Part 7

Piispantarkastuksen päätyttyä istuivat piispanherrat kirkkoherra Larssenin työhuoneessa, Lappean pappilan itäpäässä, mistä on suurenmoinen näköala merelle. Siellä he istuivat totia maistellen -- se kuului asiaan, luonnollisesti. Mutta se, mikä heti olisi pistänyt Lappean pappilan oloihin perehtyneen silmään, oli juomavarojen vähyys: vain pari kolme ryyppyä mieheen korkeintaan näytti piirongin syrjällä seisova konjakkikarahvi sisältävän. On vähän vaikea sanoa, mistä se johtui. Ehkä olisivat professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja osanneet antaa siihen selityksen. He olivat näet edellisellä viikolla istuneet melkein jok'ainoa ilta tässä samassa huoneessa kirkkoherra Larssenin seurassa, tämän vähän väliä kehoittaessa: 'Otetaan pois, veljet! Mitäpä näistä säästelemään.' Ne olivat viimeisiä juomisia, jotka kuuluisa viinamagneetti aikoinaan oli loihtinut päivänvaloon pappilan ympäristöltä, ja niitä oli nautittu hautajaistunnelman vallitessa. Minkävuoksi kirkkoherra Larssen ei ollut tilannut kaupungista uutta, sitä hän ei ollut vierailleen selittänyt. Hän oli vain viimeisen iltaistunnon päätyttyä katsellut konjakkikarahvia yöauringon valoa vasten ja sanonut: 'Siinä on ryyppy hänen kunnianarvoisuudelleen seuralaisineen ja myös meille, veljet.' Näin sanottuaan hän oli katsonut professori Krusenholtzia ja Abraham Kellonsoittajaa kuin mies, joka heittää hyvästit viimeisille talostaan lähteville hautajaisvieraille, ja kohtaloonsa alistuen laskenut karahvin piirongille _Margareetan_ kuvan alle.

Mutta tänä piispantarkastuksen jälkeisenä sunnuntai-iltana tapahtui se ihme, että mieliala kohosi konjakin vähyydestä huolimatta. Vaikuttiko siihen Lapin salaperäinen kesäyö, vai oliko viininjumala kätkenyt inspiraation, innoituksen itävän jyväsen erikoisesti juuri tähän viimeiseen maljaan -- piispanmaljaan -- sitä ei jälkimaailma ole pystynyt ratkaisemaan. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että aamupuoleen yötä, jolloin aurinko jo useita tunteja sitten oli jälleen virkaansa ryhtynyt, valtasi pappilan peräkamarin vieraat yht'äkkiä voimakas lapsellisen ilon tunne, joka puhkesi esiin jänishyppyinä viheriällä nurmikolla valkoisen päärakennuksen ympärillä. Kun tiedämme, että juomavaroja oli vähän, lienee tuo innoitus kuulunut valoisan kesäyön vaikutuksiin -- Lapin ihmeellisen kesäyön, jolloin voi tapahtua ihmeitä kuten ennen Vanhaan Testamentin aikaan.

Niin ... niin. Siellä istuivat Lappean pappilan itäpäässä Tromssan piispa, asessori Ingebriten, notaari Linde sekä vanhat pappilan kantavieraat, professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja, puhumattakaan kirkkoherra Larssenista, joka johti puhetta ja kohotti maljansa piispan kunniaksi. Hän oli niin iloinen, niin sydämellisen iloinen, etteivät professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja muistaneet häntä sellaisena nähneensä koko pappilassa oleskelunsa aikana, -- ei edes silloinkaan, kun leivinuuni oli valmistunut. Niin -- kirkkoherra Larssenilla oli syytäkin olla iloinen, sillä piispa oli lausunut julki tyytyväisyytensä tarkastuksen johdosta. Olihan saarna onnistunut erinomaisesti, seurakunta melkein kokonaisuudessaan ollut läsnä ja rippilapset... niin rippilapsetkin osanneet erinomaisesti, kun otti huomioon kirkkoherra Larssenin oman opetusjärjestelmän. Niin, niin, kuka meni lopulta takaamaan, mikä järjestelmä oli paras. Ehkä se, ja varmasti se, joka antoi parhaat tulokset. Siihen nähden ei Larssenin järjestelmää voinut moittia: lapset olivat osanneet.

Niin -- piispakin oli iloinen -- ja hänelläkin oli syytä siihen. Olihan hän saanut todeta, että merikapteenistakin voi tulla pappi, vieläpä erinomainen pappi. Sitä hän oikeastaan ei ollut koskaan epäillytkään. Tähän ainutlaatuiseen tapaukseen hän vain oli suhtautunut epäillen: että merilaivan kapteeni, joka juoppouden takia on virkansa menettänyt, pannaan papiksi ... niin, nyt hän oli senkin ihmeen nähnyt, että se onnistui, onnistui odottamattoman hyvin. Se riippui henkilöstä, epäilemättä henkilöstä ... ja lahjoista, tietysti.

Piispa oli iloinen toisestakin syystä: olihan Lappeakin nyt tullut tarkastetuksi, Lappea, jossa hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen. Se oli johtunut ennakkoluuloista kirkkoherra Larssenia kohtaan, vaikka hän tosin näiden kymmenen vuoden kuluessa ei ollut kertaakaan saanut aihetta muistutuksiin. Virkalähetykset olivat saapuneet säännöllisesti, vuoroin kirkkoherran, vuoroin hänen rouvansa kirjoittamina. Mutta ne olivat saapuneet -- ja se oli pääasia.

Piispan sydämestä suli tuo kymmenen vuotta kestänyt epäluulo kuin voi auringonpaisteessa. Siihen vaikutti kamarin peräikkunasta aukeneva suurenmoinen näköala: meri, Jäämeri -- valtavana, välkehtivänä se levittäysi siinä hänen mietiskelevälle katseelleen kuin suvaitsevaisuuden suurena symbolina.

Piispa rykäisi ja katsahti kirkkoherra Larsseniin. Hänen sydämessään läikähti lämmin tunne. Kuka hän oli tuomitsemaan toista ihmistä? Jumala yksin oli suuri, niinkuin hänen läikähtelevä merensä tuossa ikkunan alla. Mitä olivat ihmiset? Tomua ja tuhkaa. Mitä oli oikeastaan hänkään, Tromssan piispa, kultaisesta rististään huolimatta -- rististä, joka painoi täsmälleen 10 3/4 luotia ilman ketjua? Ei mitään! Hänkin oli vain heikko, erehtyväinen ihminen, vaikka olikin jumaluusopin ja filosofian tohtori sekä ollut ensimmäisellä sijalla piispanvaalissa. -- Hän rykäisi uudelleen, ja hänen harmaat silmänsä saivat kostean kiillon. Hän tarttui lasiinsa.

-- Terve, Larssen! Sinä olet sentään kelpo mies, niin vanha haaksirikkojentekijä kuin oletkin. Minä juon sinun maljasi ja esitän, että kustut minua tästälähtien Didrikiksi.

Kirkkoherra Larssen vastasi tervehdykseen lämpimästi, huomauttaen, että hänen etunimensä oli jo niin monta kertaa esiintynyt tuomiokapituliin menneissä papereissa, ettei hänen tarvinnut sitä sanoa.

Siitä tuli yleinen veljenmaljojen juonti ja kumarteleminen ihan loppumattomiin. Viimeksi esitti piispa lähempää tuttavuutta Abraham Kellonsoittajallekin lausuen:

-- Sinun nimesi on paikallaan, sillä sinä olet uskon mies senkin puolesta.

Asessori Ingebritsen huomautti, että piispa oli sitä tietysti myös, vaikka hänen nimensä olikin vain Didrik. Asessori Ingebritsenillä oli erikoinen taipumus selittää kaikki vähänkin väärinkäsitystä synnyttävät sanat.

Mieliala kohosi, kuta myöhäisemmäksi yö kului ja kuta välkkyvämmäksi Jäämeri kävi. Huoneessa vallitsi tavaton kuumuus, koska ikkunoita ei käynyt aukipitäminen sääskien vuoksi.

Herrat heittivät senvuoksi takkinsa pois. Ja ihmeellistä! Oli kuin olisi takki ollut jonkinlaisena esteenä ihmisessä asustavalle välittömyyden tunteelle. Ainakin nyt tuli näkyviin, että heti kun istuttiin paitahihasillaan, tultiin herkemmiksi, naiivimmiksi ja saatettiin innostua sellaisestakin, mikä tavallisissa oloissa ei juuri kiinnitä huomiota. Puhe johtui kuin itsestään housunkannattimiin. Piispa valitti, ettei Tromssasta tahtonut saada oikein kunnollisia housunkannattimia: hänen oli täytynyt tilata omansa Kristianiasta. Mutta ne olivatkin sitten uljaat housunkannattimet: soljet niin leveät ja tukevat kuin nuuskarasian kansi ja keskellä upeileva kirjoitus: _For Gentlemen_.

Yksikään läsnäolevista ei ollut koskaan nähnyt sellaisia housunkannattimia, lukuunottamatta professori Krusenholtzia, jolla itsellään oli kerran ollut sellaiset, joiden solkiin oli painettu Afganistanin emiirin kuva. Ne olivat kyllä olleet hyvät -- jo vain, mutta sittenkin hän puolestaan piti tuppivyötä parempana. Mutta nämä piispan olkaimet -- ojaa! ne näyttivät kelpaavan. Professori Krusenholtz tutki niitä asiantuntemuksella ja antoi ne vierustoverilleen. Ne kulkivat kädestä käteen saaden yleisen tunnustuksen osakseen. Asessori Ingebritsen aikoi heti tilata samanlaiset itselleen -- jos vain piispa sen salli. Oojah, piispalla ei ollut mitään sitä vastaan, hän antaisi vielä osoitteenkin. Notaari Linden olisi tehnyt myös mieli samanlaisia, mutta hän ei uskaltanut toivomustaan esittää. Asessori Ingebritsen ei ehkä olisi pitänyt sitä sopivana. Asessorille puhumatta hän taas ei uskaltanut niitä ostaa, hän ei kuitenkaan saisi pidetyksi niitä salassa. Ingebritsen näkisi ne saunassa -- hän, Linde, kun oli saanut luvan käyttää asessorin saunaa -- he kun tavallisesti aina kylpivät yhdessä. Linde päätti siis tyytyä kotitekoisiin housunkannattimiinsa. Ne oli kyllä tehty hänen rouvansa vanhasta alushameesta, jonka hän kerran oli Kristianiasta tuonut tuliaisiksi, mutta kangas oli kestävää, ja se oli pääasia. Notaari Linde oli käytännöllinen mies. -- Muilla läsnäolijoilla oli vain tavalliset tuppivyöt, professori Krusenholtzilla kaikista pisin, hän kun oli tukevin joukosta.

Niin ... niin. Todettiin, että ihmiskunnan kehitys meni eteenpäin. Ei ollut Aatamilla paratiisissa housunkannattimia ... eikä housujakaan. Sehän nyt kyllä tiedettiin -- näin teologiseurassa olletikin. Siirryttiin siis aivankuin itsestään keskustelemaan paratiisista ja ensimmäisistä ihmisistä. Mitähän kieltä he olivat puhuneet? Oliko veli Didrik, piispa, koskaan tullut sitä ajatelleeksi?

Abraham Kellonsoittaja esitti tämän kysymyksen.

Ei ollut Tromssan piispa tullut sitä kysymystä ajatelleeksi. Kielimiehetkään eivät olleet siitä mielipidettään julkituoneet. Mitä Edenin paratiisin paikkaan tuli, oli se yhtä hyvin saattanut sijaita täällä Lappeassa.

Piispa nauroi kyynelet silmissä, ja toiset nauroivat myös. Mutta Klemet Larssen teki naurusta äkkiä lopun.

-- Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! huudahti hän. -- Sitä kysymystä kannattaa vakavasti harkita. Tiedemiehet ovat todistaneet, että nämä pohjoiset maat ovat kerran kuuluneet kuumaan vyöhykkeeseen. Sapperment ... vanhat maakerrostumat ja mammutinluut! Totisesti ... täällä on vallinnut rehevämpi kasvillisuus kuin missään muualla.

Klemet Larssen oli innostunut. Hän mainitsi tunturijärviä, joiden pohjasta oli nostettu suunnattoman paksuja kantoja ... monta herran penikulmaa puurajan pohjoispuolella. Selvä todistus siitä, että Lapissa oli aikoinaan vallinnut lämmin ilmanala.

Keskustelu sai uuden suunnan. Herra ties, mitä Lapissa oli ennen ollut, ja herra ties, mitä täältä nytkin löytyisi, jos tutkittaisiin, perusteellisesti tutkittaisiin. Mutta oliko täällä koskaan toimeenpantu mitään perusteellisempaa tutkimusta. Joo, kiitos ja kunnia ... saapui insinööri Kristianiasta ... vuori-insinööri ... lainasi talosta perunakuokan ja painui tunturiin. Mitä hän sieltä löysi? Kissa! Jonkin kivenmöhkäleen, jossa oli vähän kuparia ja rautamalmia. Ei mitään muuta. Ei ollut äijällä vehkeitä ... oikeita vehkeitä. Ja sitten sardiinilaatikot loppuivat ja sääskiä oli niin turkasen paljon. Ei, hän palasi Kristianiaan ja jätti hallitukselle kertomuksen. Malmia kyllä oli, mutta matalalta ... niin säälittävän matalalta ... paksummissa paikoinkaan ei maa malmikerrosten alla ollut enempää notkolla kuin hevosen selkä. Sen hän tiesi ... vuori-insinööri, sillä hän oli ammattimies. Ja hän oli kulkenut tuntureilla ja muutamilla jängillä. Mutta sitä, mitä Lapin vuoret itse asiassa sisälsivät, hän ei tiennyt, ei aavistanutkaan. Herra varjele! Eikö täällä olisi malmia ... täällä, missä magneettineula tuli hullupäiseksi melkein joka tunturissa ja missä ukkonen iski alas, niin että oli ihan hengenvaara? Hyvät herrat, miksi ei ruvettu todenteolla kaivamaan esille Lappean rikkauksia? Miksi ei muodostettu osakeyhtiöitä? Oh, koko Norjan kauppalaivasto saisi laskettaa tänne jonossa malmia noutamaan.

Mutta sitä ennen pitäisi saada parempi laituri.

-- Kyllähän teidän laivasiltanne on hiukan alkuperäinen, lausui piispa hypistellen rinnallaan riippuvaa kultaista ristiä, jota hän ei ollut heittänyt pois papinkauhtanan mukana.

Sen myönsi Klemet Larssenkin. Mutta se oli Ruijan edustajan syy -- tämä kun ei Kristianissa tehnyt muuta kuin hankki ostajia silliapajilleen. Totisesti, Lappea ei hyötynyt siitä hituistakaan.

Politiikka on aina vaarallinen keskustelunaihe ja uhkaa särkeä suloisen sovinnon. Sen huomasi kirkkoherra Larssenistakin. Hän veti papintakin yllensä ja ryhtyi selittämään Lapin ja varsinkin Lappean tarpeita. Hänestä tuntui, että hän piti esitelmää ministeriössä, ja häntä harmitti, että pääministeri kehtasi kuunnella häntä ylisillään.

Mutta Tromssan piispa huomasi, mikä vaara uhkasi pöytäseuruetta. Hän ei halunnut kuulla Lapin eikä Lappean tarpeista. Hänestä oli Lappea maailman kauneimpia paikkoja, ja hän saattoi jo melkein tosissaan sanoa, että Edenin paratiisi oli kerran sijainnut täällä.

Hän kohotti maljansa ja kääntyen Ruijan edustajan puoleen lausui juhlallisena:

-- Me juomme maljan tulevan Ruijan edustajan Klemet Larssenin menestykseksi ja pyydämme häntä heittämään papintakin yltään.

Ehdotusta kannatettiin yksimielisesti. Klemet Larssen totteli nauraen ja kilisti vieraittensa kanssa.

-- Ja osoittaakseni, että tottelen korkea-arvoisaa esimiestäni, menen vielä pitemmälle ja esitän, että heittäisimme päällyshousutkin pois, sillä täällä on totisesti kuuma kuin saunassa.

Tämäkin ehdotus otettiin mielihyvin vastaan, ja yks'kaks' hypähtelivät kaikki alusvaatteisillaan.

Mutta Tromssan piispa ei olisi ollut piispa, jollei hän tässäkin poikamaisuuden pyörteessä olisi pyrkinyt järjestykseen ja kuriin. Hän jätti piispanristin rinnalleen kuin näkyväiseksi merkiksi, että hän aikoi vielä pelastua vakavuuden ja arvokkuuden lujalle kalliopohjalle -- pelastua itse ja pelastaa toisetkin.

Oi Tromssan piispa! Sinä et tiennyt, mikä lumous on Lapin kesäyössä. Sinä et tiennyt, että sillä, joka kerran elämässään sai onnen tuntea itsensä iloiseksi kuin pieni viisivuotias poikanen, ei saanut olla ulkonaisia arvomerkkejä.

-- Katsokaapa aurinkoa, hyvät herrat, lausui professori Krusenholtz juhlallisena.

Niin ... niin, aurinko oli jo pari kolme tuntia sitten heittänyt hunnun kasvoiltaan ja paistoi nyt säteilevän kirkkaana pilvettömältä yötaivaalta. Jäämeri välkehti hopeassa, laineet lauloivat rantaa vasten, ja linnut olivat virittäneet virtensä Lapin ihmeellisen kesäyön ylistykseksi.

Pieni kirkonkylä nukkui vielä. Aurinko paistoi talojen ristikkopuitteisiin ikkunoihin. Se teki aamukierroksensa pihoilla tarkastellen jokaista esinettä. Se näki Anders Klemmin kuivumaan ripustetun hatun halkopinon päällä. Siihen se oli unohtunut lauantai-illasta. Se näki repeytyneen turpeen kirkonkaton räystäällä. Siitä oli pappilan _Jussi_ pudonnut alas piispantarkastuksen aikana. Sen tuuheavillainen turkki pitkine partoineen oli naulattu kuivumaan pappilan tallin seinään.

Totisesti tämä on lumottu maa, tämä on sadun salaperäinen seutu. Täällä ei enää arvostella eikä luokitella ihmisiä heidän yhteiskunnallisen asemansa mukaan. Täällä ei ole piispoja eikä pappeja, ei professoreita eikä asessoreita. Ne ovat jääneet tuolien selustoille lepäämään takkien ja kauhtanoiden mukana. Täällä on vain ihmisiä, joiden povessa läikehtii ilo, jonka ilmaisutavat tosin eivät sovi tavallisen seuraelämän kaavoihin, mutta niin erinomaisen hyvin tänne, missä aurinko ajelehtii viikkokaudet näkyvissä ja meri laulaa alkuvoimaista lauluaan -- tahi suru, syvä, suloisenkarvas suru, jolle luonnonlapset antautuvat rajattomasti, kokonaan ja joka näyttää heille kuoleman yhtä lumoavan kauniina kuin vihkialttarin.

Sillä eikö tuossa käyskele lukkarin Karen sininen juhlaleninki yllään kohden merenrantaa, avojaloin, kukkaseppele päässä. Näyttääkö hän kuolemaan menevältä? Ei, ei ollenkaan. Hän näyttää päinvastoin paimentytöltä, joka on unohtunut seppelettä sitomaan ja nyt saatuaan seppeleen valmiiksi rientää karjansa jälkeen saavuttaakseen sen. Mutta Lappean pikku talot katselevat sangen murheellisina hänen jälkeensä, sillä ne ovat kuulleet hänen jäähyväissanansa: hän on päättänyt hukuttaa itsensä, koska Finn-Paulsenin Arnold on hylännyt hänet. Eikö Klemmin riihen vinoon vääntynyt oviaukko ole kuin kauhistuneen ihmisen suu, joka tahtoisi huutaa, mutta ei voi. Ja eikö matalaselkäinen, laudankappaleesta veistetty viirisalkokukko Finn-Paulsenin navetan päässä kalahtele hiljaa katsellessaan lukkarin Karenin jälkeen. On kuin sitä puistattaisi vilu: lukkarin Karen on menossa itseään hukuttamaan, koska Finn-Paulsenin Arnold on hylännyt hänet.

Lukkarin Karen pysähtyy kummun laelle, jolta näkyvät pienen kirkonkylän talot. Hän tahtoo vielä kerran nähdä ne, ennenkuin jatkaa matkaansa. Hän on itkenyt, itkenyt koko eilisen iltapäivän kirkonmenojen jälkeen, itkenyt yön yhteen menoon. Nyt hän ei enää itke. Hän on vain kalpea, tavattoman kalpea, ja hänen huulensakin ovat ihan verettömät. Kuinka saattoi Finn-Paulsenin Arnold hylätä hänet, joka rakasti niin syvästi ja oli luottanut Arnoldin lupauksiin?

On hyvä, ettei koti enää näy tänne. Sieltä lähtö oli tehnyt kerrassaan pahaa. Ei tiennyt isä, ei äiti, ei Jens-veli eikä Aada-sisko mitään. Pian he saisivat tietää ... päivällä ... kun hänet löydettäisiin merestä Kermikän huipulla sidottu neilikkaseppele päässä...

Lukkarin Karenilla on enää vain yksi toive: saada istahtaa hetkinen pappilan kuistissa "tyttöjen penkillä", jolla hän rippiluvun aikana oli istunut toisten kylän tyttöjen kanssa Arnoldin istuessa vastapäätä "poikien penkillä". -- Siitä tuntuu nyt kuluneen kokonainen iäisyys...

Oi kuinka elämä on toivottoman surullista!

Lukkarin Karen luo vielä viimeisen katseen kylään ja Finn-Paulsenin viirisalkoon. Sitten hän kääntyy. Siinä levittäytyy hänen eteensä pappilan vainio ja meri, auringonpaisteessa kimalteleva Jäämeri.

Pappilan valkoinen päärakennus vainion takana on ihmeen sievä. Oikein sydäntä ahdistaa sitä katsellessa.

Kuka on hän, joka seisoo tässä kummun laella katsellen läikkyvää, juhlallista merta ja pitkää veneriviä sen autiolla rannalla? Hän on viikinkipäällikön tytär, jonka sulho on sodassa kuollut ja joka nyt on itsekin menossa kuolemaan ... kukkaseppele päässä. Sellaisen kauniin kertomuksen on lukkarin Karen kerran lukenut muutamasta kansakoulunopettajan kertomuskirjasta. Sillä aikaa kun viikinkipäällikkö Halfdan juhlii voittoa tovereineen, hiipii päällikön tytär, kaunis ja kalpea Hildegard ulos, juoksee merenrantaan ja heittäytyy aaltoihin...

Mutta mitä tapahtuu tuolla ... vainion takana olevan pappilan luona, jota ympäröi viheriä nurmikko?

Nurkan takaa pujahtaa esiin valkopukuinen olento, kaulassa kimalteleva kultainen risti. Se hyppää kyykkysillään pitkin seinänvierustaa ... iloisena kuin jänis, joka on lähtenyt aamuateriaansa etsimään. Sitä seuraa toinen ... kolmas ... neljäs ... viides ... kuudes ... kaikki valkeita, tummapäisiä olentoja ... hyppien kyykkysillään rakennuksen seinänviertä pitkin. Viheriällä nurmikolla, tummaa kivijalkaa vasten ne näyttävät jättiläisolennoilta, jotka yht'äkkiä ovat nousseet maasta.

Onko se kuningasjänis poikineen, joka on lähtenyt aamuretkelleen ... sadun salaperäinen suuri kuningasjänis --?

Ei, se on viikinkipäällikkö Halfdan, joka juhlii voittoa tovereineen ... toisten päälliköiden kanssa ... ja on nyt lähtenyt ulos hulluttelemaan. Rannalla on heidän laivastonsa, ja miehistö nukkuu taloissa. Eivät he jaksaneet koko yötä maljojen ääressä viipyä ... ei, nuo suuren luonnon suuret lapset panevat välillä jänishypyntoimeen: kuka jaksaa useamman kerran kiertää rakennuksen levähtämättä. Heistä on niin kaunis tämä aurinkoinen aamu, meri on niin raitis ja viileä, nurmikenttä rakennuksen ympärillä niin viheriä ja pehmyt, etteivät he malttaneet enää istua huoneessa vanhoja sankarilauluja laulamassa, vaan läksivät ulos kilpailemaan, kuka olisi kestävin jänishypyssä. Johtaja edellä he hyppivät rakennuksen ympäri nauraen ja ilakoiden kuin vallattomat pojat ... aikamiehet, partasuu-urhot... Mutta he ovat suuren luonnon suuria lapsia.

Toisella kierroksella pysähtyy johtaja hetkiseksi irroittaakseen kaulastaan johtajamerkkinsä, suuren, kultaisen ristin. Se on tiellä leikissä, ja hän laskee sen keittiön rappusille. Seuraava huomaa tempun ja huutaa jotakin, joka kuulostaa kuin ei olisi lupa pysähtyä. Johtaja tottelee nauraen ja lähtee hyppäämään edelleen. Mutta jo kolmannella kierroksella hän pysähtyy, nousee pystyyn ja sanoo selvällä nykyaikaisnorjalla:

-- Hehhee! En minä jaksa enää ... en, vaikka olisi mikä.

Se ei ollutkaan mikään viikinkipäällikkö Halfdan, vaan Tromssan piispa. Hän oli innostunut hulluttelemaan poikasten lailla ja huohotti nyt hengästyksissään.

-- Hohhoo! Tätäpä olisi saanut olla Kristianian jumaluusopillinen tiedekunta katsomassa. Kesäleikkiä ... laitumella-oloa. Hei, Larssen, sopivat sinä keksitkin päättäjäiset tälle piispantarkastukselle!

Seurue kokoontui nauraen ja huohottaen pääportaiden eteen. Kirkkoherra Larssen oli kiertänyt rakennuksen kuudesti. Hän oli edellä kaikkia muita. Piispa oli keskeyttänyt jo kolmannella kierroksella. Toisten ennätys oli viisi täyttä kierrosta.

Sillä välin oli lukkarin Karen tietämättään lähestynyt heitä. Hänestä oli kaikki näkemänsä ollut kuin unta. Hän oli hetkeksi unohtanut itsemurha-ajatuksenkin. Jänishyppy pappilan päärakennuksen ympärillä oli niin omituisesti vanginnut hänen mielensä. Sehän oli yhtynyt kuin elävä jatko hänen kuumeisiin mielikuviinsa. Mutta nyt hän heräsi todellisuuteen ja huomasi seisovansa ylisillään olevien herrojen keskessä. Siinä oli kirkkoherra Larssen ja Tromssan piispa, asessori ja notaari sekä pappilan vieraat, professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja. Oh, eikö hän tuntenut tuttuja nimikirjaimia kirkkoherra Larssenin alushousujen kauluksessa. Nehän olivat hänen neulomiaan, ja lanka, jonka kirkkoherran rouva oli tuonut, oli ollut niin ilkeän takkuista. -- Hän tahtoi lähteä pois muistaen yht'äkkiä matkansa tarkoituksen. Mutta kirkkoherra Larssen pidätti häntä kädestä eikä päästänyt.

-- Mikä Karenia vaivaa? Mistä sinä tulet?

Lukkarin Karen katsoi kirkkoherraa kauhistunein silmin. Hyvä Jumala, eikö tämä tiedä, millä matkalla hän on? Hyvä Jumala, eikö hän tiedä, että Karen on menossa itseään hukuttamaan Finn-Paulsenin Arnoldin vuoksi?

-- Mikä Karenia vaivaa? Mitä sinulle on tapahtunut, lapsi?

Kirkkoherran ääni soi lempeänä ... yhtä lempeänä kuin kerran rippiluvun aikana hänen puhuessaan ihmiselämän liukkaista poluista.

Lukkarin Karen purskahti itkuun.

-- Tämäpä merkillistä! tässä täytyi olla jotakin.

Nyt rupesi lukkarin Karen puhumaan. Hän kertoi, mitä varten hän oli liikkeellä, kertoi yöstä Kermikkätunturilla ... kertoi neilikkaseppeleestä ja Finn-Paulsenin lupauksista. Ja lopuksi hän vaipui pihanurmikolle polvilleen ja itki katketakseen.

-- Kuule, Larssen, sen pojan pitää naida tämä tyttö. Minä määrään sen.

Se oli piispa, joka niin sanoi, ja hänen äänensä soi ankarana.

-- Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Kaikkien isäsi lukemien saarnojen nimessä minä pidän siitä huolen, lausui kirkkoherra Larssen.

-- Nouse nyt ylös, lapsi, kirkkoherra Larssen pitää asiastasi kyllä huolen. -- Asessori Ingebritsen saa lähteä tyttöä saattamaan.

Hetken kuluttua tuli asessori Ingebritsen vaatteet yllään ulos. Lukkarin Karen seurasi häntä.

Kun he olivat hävinneet kummun taa, kääntyi piispa tovereittensa puoleen ja sanoi:

-- Niin, hyvät herrat, ei ole paratiisia, missä ei ole käärmettä. Tuo vanha historia pitää paikkansa.

Niinpä kyllä. Siihenpä eivät toisetkaan halunneet jatkaa. Tromssan piispa oli vain tuollaisella pikku nykäisyllä pelastautunut vakavuuden ja arvokkuuden lujalle kalliopohjalle ... pelastunut itse ja pelastanut toisetkin.

Pappilan kukko lauloi 'kukkokiekuu!' ja herrat nousivat vakavina päärakennuksen portaita.

Hetken kuluttua nukkui Lappean pappilan itäpää vanhurskaan unta, länsipään noustessa viikon ensimmäistä arkipäivää vastaanottamaan.

Piispanristi

Torppa-Antin Ingvar, Lappean pappilan paimenpoika heräsi. Aurinko paistoi suoraan sänkyyn, jossa Ingvar-poika makasi. Jalkopäässä, ihan Ingvarin sängyssä kiini, oli leipomapöytä. Pöydällä oli möhkäle taikinan jäännöstä viimeisen leipomisen jäljiltä. Se muistutti Ingvarin mielestä Kermikkätunturia.