Part 9

Nyt vasta sai Ingvar oikein silmänsä auki. Hänen ympärillään seisoi suuri joukko ihmisiä. Siinä oli kirkkoherran rouva, nimismies, molemmat piispanherrat, Anders Klemm, renki Nils ja paljon, paljon kylän väkeä. Kirkkoherra Larssen oli polvillaan hänen vieressään ja näytti tuimalta:

-- Kukas sinulle piispanristin antoi?

Ingvar rupesi ääneensä itkemään. Nyt hän ymmärsi, että äskeinen oli ollut vain unta ja että ihmiset pappilan pihalla olivat hakeneet piisparistiä. Hän nyyhkytti:

-- En minä tiennyt ... kun se oli keittiön portailla...

-- Jaa, mutta miks'et tuonut sitä sisälle?

-- En minä tiennyt, että se oli piispanristi.

-- Ei pidä torua poikaa, huomautti asessori Ingenbritsen. -- Hän on löytänyt sen ja lapsellisuudessaan ottanut mukaansa.

Kirkkoherra Larssen tyyntyi. Hän ei ollut vielä koskaan elämässään joutunut niin kiusalliseen asemaan: Tromssan piispan risti oli hävinnyt kuin tina tuhkaan. Hän muisti, että se oli jäänyt keittiön portaille heidän hyppiessään rakennuksen ympäri, ja piispa muisti sen myös. Mutta mikä hirveä isku, kun ristiä ei aamulla löydetty mistään. Eikä kukaan muu ollut liikkunut pihalla kuin Lypsy-Mari. Hänet oli otettu lujille, mutta mitäs se oli auttanut. Lypsy-Mari oli itkeä jollottanut, ettei hän piispanrististä välittänyt, -- 'parempi, kun kerran olisi saanut oikein kunnolliset kihlat'. -- Mitä tehdä? Ristiä oli haettu koko kylän väellä ... haettu pihat, haettu vainot, pidetty kotitarkastuskin parissa mökissä ... kaikki turhaan. Silloin oli Lypsy-Mari huomauttanut, että jospa Ingvar olisi ristin löytänyt ja pistänyt taskuunsa, -- tämä kun oli ollut navetassa jo silloin, kun hän, Mari, oli sinne tullut. Koko hakujoukko suoraan Kermikkätunturille ja -- siellä nukkui poika kaikessa rauhassa ison kiven katveessa, piispanristi vatsansa päällä. Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan, kaikkea sitä tapahtuukin!

Abraham Kellonsoittajan joulusaarna

Lapsi on ihmeellinen olento. Sen maailmaantulo saa suuria aikaan.

Se saa ihmiset muuttamaan elämäntapojaan, joihin he jo ovat kasvaneet kiinni pitkien vuosien varrella. Se saa luopumaan tottumuksista -- rakkaista, lihaksi ja vereksi muuttuneista tottumuksista.

Ja jos lapsi sattuu syntymään jouluna ja vielä päällepäätteeksi pappilaan, voi sen maailmaantulo merkitä kerrassaan suurenmoisia muutoksia talon elämässä ja tavoissa.

Voi käydä niin, että papilta on jäänyt joulusaarna pitämättä väkijuomien vuoksi. Se ei ehkä ollut tapahtunut usein, mutta tuona jouluna se teki entistä surullisemman vaikutuksen. Pappi oli jouluaamuna palannut kaupungista juovuksissa, mennyt kamariinsa ja ruvennut siellä jatkamaan tyhjentäen maljan toisensa jälkeen -- yksinään ja pitänyt lopuksi hautajaispuheita kamarinsa huonekaluille. Ne olivat hänen mielestään olleet laivoja, joilla hän kerran oli purjehtinut, ja ne olivat menneet pohjaan kaikki. Mutta sinä joulupyhänä syntyi taloon lapsi, pieni, itkevä lapsi. Se sai muutoksen aikaan. Pappi kuuli lapsen itkun omaan huoneeseensa, ja hänen humaltuneissa aivoissaan muuttui tuo itku hätähuudoksi hänen haaksirikkoon joutuneen elämänsä vuoksi. Siitä joulusta alkaen ei pappi enää milloinkaan laiminlyö pyhän virkansa velvollisuuksia väkijuomien vuoksi -- ei vaikkapa hän sattuisi olemaan itse Lappean pappi Klemet Larssen. Hän hoitaa virkansa nuhteettomasti siitä lähtien, ja siitä hän saa kiittää pikkuista poikaa, joka syntyi joulupäivänä Lappean pappilaan. Mutta täysin raitista hänestä ei silti vielä tule, ei, -- muuten hän ei olisikaan Klemet Larssen, entinen merilaivan kapteeni. Ei, hän ottaa kyllä ryypyn vielä senkin joulun jälkeen, mutta taidolla, suurella taidolla.

Niin -- lapsi on ihmeellinen olento, varsinkin jouluna syntynyt. Paljon se saa aikaan, sillä sen valta on suuri. Joulusaarnan keskeytyksen Lappean kirkossa se saa lukea saavutustensa joukkoon -- jo ennen syntymäänsä, sillä saarnaa sattui pitämään itse papin rouva, entinen Bergenin piispan tytär. Ja Abraham Kellonsoittaja saa kiittää lasta siitä, että hänkin kerran sai näyttää papillisia lahjojaan. Sekin tapahtui samassa Lappean kirkossa ja itse joulupäivänä.

Niin -- Lappean pappilassa olikin vuosien varrella tuntunut siltä, että jotakin puuttui. Kirkkoherra Klemet Larssen tiesi sen, ja Ingegerd-rouva tiesi sen myös: heillä ei ollut lasta. Kuinka hän oli sitä toivonut heidän avioliittonsa ensi aikoina -- Ingegerd-rouva -- tuollaista pientä, avutonta olentoa, jolle saisi antaa lämpimän sydämensä koko hellyyden. Oi, hän oli kaivannut lasta yksinäisinä syysiltoina, jolloin hän odotti miestänsä Tromssasta palaavaksi ja pelko ja vavistus sydämessä koetti katseellaan puhkaista pimeyttä Jäämeren yltä. Sellaisina hetkinä hän olisi painanut lasta rintaansa vasten ja kertonut sille sydämensä tuskan, jota hän tunsi Klemetin, rakastetun Klementinsä vuoksi.

Ja sitten -- kun Klemet olisi tullut ja hän, Ingegerd, jo askelista olisi erottanut, missä tilassa hän oli, hän olisi ottanut lapsen syliinsä ja mennyt miestänsä vastaan sanoen: 'Katsohan, Klemet, meidän poikaamme!' Ja Klemet olisi ottanut lapsen syliinsä ja itkenyt sekä pyydellyt lapselta anteeksi kaupunkimatkojaan ja ryyppyretkiään, pyydellyt anteeksi huonoa viranhoitoaan ja kurjaa elämäänsä. Ja se, mitä hän olisi lapselle puhunut, olisi ollut tarkoitettu lapsen äidille. Oi, sen olisi Klemet tehnyt, sillä hän ei ollut koskaan voinut vastustaa lasta, -- Klemet, jolla on niin kultainen sydän.

Samaa oli tuntenut kirkkoherrakin. Hänkin oli usein mietiskellyt samaa asiaa. Kuinka monta kertaa hän olikaan seisonut Tromssassa kirjakaupan ikkunassa ja katsellut lasten leluja. Siinä oli riippunut sellainen mukava vene, pienenpieni, mutta niin ihmeesti samannäköinen kuin _Margareetan_ pelastusvene -- sama, jossa hän oli pelastunut hukkuvasta laivasta. Hän oli seisonut ikkunassa ja katsellut venettä, väliin pitkäänkin, ihmisten kiukutellen kulkiessa ohi. 'Äh, ollapa poika, pikkuinen pojanressu kotona Lappeassa!' -- Niin hän oli ajatellut katsellessaan leikkivenettä, jossa hän vähitellen oli ruvennut näkemään elämänsä vastoinkäymisten vertauskuvan. Juuri samanlainen oli ollut _Margareetankin_ vene. Oh, hän muisti, kuinka hän oli soutanut aliperämiehen kanssa Atlanttia vuorokauden toisensa jälkeen tähystellen laivaa ja muistellen nuorta vaimoaan Bergenin piispankartanossa. Ja lopuksi oli pelastusvene mennyt nurin, aliperämies kadonnut aaltoihin, ja hän yksin, hän -- Klemet Larssen, pelastunut. Ja nyt hänellä ei ollut poikaa, jolle olisi veneen ostanut... Klemet Larssen oli seisonut kirjakaupan ikkunassa ja sielussaan vaikeroinut hukkaanmennyttä elämäänsä.

Mutta maailmassa tapahtuu ihmeitä. Viime piispantarkastuksen jälkeen oli sellainen tapahtunut Lappean pappilassa: kirkkoherra Larssenin rouva odotti lasta. Siitä puhuivat jo kaikki kirkonkylän vaimot. Moni heistä teki asiaa pappilaan vain saadakseen varmuutta kuulemaansa. Ja tervehtiessään kirkkoherran rouvaa he katsoivat häntä keskiruumiin paikkeille. Oh, nuo häpeämättömät, suurisuiset muijat, jotka kyllä ottivat asiasta selvän! Ja nyt sai Lappean pieni kirkonkylä uuden odotuksen aiheen: tyttökö vai poika? Siitä löivät muijat kahvia juodessaan vetoa, ja Klemmin Anetti, suuri, luiseva eukko, joka aina haasteli hirveän leveästi, tokaisi nuuskatessaan: 'Sen minä sanon, ettei pappilan rouva rupea tyttöjä rustaamaan, kun kerran rupeaa. On hän siksi korkeaa lähtöä!'

Pieni kirkonkylä jakaantui eri puolueihin, toisin sanoen: kirkonkylän vaimot. Miesväki ei viitsinyt mokomalla päätänsä vaivata. Se korjaili pyydyksiään, sylki ja sanoi: 'Kun tulee, niin tulee ja sillä hyvä.' Professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja oleskelivat edelleenkin pappilassa. Heidät oli kirkkoherra Larssen pyytänyt kummeiksi.

Vähää ennen joulua lähti kirkkoherra sitten Tromssaan. Kirkkoherran rouva oli varoitellut, että hän vain kauniisti matkustaisi. Larssen oli huitassut kädellään. Kyllä hän tiesi.

Mutta se _Margareetan_ pelastusvenettä muistuttava leikkikalu oli vastoinkäymisen vertauskuva. Ostettuaan sen ja juuri kävellessään katua satamaan päin hän tapasi Kapteeni-Mikon, ja silloin piti tietysti lähteä Mikon laivalle, joka makasi ankkurissa jonkin matkaa kaupungista. Ja arvaamattakin on selvä, mikä seuraus siitä oli: tuli sellainen juhla, ettei Larssen muistanut vuosikausiin sellaista viettäneensä. Tulevalle perilliselle ostettu vene oli kajuutassa kapteenin pöydällä, ja sekös antoi aihetta mitä monipuolisimpiin puheisiin ja maljoihin. Kirkkoherra Larssen kertoi _Margareetasta_ ja pelastusveneistä. Erinomaisessa kunnossa kaikki, mutta niin nopeasti humahti alus pohjaan, ettei ehditty irrottaa kuin osa. Ennentuntematon kari, jolle oli laskettu täysin purjein. Ei löydetty merikartalta isonnuslasillakaan, mutta jopa tiedettiin heti kun _Margareeta_ meni pohjaan, -- tiedettiin kyllä ja selitettiin merikoulussakin Bergenissä. No, kyllähän sitä sen jälkeen oli hyvä selittää, kun hän, Klemet Larssen, oli sen ensin "merkinnyt". Jaa, jaa ... se ei ollut merenkulkukaan niin yksinkertaista kuin moni ehkä ajatteli. Mutta pikku pojasta (Klemet Larssen puhui koko ajan pojasta) vasta merikapteeni tulisi. Totisesti, ja malja sen päälle!

Klemet Larssen ei muistanut, montako maljaa hän sinä päivänä tyhjensi. Hän unohti kaikki siinä suuressa juhlahumussa, minkä Kapteeni-Mikko hänelle valmisti. Lopuksi lyötiin korttia vanhojen merikapteenien tapaan ja katsottiin, tuliko siitä poika vai tyttö. Kortit näyttivät poikaa, aina vain poikaa, ja sekös oli Klemet Larssenista mieleen. Kaupunkiin soudettaessakin hän puhui vain pojasta, siitä pojasta, josta oli tuleva kuuluisampi kapteeni kuin isästään. Hänen elämäntiensä kulkisi vain toisella tapaa: hän ei ainakaan lopettaisi pappina niinkuin isä, joka kerran oli ollut uljain mies merikapteenien illallisilla Lontoossa.

Klemet Larssen hoippui asuntoonsa kädessään kirjakaupasta ostamansa leikkivene, ja hän oli niin tavattoman onnellinen. Hän tarjoutui vastaantulijoille selittämään veneen merkitystä, sillä hän oli niin ylen onnellinen. Mutta tromssalaiset olivat niin epähienoja, etteivät viitsineet kuulla. Klemet Larssen meni siis asuntoonsa ja paneutui nukkumaan asettaen leikkiveneen tuolille sänkynsä viereen. Mutta sitä ennen hän sai talon emännälle, leskirouva Rasmussenille, selittää veneen merkityksen: se oli ollut häntä aina muistuttamassa elämän vastoinkäymisistä ja pettymyksistä, mutta nyt se oli muuttunut ennen aavistamattoman onnen sydäntä sykähdyttäväksi symboliksi. Kyllä rouva Rasmussen ymmärsi, jolla itsellään oli lapsia ja jonka miesvainaja myös oli ollut merikapteeni. Oh, hyvänen aika, joka kerta kun hän näki vintillä Rasmussen-vainajaa kapteeninlakin, hän muisti miestänsä ja samalla turkkuri Lydertiä, joka oli lakin valmistanut. Oh, tuo turkkuri Lydert oli viettänyt monta vuotta Pariisissa muutamassa isossa turkkuriliikkeessä ja saanut sellaisen hienon olemuksen, että se tuntui vuosien takaakin. Ja ranskaakin hän oli puhunut niin että kelpasi tulkiksi kenelle hyvänsä. Oh, niin ne ajat muuttuivat! Siellä olivat molemmat, Rasmussen ja Lydert-mestari tuonen tuvilla. Jaa, jaa rouva Rasmussenille ei ollut elämä ollut leikkiä myöskään, mutta kyllä nyt tuollainen pikkuinen leikkivene oli oikein soma lahja.

Kun Klemet Larssen aamulla heräsi ja huomasi tuolilla sängyn vieressä leikkiveneen, hän häpesi ja pisti sen kiireesti piiloon. Oh, hän oli taitanut hummata eri tavalla edellisen päivän kuluessa. Se sai nyt riittää, sillä joulu oli kynnyksellä ja hänellä oli kiire kotiin. Mutta laivalla, kotimatkalla, hän innostui jälleen ryyppäämään kapteenin kanssa. Hän oli käynyt niin merkillisen hellämieliseksi sen jälkeen kun oli saanut varmuuden isäksitulostaan. Ennen hän ei ollut läheisemmin seurustellut rannikkohöyryjen kapteenien kanssa. He olivat hänen mielestään kovin vähäpätöisiä olentoja. Ei, siihen tarvittiin Tyynen meren tuttavuus, ennenkuin jotakuta voitiin _kapteeniksi_ kutsua. Mutta nyt -- nyt hän oli muuttunut. Rannikkohöyry _Turskan_ kapteeni, punapartainen Jesperdal oli hänen mielestään kerrassaan erinomainen mies. He maistelivat kapteeninhytissä, Klemet Larssen esitti lähempää tuttavuutta, jutteli merimatkoistaan ja haaksirikoistaan. Ainoa meri, jolla hän ei ollut vielä haaksirikkoa tehnyt, olikin Jäämeri. Hahhaa, se oli merkillistä! Mutta -- hän ei ollut Jäämerta purjehtinutkaan koskaan muuna kuin pappina, ja papit tekivät harvoin haaksirikkoja. Malja sen päälle! Oh, se oli mukava matka, vaikka puhalsikin jäätävän kylmästi, niin että laivankansi kiilteli jääkuoren peitossa. Matkustajat olivat vetäytyneet kannen alle, kaikki muut paitsi Klemet Larssen. Hän jutteli kapteeninhytissä ja kilisti. Lopulta hän otti kirjakaupasta ostamansa leikkiveneen turkin povitaskusta, ja silloin sai keskustelu uuden käänteen. Ne lapset, ne lapset! Jesperdalilla oli puoli tusinaa lapsia. Nuorin poika oli kansimiehenä _Turskalla_ ja vanhin koneenkäyttäjänä _Victoria Njansalla_ Keski-Afrikassa. Klemet Larssenin piti oikein kädestä katsella Jesperdalin nuorinta poikaa ja esittää itsensä "sedäksi". Ne lapset, ne lapset ... ja varsinkin pojat! Vai _Victoria Njansalla_! Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Vesi se veti merimiehen lasta, olipa tämä sitten vaikka kuussa. Malja sen päälle! ... niin ... niin ... merimies tulisi hänenkin pojastaan (Klemet Larssen oli aivan varma, että se oli poika), kapteeni, merikapteeni... Joko oli vanha? Herra siunatkoon, ei se vielä ollut vanha eikä nuori ... ei vielä syntynytkään. Mutta syntyisi kun joutuisi, siitä sai Jesperdal olla varma. Hänen vaimonsa -- kai Jesperdal sen tiesi -- oli Bergenin piispan tytär, eikä se suku ollut vielä jättänyt viemättä perille ainoatakaan asiaa, johon oli kerran ryhtynyt.

Klemet Larssen jutteli kapteeni Jesperdalin kanssa vaimostaan ja itki. Siinä oli sitten vaimo! Herra paratkoon, sellaista ei löytynyt koko Ruijasta. Jesperdal sai painaa mieleensä, että piispantyttö oli ottanut kapteeninluokkaisen, joka joi. Olisiko joku toinen ruvennut rähjäämään juopon miehen kanssa pahaisessa Ruijan seurakunnassa? Ei kukaan. Jok'ainoa muu olisi heittänyt ja sylkäissyt: 'pthyi, kissa!' Mutta tämä ei sylkäissyt, vaan sanoi: 'rakas Klemet!' Oliko Jesperdal nähnyt sellaista vaimoa.

Jesperdalin täytyi myöntää, ettei hän ollut. Hänen vaimonsa sanoi hyvin usein 'pthyi, kissa!' -- sanoipa vielä pahempaakin, kun oikein suuttui. Mutta hän ei ollutkaan kuin haudankaivaja Pehrmandin tytär Berlevaagista.

Jaa, jaa kirkollista sukua kuitenkin. Klemet Larssen kilisti ja tunsi olevansa miltei sukulainen kapteeni Jesperdalin kanssa.

Niin kului matka haastellessa ja kilistäessä. Klemet Larssen oli vahvasti juovuksissa, kun hänet Lappean rannassa autettiin veneeseen. Renki Nils souti maihin huulet tiukasti yhteenpuserrettuina. Hän ajatteli kirkonmenoja, sillä nyt oli jouluaamu. Kirkkoherraa oli odotettu koko eilinen päivä. Klemet Larssen istui veneen perässä kädessä Tromssasta ostamansa leikkikalu ja kysyi, miten rouva jaksoi.

Hyvin kuului jaksavan. Oli mennyt kirkkoon juuri kun Nils lähti laivaa vastaan.

Klemet Larssen katseli ällistyneenä renkiään. Kirkkoon --? Niin... nythän taisi olla joulu... Mutta -- mitä ihmettä hänen rouvansa teki kirkossa? Eihän siellä ... tietysti ollut ketään, kun ei pappikaan ollut kotona.

Hän kokosi väsyneenä ajatuksiaan ja kysyi:

-- Mitä se rouva ... kirkossa?

-- Aikoi pitää saarnan, kun ei kirkkoherra tullut ajoissa kotiin.

Nyt vasta Klemet Larssen oikein ällistyi. Pitää saarnan ... totisesti ... hän ei ollut turhaan kehunut Jesperdalille vaimoaan. Sellainen eukko! Lähteä kirkkoon saarnaa pitämään, kun ei hän ollut kotona. Sellainen eukko! Totisesti, hän ei ollut turhaan kehunut vaimoaan Jesperdalille!

Kirkkoherra Larssen katseli kädessään olevaa leikkivenettä ja itki. Renki Nils veteli rantaa kohti huulet tiukasti yhteenpuristettuina.

Mutta kirkossa, lähellä rantaa ei pitänytkään jouluaamusaarnaa Ingegerd-rouva, vaan Abraham Kellonsoittaja. Edellisen oli täytynyt luopua siitä yrityksestä erikoisesta tilastaan johtuvien seurausten vuoksi. Niin -- hän oli kyllä päättänyt puhua, vaikka tiesikin, ettei saarnaaminen kuulunut naiselle. Mutta hänen tuskansa oli ollut niin suuri, ettei hän ollut saattanut jäädä pappilaan, kun kellot alkoivat soida. Ei, hän tiesi kyllä, että lukkari Gunnar olisi voinut lukea tekstin ja pitää rukoukset. Olihan tämä tehnyt sen monta kertaa ennenkin. Mutta hän, Ingegerd-rouva, pelkäsi niin miehensä puolesta, että päätti itse nousta saarnatuoliin pyytämään armoa Klemet-raukalle, joka juuri nyt tarvitsi virkansa, koska hänelle oli syntymässä lapsi. Ja hän oli varma, että seurakuntalaiset olisivat armollisia.

Hän oli kulkenut kirkkoon suorana ja juhlallisena niinkuin aina, kasvoillaan kaikkivoittava lempeys. Hän oli käynyt sydämessään ankaraa taistelua, joka oli nostanut tuskanhien hänen jalomuotoiselle otsalleen. Heittääkö irti, antaako kaiken mennä nyt, kun hänen toiveensa oli täyttymässä? Ei, sitä hän ei saattanut, ei millään. Hänen lapsellaan piti olla isä, jolla oli edessään varma menestys. Hänhän oli näiden viidentoista vuoden kuluessa, jotka he olivat olleet naimisissa, taistellut Klemetin menestymisen puolesta. Oh, hän muisti ajan, jolloin hän oli kamppaillut isänsä, piispa Helgedalin kanssa Klemetistä ja voittanut. Hän oli tehnyt Klemetistä papin kaikkien vastuksien uhalla. Ja näiden kymmenen vuoden aikana, jotka he olivat Lappeassa viettäneet, hän oli taistellut Klemetin viran puolesta sitkeästi, johdonmukaisesti. Kuinka moneen konsistorion virkakirjeeseen hän olikaan omakätisesti vastannut. Oh, niitä oli todella monta. Hän oli aina pyrkinyt tasoittamaan, hän oli kääntänyt pahan hyväksi, sillä hänen sydämessään asui sellainen ihmeellinen voima, joka vaati häntä siihen. Hän oli kerran, nuoruutensa aurinkoisina päivinä antanut sydämensä kapteeninluokkalaiselle, jolla oli syvänsiniset silmät ja kaunis, sointuva ääni. Ja mitä hän kerran oli luvannut, sitä eivät vuodet olleet muuttaneet. Klemetin juopotteleva elämä ei ollut pystynyt hänen rakkauttansa sammuttamaan.

Ja nyt ... nyt oli hänen toiveensa täyttymässä: hän oli saamassa liittolaisen, lapsen, joka auttaisi häntä taistelussa juomahimoa vastaan. Sillä hän tiesi, ettei Klemet kestäisi virkansa menetystä. Silloin hänestä ei koskaan enää tulisi miestä. Silloin hänestä vasta tulisi haaksirikkojentekijä sanan varsinaisessa merkityksessä. Entiset haaksirikot eivät olisi mitään sen rinnalla, joka seuraisi viranmenetystä. Ja eikö hän ollut antanut isävainajalle lupausta? Oh, hän muisti sen päivän. Se päivä oli sitova hänen elämässään.

Hän oli kulkenut kirkkoon suorana, juhlallisena, kasvoillaan kaikkivoittava lempeys. Hän oli ollut kuin Debora, joka kävi kanaanilaisia vastaan, ja liittolaisena oli häntä seurannut Abraham Kellonsoittaja.

Siitä tuli merkillinen joulu -- joulu, jonka lappealaiset muistivat vuosia jälkeenkinpäin. Virren päätyttyä oli saarnatuoliin noussut Ingegerd-rouva, kasvoiltaan kalpeana, mutta juhlallisena ja suorana kuten aina. Seurakunta oli kelpolailla hämmästynyt aluksi. Mutta kun Ingegerd-rouva oli pannut kätensä ristiin ja lausunut: 'Tämä on se päivä, jolloin vallitsee rauha maassa ja ihmisten keskuudessa hyvä tahto', olivat seurakuntalaiset käsittäneet, mihin hän pyrki: -- hän taisteli kirkkoherran puolesta, jonka tiedettiin lähteneen Tromssaan kolme päivää sitten. Ja sen jälkeen hän oli ruvennut puhumaan, ja sitäkös puhetta oli kelvannut kuulla. Hän oli sanonut tietävänsä, ettei saarnatuoli ollut naisia varten. Mutta perustuiko se määräys oikeastaan Raamattuun? Eikö naisprofeetta Hanna esiintynyt Jerusalemin temppelissä kiittämässä ja ylistämässä Jumalaa? Ja eivätkö vaimot pääsiäisaamuna ensimmäisinä rientäneet Vapahtajan haudalle? Oliko Lappean kirkon saarnatuoli pyhempi paikka kuin Vapahtajan hauta? Tuskin. -- Yksinkertaiset kalastajat kuuntelivat henkeään pidättäen. Sellaista saarnaa he eivät olleet koskaan kuulleet. Totisesti! Millä oikeudella naiset estettiin esiintymästä seurakunnan kokouksissa? Eiköhän apostoli Paavali ollutkin vain liian yksipuolinen vaatiessaan vaimon vaikenemaan seurakunnassa? Ketä oli mahdottomampi hillitä kuin Anna-Kreeta-muoria, joka nytkin huudahteli liikutuksissaan lyöden käsiänsä yhteen? Häntä eivät pidättäneet piispat eivätkä papit -- kirkkoherra Larssenkin vain toisinaan, kun sanoi niin kovin jokapäiväisellä äänellä: 'Soh, Anna-Kreeta-muori!' Eiköhän vain ollutkin väärässä Paavali -- se vanhapoika. Lappealaiset tunsivat, että nyt olivat asiat kerrankin oikealla tolalla, ja yksi ja toinen heistä nousi penkistään ruveten puhumaan. Syntyi sellainen liikutus, että sitä oli mahdotonta kuvata. Vaimot juoksentelivat penkistä toiseen anteeksi pyydellen ja anteeksi todistaen, ja kolme eri kyläkunnan miestä saarnasi yhtä aikaa. Peder Jansen, pikkuinen paksu mies seisoi penkissä keskellä kirkkoa vuoroin suorana, vuoroin kyykkysillään ja löi käsivarsiaan yhteen. 'Mikä olen minä tuomitsemaan kirkkoherra Larssenia -- minä, joka olen polttanut kruununmakasiinin Berlevaagissa kostoksi nimismiehelle, kun tämä soimasi minua julkisessa kansankokouksessa!' huusi hän. Ja kääntyen nimismiehen puoleen hän jatkoi: 'Noihin käsiin saa panna kruununraudat ja heti paikalla!' Peder Jansen hyppäsi penkiltä alas ja käveli nimismiehen kanssa ulos kirkosta.

Kun seurakuntalaiset kerran olivat päässeet liikutusten alkuun, oli heitä vaikea keskeyttää. Ingegerd-rouva ei sitä yrittänyt eikä hän ehkä olisi siihen pystynytkään. Hän laskeusi saarnatuolista alas, sillä hän tunsi hetkensä tulleen.

Varsinainen jouluaamusaarnan pito jäi niin ollen Abraham Kellonsoittajan huoleksi.

Hetken kuluttua kuului saarnatuolista voimakas, heleä ääni:

-- Lapsi on meille syntynyt ja poika on meille annettu, jonka hartioilla herraus on. Maan äärten asujat hämmästyvät sinun ihmeitäs. Sinä riemuitat auringon nousun ja laskun maat.

Syntyi uusi riemastuksen puuska. Se ei onneksi kuitenkaan kestänyt kauan, vaan tyyntyi vähitellen. Kuului vain voimakasta nyyhkytystä ja nenänniistäntää. Abraham Kellonsoittajan ääni kaikui heleänä yli pienen kirkon. Se oli niin laulava ja sointuva, että kuulijoiden mieleen tuli väkistikin varhainen, aurinkoinen kesäaamu, jolloin vastanousseen ihmisen sydäntä ilahduttaa kukon kaikuva laulu.

Abraham Kellonsoittaja puhui Betlehemin piltistä ja enkelten laulusta. Hän kuvasi jouluyön pimeyden ja avaruuksia yht'äkkiä valaisevan kirkkauden. Oli ollut niin pimeä, että olisi hyvin saattanut pistää vierustoveria silmään -- ja sitten niin kirkasta, että olisi vaivatta voinut lukea kaikkein tiheintäkin tekstiä. Ja sitten tuli taas tavallinen yö, hiljainen ja lämmin, niinkuin toisinaan syyskuussa syyspyynnille-lähdön aikana. Paimenet kulkivat yli nukkuvien ketojen matalaäänisesti puhellen ja saapuivat talliin, missä Joosef ja Maria asuivat. Ja katso: siellä paloi kynttilänpätkä pölkyn nenässä, ja sen vapisevassa valossa he näkivät Jeesus-lapsen äitinsä sylissä. Ja oli niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin hevosten hengitys.