Part 8

Kärpänen kiipesi taikinavuorta ylös. Ingvarin sopi niin mukavasti sängystään seurata sen liikkeitä. Ei tarvinnut päätäkään nostaa, saattoi katsoa makuultaan vain. Kärpänen pysähtyi vähän väliä maistelemaan. Nyt se oli tunturin puolivälissä. Ihme ja kumma! Taikinavuoressa oli aivan samanlainen tasainen kohta kuin Kermikkätunturissakin. Kärpänen kuljeskeli edestakaisin tasaista kohtaa pysähtyen vähän väliä maistelemaan. Se oli Jebets, pappilan sonnivasikka. Noin sekin kulki edestakaisin nykäisten ruohonkorren sieltä, toisen täältä. Kärpänen lähti kiipeämään ylemmäs. Nyt se pysähtyi pienen töyryn partaalle tutkien sitä joka puolelta. Ei se ei ollut Jebets, se oli renki Nils. Hänkin kiipesi toisinaan kallionkielekkeelle tasaisen paikan yläpuolelle ja huuteli sieltä: hei! hei! -- Kärpänen nousi yhä ylemmäs. Pikku Ingvarin ajatukset menivät hetkeksi sekaisin. Ei ... se ei voinut olla Nilskään. Nils kulki hitaasti ... laahustamalla ... kömpelösti kuin karhu. Kärpänen taas juoksi. Ei ... se ei ollut Nils ... se oli pikemminkin poro, suivakka, jonka hän toisinaan oli nähnyt tunturilla juoksentelemassa. -- Kärpänen pääsi taikinavuoren huipulle. Se pyöri siinä hetkisen edestakaisin ja pyrähti sitten lentoon. Ingvar seurasi sitä silmillään. Tuolla se lensi auringonpaisteessa ... sen siivet kiilsivät kuin merimetsolla. Se olikin merimetso, joka liitelee Jäämeren yllä ohjaten kulkunsa kauas pohjoisessa oleville luodoille...

Ingvar hypähti sängystä kuin ammuttu. Hän oli kuullut ammumista. Jebets-mullikka ynähteli parressaan, ja hän kun oli unohtunut loikomaan vallan.

Ingvar sipaisi housut jalkaansa, sieppasi lakkinsa ja lähti ulos. Pihalla ei liikkunut ketään, ja karjakon kamarin ikkunassakin oli vielä kaihtimet. Klemmin tuvan savutorvesta nousi savu. Ingvar muisti, mistä Klemm oli savutorvensa saanut. Se oli ontto honganrunko, jonka myrsky oli ajanut rantaan viime syksynä. Hän, Ingvar, oli sen löytänyt ja pitänyt sitä lauttanaan ... kunnes Klemm oli sen anastanut häneltä savutorvekseen.

Mutta mikäs siellä kiilsi? -- Ingvar kipaisi keittiön portaiden eteen. Jestas, sellainen ihmeellinen kapine! -- Aivan samannäköinen kuin lautamies Hansenin risti hautuumaalla -- sellainen, jossa oli auringonsäteet keskellä, mutta paljon, paljon pienempi -- ja erivärinen: -- kultainen, niin kiiltävän kultainen -- ja sellaisissa somissa ketjuissa -- niin -- varmaankin kultaisissa.

Pikku Ingvar ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista. Kauneinta, mitä hän muisti nähneensä, oli pappilan joulupuun kultasiipinen enkeli -- mutta se kulta oli vain paperia -- tämä sitä vastoin raskasta kuin rauta.

Hän otti ristin käteensä ja tarkasteli sitä joka puolelta. Ja nyt hänelle valkeni: samanlaisen ristin hän oli nähnyt piispan kaulassa eilen. Oliko se piispanristi?

Pikku Ingvar mietti, mutta ei päässyt selvyyteen. Minkä vuoksi olisi piispa heittänyt ristinsä keittiön portaille? Sitä ei Ingvar voinut käsittää. Piispahan nukkui vieraskamarissa ja hänellä oli ristinsä siellä ... yöpöydällä. Niinhän oli sisäkkö Anna muistellut. Ei -- tämä ei voinut olla piispanristi.

Yht'äkkiä kirkastuivat pikku Ingvarin kasvot: ristin oli enkeli pudottanut hänelle taivaasta. Hänenhän oli tehnytkin mieli sellaista, hän muisti sen nyt. Taivaassa tiedettiin, mitä ihmiset ajattelivat -- ja sitten pudotettiin. Kun Klemmin Anetti oli ajatellut pikkuista lasta, niin jopahan oli pudotettu muutamana aamuna Klemmin perunamaalle sellainen pikkuinen, parkuva käärö. Kyllä taivaassa tiedettiin, mitä ihmiset ajattelivat, ja sitten pudotettiin.

Pikku Ingvar oli nyt aivan varma, että risti oli pudotettu hänelle. Hän pani sen visusti taskuunsa ja käveli navettaan.

Siellä seisoi pappilan karja parsissaan. Vasikkakarsinasta näkyi leveäotsainen sonnivasikan pää ja kaksi tylppää sarvenalkua. Se oli Jebets, Ingvarin lemmikki.

Ingvar meni karsinan luo ja kyhnytteli vasikan otsaa.

-- Eipä Jebets tiedä, mitä Ingvarilla on? Enkeli on pudottanut Ingvarille kultaisen ristin, samanlaisen kuin piispalla. Mitähän se enkeli Jebetsille pudottaa? Mitähän, mitä ... mitähän se enkeli todella Jebetsille pudottaa? Kultaiset sarvet ... koreat, kultaiset sarvet, pikku Jebets, puheli Ingvar vasikalle.

Hän otti esille aarteensa, mutta kuuli samassa askeleita: sieltä tuli Lypsy-Mari. Hän pisti ristin nopeasti taskuunsa. Lypsy-Mari saattaisi sen ottaa, niinkuin oli kerran ottanut Ingvarin löytämän hakaneulan.

Aivan oikein, Lypsy-Mari sieltä tulla kolisteli rainta kädessä.

-- Jaha, jokos se minun isäntärenkini on noussut?

Pikku Ingvaria ujostutti aina, kun Lypsy-Mari puhutteli häntä isäntärengikseen. Hän oli kuullut, että Mari "tykkäsi" Nilsistä, ja häntä ujostutti niin kauheasti.

-- En minä ole isäntärenki, sanoi hän painaen päänsä kallelleen ja hypistellen ainoata housunkannatintaan.

-- Vai et ole. Kuulehan, joko se Nilsin könttyrä on noussut?

Ne olivat niitä Lypsy-Marin lempinimiä. Mutta pikku Ingvar tiesi, että Mari tykkäsi Nilsistä, vaikka hän nimittelikin tätä milloin miksikin. Hän vastasi rauhallisesti:

-- Nukkui se vielä ... Nils.

-- Semmoinen unikeko! Ja toisten pitää heilua vain jo aamuviideltä.

Mari potkaisi jakkaran lehmän kupeelle ja rupesi lypsämään. Se kävi reippaasti, tosin vähän kovakouraisesti, niin että lehmät pakkasivat potkimaan. Mutta silloin läjäytti Lypsy-Mari niitä lautasille, niin että navetta helähti.

Ingvarin olisi kovin tehnyt mieli näyttää Lypsy-Marille ristiä, mutta hän ei uskaltanut. Mari olisi varmasti tahtonut ketjut, eikä hän raskinut niitä antaa. Hän piti siis aarteensa salassa.

Pian oli karja lypsetty. Lypsy-Mari irroitti lehmät kytkyistä, potkaisi navetan oven auki ja ojentaen Ingvarille kepin navetan nurkasta hihkaisi:

-- Hei, piispa, astu virkaasi! Siinä on sinulle seurakunta.

Ingvar otti keppinsä ja työntyi kujalle karjansa perään. Hei vain, nyt hän oli miestäpoikaa! Ulos kujasta vain joka sorkka ja suoraan tutuille laitumille!

Navetan ovelta huusi Lypsy-Mari hänelle jotakin.

-- Ethän sinä, poika, eväättä mene. Siellä on eväsreppu keittiössä.

Pikku Ingvar kipaisi keittiöön. Kultavitjat helisivät taskussa. Hän sai reppunsa ja juoksi karjansa jälkeen.

Hän oli iloinen. Nyt hän sai taas koko päivän olla yksin, ja hän oli mielellään yksin. Hän ajaisi lehmät Jerusaleminjängän laitaan. Siellä kasvoi heinää jängän laiteilla. Siellä pysyisi karja yhdessä kohden ja hänelle jäisi aikaa leikkeihin.

Samassa muisti pikku Ingvar ristin. Hän otti sen varovasti esille. Kas, kuinka se kimalteli kauniisti! Pikku Ingvar ripusti ristin kaulaansa ja oli samassa Tromssan piispa.

Ketju oli hiukan liian pitkä: risti ulottui melkein polviin. Mutta pikku Ingvar ei siitä välittänyt. Hän oli piispa, eivätkä piispat välittäneet pikkuasioista. Niin oli renki Nils sanonut.

Hei vain, hän oli piispa -- ja nuo tuossa, lehmät, olivat pappeja! Hän veisi ne "Konsestooriin". Se oli sellainen ... piispan talon nimi. Sinne oli renki Nils sanonut kirkkoherrankin vietävän, jollei tämä lopettaisi juontiaan.

Jebets-mullikka yritti tiepuoleen, mutta pikku Ingvar ohjasi sen takaisin tielle. Vai sinne ... saraheinää syömään! Ei, Konsestoorissa, Jerusaleminjängän laidassa oli oikeata ruohoa. Sinne kaikki papit!

Hei vain -- hän oli piispa, joka paimensi pappeja! Heluna tuolla edellä oli rovasti, joka kerran oli käynyt Lappeassa kirkkoherran vieraana. Se oli ollut suuri, isovatsainen mies, ja äänikin niin römeä kuin Klemmin torvessa.

Niin ... niin. Kunpa jaksaisi kerran puhaltaa niin voimakkaasti, että saisi äänen Klemmin torvesta. Hän oli kyllä koettanut, mutta ei saanut vielä. Klemmin Jouni sai jo ... mutta hän olikin mikkelistä kahdennellatoista...

Mutta -- mitäpä siitä, jollei saanutkaan ääntä Klemmin torvesta. Veisata hän kyllä osasi. Ja piispat ... nehän eivät soittaneetkaan torvea, vaan veisasivat.

Pikku Ingvarilla oli omatekoinen virsi. Hän oli sepittänyt sen kerran viime syksynä, kun karja märehti Jerusaleminjängän laidassa. Siinä puhuttiin enkeleistä ja hilloista.

Jerusaleminjängällä enkelit hilloja poimii. Tuokaapa enkelit mullekin Jerusaleminjängältä hilloja ropposella...

Sellainen se oli hänen virtensä. Hän lauloi sitä omatekoisella sävelellä, ja se oli hänen mielestään niin tavattoman kaunis. Ihan sitä veisasi kuin kirkossa:

... hiil-loo-jaa roop-poo-seel-laa.

Se oli melkein samanlainen kuin kirkkoherra Larssenin saarnavirsi, jonka lukkari Gunnar vetäisi niin juhlavasti, että Lindnäsin Mari melkein joka kerta itki sitä kuunnellessaan.

Mutta voi sentään, mikä otus se Jebets oli! Nytkin puski Helunan kanssa ja salpasi toisilta tien.

-- Jebets, senkin pässi! Etkö sinä...? Pirkules, aiotko puskea?

Ingvar hotaisi vasikkaa päähän. Siinä touhussa sotkeutui piispanristi hänen jalkainsa väliin. Hän kompastui ja kaatui kyljelleen.

Jebets jäi katsomaan häntä tyhmännäköisenä. Sitten se heitti päätänsä ja laukkasi häntä suorana toisten jälkeen.

Pikku Ingvar kömpi pystyyn. Hänen poskensa hehkuivat. Hän katseli molemmin puolin tietä kuin nähdäkseen, olisiko kukaan kuullut.

Hyvä isä sentään! Hän oli kironnut, kironnut juuri samalla tavalla kuin teki renki Nilskin silloin, kun ei saanut kuolaimia Ruskon suuhun.

Eivät kai piispat saaneet kirota?

Eivät varmaankaan. Taivaassa kyllä kuultiin. Niin oli Lindnäsin Mari sanonut. Siellä kuultiin aivan yhtä hyvin kuin tiedettiinkin mitä ihmiset ajattelivat. Ja varmaan siellä itkettiinkin, kun piispat kirosivat.

Ei ... nyt hän ei kiroaisi koskaan ... ei niin kauan kuin olisi piispana ... eikä sen jälkeenkään!

Pikku Ingvar oli sentään hyvilläänkin. Nyt tiedettiin taivaassa, mitä hän oli ajatellut, ja nyt ei häntä rangaistaisi.

Mutta olipa sääskiä, oli totisesti! Niinkuin pilveä! Ja paarmoja! Kävi sellainen surina että oikein. Paarmat hyökkäsivät lehmien kimppuun, jotka siitä äityneinä lähtivät laukkaamaan. Ingvar taittoi lepikosta lepänoksan ja rupesi sillä huiskimaan.

Ei, hän ei saattanutkaan ajaa lehmiä Jerusaleminjängän laitaan. Siellä ei karja saisi yhtään rauhaa syöpäläisiltä. Hän ajaisi ne Kermikkätunturiin. Se oli lähempänä, ja siellä tuntui aina tuuli jonkin verran.

Pikku Ingvar muutti suuntaa. Hän poikkesi oikeaan ja tuli hetken päästä polkutielle. Sieltä päästiin Kermikkätunturin kuruun ja niin nousemaan ylätasangolle tunturin juurelle.

Ollapa niin monta jalkaa lehmällä kuin kärpäsellä. Kävisi matka paljon joutuisammin. Ja voidapa kulkea aina suoraan ... selkä maahankin päin ... niinkuin kärpänen. Se olisi jotakin.

Pikku Ingvar asteli karjan perässä ja katseli kaulassaan riippuvaa ristiä. Ajatella, että hänellä oli samanlainen risti kuin Tromssan piispalla! Kotona pappilan pirtissä hän ripustaisi sen seinäkellon alle eikä siihen saisi koskea kukaan. Eikä hän lainaisi sitä velimiehille eikä Klemmin Jounille. Puhaltakoon torvea, kun kerran äänenkin sai... Hänellä oli kultainen risti.

Isona hän tekisi ketjuista kellonperät ja panisi ristin riippumaan niihin. Se olisikin toista! Silloin hänen vasta sopisi pitää takkia auki, niinkuin Finn-Paulsenin Arnoldkin piti. Eikä Arnoldilla ollut kellonperissä muuta kuin karhun hammas.

Huhuu! Jopa tultiin Kermikkäkuruun. Täällä niitä kukkia kasvoi: kurjenpolvia, leiniköitä ja juhannuskukkia, joukossa kissankelloja ja valeriaanoja. Pikku Ingvar vaelsi ylpeänä kuin kuningas kukkien keskitse. Hän kuvitteli tulevansa kylään, joka oli kokoontunut piispaa vastaanottamaan. Kas niin ... hatut päästä pois vain!... 'Hyvää päivää, hyvää päivää!'... 'Jumalan terve, Jumalan terve!'... Niin -- tässä se piispa nyt kulkee, hyvät ystävät. 'Jaha, jaha ... siellä on Kriston-Simu, kulkukauppias.' 'Milloin Kristo on kyläään tullut?' 'Onko Kristolla housunkannattimia?' 'Onko ... on ... no, sepä hyvä.' 'Tromssan piispa ostaa, sillä hänellä ei ole kuin puolikas, joka ulottuu yli rinnan ja selän'...

Ingvar oli pysähtynyt pitämään puhetta pitkälle, punapäiselle ohdakkeelle.

Huhuu! Olipa kukkia Kermikkäkurussa, kukkia kaikille Lappean pikkutytöille seppeleiksi. Mutta Tromssan piispa ei nyt viitsinyt ruveta niitä sitomaan, vaikka hän kyllä osasi ja tiesi, kuka sellaisen mielellään olisi ottanut. Ehkä takaisintullessa illalla...

Lehmät nousevat loivaa tunturinrinnettä ylös. Ohoo, jopa ollaankin perillä kohta. Ja täällä rupeaa tuntumaan tuuli ja täältä rupeaa kohta näkymään kirkonkylä.

Pikku Ingvar kiipesi perässä. Hei vain, kohta oltiin perillä! Nyt ... nyt ... hei! Siellä näkyi kirkko ja pappila ... ja pitkä venerivi rannalla. Pappilan pihalla kulki ihmisiä edestakaisin. -- Hakivat jotakin ... mitä lienevät hakeneet.

Pikku Ingvar otti eväsreppunsa esille ja rupesi syömään. Mitähän se Liise nyt oli pannut? Se Liise pisti toisinaan pannukakunkin kappaleen reppuun. Olipa kerran ollut kolme korppuakin. Se Liise oli hyvä ... vaikka olikin toisinaan hermostunut ja tuiski ja räiski... Hän, Ingvar, kantoikin Liiselle ahkerasti puita eikä koskaan laulanut ryöttiä, vaikka renki Nils käski. Sellaisiakin hän oli oppinut, niinkuin esimerkiksi:

Aukaise sinä plikka sinun luhtisi oo-vi...

Mutta ne olivat ryöttiä sellaiset laulut eikä hän ruvennut sellaisia laulamaan, huihai! Eikä se sopinut piispalle... Tromssan piispalle.

Pikku Ingvarilla oli suu täynnä voileipää. Hei vain, täällä istui Tromssan piispa pappeineen Konsestoorissa ja söi. Ja olipa hänellä oikein piispaneväät: kuoripäällisiä perunoita ja merisilliä sekä leipää ... tietysti leipää. Voita ei Liise ollut muistanut mukaan pannakaan. Mutta mitäpä siitä ... eivät piispat voita syöneetkään. Se oli heistä liian jokapäiväistä. Piispat söivät kuoripäällisiä perunoita ja merisilliä ... ja leipää ilman voita. Eivätkä he tarvinneet haarukoita eikä lautasia, ei, he olivat paljon kätevämpiä: he söivät hyppysistään ja nuolaisivat taitavasti sillinrasvan sormenpäistään.

Mutta nyt kinkereitä pitämään! Ei saanut koko päivää syöntiin tuhlata. Hei, nyt alkoivat piispankinkerit Kermikkätunturissa ja luetettavia oli kaikkiaan kahdeksan täyttä ja kaksi rippilukuun pyrkivää.

Pikku Ingvar kokosi eväät laukkuunsa ja hyppäsi pystyyn. Kinkerikunta oli huudettava numeroittain. Niin teki kirkkoherra Larssenkin aina. 'Heinätorppa, numero viisi!' 'Oliko ketään Heinätorpasta?' 'Jaa, jaa ... Lööres Klaavu, vanha kansimies _Tokkimukselta_.' 'Monestiko purjehdit tasaajan yli, vanha Lööres?' 'Vai viisikymmentä kertaa...' 'Mutta eiväthän ne nämä kuulu kinkereihin ... se kun se meillä vanhoilla merikarhuilla tahtoo aina riipaista...' 'Mitä merkitse tällainen kastaminen?... Niinhän se ... niinhän se ... suunnilleen ... "vanha ihminen" jäi pois, Lööres ... katsopa, se "vanha ihminen", joka meissä rikeeraa...' 'Mutta eihän se vanha ole enää nuori ... niin, niin.'

Pikku Ingvar kääntyi vanhan, notkoselkäisen lehmän puoleen. Se oli Jakkerkukka, kuusitoista kertaa kantanut, mutta silti miltei paras lypsäjä koko laumassa. Hän ojensi sauvansa Vakkerkukkaa kohti ja jatkoi:

-- Minkätähden sinut kristityksi kutsutaan? Eikö Maareta-muori muista? Eipä taida Maareta-muori enää nähdä kirjaa viljoa... Vai huonot ovat lasit ... huonotpa näkyvät olevan. Eikö Kriston-Simu enää pidä laseja kaupan?... Luehan nyt sentään jotakin ... 'kaikille yhteisesti'... Kas niin ... kas niin ... meneskenteleehän se vielä. 'Tämä on laki ja profeetat.'

Pikku Ingvar heilautti keppiään kuin vahvistukseksi viimeisille sanoilleen ja kääntyi Jebetsin puoleen:

-- Jaha ... sinä pyrit rippikouluun. Mikä se olikaan nimi?... Jebets? ... vai Jebets ... sehän on kaunis nimi. Ja kenen sinä olitkaan poikia?... Jaa, jaa ... vai sen poikia ... kylläpä isäsi tunsin. Menevätkö ne pikkuprofeetat? Kas niin ... annahan luistaa... 'Se Fannia hakkaa Sakaria Malakia'... Onpa se historia päässä. Tulehan syksyllä pappilaan ... mutta tuo otsatukka pitää leikata pois.

Hyvinhän ne kinkerit luistivat. Pikku Ingvar oli iloinen. Häntä oikein nauratti: -- Jebets oli kuunnellut kuin mikäkin metsäperäläinen, silmät tyhminä päässä. Se oli sellainen jukuripää se Jebets, ettei se ensi kerralla päässyt. Sai käydä yhtä monta vuotta kuin Hattu-Jouni.

Huhuu! Olipa täällä hauska! Aurinko paistoi niin lämpimästi. Se oli polttanut kuumaksi laakakivenkin, jolta Ingvar piti saarnojaan. Ihan poltteli jalkapohjia. -- Mutta kuulutuksen hän ainakin luki:

-- Nyt kun lähtee tamppi,[1] siinä Ruusenkamppi, matkaa Hammerfestiin, sieltä Puutapestiin kirkkoviinin noutoon, nyt kun aikaa joutoon herra Ruusenkampill' hyvää on. Rippipyhä siksi ensi mikkeliksi siirtyy Lappeassa, jollei palaamassa herra Ruusenkamp vain ennen oo.

[1] Tamppi, norj. _damp_ (lyhennys sanasta _dampbaad_) = höyrylaiva.

Hei, siinä se oli kuulutus kirkkoviinistä ja herra Ruusenkampista, joka kerran lähti muka Budapestiin ja houkutteli kirkkoväärtiltä rahoja -- muka kirkkoviinin ostoon, mutta jäikin sille tielle koko mies. Siitä oli joku velikulta tehnyt runon, jota kylän poikaset toisinaan hokivat. Pikku Ingvar muisti paljon kertomuksia herra Ruusnkampista, joka oli ollut niin hienon ja ylhäisen näköinen ja kulkenut valkoisessa kaulahuivissa arkenakin, mutta sellainen veijari, ettei toista koko Ruijassa. Matkusteli milloin amtmannina, milloin vuori-insinöörinä, milloin minäkin, ja petkutti rahat yksinkertaisilta tunturi-ihmisiltä. Oli istunut Trondhjemissakin muutaman kerran, mutta palannut sieltä aina yhtä hienona ja yhtä hymyilevänä Lappeaan, missä oli milloin nimismiehen, milloin kauppiaan palveluksessa -- toisin vuoroin kirjoituspulpetin takana, toisin vuoroin makasiinissa jauhoja punnitsemassa -- viimeksimainitussa toimessakin valkoinen kaulaliina kaulassa ja hansikkaat kädessä. Kunnes oli muutamana päivänä kertonut kirkkoväärtille lähtevänsä Budapestiin ja saanut tältä rahoja kirkkoviinin ostoa varten ja niin hävinnyt.

Huhuu. Kylläpä oli hauskaa. Aurinko paistoi niin raukaisevasti, että ihan uuvutti. Pikku Ingvar haukotteli ja katseli ympärilleen. Siellä hääri yhä ihmisiä pappilan pihalla. Nyt niitä oli piha ihan mustana. -- Mikähän kokous siellä oli? Hohoooi...

Lehmät olivat asettuneet märehtimään. Ingvar laskeusi kiveltä alas ja heittäytyi pitkäkseen sen varjoon asettaen piispanristin vatsansa päälle. Taivaalla purjehti yksinäinen, vaalea pilvenhattara. Pikku Ingvar katseli sitä. Se oli kuin maantien pölyä... Siellä ajeli enkeli kyydillä pitkin Linnunrataa kotiinsa. Hän palasi maan päältä, jossa oli käynyt Jumalan asioilla... Se oli sama enkeli, joka oli pudottanut ristinkin... Nyt se pysäytti ja katseli alas.

Pikku Ingvar pullisti vatsaansa: enkeli sai nähdä, että hänellä oli risti tallessa.

Hei, taas ajoivat. Taivaan maantie pölisi, kyytipoika löi hevosta selkään, enkelillä oli kiire... Sen piti joutua taivaaseen ennen piispantarkastusta...

Pikku Ingvarin silmät painuivat umpeen. Hän näki unta:

Taivaan maantietä ajoi enkeli ja hän, Ingvar, istui enkelin vieressä piispanristi kaulassa. Takana istui kyytipoika, joka muistutti niin ihmeen paljon Klemmin Jounia, mutta ei kuitenkaan ollut Jouni. Hänellä oli pitkä, valkoinen mekko päällä ja lapinlakki päässä. Ja hän hymyili Ingvarille joka kerta, kun tämä katsoi taaksensa. Nyt tunsi Ingvarkin hänet: se oli Patriksenin Niila, joka oli hukkunut kaksi vuotta sitten. Hänen olisi tehnyt niin kovin mieli puhutella Niilaa, mutta ei uskaltanut enkelin vuoksi.

Mentiin huimaavaa vauhtia. Pilvet pöllähtivät tien molemmin puolin kuin vakaiset savupatsaat. Virstantolpat ihan vilahtelivat. Hevosella, joka muistutti pappilan Ruskoa, oli siivet selässä. Se hirnui ja laukkasi niin, että Ingvar oli pelosta pyörtyä. Mutta -- nyt tultiin kievariin. Kievarin isäntä tuli pihalle vastaan. Hän oli vanha, harmaapartainen mies, yllään samanlainen valkoinen mekko kuin Niilallakin. Hän kumarsi enkelille, ja samassa Ingvar tunsi hänet: se oli Peterin Pekka, joka ennen oli pitänyt kievaria Lappeassa.

Pekkakin tunsi Ingvarin. Hän hymyili ja tuli antamaan kättä.

-- Vai täällä se Ingvar matkustaa. Niin, sinustahan on tullutkin piispa, ja nyt on meilläkin kerran piispantarkastus.

Ja Pekka-vaari hymyili niin, että Ingvarin tuli hyvä olla.

-- Mikäs se täällä on kievaria pitäessä, kun on tällaiset hevoset... Näillä pääsee, kun näillä on siivet. Ja matkustavaiset ovat kaikki siivoja, niin tavattoman siivoja ja hiljaisia.

Siinä tuli kyydin vaihdos. Patriksenin Niila jäi kievariin, ja Peterin Pekka lähti itse kuskaamaan enkeliä ja Ingvaria. Nyt ei Ingvar enää malttanut vaieta. Peterin Pekan läsnäolo rauhoitti häntä niin erinomaisesti. Hän kääntyi Niilan puoleen ja kysyi:

-- Mitenkäs täällä menee, Niila?

Niila hymyili samalla tavalla kuin Pekka-vaarikin ja näytti suurta kultarahaa.

-- Tällaisia juomarahoja, sanoi hän vain.

Hei, sitä lähdettiin taas! Peterin Pekka löi hevosta selkään. Sinne jäi kievari ja Patriksenin Niila juomarahoineen. Pekan hevonen oli vielä parempi menemään kuin äskeinen. Se hyppi pilvien läpi sieraimet renkaina ja kiesit heiluivat kuin laiva. Mutta nyt alkoi jyrkkä ylämäki, joka johti niin tavattoman korkealle, että ihan silmiä huikaisi, kun sinne ylös katsoi. Hevonenkin alkoi kulkea käymäjalkaa, ja Peterin Pekka sai aikaa jutteluun:

-- Jaa, jaa ... vai että sinä, Ingvar, tulit meille piispantarkastusta pitämään. No ... täällä ovat nyt kaikki hyviä lukijoita ... niin että mikäpäs se siinä... Eihän tänne ruunankummeja huolita ... huihai.

Ingvar meni ihan kylmäksi. Hänenkö piti taivaan ihmisiä luettaa? -- Hän kääntyi Pekan puoleen ja kysyi:

-- Pitääkö minun Jumalaakin luettaa?

Pekka hymyili omituista taivaallista hymyään:

-- Tietysti ... vai miten se nyt oikeastaan on? Pekka kääntyi kunnioittavasti enkelin puoleen.

-- No ei sitä nyt taida sentään tarvita, vastasi tämä hiukan kärsimättömästi.

Pikku Ingvar katsoi silloin sivulleen ja hän ihan jähmettyi: enkeli, joka istui hänen vieressään, olikin Ruusenkamp.

Pikku Ingvarille tuli tavaton hätä, hän ihan vapisi. Miten oli Ruusenkamp tänne päässyt? Hän tarkasti vierustoveriaan lähemmin. Aivan oikein: valkoisen viitan alta näkyi kulunut hännystakki, ja kaulassa oli nuhraantunut, valkoinen kaulaliina.

Pikku Ingvar ei tiennyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän oli varma, että Ruusenkamp oli vetänyt nenästä näitä taivaan esikartanon asukkaita niinkuin ennen maan ihmisiä. Ja nyt hän oli pyrkimässä taivaaseen. Pikku Ingvar oli niin hätääntynyt, että sydän ihan pakkasi pysähtymään. Ei, Ruusenkamp ei pääsisi perille. Hän, pikku Ingvar, kyllä pitäisi siitä huolen. Jos hänen ei onnistuisi vihjaista Peterin Pekalle, kuka hänen kyydittävänsä oikein oli, sanoisi hän sen Jumalalle taivaan portilla. Sanoisi, ihan varmaan sanoisi! Kertoisi, kuinka Ruusenkamp oli petkuttanut kirkkoväärtiltä rahat ja aikonut muka mennä Budapestiin kirkkoviiniä noutamaan, ja kuinka kirkkoväärti oli surrut itsensä harmaaksi, koska köyhän seurakunnan rahat joutuivat veijarin taskuun. Siellä ... taivaan portilla joutuisi Ruusenkamp kiinni. Häneltä otettaisiin rahat pois ... ja hän, pikku Ingvar, toisi ne tullessaan kirkkoväärtille takaisin...

Tuli vastaan veräjä. Peterin Pekka laskeutui kärryistä mennäkseen veräjää aukaisemaan. Silloin kääntyi Ruusenkamp Ingvarin puoleen ja katsoi tätä hirveän vihaisesti silmiin.

-- Muistakin olla kertomatta, kuka minä olen.

Pikku Ingvar vääntelehti hänen katseensa edessä. Häntä pelotti niin tavattomasti. Mutta samassa hän muisti, minne oltiin menossa, ja hän vastasi rohkeasti:

-- Minä kerron, että sinä veit Lappean viinirahat!

Silloin julmistui herra Ruusenkamp. Hän tarttui Ingvaria käsipuolesta ja puristi niin, että ihan huuto oli päästä ... puristi ja rupesi pudistelemaan niin, ettei hän olisi enää ääntä saanutkaan ... ja huusi:

-- Kukas sinulle piispanristin antoi?

Pikku Ingvar kavahti istumaan. Hänen edessään seisoi ihmisiä, joita hän ei tuntenut. Joku oli polvillaan hänen vieressään ja piteli käsivarresta kiinni. Hän luuli Jumalan lähettäneen hänelle apua ja puhkesi itkemään:

-- Älkää päästäkö Ruusenkamppia... Hän petkutti Lappean viinirahat.

-- Mitä ... sehän hourii koko poika.