Part 2

-- Ei ole mitään merenneitoa, on maisteri sanonut.

-- Sitä ei maisteri tiedä.

-- Mutta kuulehan kuitenkin.

He kuuntelivat pitkän ajan ja sitten he menivät.

Pari vastatullutta kylpyvierasta istuutui laiturille; mies katseli naisen silmiin, jotka kuvastivat koko ruusuisen auringonlaskun ja vihreät rannat. Silloin kuulivat he ikäänkuin lasiharmonikka olisi soinut, mutta aivan uusissa äänilajeissa, sellaisissa, joita vain he olivat uneksineet tahtoessaan luoda uutta maailmaan. Mutta heidän mieleensä ei juolahtanut etsiä ääniä ulkopuolelta omaa itseään, sillä he luulivat soiton soivan heidän omista sydämistään.

Sitten tuli pari vanhaa kylpyvierasta, jotka tunsivat juonen; piloillaan sanoivat he ääneen:

-- Vuorimestarin uponnut fortepianohan se soi. Mutta niin pian kuin tuli uusia kylpyvieraita, jotka eivät tunteneet petosta, istuivat he ihmetellen ja iloitsivat tuntemattomasta soitosta kunnes vanhemmat kylpyvieraat ilmoittivat heille petoksen. Sen jälkeen eivät he enään iloinneet.

Mutta pelikirstu lojui paikallaan koko kesän; ja rautakalat opettivat taitonsa ahvenille, jotka taisivat sen paremmin. Pianosta tuli kylpyvieraille ahvenhauta; luotsit asettivat verkkonsa sen ympärille, ja muuan vahtimestari yritti eräänä päivänä pyydystää siitä turskaa. Kun hän vanhalla kellonluodilla oli saanut turskanköyden veteen ja kun hänen piti vetää se ylös, kuuli hän X-moll juoksutuksen, ja niin takertui koukku kiinni. Hän nyki ja vetkutti, ja vihdoin kiskoi hän veden pintaan viisi sorminikamaa, joiden päissä oli villatukot, ja luut naksahtivat kuin luurangolla ikään. Silloin hän pelästyi ja heitti koko saaliin mereen vaikka hän tiesi mitä se oli!

Sitten tuli mätäkuu, jolloin vesi lämpeni ja kaikki kalat lähtivät syvänteistä etsimään viileyttä. Silloin vaikeni soitto taas. Mutta tuli elokuun kuutamo ja kylpyvieraat panivat toimeen huvisoutuja. Valkeassa veneessä istuivat myös vuorimestari ja hänen rouvansa; ja heitä soudattivat edestakaisin heidän poikansa. He kuulivat veneen alta soittoa soutaessaan mustalla vedellä, joka päältäpäin oli hopeoitu ja lisäksi hohti hiukan himmeine kultailuineen.

-- Hahhaa! sanoi vuorimestari, sehän on meidän vanha pianorämämme. Hahhaa!

Mutta silloin hän vaikeni huomatessaan vaimonsa painavan päänsä syvälle alas rintaa vasten kuten näkee kuvissa pelikaanien tekevän ikäänkuin vaimo olisi tahtonut purra poveaan ja kätkeä kasvonsa.

Vanha piano ja sen pitkä tarina oli hänessä henkiin herättänyt muistoja syvyydestä, ensimmäisestä ruokasalista, jonka he olivat itselleen valmistaneet, ensimmäisestä lapsesta, joka opetteli soittamaan, pitkien iltojen ikävästä, mikä oli saatu karkoitetuksi myrskyävillä sävelmäärillä niin, että koko kerros pudisti päältään tylsyyden ja loi uutta loistoa huonekaluihinkin... Mutta se tarina ei kuulu tähän.

* * * * *

Kun tuli syksy ja ensimmäinen myrsky raivosi, tulivat silakat tuhansin parvin uiskennellen läpi pelikirstun. Se oli olevinaan jäähyväissoittoa; tiirat ja lokit kokoontuivat sitä kuuntelemaan. Ja sinä yönä lähti pelikirstu merille; ja se oli koko loiston loppu.

Unikeko

Kapellimestari Krautzberg makasi usein mielellään aamusilla sentähden, että hän soitteli iltasilla orkesterissa, myöskin sentähden, että hän joi useamman kuin yhden lasin olutta ennen maatapanoa. Hän oli kyllä ajatellut nousta varemmin, mutta hänen mielestänsä sellaiseen ei ollut mitään aihetta. Jos hän aamusilla kävi tapaamassa jotain tuttavaa, ei tämä ollut kotosalla; jos hänen tarvitsi sijoittaa rahansa pankkiin, niin se oli suljettu; jos hänen piti lainata nuotteja musiikkikaupasta, niin sitä ei vielä oltu avattu, ja jos hänen piti ajaa raitiotievaunussa, niin se ei vielä ollut liikkeellä, ajuria ei hän voinut saada käsiinsä niin aikaiseen, Rapé nuuskaansakaan hän ei voinut saada, hän ei voinut toimittaa mitään niin varhain. Sentähden oli hän päätynyt makaamaan kauan aamusilla, ja sehän riippui aivan hänen omasta tahdostaan.

Ja nyt oli asia sellainen, että hän rakasti aurinkoa, kukkia ja lapsia, mutta hienojen soittokoneittensa takia ei hän voinut asua auringonpuoleisella kadulla, sillä soittokoneet eivät kestäneet viritystä auringonvaloisissa huoneissa. Sentähden vuokrasi hän itselleen huoneen huhtikuun ensi päivänä, huoneen, joka antoi pohjoiseen suuntaan. Siitä otti hän tarkan selon, sillä hänellä oli kompassi kellon vitjoissa ja hän tiesi, missä Otavan tähdet iltaisin tuikkivat.

Niin olisi asia ja tuli kevät ja ilma lämpeni niin, että oli oikea nautinto miehen asua pohjoiseen antavalla kadulla. Makuuhuone sijaitsi salin vieressä, hän piti huoneensa aina pimeänä laskemalla alas säleuutimet, mutta salissa ei ollut säleuutimia, sillä siellä ei niitä tarvittu.

Sitten tuli alkukesä ja maa muuttui vihreäksi. Kapellimestari oli syönyt ja juonut Hasselbackenilla, sentähden nukkui hän mainiosti erittäinkin sentakia, että teatteri oli suljettu juuri sinä päivänä.

Joka tapauksessa nukkui hän mainiosti, mutta ilma huoneessa kävi niin kuumaksi, että hän heräsi ja luuli pari kertaa olevansa valveilla. Kerran kuvitteli hän seinäpaperien palavan, mutta saattoikin syy johtua Burgunder-viinin nauttimisesta; kerran tunsi hän kasvoillansa kuuman lehahduksen, mutta varmasti oli syy Burgunderissa, sentähden kääntyi hän vuoteellaan ja nukahti.

Sitten nousi hän puoli kymmenen aikaan ja meni saliin vilvottuakseen juomalla lasin maitoa, mikä aina seisoi hänen pöydällänsä aamusilla.

Mutta salissa ei ilma ollut tänään viileä, se oli miltei lämmin, liian lämmin. Eikä kylmä maito ollut kylmää, se oli haaleata, epämiellyttävän haaleata.

Kapellimestari ei ollut mikään ärtyisä mies, mutta hän piti järjestyksestä kaikessa. Sentähden kutsui hän soittokellolla vanhan Loviisan luoksensa, ja koska hän teki huomautuksensa ensi viidennelläkymmenellä kerralla, puhutteli hän Loviisaa ystävällisesti mutta vakavalla äänenpainolla tämän pistäessä päänsä esiin ovesta.

Loviisa, sanoi hän, sinä olet antanut minulle haaleata maitoa.

Patruuna, en ole sitä tehnyt, maito oli kylmää, mutta se on seistessä haalistunut.

Ja sitte sinä olet lämmittänyt huoneen liian lämpöiseksi.

Sen Loviisa jyrkästi kielsi ja hän vetäytyi loukkautuneena loukkoonsa.

Menihän se maito mukiinsa, mutta kun kapellimestari katseli ympärilleen salissa, suuttui hän. Hän oli näet rakentanut itsellensä erääseen nurkkaan pianonviereen kotialttarin, pienen pöydän, jolla seisoi kaksi hopeaista kynttilänjalkaa, iso nuoren naisen valokuva ja sen edessä kultareunainen samppanjalasi.

Tähän lasiin, hänen häälasiinsa -- hän oli nyt leskimies -- pisti hän tavallisesti joka päivä punaisen ruusun muistoksi ja uhriksi hänelle, joka kerran oli ollut hänen elämänsä aurinko. Talvet, kesät seisoi ruusu siinä, ja talvisin pysyi se virkeänä kahdeksan päivää, jos nimittäin varren päätä leikattiin ja veteen ripoteltiin hiukan suolaa. Nyt oli asianlaita se, että hän eilen illalla oli asettanut aivan tuoreen ruusun veteen ja tänään oli se kuihtunut, kutistunut ja kuollut ja nojasi päänsä rintaa vasten. Se oli paha ennemerkki. Hän tiesi kyllä minkälaista arkaluontoista sukukuntaa nämä kukkaset olivat ja hän oli huomannut minlaisten ihmisten parissa ne viihtyivät ja millaisten parissa ne eivät viihtyneet. Hän muisti vielä toisinaan, vaimovainajansa ruusun, jonka aina piti olla ompelupöydällä, se ruusu ei viihtynyt vaan kuihtui aivan odottamatta. Ja hän oli tehnyt sen huomion, että se tapahtui juuri silloin, kuin hänen aurinkonsa suvaitsi peittyä pilvien taakse, jotka kumeasti jyristen purkautuivat sadekuuroksi. Ruusut kaipasivat rauhaa ja helliä sanoja eivätkä ne sietäneet kovaa äänenpainoa. Soittoa ne rakastivat ja hän soitteli toisinaan niin, että ne aukenivat ja hymyilivät.

Nyt oli asianlaita se, että Loviisalla oli kova luonne, ja hänen tapansa oli torua itseksensä siivotessaan huoneita. Ja hänellä oli paha päivänsä keittiössä niin, että kastike pilaantui ja kaikki ruoka muuten sai huonon tuulen sivumaun, minkä kapellimestari heti tunsi, sillä hän itse oli hieno soittokone, joka tunsi sielussaan sitä, mitä muut ihmiset eivät tunne.

Hän arvasi heti, että Loviisa oli tappanut ruusun; ehkä Loviisa oli torunut sitä raukkaa tai tölhäissyt lasia, tai hengittänyt jotain pahaa ruusuun, joka ei sietänyt sellaista. Sentähden soitti hän jälleen Loviisan huoneeseen, ja kun Loviisa pisti päänsä ovesta, sanoi hän, välttäen tosin epäystävällisiä sanoja, mutta kuitenkin hiukan varmemmin kuin ensi kerralla:

-- Loviisa, mitä sinä olet tehnyt minun ruusulleni?

-- En mitään! hyvä patruuna.

-- Etkö mitään? Luuletko sinä, että kukka itsestänsä kuolee? Näethän, että vettä ei ole lasissa! Veden sinä olet siitä kaatanut.

Koska Loviisa oli viaton, meni hän kyökkiin itkemään, sillä väärä syytös tuntui hänestä katkeralta.

Kapellimestari Kreuzberg ei sietänyt kuulla toisten itkua, se oli hänestä liikaa ja hän osti illaksi uuden ruusun, ihan tuoreen ilman teräslankoja tietysti, sillä niitä ei hänen vaimonsa koskaan sietänyt.

Ja sitte pani hän maata ja nukkui toisella korvallaan; tosin seinäpaperit hänen mielestänsä paloivat ja päänalus tuntui kuumalta, mutta hän nukahti uudestaan.

Seuraavana päivänä astui hän saliin toimittamaan hartaushetkiään kotialttarin edessä, mutta, oi kauhistus! ruusun lehdet olivat irtautuneet vartta myöden.

Hän aikoi tarttua soittokelloon, mutta hillitsi itsensä nähdessään koko sieluineen rakastamansa vaimon kuvan kokoonkääriytyneenä pudonneen kukkalasin juurelle.

Tämä ei ollut Loviisan tekoa! -- Lapsellisessa mielessään ajatteli hän: Hän, joka oli minulle kaikki kaikessa, minun omatuntoni ja minun runottareni, hän ei hyväksy minun menettelyäni, hän on minulle vihoissaan; mitä olen minä tehnyt?

Niinpä niin, tutkiessaan omaatuntoansa löysi hän sieltä, kuten tavallista aina on, pieniä vikoja ja hän päätti kaivaa ne ulos, vähitellen tietysti.

Sitten varusti hän valokuvan lasilla ja kehyksillä, ja ruusun asetti hän lasikuvun alle.

Sitten lähti hän kahdeksan päivää kestävälle matkalle, palasi yöllä kotiin ja pani maata. Heräsi kerran, kuten tavallisesti, aukaisi toisen silmänsä ja luuli, että kattolampussa oli valkeata.

Tullessaan saliin oli siellä ilma tuhattulimmaisen kuuma ja kaikki näytti niin hunninkoiselta. Ikkunauutimet olivat haalistuneet, pianon peitekin oli kadottanut värinsä, nuottikirjojen nidokset olivat viistot, kattolampun öljy oli haihtunut ja riippui uhkaavana pisarana lamppukoristeen päässä, minkä ympärillä kärpäsillä oli tapa tanssia; vesipullon vesi oli lämmin.

Mutta kaikkein ikävintä oli se, että hänen vaimonsa kuva oli kelmennyt, kellertynyt kuin syysruoho! Silloin hän suuttui. Ja kun hän oikein suuttui, alkoi hän soittaa pianoa tai viulua aina sen mukaan kuin...

Hän istuutui tällä kertaa pianon ääreen epävarmassa aikomuksessa soittaa E-moll sonaatin, Griegin tietysti sekä hänen vaimonsa sonaatin, paraimman ja suurimman, minkä tiesi maailmaan syntyneen jälkeen Beethovenin. D-mollin, ei sen vuoksi, että E seuraa D:tä, vaan sentähden, että niin oli asia.

Mutta piano ei tahtonut totella tänään. Se oli epäsoinnukas, se juonitteli niin, että hän luuli sormiensa tai korviensa olevan epäkunnossa. Mutta syy ei ollut niissä. Piano oli kai aivan yksinkertaisesti epävireissä, aivan hirveästi epävireissä, vaikka virittäjän taitavat kädet olivat vastikään sen virittäneet. Se oli kuin riivattu, noiduttu!

Silloin tarttui hän viuluun, ja se täytyi tietysti virittää. Mutta kun kvinttiä piti vääntää korkealle, niin ruuvi teki tenän; se oli kuivettunut kiinni. Ja kun kapellimestari kovin kourin kävi siihen käsiksi, katkesi kieli piukahtaen ja pyörähti kokoon kuin kuivettunut ankeriaisen nahka.

Se oli noiduttu!

Mutta kuvan himmentyminen harmitti häntä kaikista enimmin ja sentähden peitti hän harsolla alttarin.

Siten peittyivät harsoon kaikki hänen elämänsä kauniimmat muistot, ja kapellimestari joutui itse epävireisiin, alkoi sureskella ja lakkasi käymästä iltasilla ravintoloissa.

Ja niin liukui aika sydänkesää kohden. Yöt kävivät päiviä pitemmiksi; mutta koska sälekaihtimet pimittivät huoneen, ei kapellimestari voinut huomata mitään eroitusta.

Lopulta hän eräänä yönä, itse juhannusyönä, heräsi siihen, että salin kello löi kolmetoista. Se oli kauheata, koska kolmetoista on onneton luku, mutta myös senvuoksi, ettei mikään viisas kello voi lyödä kolmeatoista. Nyt hän ei nukahtanutkaan uudestaan, vaan kuunteli vuoteessaan. Salista kuului naputtava ääni ja sitte paukahti ikäänkuin huonekalu olisi haljennut. Sen jälkeen kuului ikäänkuin tassuttelevia ääniä lattialta ja sitte alkoi kello lyödä; ja se löi, löi, viisikymmentä kertaa, vieläpä sata kertaa. Se oli hirveätä!

Mutta silloin tulvehti valokimppu makuuhuoneeseen ja se viskasi kuvan seinäpaperille, kummallisen, ristintapaisen ha'an muotoisen kuvan ja se tuli salin ovesta. Siis kynttilöitä oli sytytetty salissa. Mutta kuka oli ne sytyttänyt? Ja lasit kilahtelivat ikäänkuin siellä olisi ollut vieraita; samppanjalasit kilahtelivat, mutta puhetta ei kuulunut. Nyt kuului taas uusia ääniä aivan kuin olisi korjattu purjeita kokoon, ikäänkuin olisi kaulattu vaatteita tai muuta sentapaista.

Kapellimestarin täytyi mennä katsomaan, uskoen sielunsa kaikkivaltiaan haltuun meni hän saliin.

Hän näki ensin Loviisan kampuu-aamupuvun katoavan kyökin ovesta; näki joka tapauksessa kohotetut rullakartiinit; näki ruokapöydän täynnä laseihin pistettyjä kukkia, ah, pöytä oli täynnä yhtä paljon kukkia kuin silloin hääillalla saapuessaan kotiin morsiamensa kanssa.

Ja katsos nyt: aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä yli kaukaisten siintävien järvenselänteiden ja metsien; aurinko oli aikaansaanut salin valaistuksen sekä tehnyt kaikki pienet kujeet. Ja nyt oli hänen syntymäpäivänsä ja hän siunasi aurinkoa, joka oli ollut niin aikaisin jalkeilla aamusilla ja tehnyt nämä kepposet unikeolle. Ja nyt hän siunasi hänen muistoansa, jota hän oli sanonut elämänsä auringoksi! Ei se ollut mikään uusi nimi, mutta hän ei voinut keksiä parempaakaan ja se oli hyvä sellaisenaan.

Ja ruusu seisoi vaimon alttarilla ja se oli ihan tuores, niin tuores kuin hänkin oli ollut ennenkuin väsyi vaivoistansa. Väsyi! Niin, hänen vaimonsa ei ollut niitä voimakkaimpia ihmisiä; ja elämä kaikkine sysäyksineen ja töytäyksineen oli tuntunut hänen vaimostaan liian raa'alta. Hän muisti vielä, kuinka vaimo vaatteita silitettyään tai pestyään ne oli vaipunut sohvaan valitellen: minä olen niin väsynyt! -- Pikku raukka, hän ei kuulunut tähän maailmaan, olipahan vain antanut vierailunäytännön ja sitte matkustanut.

Ja vaimo oli kaivannut aurinkoa, niin oli tohtori sanonut, mutta siihen aikaan ei heillä ollut varoja hankkia itselleen aurinkoa, sillä auringonvaloiset huoneet maksavat enemmän.

Mutta nyt oli hänellä aurinkoa yllin kyllin sitä tietämättään; ja hän seisoi aivan keskellä päivänpaistetta, mutta se oli myöhäistä. Juhannus oli ohitse ja aurinko meni taas menojaan; viipyisi poissa kokonaisen vuoden ja palaisi taas. Kaikki on niin kummallista.

Luotsin vastukset.

Luotsikutteri oli täsmälleen viimeisen majakan ulkopuolella; talvinen aurinko oli mennyt mailleen jo aikoja sitten ja aallot kävivät korkeina, oikeina hyrskyinä. Silloin antoi tähystäjä keulasta ilmoitusmerkin: näkyy purjehtija tuulen puolella!

Ulkona ulapalla näkyi priki, joka oli hiivattu tuuleen ja oli nostanut luotsilipun; se pyrki varmaankin satamaan.

-- Ylemmäs! komensi luotsivanhin ruorimiehelle. Sen luo on vaikeata päästä tällaisessa aallokossa, mutta kuules sinä, Vihtori, me tapaamme sen veneellä tuulen alapuolella, voit sitte hypätä rikiin, mistä vain pääset... Nyt käännämme! -- Selvä! --

Kutteri kääntyi juuri ja suuntasi kohden rikiä, joka hakkasi aallokossa.

-- Kumma kapine kun ei se jo käännä kokonaan! -- Näettekö kannella tulta? -- Ei! -- Eikä mitään lyhtyä etumastossa -- Täyttä seiliä! ylemmäs Vihtori! Kutteri tuli liika kovaa vauhtia; Vihtori seisoi kaidepuilla tuulen puolella; ja kun iso hyökylaine seuraavalla kerralla nosti venettä, seisoi Vihtori ylhäällä prikin vantissa, sillä välin eteni kutteri, kääntyi ja suuntasi sisäväylän majakkaa kohden. Vihtori istui puolitiessä saalinkia, puhalsi ilman keuhkoistaan ennenkuin hän tuli alas kannelle. Kannelle tultuaan meni hän heti peräsimen tykö, jossa hänen paikkansa tietysti oli, mutta kylläpä hän hämmästyi aika lailla, kun hän ei huomannut ketään ruorirataksen ääressä. Hän huusi halloota, mutta kukaan ei vastannut.

-- Varmaankin ne istuvat kajuutassa juomassa, ajatteli hän ja meni kajuutan ikkunasta katsomaan. Ei sielläkään ollut ketään! Hän kulki keulaan keittiön ja skanssin puolelle, mutta ei sielläkään ollut ristin sielua! Silloin hän ymmärsi, että laiva oli tuuliajolla, hän otaksui, että se vuoti ja oli vaipumaisillaan mereen.

Hän tähysti nyt ensin luotsikutteria, mutta se oli kadonnut pimeyteen.

Oli mahdotonta ohjata maata kohden, sillä hän ei voinut yht'aikaa rassata ja vähentää purjeita, kun hänen samalla piti hoitaa peräsintä, sitä hän ei voinut edes ajatellakaan.

Tässä ei ollut muuta keinoa kuin antaa laivan ajelehtia vaikka aallot kuljettivat sitä merelle.

Eikä hän ilostunut, mutta luotsi on valmis kestämään kaikkea; ja kylläpähän joku purjehtija purjehtisi ohi, kunhan hän vain saisi tulen viritetyksi voidakseen antaa ilmoitusmerkkiä. Sen vuoksi lähti hän laivan keittiöön hakemaan tulitikkuja ja lyhtyä. Vaikka aallot kävivät hyvin korkeina, ei laiva liikahdellut ollenkaan, ja tämä ihmetytti häntä, mutta vielä enemmän hämmästyi hän päästyään isonmaston ohi, kun hän huomasi kävelevänsä parkettilattialle levitetyllä pitkällä jalkamatolla, mikä oli valkoinen, sininen ja kuosiltaan pikkuruudullinen. Hän kulki kulkemistaan, mutta matosta ei koskaan tahtonut tulla loppua, eikä hän enään nähnyt mitään laivan keittiötä. Tämä tosin oli kauheata, mutta samalla hauskaa, sillä se oli uutta.

Matto ei ollut lopussa, kun hän seisoi kivirakennusten läpikujan sisäänkäytävän edessä, missä oli puoteja valaistuine ikkunoineen. Oikealla oli ihmisvaaka ja itsetoimiva kone. Ajattelematta sen enempää asettui hän seisomaan vaa'alle ja pisti koneen reikään rahan. Hän tiesi hyvin painavansa kahdeksankymmentä kilogrammaa, sentähden hymyili hän pakostakin, kun viisari näytti vain kahdeksan kiloa. Joko sitten vaaka osoittaa aivan hullunkurisesti taikka olen minä joutunut toiselle taivaankappaleelle, joka on kymmenen kertaa isompi tai pienempi kuin maa. Niin hän ajatteli, sillä hän oli käynyt merimieskoulua ja oli lukenut tähtitiedettä.

Nyt piti hänen tutkia, mitä auttomaattikoneessa oli! Kun raha oli pudonnut, ponnahti luukku auki ja siitä pistettiin hänen käteensä kirje. Kirje oli suljettu valkoiseen kuoreen ja suurella punaisella lakalla varustettu; mutta leimaa hän ei voinut lukea, mutta se olikin yhdentekevää, koska hän ei tietänyt, keltä se oli. Hän avasi kuitenkin kirjeen ja luki... ensin allekirjoituksen kuten tavallista on. Siinä oli kirjoitettu... niin, sen saamme jälkeenpäin tietää. No niin, hän luki kirjeen kolmeen kertaan, ja pisti sen sitten povitaskuunsa ja sitä tehdessään oli hän hyvin miettivän näköinen; hyvin miettivän näköinen!

Sitten kulki hän eteenpäin läpikujaan, mutta pysyttelihe nyt tunnollisesti keskellä mattoa. Siellä oli kaikenlaisia puoteja, mutta ei ketään ihmistä näkynyt, ei puotipöytien sisäpuolella eikä ulkopuolellakaan. Jonkun ajan kuljettuaan seisahtui hän erään ison ikkunan eteen, jonka sisäpuolella näkyi kokonainen simpukkanäyttely. Koska ovi oli auki, astui hän sisään. Lattiasta kattoon oli pystytetty hyllyjä, jotka olivat täynnä maailman monilta meriltä koottuja simpukoita. Puodissa ei ollut ketään, mutta siellä kierteli renkaina tupakansauhua ja näytti siltä ikäänkuin joku aivan äsken huvikseen olisi puhallellut näitä renkaita. Koska Vihtori oli aika veitikka, pisti hän sormensa renkaan läpi ja sanoi: "Hei! nyt minä olen kihloissa neiti Tupakan kanssa!" Nyt kuuli hän kummallisen kellontapaisen äänen, mutta siellä ei ollut mitään kelloa, sen sijaan huomasi hän, että ääni tuli avainkimpusta. Eräs avain oli hiljattain pistetty kassalaatikon avaimenreikään, ja toiset avaimet heilahtelivat edestakaisin liikkuen säännöllisesti niinkuin kellon heiluri, ja sitä peliä kesti hetkinen. Sitten oli hiljaista, ja kun oli aivan hiljaista, kuului hiljainen suhina niinkuin tuulen lipuessa taklauksen läpi tai höyryn virratessa läpi ohuen putken. Simpukat siten suhisivat; mutta koska ne olivat erisuuruisia, muuttuivat suhuäänetkin erikorkeiksi, ja tämä kuulosti ikäänkuin kokonainen suhuorkesteri olisi soinut. Vihtori oli syntynyt tuorstaipäivänä ja taisi sentähden selittää linnun ääniä, hän höristi korvasimpukkaansa voidakseen käsittää simpukoiden suhinan salaisuuden, ja jonkun hetken kuluttua ymmärsi hän, mitä ne sanoivat:

-- Minulla on kaikkein kaunein nimi, sanoi eräs, sillä minun nimeni on Strombus pespelicanus.

-- Minä olen kaikkein kaunein! sanoi purppurasimpukka, jonka nimi on murex ja jotain kummallista sen lisäksi.

-- Minä soitan kaikkein kauneimmin! sanoi tiikerisimpukka, jota sanotaan niin siksi, että se on pantterin näköinen.

-- Hiljaa, hiljaa, hiljaa, sanoi puutarhasimpukka, minua ostetaan enimmin, sillä minua käytetään kesähuviloiden kukkapenkereillä. Minusta se on ikävää, mutta he tarvitsevat minua kuitenkin. Mutta talvella minä makaan halkovajassa hiilivadissa.

Kauheita kapineita, ne ylistävät vain omaa itseään, arveli Vihtori, mutta saadakseen aikansa kulumaan otti hän käteensä erään kirjan joka oli avattuna puotipöydällä. Koska hänellä oli tarkat silmät, näki hän heti, että sivu 240 oli avattu, ja että luku 51 alkoi vasemmalta sivulta. Luvun yläpuolella oli mottona Coleridgelta lainattu säe; ja sen sisällys valtasi hänen mielensä kuin salama. Puna poskilla ja pidättäen hengitystään luki hän... siitäpä puhumme myöhemmin, mutta ei kirjassa puhuttu simpukoista, sen verran voimme kuitenkin sanoa.

Paikka miellytti häntä kuitenkin ja hän istuutui, ei kuitenkaan liian lähelle rahalaatikkoa, sillä se on vaarallinen naapuri. Ja sitten alkoi hän ajatella näitä kaikkia kummallisia eläimiä, jotka kävivät merta kuin hänkin, niillä ei ollut lämmintä merenpohjalla, mutta ne hikoilivat kylläkin ja kun ne hikoilivat kalkkia, tuli siitä heti uusi nuttu. Ja ne kiemurtelivat niinkuin madot; toiset kiemurtelivat oikealle ja toiset vasemmalle, mutta olihan se selvää, sillä jollekin tahollehan niiden piti kiemurrella, eivätkä kaikki voineet olla samanlaisia.

Silloin kuului ääni puotihuoneen perältä läpi vihreiden uutimien:

-- Niin, kyllä me sen tiedämme, mutta me emme tiedä: miksi korvien simpukka on Helix ja miksi hiuksien rumpukalvon pikkuluut ovat Limnaeus stagnaliksessa olevan eläimen näköiset, sillä niin sanotaan kirjassa.

Vihtori ymmärsi heti, että hän oli tekemisissä ajatuksienlukijan kanssa, sentähden vastasi hänkin uutimen läpi ystävällisesti mutta riuskasti ilmaisematta mitään hämmästystä:

-- Sen kyllä tiedämme, mutta miksi meillä korvassa on Helix, sitä ei voi sanoa kirja sen enempää kuin simpukan kauppiaskaan.

-- En minä ole mikään simpukan kauppias! karjasi näkymätön olento huoneesta.

-- Mikä te sitte olette! karjasi nyt vuorostaan Vihtori.

-- Minä olen... peikko!

Samassa raotti joku uutimia, ja niiden takaa näyttäytyi niin hirveän näköinen pää, että joku muu kuin Vihtori olisi pötkinyt tiehensä. Mutta Vihtori, joka tiesi, kuinka piti kohdella peikkoja, katseli ensin punahehkuvaa piipunpäätä, sillä sen näköinen peikko oli, kun se puhalteli savurenkaita uutimien rakoon. Kun savurengas läheni, otti Vihtori sen sormeensa ja heitti sen takaisin.

-- Sinäpäs osaat heittää renkaita, sanoi peikko halveksivasti.

-- Osaanhan toki hiukan, vastasi Vihtori.

-- Etkä sinä pelkääkään.

-- Ei merimies saa pelätä, sillä silloin ei mikään tyttö hänestä välitä.

-- Kuulehan, sinä mies pelkäämätön, menehän vielä kauemmaksi läpikujaan, niin saammepa nähdä, etköhän pelästy.