheltä näytti niin yksinkertaiselta, niinkuin moni muukin suuri seikka voi näyttää.

Ja nyt näkyi laiturilla omituisissa hommissa oleva mies raapaisevan tulta tulitikulla.

-- Mitähän tuo on? sanoi ukko. Ne näyttivät isoilta, isoilta steariinikynttilöiltä.

Ja he menivät lähemmäksi katsomaan.

-- Se näyttää rytötalaalta kalanpyydyksiä varten, sanoi eukko, joka oli rannikkoseudulta kotoisin.

Ratsh! Its-sh! Si-si-si-si! sanoi se. Ja vanhukset seisoivat tulien ja liekkien piirittäminä. Taivaan tähtiä päin syöksyi nyt kokonaisia tulivihkoja sytyttäen korkealla uusia tähtiä niin, että jos joku tähtientähystäjä olisi nähnyt ne tähtitornista, niin olisi hän luullut taivaan laelle syntyneen uusia tähtiä.

Vuoden 1880 mukana tuli todellakin jotain uutta sekä taivaalle että maan päälle, sillä syntyi uusia ajatuksia uusiin mieliin, uutta valoa ja uusia keksintöjä. Tulihan rikkaruohoakin uuden nisun mukana, mutta rikkaruohon pitää siinä olla, sen pitää antaa kosteutta ja varjoa eroittuakseen elonleikkuun aikana nisusta. Mutta mukana sen pitää olla, sillä se kuuluu viljaan niinkuin akanat kuuluvat jyviin.

Olipa siinä ilotulitusta kerraksi ja kun sauhu oli hajaantunut -- sillä sauhu kuuluu tuleen -- niin oli koko prameus poissa.

-- Olisipa ollut koko hauskaa olla tänä iltana mukana kaupungissa! sanoi eukko.

-- Jonnin joutavia! Me olisimme olleet siellä vain romuna, katsos, alhaiset ihmiset, jotka tunkeilevat esille, saavat niin helposti ylpeän maineen. Pojan me kyllä tapaamme huomenna, jahka hän pääsee erille morsiamestaan, joka on häntä lähempänä kuin me.

Sehän oli vanhukselta järkevää puhetta, ja vanhoilla pitää olla järkeä, sillä kelläs muulla sitä sitten olisi?

Ja niin menivät he kaupunkiin!

* * * * *