Part 1

SATUJA

Kirj.

August Strindberg

Suomentanut Larin Kyösti

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa, 1912.

SISÄLLYS:

Juhannuksen aikoina. Harppu meren pohjalla. Unikeko. Luotsin vastukset. Valokuvausta ja viisaustieteitä. Puoli arkkia paperia. Voittokulkija ja narri. Kun Paarmalintu tuli Orapaatsamaan. Tupakkaladon salaisuudet. Sankt Gotthardin satu. Jubal Minätön. Sinisiipi löytää Linnunsilmän.

Juhannuksen aikoina.

Juhannuksen aikoina, jolloin maa morsiamena loistaa Pohjoismaissa, jolloin keto iloitsee, jolloin lähde vielä kumpuaa, niityn kukkaset seisovat suorina ja linnut laulavat, silloin tuli kyyhkynen metsästä ja asettui tuvan ulkopuolelle, missä yhdeksänkymmenvuotias äiti makasi vuoteen omana.

Vanhus oli maannut kaksikymmentä vuotta ja hän saattoi ikkunasta nähdä kaiken, mitä tapahtui talossa, jota hänen kaksi poikaansa hoiti. Mutta hän näki maailman ja ihmiset omalla omituisella tavallaan, sillä ikkunaruudut olivat himmenneet kaikkiin sateenkaaren väreihin; hänen tarvitsi vain hiukan kääntää päätänsä, niin näytti kaikki milloin punaiselta milloin keltaiselta, vihreältä, siniseltä, sinipunertavalta. Jos siis oli talvipäivä, jolloin puut hohtivat huurteisina ikäänkuin ne olisivat puhjenneet valkoisiin hopealehtiin, käänsi hän päätänsä päänaluisella, ja puut muuttuivat vihreiksi; oli suvi, pelto kellertyi, taivas siintyi vaikka se todella olikin ollut harmaa. Sillä tavoin luuli hän voivansa loihtia, eikä hänellä koskaan ollut ikävä. Mutta taika-ruuduilla oli toinenkin lahja; sillä ne olivat epätasaisia, niin että ne heijastivat ulkopuoliset esineet milloin suurennettuina, milloin pienennettyinä.

Kun sitten hänen iso poikansa tuli kotiin, oli häijy ja huusi pihalla, toivoi äiti hänet heti pieneksi ja kiltiksi jälleen ja heti näkikin hän hänet pienenä. Tai kun lapsenlapset siellä ulkona käydä lyllertivät ja hän ajatteli niiden tulevaisuutta, silloin -- yks, kaks, kolme -- silloin siirtyivät ne suurennuslasiin, ja hän näki ne täysikasvuisina, isoina ihmisinä, oikeina jättiläisinä.

Mutta kun tuli kesä, antoi hän avata ikkunan; sillä niin kauniina, kuin maailma ulkona oli, ei sitä ruutujen läpi voinut nähdä. Ja nyt juhannusaattona, kun luonto oli mitä kaunein, lepäsi hän katsellen niitylle ja haalle, kun kyyhkynen viritti virtensä. Se lauloi niin ihanasti Jesuksesta Kristuksesta ja taivaan valtakunnan ilosta ja ihanuudesta ja se kutsui tervetulleiksi kaikki, jotka olivat rasittuneita ja olivat saaneet tarpeekseen tämän elämän vaivoista.

Vanhus kuunteli, mutta hänen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta, sillä maa oli tänään niin kaunis, kuin itse taivaskin eikä hän toivonut itselleen parempaa.

Silloin lensi kyyhkynen yli niityn vuorilehtoon, missä talonpoika oli kaivamassa kaivoa. Hän seisoi syvällä maassa pää kolme kyynärää maanpintaa alempana aivan kuin hän olisi seisonut haudassa.

Kyyhkynen laskeutui kuuseen ja lauloi taivaanvaltakunnan ilosta varmana siitä, että mies maan sisässä, joka ei nähnyt taivasta, merta eikä niittyä, toivoisi sinne ylös.

-- Ei, sanoi talonpoika, minun täytyy ensin kaivaa kaivo; sillä muuten ei kesävieraani saa vettä ja silloin muuttaa pieni onneton rouva pienen lapsensa kanssa.

Kyyhkynen lensi alas rantaan, missä talonpojan veli parastaikaa nosti verkkojaan vedestä, ja se lensi kaislikkoon laulamaan.

-- Ei, sanoi talonpojan veli, minun täytyy hankkia ruokaa kotiin, muuten lapset kirkuvat nälästä! Myöhemmin, myöhemmin! Taivas aikanansa! Ensin elämä sitten kuolema!

Kyyhkynen lensi isontuvan luo, missä pieni onneton rouva asui kesää. Rouva istui nyt verannalla ja ompeli käsikoneella; hänen kasvonsa hohtivat valkeina kuin lilja punaisen huopahatun alta, joka unikukan tavoin lepäsi mustilla hiuksilla, jotka olivat mustat kuin suruharso. Hänen piti pienokaiselle neuloa kaunis esiliina valmiiksi juhannusaatoksi; ja lapsi istui hänen jalkojensa juuressa ja leikkeli palaisiksi saamiansa kankaantilkkuja.

-- Miksei isä tule kotiin? kysyi pienokainen.

Sepä juuri oli se vaikea kysymys, johon ei nuori äiti itsekään voinut vastata, todenmukaisesti ei isäkään kulkiessaan vierailla mailla suruineen, joka oli kaksinkerroin niin suuri kuin äidin suru.

Ompelukone kävi huonosti, mutta se pisti ja pisti, niin monta neulanpistosta kuin minkä ihmissydän saattaa sietää ennenkuin sen veret vallan kuiviin vuotavat; ja joka pistos sitoi langan vain lujemmin -- kuinka ihmeellistä!

Äiti, minä tahdon tänään mennä kylään! sanoi pienokainen, ja minä tahdon nähdä auringon, sillä täällä on niin pimeätä.

-- Sinä saat mennä auringon luo iltapäivällä, lapsukaiseni!

Saaren tänpuolisella rannalla korkeiden kallioiden välissä oli nimittäin pimeätä; ja tupa seisoi mustien kuusien keskellä, jotka estivät näköalan, myös meren näkymästä.

-- Ja sitte tahdon minä, että sinä äiti ostat minulle paljon leikkikaluja.

-- Lapsukaiseni, meillä on niin vähän varoja ostoksiin! vastasi äiti ja painoi päänsä syvemmälle vasten rintaa.

Ja se oli totta, sillä varallisuus oli muuttunut puutteeksi; heillä ei ollut palvelijaa kesällä ja äidin täytyi itse tehdä kaikki työt.

Mutta kun hän nyt näki lapsen surulliset kasvonilmeet, nosti hän sen polvelleen.

-- Ota äitiä kaulasta, sanoi hän.

Pienokainen teki niin.

-- Anna äidille suukkonen!

Äiti sai sen pieneltä, puoleksi avoimelta suulta, joka oli kuin linnunpoikasen; ja kun äiti sai katseen näistä pellavansinisistä silmistä, sinisistä kuin pellavankukat, silloin heijastivat hänen kauniit kasvonsa lapsen harmittoman viattomuuden, ja hän näytti itse onnelliselta lapselta päivänpaisteessa.

-- Täällä en laula taivaan valtakunnasta, arveli kyyhkynen, mutta jos minä voin heitä auttaa, niin minä teen sen.

Ja sitte lensi se Päivänkylään, jossa sillä oli toimia. Nyt tuli iltapäivä; pieni rouva otti vasun käsivarrelleen ja tarttui lapsen käteen mennäkseen kylään.

Hän ei koskaan ollut ennen käynyt kylässä, mutta hän tiesi sen olevan auringonlaskun puolella, saaren takana; ja talonpoika oli sanonut, että tiellä oli kuusi aitaa ennenkuin päästiin perille.

Ja niin he menivät.

Ensin tuli eteen kivinen puunjuurien läpiluikertelema polku, niin että pienokaista täytyi kantaa, ja se oli kylläkin raskasta. Lääkäri oli kieltänyt lasta rasittamasta vasenta jalkaansa, sillä se oli niin pehmeä, että se helposti saattoi kasvaa vääräksi.

Nuori äiti oli uupua raskaan taakkansa painosta; ja hikipisarat helmeilivät alas pitkin hänen kasvojansa, sillä metsässä oli lämmintä.

-- Äiti, minua niin janottaa! valitti pieni tyttö.

-- Rakas lapsi, ole kärsivällinen, niin saat vettä, kun pääsemme perille.

Ja hän suuteli pienokaisen kuivia huulia, silloin hymyili lapsi unohtaen janonsa.

Mutta aurinko poltti ja ilma pysyi tyynenä metsässä.

-- Nyt sinä saat koettaa hiukan kävellä, sanoi äiti ja laski lapsen maahan.

-- Äiti, minä olen niin väsynyt! valitti lapsi ja istuutui maahan itkemään.

Mutta maassa kasvoi mitä kauneimpia, rusohohteisia kellokukkasia, jotka tuoksuivat manteleilta, eikä lapsi koskaan ollut nähnyt sellaisia pikku kukkasia; ja sitte se hymyili taas niin, että äidin mieli virkistyi ja hän saattoi jatkaa matkaansa kantaen lasta käsivarrellaan.

Nyt olivat he ensimmäisellä veräjällä, he kulkivat siitä ja asettivat raksen tarkasti paikoilleen.

Silloin kuului huuto kuin äänekäs hirnunta; irtonainen hevonen syöksyi esiin asettuen keskelle tietä ja hirnahti; sen huutoon vastattiin metsästä oikealta ja vasemmalta ylt'ympäri, ja maa kumahti, oksat ratisivat ja kivet paukkuivat. Ja siinä seisoivat he yksinään vapaana telmivän hevoslauman keskellä.

Lapsi kätki kasvonsa äidin rinnalle, ja hänen pikku sydämensä tikutti tuskasta kuin kello.

-- Minä pelkään niin! kuiskasi lapsi.

-- Oi, Jumala taivaassa, auta meitä! rukoili äiti. Silloin kuului pilkkasiiven laulu kuusien sisästä; ja kas, samassa juoksivat hevoset tiehensä eri tahoille; ja taas oli hiljaista.

Niin pääsivät he toiselle veräjälle ja he asettivat raksen paikoilleen.

Siinä oli kesantopelto; ja aurinko paahtoi kuumemmin siellä kuin metsässä. Maakokkareet törröttivät harmaina pitkissä riveissä, mutta eräällä vierteellä huomasivat he kokkareiden äkkiä liikkuvan, ne olivat lammaslauman selkiä, jotka liikkuivat.

Lampaathan ovat kilttiä eläimiä, eritoten karitsat, mutta pässin kanssa ei ole leikkimistä, sillä se on pahankurinen vekara ja se hyökkää niidenkin kimppuun, jotka eivät ole sille mitään pahaa tehneet. Ja nyt tuli se keskelle tietä hyppien yli ojan. Se taivutti päänsä taaksepäin ja kulki takaperin.

-- Äiti, minä pelkään niin, sanoi pienokainen ja hänen sydämensä löi.

-- Oi, armias taivaan jumala, auta meitä, huokasi äiti ja katseli rukoilevasti ylös sinistä holvia kohden.

Ja siinä lepäili perhosen tapaan liihoitteleva pieni leivonen; ja kun se alkoi laulaa, katosi pässi harmaiden kokkareiden sekaan.

Niin tulivat he kolmannelle veräjälle. Nyt maa alkoi alentua; jalat kastuivat ja eteen tuli suo. Mättäät näyttivät pieniltä haudoilta, joilla oli valkoisia kukkasia, villakukkasia tai pumpulikukkasia; ja nyt täytyi pysyä tiellä etteivät vajoisi liejuun. Siellä kasvoi mustia marjoja, jotka olivat myrkyllisiä, ja niitä tahtoi lapsi poimia, mutta ei saanut lupaa siihen, ja sentähden se suuttui, sillä se ei ymmärtänyt, mikä oli myrkyllistä.

Siinä kulkiessa näkyi jotain valkoista leviävän puiden väliin, aurinko peittyi ja heidät saarsi kaamean valkea pimeys, ja se oli hirvittävää.

Valkoisen seasta pistäytyi esiin pää, jossa oli valkoinen tähti ja kaksi kiemuraista sarvea, ja sitte määki se pää. Ja sieltä näkyi useampia päitä, monta, monta, ja ne tulivat yhä lähemmäksi.

-- Äiti, minä pelkään niin, kuiskasi lapsi. Minä pelkään niin.

Äiti astui askeleen sivulle ja vaipui kahden mättään väliin suohon.

-- Oi, jumala, sinä suuri ja armollinen, armahda minua! huusi äiti sielunsa syvyydestä.

Ja nyt kohisi tuuli, väkevä merituuli läpi metsän; puut kumartuivat suuren hengen edessä ja nuori mänty taipui alaspäin, sen latva kuiskasi jotakin hätääntyneen korvaan, ja kun äiti toisella kädellä oli tarttunut erääseen oksaan, ojentautui se ja nosti epätoivoisen naisen suosta.

Sumu oli samassa hälventynyt; ja he seisoivat neljännen veräjän luona. Mutta äiti, joka oli hukannut hattunsa, pyyhki lapsen kyyneliä mustilla hiuksillaan; ja kun pienokainen sille hymyili, silloin loisti äidin sydänraukka; hän unohti kaikki kärsityt vastoinkäymiset, niin että hän sai uusia voimia ehtiäkseen viidennelle veräjälle. Silloin hänen mielensä kirkastui, sillä hän näki punaisia tiilikattoja ja lippuja, ja tienvarrella kasvoi lumipallopensaita ja metsäruusuja kaksittain ikäänkuin ne olisivat pitäneet toinen toisistansa, valkoinen lumipallopensas ja hohtava metsäruusu.

Pienokainen saattoi nyt kävellä; ja hän poimi vasun täyteen kukkasia, joihin Liisa-nuken piti nukkua juhannusyönä nähdäkseen kauniita unia.

Niin kulkivat he leikkien tiensä, taasen huolettomina, sillä heillä oli jälellä vain yksi koivuhaka päästäkseen perille. Nyt nousi tie pienelle mäelle, ja kun he olivat päässeet sen laelle ja kääntyneet oikealle, seisoi sonni tiellä.

Oli mahdotonta paeta, ja murtuneena lankesi äiti polvilleen, asetti lapsen maahan eteensä, taivutti päänsä suojellen lapsen ylitse, niin että pitkä tukka riippui mustana huntuna; ja ojennetuin käsin rukoili hän hiljaisen rukouksen. Hänen otsaltansa tippui tuskanhiki kuten punaiset veripisarat alas maahan.

-- Oi, jumala, rukoili hän; ota henkeni, mutta säästä pienokaisen henki!

Silloin kuuli hän ilmassa siipien suhinaa; ja kun hän katseli ylös, lensi valkoinen kyyhkynen kylää kohden, mutta sonni oli kadonnut. Kun hän katsoi lastaan, istui tämä tien reunalla poimien mansikoita, jotka olivat punaisia kuin veripisarat; ja silloin käsitti hän, mistä ne olivat tulleet.

He kulkivat viimeisestä veräjästä ja vaelsivat kylälle.

Se loisti päivänpaisteessa, vihreän lahden poukamassa, isojen lehmusten ja vaahterien suojassa; ja kummulla näkyi valkoinen kirkko punaisine kellotapulineen; pappila syreenien, postitalo jasmiinien peitossa, puutarhurin talo ison tammen katveessa. Kaikki oli siellä niin valoisata; liput liehuivat leväällään, pienet veneet reunustivat rantoja ja laitureita, kaikesta huomasi, että oli juhannusaatto.

Mutta he eivät kohdanneet yhtä ainoatakaan ihmistä. Nyt piti heidän ensin käydä kauppapuodissa ostoksilla, ja siellä saisi pienokainenkin juodakseen.

Kun he tulivat sinne, oli puoti suljettu.

-- Äiti, minun on niin jano, valitti lapsi.

He menivät postitalolle, se oli suljettu.

-- Äiti, minun on niin nälkä.

Äiti oli vaiti, sillä hän ei ymmärtänyt, miksi puoti arkipäivänä oli suljettu, miksei näkynyt ketään ihmistä.

Hän meni puutarhurille. Siellä oli ovi suljettu, ja iso koira makasi portin edessä.

-- Äiti, minä olen niin väsynyt.

-- Niin minäkin olen, lapsukaiseni, mutta meidän täytyy etsiä vettä juodaksemme.

Ja he kulkivat talosta taloon; mutta kaikkialla olivat ovet suljetut; eikä lapsi voinut kävellä enään, sillä sen pieni jalka oli väsynyt niin että se ontui. Kun äiti näki pienen kauniin vartalon kallistuvan, väsyi hänkin ja asettui istumaan tienvarrelle ottaen lapsen syliinsä. Ja pienokainen nukahti.

Silloin alkoi kyyhkynen laulaa syreenipensaissa; ja se lauloi taivaan valtakunnan ilosta ja maan ikuisesta surusta ja tuskasta.

Mutta äiti katseli nukkuvaa lastaan ja sen pieniä kasvoja; niitä ympäröi valkopitsinen huntu, joka muistutti valkoteräistä liljaa.

Hänellä oli mielestään taivaan valtakunta sylissään.

Mutta lapsi heräsi ja pyysi juomaa.

Äiti oli yhä vaiti.

-- Minä tahdon mennä kotiin, äiti, valitti pienokainen.

-- Samaa, hirveätä tietäkö takaisin? Ei koskaan! Mieluummin menen minä järveen, vastasi äiti.

-- Minä tahdon mennä kotiin!

Äiti nousi. Hän näki etäällä nuorien koivujen pilkoittavan kunnaan takaa; kun hän niitä katseli, alkoivat puut liikkua ja kävellä. Silloin ymmärsi hän, että siellä oli ihmisiä, jotka olivat taittaneet koivunlimoja juhannuslehtimajoja varten; ja hän suuntasi tiensä sinne saadakseen vettä.

Kulkiessaan sinne huomasi hän tiellä pienen tuvan viheriäisen aitauksen sisällä valkoisine veräjineen; ovi oli auki ja näkyi niin ystävällisesti kutsuvan sisään. Hän kulki veräjän kautta ja tuli puutarhaan, missä kasvoi pioonia ja akaleijoja. Nyt huomasi hän, että uutimet oli laskettu ikkunoiden eteen; ja ne olivat kaikki valkoisia. Mutta eräs yliskamarin ikkuna oli auki, ja kahden palsamikukan välistä ojentautui valkoinen käsi viuhtoen valkoisella huivilla ikäänkuin se olisi viuhtonut jollekin pois matkustavalle.

Hän kulki kuistille; korkeassa ruohikossa oli vihannista myrtinoksista ja valkoisista ruusuista solmittu seppele. Mutta se oli liian iso morsiusseppeleeksi.

Hän astui eteiseen ja kysyi, oliko ketään tuvassa.

Kun ei vastausta kuulunut, astui hän tupaan. Lattialla seisoi kokonaisen kukkaismetsän keskellä musta hopeajalkainen ruumiskirstu. Ja kirstussa makasi nuori tyttö morsiuskruunu päässä.

Huoneen seinät olivat mäntylaudoista ja vain öljyvernissalla sivellyt niin, että kaikki oksat näkyivät. Ja soikeissa oksanreijissä näkyivät tummat poikkisahatut oksat kuin silmäterät.

Lapsi huomasi ensin ihmeelliset seinät ja sanoi:

-- Äiti, katsos kuinka monta silmää!

Niin, siellä oli kaikenlaisia silmiä; isoja, kaunopuheisia, vakavia; pieniä, tuikkivia lapsensilmiä, joiden silmäreijät hymyilivät; oli pahoja silmiä, jotka paljastivat liiaksi silmänvalkuaista; avonaisia, valvovia silmiä, jotka katsoivat sydämen syvimpään, ja siellä oli iso, lempeä äidinsilmä, joka katseli rakkaasti kuollutta tyttöä; ja silmästä riippui kirkas, männynpihkainen kyynel, joka laskevan auringon säteissä kimmelsi punaisena ja vihreänä kuin jalokivi.

-- Nukkuuko tyttö? kysyi lapsi, joka nyt huomasi vainajan.

-- Kyllä hän nukkuu.

-- Äiti, onko hän morsian.

-- Kyllä hän on morsian.

Äiti tunsi hänet. Tyttö oli sama, joka piti vihittämän juhannuksena, kun merimies tulisi kotiin, mutta kun merimies kirjoitti voivansa tulla vasta syksyllä, murtui tytön sydän, sillä hän ei tahtonut odottaa syksyyn, jolloin puut pudottivat lehtensä ja myrskyt alkoivat soida. Hän oli kuunnellut kyyhkysen laulua, ja oli ymmärtänyt sitä. Kun nuori äiti nyt lähti, tiesi hän, mihin hän menisi.

Hän asetti luotaan raskaan vasun veräjän ulkopuolelle ja otti lapsen syliinsä; suuntasi askeleensa lähimmälle niitylle, joka eroitti hänet rannasta. Kokonainen kukkaismeri suhisi ja kuiskasi hänen valkean hameensa liepeissä, joka värjäytyi kaikenlaisista siitepölyistä; kimalaiset, mettiset ja perhoset kohottivat siipiään ja lentelivät edellä laulaen yhtenä ainoana kirjavana kultapilvenä. Hän kulki alas rantaan kevein askelin.

Silloin huomasi hän lahdella valkoisen purjeveneen tulevan pingotetuin purjein suoraan laituria kohden, mutta ketään ei näkynyt peräsimessä. Ja hän kahlasi yhä kauemmaksi kylpien kukissa ja kukkaistuoksussa, niin että hänen valkoinen hameensa näytti kukkaissaralta mutta paljon hienovärisemmältä.

Alhaalle rannan piilipuiden väliin seisahtui hän; siellä oli linnunpesä rungon ja oksan välissä; ja kun puu keinui iltatuulessa, kiikutti se kolmea pientä untuvapoikasta, joita pienokainen heti tahtoi taputella.

-- Lapsukaiseni, sanoi äiti; älä koskaan koske linnunpesiin.

Ja juuri kun he seisoivat rantakivillä, laski valkea vene maihin, aivan heidän jalkojensa juureen, mutta veneessä ei ollut ainoatakaan ihmistä.

Silloin otti hän lapsen ja nousi purjeveneeseen. Ja heti kääntyi vene ja lähti lahdesta.

Kun he purjehtivat kirkonniemen ohi, alkoivat kaikki kellot soida, mutta niin reippaasti ja riemukkaasti.

Ja vene liukui lahdesta ja tuli ulapalle, mistä avomeri näkyi.

Pieni tyttö loisti riemusta, siellä vesi oli niin sinistä ja tyyntä; eivätkä he enään kiitäneet veden vaan pellavankukkien ylitse, joita lapsi poimi ojennettuun käteensä. Ja kukat kumartuivat ja nousivat kuin pienet aaltoset kuiskaillen veneen laitaa vastaan. Äärettömänä näkyi pellavapelto leviävän heidän edessään; mutta sitten kietoutuivat he valkeaan sumuun ja kuulivat oikeata aallonloisketta. Mutta sumun päältä kajahti leivosten laulu.

-- Kuinka voivat leivoset laulaa merellä? kysyi pienokainen.

-- Meri on niin vihreä, että leivot luulevat sen niityksi, vastasi äiti. Nyt haihtui taas sumu; taivas oli sininen kuin pellavapelto, ja leivot nousivat ilmoihin.

Silloin saivat he nähdä ulkona meressä vihertävän saaren valkoisine santarantoineen, missä valkeisiin vaatteisiin puetut ihmiset kulkivat käsi kädessä. Ja mailleen menevä aurinko valaisi pilarikäytävän kultaista kattoa, jossa valkeat tulet paloivat pyhien uhrimaljojen alla; ja yli viheriöivän saaren kaareutui ruusunpunainen ja kaislanvihreä sateenkaari.

-- Äiti, mitä se on?

Äiti ei voinut vastata.

-- Onko se taivaan valtakunta, josta kyyhkynen lauloi? Mikä on taivaan valtakunta, äiti?

-- Lapseni, se on paikka, missä kaikki ihmiset ovat ystäviä, vastasi äiti; missä ei ole mitään surua eikä mitään vihaa.

-- Sitten tahdon minä päästä sinne, sanoi lapsi.

-- Niin minäkin tahdon, sanoi väsynyt, hyljätty, kovia kokenut äiti.

Harppu meren pohjalla.

Kerran lojui kivinilkka poikasensa kera syvällä meren pohjalla laivalaiturin vieressä katsellen kuinka eräs poika laittoi kuntoon onkivapaansa onkiakseen.

-- Katsohan tuota! sanoi kivinilkka, niin opit tuntemaan maailman pahuuden ja kavaluuden... Katsohan nyt sen vehkeitä, sillä on piiska kädessä; ja sitte viskaa se veteen siimanpään; tuossa se on!

Sitte tulee lerkku, joka vetää sen alaspäin; tuossa se on; mutta sitte tulee haka, johon on pistetty käärme! Älä ota sitä suuhusi koskaan, sillä silloin sinä joudut kiikkiin! No niin, tyhmät ahvenet ja särjet, ne vain antavat vetää itseänsä nenästä. Nyt sinä tiedät sen!

Mutta nyt alkoi liekometsä simpukoineen ja näkinkenkineen keinua; kuului polsketta ja jyskettä, ja esiin työntyi heidän päittensä yli iso punainen valaskala; sillä oli korkkiruuvin muotoinen pyrstöevä, jolla se työskenteli.

-- Se on höyrylaiva! sanoi vanha kivinilkka. Väistyppäs!

Niin, ja sitte kuului hirveätä melua ylhäältä. Siellä rytisi ja jyskyi, kun kahdessa sekunnissa rakennettiin siltaa laivasta maahan. Mutta vaikeata oli sitä nähdä, sillä siellä ylhäällä puhallettiin nokea ja öljyä.

Sillalla oli jotain raskasta, niin että se parkui, ja muutamat miehet alkoivat laulaa:

-- Hei, käykää kiinni! -- Hei, juu! junttanpoo! -- Hei, yht'aikaa! Hei, juu, junttanpoo! Hei, harvakseen! -- Junttanpoo!

Nyt tapahtui jotakin vallan kuvailematonta. Ensin kuului ikäänkuin kuusikymmentä taalaalaista olisi puhkonut puuta: sitten aukeni veteen kuoppa, joka ulettui pohjaan saakka; ja kolmen kiven välissä seisoi musta kaappi, joka lauloi ja soitti niin, että helisi ja kilisi aivan kivinilkan ja hänen poikansa lähellä, ja he uivat syvyyteen.

Nyt kuului ylhäältä kirkuva ääni:

-- Kolme syltä vettä! Ei se käy päinsä! Antaa sen olla, ei maksa vaivaa kiskoa ylös tätä vanhaa rämppää, sen korjaus maksaisi enemmän kuin minkä väärtti se on.

Vuorimestari puhui, sillä hänen pianiinonsa oli pudonnut veteen.

Sitten oli hiljaista; iso punakala porhalsi tiehensä ruuvievineen, ja sitte oli vielä hiljaisempaa. Mutta kun aurinko oli mennyt mailleen, alkoi tuulla; musta kaappi alhaalla liekometsässä keinui ja jyskyi kiviä vasten; ja joka jysähdyksestä se soinnahti, niin että lähitienoon kalat tulivat uiden katselemaan ja kuuntelemaan.

Ensimmäisenä tuli kivinilkka katselemaan; ja kun se saattoi kuvastella itseään kaapista, sanoi se: "Se on kuvastinkaappi!"

Se oli järkiperäistä puhetta, ja sentähden sanoivat kaikki: "Se on kuvastinkaappi!"

"Sitten tuli tokanpoika ja haisteli perin pohjin kiinnijääneitä kynttilänjalkoja, joiden putkissa oli vielä palamatta jääneitä kynttilänpätkiä. Tämä kelpaisi syötäväksi, sanoi se, jollei vain olisi noita siimanpäitä." Sitte tuli isoturska ja asettui polkimelle; mutta silloin jymisi kaapin sisusta, niin että kaikki kalat pakenivat.

Pitemmälle ei päästy sinä päivänä. Yöksi tuli puolittain myrsky, pelikirstu jyskyi kuin kadunlaskijan juntta aina auringon nousuun saakka. Kun silloin kivinilkka palasi koko seurue mukanaan, oli kaappi siirtynyt sioiltaan.

Haikalan kidan tavoin oli kansi lauvennut, sieltä näkyi niin iso hammasrivi, etteivät he koskaan olleet mokomaa nähneet; mutta joka toinen hammas oli musta. Ja koko kone oli sivultaan paisunut kuin mätikala; laudat koukistuivat, poljin törrötti ylöspäin kuin potkiva jalka; kynttilänjalkojen haarukat puristautuivat kokoon kuin nyrkit. -- Olipas se aika veikele!

-- Se hajoaa! huusi turska ja työnsi ulos toista eväänsä valmiina kääntymään.

-- Se hajoaa! huusivat kaikki.

Ja nyt irtaantuivat laudat, kirstu aukeni, ja nyt saatiin nähdä, miltä se näytti sisältäpäin; sepäs oli kaikkein hauskinta.

-- Se on katiska! Älkää menkö sinne! sanoi kivinilkka.

-- Ne on kangaspuita! sanoi mutakala, joka kutoo pesänsä ja on kutomataitoinen.

-- Se on soraharppu, sanoi ahven, joka tavallisesti pysyttelihe kalkkisoran alla.

Niinpä niin, se oli soraharppu! Mutta sen sisässä oli niin paljon komseita, joita ei ollut sorannostokoneessa. Siellä oli pieniä esineitä, jotka näyttivät valkoisiin villasukkiin käärityiltä varpailta; ja kun ne liikkuivat, niin liikkui koko jalka satoine luurankosormineen; se kulki ja kulki, mutta ei päässyt koskaan paikaltaan.

Olipas se kummallinen koje! Mutta soitto oli tauvonnut, sillä luuranko ei ylettynyt enään kieliin, vaan ne kaartelivat vedessä ikäänkuin ne olisivat nakuttaneet rystöillään päästäkseen sisälle.

Soitto oli loppunut. Mutta silloin tuli rautakalaparvi ja ui aivan kaapin lävitse. Ja kun kalat laahasivat piikkejään yli rautakielien, silloin soittivat ne taas, mutta aivan uudella tavalla, sillä nyt olivat kielet uudestaan viritetyt.

* * * * *

Ruusuisena kesä-iltana heti sen jälkeen istui kaksi lasta, poika ja tyttö laivalaiturilla. He eivät ajatelleet juuri mitään, ehkä hiukan vallattomia kujeita; samassa kuului veden pohjasta hiljaista soittoa, ja he kävivät vakaviksi.

-- Kuuletko?

-- Kuulen. Mitä se on? Siellä soitetaan sävelikköjä.

-- Eipäs, hyttysethän ne surisevat.

-- Eipäs. Merenneito siellä soittaa.