Part 2

Huntuaan yön hämähäkki kutoo yli avaruutten himmeäin. Tähti tähden jälkeen lentää, putoo. Kaikk' on samanlaiset silmissäin!

UNEKSIJAT.

Suur Uneksija parhain kun hylkäs tämän maan, niin meidät suossa harhain hän jätti tarpomaan.

Niin vaikea nyt vuottaa on suurta hetkeään ja valtakuntaan luottaa, ah, näkymättömään.

Siks moni eri teitä on kulkenut jo pois ja pilkannutkin meitä, kuin verivieras ois.

Mut luopioiden luku vaikk' yhä kasvaa vain, niin suuri myöskin suku on meidän, uskovain.

Ei epäilyksen peikot voi meitä käännyttää: jos voimamme on heikot ja murhe näännyttää,

me suojaan vaellamme taas katakombien, ja yössä soihtuinamme on liekit laulujen.

PUISTOKUJA.

Näin usein tuntuu: on kohtalomme kuin pitkä, varjoisa puistotie. Me sitä käymme, ja loputonten se hämäryyksien halki vie.

Ah, joskus kaartuvat lehtiholvit niin vihannoivina yllä pään, ja kevätkiurujen laulu villi siell' yhtyy lähteiden helinään.

Ja joskus keltaiset lehdet lentävät lailla liekkien nääntyväin. Käy kylmä, viiltävä koillistuuli ja pilvet painuvat maata päin.

Mut uupumatta vain eespäin rientää on yhä kaipaus kulkijan, siks kunnes Kuoleman lintu laulaa ja kuultaa kartano Kuoleman.

Yön yhden siellä me levähdämme, pois aamun tullen jo matka on. Ei unen ikuisen kammioihin voi jäädä henkemme rauhaton.

Oi ystäväni, on kohtalomme kuin pitkä, varjoisa puistotie. Me sitä käymme, ja loputonten se hämäryyksien halki vie.