Part 6

Piispantarkastus

Oli kulunut suunnilleen vuosi leivinuunin vihkimäjuhlasta, ja nyt oltiin heinäkuun alussa. Tromssan piispa olikin peruuttanut tulonsa edellisenä syksynä myrskyisän vuodenajan vuoksi, mutta nyt hän oli ilmoittanut saapuvansa heinäkuun ensimmäiseksi sunnuntaiksi.

Lappean pappilassa vallitsi siis tavaton kiire. Siellä leivottiin ja paistettiin, siellä pestiin ja lakaistiin. Palvelijat juoksivat edestakaisin hiessäpäin ja hehkuvin poskin, sillä ei ollut enää kuin yksi päivä piispan tuloon. Lauantaina hän saapuisi notaareineen laivalla.

Renki Nils oli Torppa-Antin poikien kanssa pystyttämässä kunniaporttia laiturin päähän. Se muodostui kahdesta pitkästä riu'usta, joita yhdisti kaksi yhdensuuntaista poikkiriukua, kaikki koivunlehvillä köynnöstettyinä. Poikkiriukujen väliin muovailtiin rautalangan ja suokanervan avulla kirjoitus: 'Tervetuloa Lappeaan!'

Jo kello kolmelta lauantai-iltapäivänä oli ranta täynnä väkeä. Kapealle laivasillalle ei päästetty muita kuin soittajat, jotka kirkkoherra Larssen oli järjestänyt aivan laiturin päähän selkä merelle päin, koska kääntyminen kapealla sillalla oli perin vaivalloista. Väkijoukko rannalla purki sisuaan valtiopäivämies Jakobsenia kohtaan, kun tämä ei ollut saanut hankituksi kunnollista laivasiltaa Lappeaan, vaikka siitä oli kymmeniä evästyksiä hänelle laitettu. Oliko tuo mikään laivasilta: leveän pukin varassa vain kaksi kapeaa lankkua, joilla liikkuminen kysyi nuorallatanssijan taitoa? Suurella vaivalla oli kunniaporttikin saatu pystyyn. Siinä oli pitänyt olla veneitä ja nuoria, sen seitsemätkin pelit. Mutta nyt se seisoi valmiina ja näytti aika komealta. -- Ei, ensi vaaleissa uhkasivat lappealaiset äänestää kirkkoherra Larssenia. Hän oli mies, jolla oli aloitekykyä. Se nähtiin kaikesta. Kenen muun päähän olisi nyt osannut pälkähtää tällainekin juhlallisuus ja komento: kunniaportti ja soittokunta? Totisesti, ei kenenkään muun kuin kirkkoherra Klemet Larssenin, tuon entisen merilaivan kapteenin.

Väkijoukko aaltoili ja arvosteli. Kirkkoherra Larssenille ja hänen rouvalleen annettiin yksimielinen tunnustus. Siinä oli rouva, jommoista ei ollut toista koko Ruijassa. Omin käsin hän oli poiminut kunniaporttia koristavat suokanervatkin, vaikka olikin Bergenin piispan tytär.

Soittokunta odotteli laiturin päässä huudellen rannalle kokoontuneelle väkijoukolle. Se olisi halunnut mennä sinne muiden joukkoon, mutta kirkkoherra oli ankarasti kieltänyt sitä maalle tulemasta. Piispan laiva saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä, ja siltä varalta heidän oli oltava laiturin päässä aloittaakseen juhlamarssin.

Finn-Paulsenin Arnold, joka johti soittokuntaa, pani kämmenet torvelle suunsa eteen ja huusi:

-- Onko kirkkoherra siellä?

Väkijoukko hoilasi vastaan. Sikäli kuin Finn-Paulsenin Arnold saattoi vastatuulelta erottaa, oli vastus kieltävä.

Hän huusi uudestaan:

-- Menkää käskemään!

Joku lähti juoksemaan pappilaan. Hetken kuluttua kuului rannalta kirkkoherran voimakas ääni:

-- Halloo! Mikä hätänä?

-- Emmekö saa soittaa aikamme kuluksi? huusi Finn-Paulsenin Arnold.

-- Soittakaa vain, mutta pitäkää silmällä laivaa.

Mutta itse asiassa ei Finn-Paulsenin Arnoldin pyyntöön ollut syynä se, ettei aika kulunut. Ei, hänen aikansa kului aina. Mutta hän oli huomannut rannalla helakansiniseen pukeutuneen tytön, joka seisoi paikallaan tuijotellen laiturin päähän. Se oli lukkarin Karen, jonka kanssa hän edellisenä yönä oli kiivennyt Kermikkätunturin laelle. Siellä korkealla kesäyöntaivaan alla hän oli sulkenut tyttösen syliinsä ja luvannut rakkautta niin suurta kuin meri ja niin lujaa kuin kallio, jolla he seisoivat. Siellä oli hän, Finn-Paulsenin Arnold, tanssipaikkojen valtias ja pelimanni, luvannut sellaista jo monelle tytölle ennen, luvannut yhtä lämpimästi kuin lukkarin Karenille. Nyt hän tahtoi soittaa Karenille, soittaa iloisin mielin ja soittaa suruisin mielin, sillä hänen lempensä oli niin hirveän häilyväinen.

Soittokunta, johon kuului kaikkiaan neljä henkeä, valmistautui soittamaan. Anders Klemm, muurari, puhalsi torveensa koettaakseen, olivatko läpät kunnossa. Toiset näppäilivät viulujaan. Hetken kuluttua alkoi laiturin päässä soitto, jonka säveliä tuulenpuuskat kuljettivat rannalla seisovien korviin:

On povessa polttava tuska ja rinnassa riehuva tuli. -- Värihehkuun syksyinen ruska monikirjava, loistava suli.

Niin laaja on suurmeren aapa, niin syvä sen sylkkävä syli. Merimetso kyll' uskaltaapa sen uida pohjaan ja yli.

On lempeni polttava tuska, elo suurmeren aapa ja syli. On lempeni syksyinen ruska, -- miten uskallan suurmeren yli?

Näin soitteli Finn-Paulsenin Arnold laivalaiturin päässä -- soitteli iloisin mielin ja soitteli suruisin mielin. Tuuli kuljetti sävelet maihin ja lukkarin Karen kuunteli niitä kalpein poskin. Oh, hän oli aina tiennyt, että Finn-Paulsenin Arnoldin rakkaus oli kuin syksyn ruskaa, joka hetkisen loistaa värihehkussaan ja sitten sammuu pois. Mutta sittenkin tuntui niin pahalta sydänalassa, kun muisti Kermikkätunturilla-oloa ja Arnoldin lemmekästä puhetta. Hän, raukka, oli pukeutunut siniseen juhlaleninkiinsä Finn-Paulsenin Arnoldin vuoksi.

Nyt huudettiin rannalta, ja joku kylän pojista lähti viilettämään kuin nuoli pappilaan. Soittajat silmäsivät sivulleen: sieltä lasketti piispanlaiva kokka vaahdossa. Samassa kohosi lippu pappilan lipputankoon, ja vene lähti rannasta liikkeelle. Kirkkoherra Larssen siellä soudatti itseään piispaa vastaan.

Rannikkohöyry puski vahvassa aallokossa. Sen ei ollut yrittämistäkään laituriin, sillä sen paino olisi varmasti työntänyt koko sillan kumoon, ja silloin olisi piispan vastaanottajaismarssi jäänyt soittamatta. Senvuoksi täytyi piispan nousta veneeseen ja tulla siinä maihin.

Heti kun piispa oli seurueineen astunut veneeseen, alkoi soittokunta soittaa. Anders Klemm puhalsi posket pullollaan, ja viuluniekat vetivät hartiavoimin. Se oli vanha talkoomarssi, reipas ja repäisevä, ja soittokunta esitti sen kerrassaan suurenmoisesti. Laivan jäähyväisvihellys ei oikein sulautunut sen tahtiin, mutta pian se kuitenkin sai ylivallan jälleen. Piispan veneen lähestyessä laituria kiljuivat viulut vimmatusti ja Anders Klemm puhalsi torvea haljetakseen.

Soitto herätti tietenkin piispan huomion. Hän silmäsi laiturille, ja hänen suunsa vetäytyi hyväntahtoiseen hymyyn.

-- Kovinpa sinä olet juhlallisesti järjestänyt, Larssen, sanoi hän.

Kirkkoherra Larssen kumarsi kohteliaasti hymyillen.

-- Harvinaisemmille vieraille harvinaisemmat menot, sanoi hän ja huusi soittajille:

-- Eteenpäin mars!

Soittokunta lähti varovaisesti marssimaan laituria pitkin pysytellen piispan veneen kohdalla. Soitto raikui reippaana saattaen piispan seurueineen hyvälle tuulelle. Mutta yht'äkkiä lakkasi torven ääni ja soitto katkesi keskellä kiperintä tahtia.

Anders Klemm oli pudonnut mereen.

Iloisuus katosi kuin siivellä pyyhkäisten. Siellä pulikoi Anders Klemm torvineen silmät pullollaan ja ähkien kuin hylje.

Hänet nostettiin veneeseen vettävaluvana ja kurjannäköisenä. Mutta pian muuttui tunnelma taas, kun Larssen komensi:

-- Soitto käymään! Klemm puhaltakoon täältä veneestä.

Eikä siinä auttanut mikään. Piispan vastaväitteistä huolimatta piti Klemmin puhaltaa, ja marssi jatkui. Anders Klemm keinutteli itseään soiton tahdissa veden valuessa virtoina hänen kyynärpäistään.

Niin saavuttiin rantaan. Soittokunta asettui piispainherrain eteen ja lähti talkoomarssia puhaltaen astumaan pappilaa kohti, Anders Klemm mukana, vettävaluvana, tukka pörrössä -- hänen hattunsa kun oli jäänyt mereen. Mutta siihen ei nyt kukaan kiinnittänyt huomiota. Kaikkien katseet seurasivat piispaa, joka pitkänä ja juhlallisena astui notaarin ja asessorin kanssa soittokunnan jäljessä. Vähitellen liittyivät kaikki rannalla olijat mukaan, ja niin noustiin marssin sävelien raikuessa pappilan pihalle.

Mutta siellä vasta juhlallinen näky aukeni lappealaisten silmien eteen. Kirkkoherran rouva oli portailla vastassa yllään hienonhieno silkkileninki ja tukkalaite sellaisena kuin joskus näkee kuvissa. Hän teki niin ylhäisen vaikutuksen, että seurakuntalaisten joukosta kuului ihmetyksen sorinaa. Ja sitten kun hän niiasi ... niiasi ja kumarsi yhtä aikaa, niin syvään ja juhlallisesti, että Seeballa -- Patriksenin Batseeballa -- meni kieli ihan paksuksi suussa pelkästä jännityksestä. Oh, ei ollut kummempaa nähty! Sellainen niiaus, että ... oi hyvänen! Mutta sen oli kirkkoherran rouva tehnytkin vain kerran ennen elämässään ... silloin, kun hän nuorena tyttönä oli tervehtinyt Ruotsin kuinkaan poikaa Bergenin torilla ja ojentanut hänelle kukkia kaupungin puolesta. Ja nyt toisen kerran ... monen monituisen vuoden päästä. Mutta -- yhtä kaikki ... se meni yhtä loistavasti.

Joku kylänpojista toi Anders Klemmin hatun. Se oli saatu pelastetuksi aivan viime nipukassa. Ja nyt vasta huomasivat ihmiset, että muurariparka oli ihan märkä. Muutamat kylän nuorista miehistä menivät esittämään, että hän lähtisi kuivaamaan itseään kunnantuvalle, joka oli ihan pappilan naapurissa. Anders Klemm suostui siihen, ja nuoret miehet, Finn-Paulsenin Arnold etunenässä, tarttuivat häneen kiinni ja kantoivat hänet riemusaatossa kunnantuvalle. He tunsivat itsensä yht'äkkiä niin kummallisen iloisiksi. Mikä siihen oikein oli syynä, sitä he eivät tienneet. Mutta heitä jokaista oli erikoisesti liikuttanut kirkkoherran rouvan niiaus. Heillä oli jokaiselle mielitiettynsä, puhumattakaan Finn-Paulsenin Arnoldista, joka pappilan pihalla oli koko ajan vilkuttanut silmää Patriksenin Seeballe. Hän se pitikin suurinta ääntä Anders Klemmiä kannettaessa, lauloi ja nauroi, niin että kylä raikui.

Sunnuntai-aamuna oli koko Lappean seurakunta jalkeilla. Jokainen, joka suinkin kynnelle kykeni, halusi päästä kirkkoon. Olihan piispantarkastus Lappeassa siksi harvinainen tapaus, ettei sitä kannattanut lyödä laimin. Ja sitäpaitsi halusi yksi ja toinen ulkokyläläinenkin nähdä kirkkoherran rouvan juhlapuvussa. Oh, hän -- tuo Ingegerd Larssen oli niin vaatimaton ihminen, ettei hän komeuttaan näyttänyt juuri koskaan, ei edes suurimpina rippipyhinäkään, vaikka hänellä kyllä tiedettiin olevan paljon ja kauniita pukuja. Vai eikö Lappean seurakunta olisi tiennyt, mitä heidän pappinsa rouva omisti. Oh, hyvänen aika, kyllä vain! Jokainen sisäkkö, joka näiden kymmenen vuoden kuluessa oli pappilassa palvellut, oli siitä kertonut. Ja lappealaiset osasivat sellaiseen kyllä suhtautua oikein. He siis tunsivat sangen tarkkaan senkin puvun, joka kirkkoherran rouvalla oli edellisenä iltana ollut yllään. Tiedettiin sen hakasien lukumäärä ja sen helmalaskoksien laajuus. Oh, hyvänen, eikö olisi tiedetty, kun Patriksenin Seeba oli kerran rouvan ollessa kirkkoherran kanssa pitäjällä kaksi tuntia pitänyt pukua käsivarrellaan ja -- hs! koettanutkin -- vaikka sitä ei kyllä moni tiennyt. Tunnettiin siis hyvin, minkänäköinen puku oli, vaikka eivät kaikki olleetkaan nähneet kirkkoherranrouvaa siinä. Mutta sanomattakin oli selvää, että komealta hänen piti näyttää, koskapa Patriksenin Seebakin oli ollut kuin mikäkin riikinprinsessa puettuaan sen ylleen. Niin ainakin vakuutti lukkarin Aada, eikä hän valehdellut koskaan. -- Ulkokyläläiset odottivat siis jännityksellä jumalanpalveluksen alkua.

Kirkko täyttyi viimeistä penkkiä myöten. Tuskin koskaan oli saarnatuolin kyljessä oleva pyhä Kristofer nähnyt niin paljon väkeä yhdellä kertaa Lappean kirkossa. Siellä oli ihmisiä melkein joka talosta, Niemestäkin, josta ei käyty kirkossa koskaan, talonisäntä kun oli tunnettu juonittelija, joka ei olisi millään halunnut maksaa papinsaatavia vedoten muka siihen, että hän oli maksanut papin joka kerta kun oli tätä tarvinnutkin. Sieltäkin oli nyt tultu. Lappealaisista oli hauskaa nähdä niin paljon väkeä yhtä aikaa koolla. He tekivät sen havainnon, että maailmassa oli vielä kansaa, kun se yhtenä miehenä kokoontui. He nyökyttelivät toisilleen ja puhua sipittivät keskenään.

Täsmälleen kello kymmeneltä saapuivat tarkastusmiehet kirkkoherra Larssenin kanssa, ja toimitus alkoi.

Lukkari Gunnar veisaili niinkuin ennenkin. Ei hän näyttänyt juuri erikoisesti hätäilevän, vaikka olikin edellisenä päivänä särkenyt silmälasinsa ja saanut lainaksi peräti sopimattomat Torppa-Antin äidiltä. Mutta ei hän sittenkään suuresti erehtynyt, veisasi vain kirkkoherran saarnavirren hiukan väärin:

Vaan koska tämä työs on _raskas_, Herra, omas...

sen sijaan että olisi pitänyt veisata: _rakas_. Mutta sattuikohan sekään sentään niin vallan vinoon, sillä raskastahan se sielunpaimenen virka oli, kun sitä oikein ajatteli.

Mutta kirkkoherra Larssen ei tuntunut ottavan asiaa kovinkaan raskaasti, koskapa melkein hymyili saarnatuoliin noustessaan. Mutta hän oli kertakaikkiaan sellainen iloinen mies, tämä Klemet Larssen, entinen merilaivan kapteeni ja haaksirikkojentekijä. Saipa nähdä, miten hän nyt meni maihin, kun oli itse Tromssan piispa kuulemassa.

Hyvin tuntui menevän. Jo heti johdanto oli varma. 'Jumala on kyllä armollinen ja laupias, mutta mitäs me, suuret syntiset.' Se oli totinen sana niin puolelta kuin toiseltakin. Hohhoo, siihen ei ollut kellään mitään muistuttamista. Kuta etemmäs kirkkoherra saarnassaan ehti, sitä varmemmin hän puhui. Selitti Jumalan armon juuri tarkkaan ja maalasi syntisen ihmisen prikulleen. Sellainen se juuri oli kuin kirkkoherra Larssen selitti: syntisäkki, ei sen enempää eikä vähempää. Kyllä hän, Klemet Larssen, sen tiesi, entinen merilaivan kapteeni ja haaksirikkojentekijä.

Mutta rakkaus oli sittenkin kaikkein suurin. Oli, herra paratkoon. Jo kahden ihmisen välisessä elämässä tuli sen voima näkyviin. Olivatko rakkaat lappealaiset nähneet sen ihmeitätekeviä ominaisuuksia? Rakkaus kärsi puutteita ja heikkouksia. Rakkaus antoi anteeksi kerta toisensa jälkeen. Rakkaus korjasi ja paransi. Se tuli näkyviin seurakunnan ja papinkin keskinäisissä suhteissa. Pappi antoi seurakunnalleen anteeksi sata denaaria, ja seurakunta papilleen kymmenentuhatta leiviskää.

Seurakuntalaiset katsoivat saarnatuoliin ja katsoivat piispanpenkkiin. Kai Tromssan piispa kuuli, mitä heidän pappinsa sanoi. Parempaa pappia kuin Klemet Larssen he eivät kaivanneet.

Kirkkoherran rouva istui pää rinnalle painuneen ja pyyhki silmiään.

Kuka oli tämä pitsiröyhelöinen, sulkahattuinen nainen hieno silkkileninki yllään -- leninki, jossa oli seitsemänkymmentä hakasta, yhtä vaille? Oliko se kirkkoherranrouva vai oliko se taivaan enkeli? Lappealaisista tuntui niin hyvältä ajatella, että se oli taivaan enkeli. Joustavankaareva kaula, joka kannatti surunvoittoiseen asentoon painunutta päätä. Sellainen oli enkelin pää virsikirjan viimeisellä sivulla. Ei sillä tosin ollut sulkahattua eikä pitsiröyhelöä. Mutta mitäs siitä ... ne saattoivat sopia myös taivaalliselle olennolle.

Naisten penkistä kuului nyyhkytystä. He katselivat kyynelsilmin edessään istuvaa papinrouvaa. Niin ystävällinen ja alhainen ihminen, vaikka olikin korkeaa lähtöä ... Bergenin piispan tytär. Ja istui täällä heidän, kalastajamuijien parissa jok'ikinen sunnuntai sekä tervehti niin ystävällisesti jumalanpalveluksen jälkeen kirkkomäellä. 'Hyvää päivää, Lindnäsin Mari! Miten Mari on jaksanut kehrätä viime viikolla?' tai 'Hyvää päivää, Guttormin Kaisa! Onko Ola kirjoittanut äkseerinkipaikasta?' -- Sellainen alhainen, herttainen ihminen ... juuri kuin Jumalan enkeli. Naiset pyyhkivät silmiään. Koskaan ei kirkkoherra Larssen ollut puhunut niin voimallisesti.

Todellakin, todellakin, rakkaus oli suurin. Sen ymmärsivät lappealaiset tänä sunnuntaina niin ihmeen hyvin. Sen ymmärsi Finn-Paulsenin Arnoldkin, joka istui lehterillä ja katseli vasemmalla puolella allaan näkyvää kiharaista tytönpäätä. Siellä istui Patriksenin Seeba, tuo keikaileva tytönheilakka, joka halusi pukeutua tämän maailman suurten tapaan. Mutta hänen vieressään istui sinipukuinen lukkarin Karen pää penkkiin painuneena ja itki. Se oli Arnoldista vähän ikävää nähdä. Oh, ne tyttölapset, ne olivat niin herkkiä! Niihin koski papin saarnakin, että ihan itkeä täytyi.

Mutta nyt tapahtui jotakin. Pappilan _Jussi_, keituri, oli jumalanpalveluksen aikana kiivennyt kirkonkatolle. Sekin tahtoi jollakin tavoin ottaa osaa piispantarkastukseen. Se oli kiivennyt kirkonkatolle syömään heinää, jota siellä kasvoi kyynärän korkuisena. Kirkkoherra Larssen oli kyllä nähnyt tuon tempun saarnatuolista. Häntä oli hiukan hermostuttanut kirkonkatolta kuuluva rapina. Pitikin _Jussin_ osata leikkiin juuri parhaaseen aikaan! Hän oli odottanut, milloin keituri laskeutuisi alas, mutta _Jussia_ ei vain kuulunut. Se kulki katolla edestakaisin, ja sen tiu'un kilinä kuului selvästi kirkkoon. Seurakuntalaiset olivat siihen niin tottuneet, ettei se häirinnyt heidän kirkkotunnelmaansa. Mutta kirkkoherra Larssenia se häiritsi. Hän toivoi keiturin hengessään sinne, missä pippuri kasvoi. Kunnes hänen toiveensa äkkiä toteutui: _Jussin_ jalka livetti ja se tulla moksahti katolta alas niin että humahti. Seuraus oli sangen luonnollinen: keituri makasi hengetönnä kalliolla kirkonseinän vieressä. Kirkkoherra Larsseniin vaikutti tapaus kerrassaan vapauttavasti. Hän keskeytti saarnansa ja kääntyen edessään istuvan Abraham Kellonsoittajan puoleen lausui tyynesti:

-- Ehkä Abraham Kellonsoittaja sen korjaa.

Tämä nyökäytti päätänsä, ja kirkkoherra Larssen jatkoi saarnaansa.

Keiturin putoaminen ja sen aiheuttama välikohtaus eivät saaneet minkäänlaista häiriötä aikaan. Kuorissa istuva piispa vain vaihtoi pari sanaa notaarinsa kanssa. Siinä kaikki. Muut istuivat rauhassa ja kuuntelivat saarnan loppuun.

Saarnan päätyttyä julistettiin neljännestunnin väliaika. Sen jälkeen alkaisi piispantutkinto.

Seurakuntalaiset kävivät ulkona kuollutta keituria katsomassa. Se oli suuri ja lihava. Anders Klemm, jolla oli vanhimman poikansa olkihattu päässä, väitteli Klas Patriksenin kanssa, kuinka monta naulaa "kuuta" keiturista saataisiin.

-- Ei tule enemmän kuin kolme naulaa.

-- Tule ... viisi ... varallakin!

Anders Klemm kääntyi ympärillä-olijain puoleen kuin pyytääkseen vahvistusta väitteelleen, kun samassa suntio ilmaantui kirkonrappusille.

-- Piispantutkinto alkaa.

Mentiin takaisin kirkkoon. Siellä seisoivat jo rippilapset kuorissa kirkkoherra Larssenin ympärillä.

Klemet Larssen katseli oppilaitaan ja hymyili tyytyväisenä. Siinä oli parhaiten edustettuna hänen viimevuotinen luokkansa, joka oli ollut melko hyvä. Hän aloitti siis rohkeasti:

-- Missä asui Jaakob poikinensa?

-- Lappeassa, kuului yksiääninen vastaus.

-- Minne hän lähetti heidät jauhonnountiin?

-- Jyykeään.

-- Millä Jaakobin pojat lähtivät matkaan?

-- Poroilla.

Piispa oli vallan hämmästynyt. Hän ei muistanut mistään Raamatun historiasta lukeneensa, että Jaakob olisi asunut Lappeassa taikka että Jaakobin pojat olisivat käyneet Jyykeässä jauhojen nounnissa. Hän keskeytti kuulustelun ja kysyi kirkkoherra Larssenilta, mistä tämä oli sellaisia tietoja saanut.

Kirkkoherra Larssen selitti. Saadakseen oppilaansa paremmin muistamaan hän oli sijoittanut Raamatun historian tapaukset lasten omaan ympäristöön. Siitä johtui, että Jaakob tuli asumaan Lappeassa ja että kamelit oli vaihdettu poroihin. Aikuisina he kyllä oppisivat seisomaan paremmin raamatullisella pohjalla.

Piispa ymmärsi. Hän tosin pudisteli päätään tälle uudenaikaiselle jumaluusopille, mutta salli kuulustelun jatkua. Kirkkoherra Larssen siis kyseli edelleen:

-- Missä Jaakob silloin oli, kun pojat palasivat toisen kerran Jyykeästä?

-- Hän istui pirtissä ja korjasi vuottoraippaa.

-- Mitä hän teki, kun kuuli töminän pihalta?

-- Meni ikkunaan katsomaan.

-- Mitä hän näki?

-- Että Benjamilla oli uudet sisnahousut [parkitusta poronnahasta tehdyt housut] ja että veljet olivat tuoneet suuren ajoreslan tullessaan.

Tromssan piispan täytyi nauraa. Hän ei ollut kuullut kummempaa. Lapset osasivat "Raamatun historiansa" mainiosti, sitä ei voinut kieltää. Tosin häntä epäilytti koko lailla tämä "uusi suunta", mutta näissä alkuperäisissä oloissa se ehkä menetteli.

Hän käski kirkkoherra Larssenin lopettaa ja meni itse kuulustelemaan vanhempaa väkeä.

Näille vanhoille merimiehille ja kalastajille, oli elämänvarrella jo selvinnyt yhtä ja toista. Heidän kanssaan saattoi kyllä liikkua raamatullisellakin pohjalla. He tunsivat Vanhaa Testamenttia, tunsivat Uuttakin, ja yksi ja toinen heistä muisti vielä kappaleen katekismuksestakin.

Piispa oli tarkastuksen tuloksiin tyytyväinen. Lappealaisilla ei ollut pappiaankaan vastaan mitään muistuttamista. Päinvastoin he totesivat ilolla, kuinka hyvä oli, että pappi oli samalla merikapteeninkin tutkinnon suorittanut. Ymmärsi meriasioita ja osasi tehdä merikortteja tarvittaessa. Heillä olikin melkein jokaisella miehellä kirkkoherra Larssenin tekemät merikortit.

Siihen ei piispalla ollut mitään huomautettavaa. Papintyö oli tosin toinen.

Hänen tuli neuvoa taivaan tietä, mutta sitähän kai Larssen neuvoi?

Ojah, kyllä. Kädet housuntaskuissa se vain taivaaseen käveli, joka kirkkoherra Larssenin opetuksista vaarinotti.

Siihen ei piispalla ollut mitään huomautettavaa. Piispantarkastus Lappeassa päättyi siis molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Kesäyönvalon maa

Oli kesäyö, Lapin valoisa, ihmeellinen kesäyö. Aurinko vaeltaa taivaalla huntuunsa verhoutuneena, rusolaitaisena, muistuttaen valvomisesta vertynyttä ihmissilmää. Taivaanlaki hehkuu sulan metallin näköisenä, väräjöiden, vavahdellen, kuin halkeamistaan varoen. Yönvalo tulvehtii mailla täyttäen tienoon, tunturien laaksot, talojen pihat ja hautuumaan. Meri lainehtii välkkyen kullassa, leviten pohjoista kohti silmänkantamattomiin. Luonnossa vallitsee mitä syvin hiljaisuus: linnut ovat vaienneet, rantalepikot ovat hiljaa, tuuli on laannut hetkeksi puhaltamasta. Taivas ja maa ottavat tuokion unosen, lyhyenlyhyen ja keveän -- aivankuin seisaaltaan. On se hetki, jolloin luonnonlait lakkaavat vaikuttamasta: koko luonto on tuokion suloisessa ajelehtimistilassa. Sellaisena suviyönä tapahtuu Ruijassa ihmeitä, yhtä suuria ja merkillisiä kuin Vanhan Testamentin aikaan.

Sellaisena yönä saattaa esimerkiksi Tromssan piispa unohtaa koskaan piispanristiä kantaneensa -- ja yleensä olleensa aikamies sekä tuntea olevansa poikanen, pieni viisivuotias poikanen. Silloin hän saattaa osoittaa iloansa esimerkiksi hyppäämällä jänistä Lappean pappilan valkoisen päärakennuksen ympärillä, yllään vain paita ja alushousut, seurassaan kirkkoherra Larssen, asessori Ingebritsen, notaari Linde sekä luonnollisesti professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja.

Oi sinä ihmeellinen Lapin kesäyö! Sinä teet piispoista pikku poikia ja pikku pojista piispoja. Sillä eikös kuvitellutkin Lappean pappilan paimenpoika, Torppa-Antin kymmenvuotias Ingvar olevansa itse Tromssan piispa, kun hän piispanristi rinnallaan kuulusteli Jebets-mullikkaa, pappilan puolen vuoden vanhaa nautasonnin vasikkaa.