Part 5

Mitäkö hän arveli? Oh, hän arveli, että kaikki mitä tähän saakka oli sanottu, kuului vain jälkiruokaan. Auringonnousu ... norjalaiset kalossit ... _strunt_! Kuka niillä eli? Ei kukaan. Taistelu leivästä, se oli pääasia. Hän, Nimrod Jörgensen, tiesi sen omasta kokemuksesta, sillä hän oli viisi vuotta kamppaillut Kristianiassa puutteen ja heprean kieliopin kanssa. Ja silloin hänellä vielä oli ollut kalossit. Oh, niistä ei saanut panttilainakonttorissa edes yhden kunnollisen ryypyn hintaa! Kyllä hän tiesi... Auringonnousu? kalossit? _strunt_! Leipä ... se oli toista ... ja viina ... varsinkin tämä _Dänisches Korn_ -- tanskalainen kaura...

"Pikku pappi" olisi ehkä puhunut pitemmältikin, jollei kirkkoherra Larssen olisi kilistänyt lasinreunaan. Hänellä oli pääsanottava vielä sanomatta, ja hän halusi tehdä sen nyt ... koskapa veli Jörgensenkin muistutti häntä siitä.

Kirkkoherra nousi, ja jokainen lopetti syöntinsä. Jörgensenin mielestä se sattui peräti sopimattomaan aikaan, häneltä kun äskeisen puheensa kestäessä oli jäänyt lautanen melkein koskemattomaksi. Sen sisältö pääsi nyt jäähtymään. -- Mutta hänenkin täytyi alistua.

-- Arvoisat naiset ja herrat, aloitti kirkkoherra Larssen, ja hänen äänensä sai yht'äkkiä papillisen sävyn. -- Me olemme nyt kokoontuneet juhlimaan harvinaisempaa tapahtumaa kuin ehkä koskaan ennen -- viettämään pappilan uuden leivinuunin vihkimisjuhlaa. Sellaista leivinuunia ei ole koko avarassa Ruijassa, ei edes Anders Drylläkään Jyykeänpohjassa, ja hänellä on sentään yhtä ja toista. Mutta ennenkuin menen itse pääasiaan, teen -- luvallanne -- pienen sivuhyppäyksen -- puhun hiukan leivästä, "jokapäiväisestä leivästä", josta veli Jörgensenkin tässä mainitsi.

Tuo pikku sana 'leipä' on niin jokapäiväinenkin, ettemme tule sitä syvemmin ajatelleeksi. Sillä on kuitenkin ihmiskunnan kohtaloita syleilevä merkitys.

-- Leipä on kansojen elinvoima ... vielä enemmän: elinehto -- ei ainoastaan aineellisessa, vaan myös henkisessä merkityksessä. Ota pois tämä vartaassa riippuva ruiskiekko, niin pysähtyy kehityksen rauhallinen kilpailu maailman suurella areenalla -- vielä enemmän: ei ainoastaan pysähdy, vaan tyyten loppuu, ja sijaan astuu kaikkien sota kaikkia vastaan. Sen on historia todistanut. Aina kun maailmassa on sattunut leipäpula, ovat yhteiskunnan perustukset horjuneet, vieläpä niinkin voimakkaasti, että se on mennyt nurin. Viittaan vain Ranskan vallankumoukseen. Mikä sen aiheutti? Leipäpula, ts. "jokapäiväisen leivän" riittämättömyys -- sen, johon Lutherus sanoo kuuluvan 'kaiken, mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu' -- mutta pääasiassa juuri tuon ruis- tai nisukiekon pienuus.

-- Olen maininnut tämän korostaakseni sen laitoksen tärkeyttä, jossa leipä syntyy, ts. saa sen kohtalokkaan ominaisuuden, mikä sillä paistettuna on.

-- Se tapahtuu leivinuunissa.

-- En tiedä, onko kukaan kirjoittanut leivän historiaa. Tuskinpa, vaikka asia kyllä sen ansaitsisi. Silloin olisi myös todettu leivinuunin sivistyshistoriallinen merkitys yhtä sitovasti kuin jonkin goottilaisen tuomiokirkon tai venetsialaisen palatsin. On vain vahinko, ettei meillä ole tietoa ensimmäisen leivinuunin muuraajasta. Hän ansaitsisi jälkimaailman ihailun yhtä suuressa määrin kuin Kristoffer Kolumbus. Mutta -- kun nyt emme enää hänestä voi saada selkoa, kohdistakaamme ihailumme niihin, jotka ovat keksijän työtä jatkaneet ja saattaneet sen rakennustaiteelliseen täydellisyyteen.

-- Meillä on keskuudessamme mies, joka on osoittanut omaavansa muuraustaiteilijan lahjat, vieläpä harvinaisen suuressa määrässä, Abraham Kellonsoittaja Tenomuotkasta. Samalla hartaudella, millä tuomiokirkonrakentaja holvaa kirkkonsa kupolin, on tämä leivinuuninrakentaja muurannut uuninsa kuperan laen. Hän on meille näyttänyt, että rakennustaiteeseen kuuluu leivinuuninkin rakennus. Sitä on tuskin kukaan meistä tullut ajatelleeksi tätä ennen. -- Lappean seurakunta on tänään saanut uuden leivinuunin, joka hakee vertaistaan koko sivistyneessä maailmassa. Mitä Pietarin kirkko on Roomalle ja koko katoliselle maailmalle, sitä on Lappean pappilan leivinuuni Ruijalle ja koko Norjalle. Sillä tuskinpa koko avarassa maailmassa on leivinuunia, jossa mies mahtuu suorana seisomaan.

-- Kohotan maljani Lappean pappilan leivinuunin ja sen maineikkaan rakentajan Abraham Kellonsoittajan kunniaksi. Eläköön!

Nousipa siitä huikea eläköönhuuto. Ruokasalin ovella kuunnelleet pitäjänmiehetkin yhtyivät siihen. Kaikkein kovimmin huusi Anders Klemm, nauraen ja meluten. Tuntuipa kuin hän olisi ollut hiukan katkera huutokauppatappionsa johdosta.

Mutta kirkkoherra Larssen oli jäänyt yhä seisomaan. Hänellä oli vielä jotakin sanomista.

-- Lausuin äsken, että uudella leivinuunilla on merkitystä koko Lappean seurakunnalle. Tarkoitin silloin sen aatteellista merkitystä. Mutta sillä on myös käytännöllinen merkityksensä. Tästä hetkestä alkaen ei nimittäin yhdenkään lappealaisen enää tarvitse -- jollei tahdo -- leipoa kuivaa leipää, vaan hän saa sen joko ostaa tai vaihtaa pehmeään pappilassa. Näin syntyy vilkkaampi vuorovaikutus pappilan ja seurakunnan välille. Kohotan maljani tämän molemminpuolisen vuorovaikutuksen menestykseksi.

Niin puhui kirkkoherra Klemet Larssen ja joi pokaalin pohjaan. Eikä kellään ollut siihen muuta sanottavaa kuin hyvää. Juteltiin, naurettiin ja laskettiin leikkiä. Ja kun käräjäkirjuri Jörgensen ponnahti pystyyn ja huusi: 'Eläköön kuivaleipä ja kirkkoherra Larssen!' ei ilonpidolla ollut enää rajoja.

Pidettiin vielä monta puhetta. Tromssan maaherra puhui Ruijan tulevaisuudesta. Hän oli optimisti ja uskoi parasta. Eikä syyttä, sillä hänellä oli uskonsa tukena kaksi tosiasiaa: Hammerfestin kirkon rappaus ja Lappean pappilan leivinuunin teko. Hän oli varma, että tarmokkaalla toiminnalla saataisiin vielä paljon suurta aikaan.

Illan innostava juhla herätti lappealaisissa uuden ajatuksen: kirkkoherra Larssen oli saatava Ruijan edustajaksi ensimmäisille suurkäräjille. Hän oli kerrassaan suurenmoinen mies. Jos kukaan, niin juuri hän oli paikallaan edusmieheksi. Sellainen mies, joka niin lämpimästi valvoi seurakuntansa etua, tulisi tietenkin uhraamaan voimiaan laajemmallekin, jos hänellä siihen annettaisiin tilaisuus. Entinen edustaja ei ollut saanut edes kunnollista laivasiltaa Lappeaan. Kirkkoherra Larssen saisi kyllä laivasillan yhtä varmasti kuin leivinuuninkin.

Lappean papin rouva

Ingegerd Larssen, omaa sukua Helgedal, oli niitä naisia, jotka koko elämänsä ajan ovat saaneet taistella sen puolesta, jota rakastivat.

Jo varhain, kahdeksantoistavuotiaana, hän oli ratkaissut, kuka oli tuleva hänen elämänkumppanikseen. Se oli tapahtunut Bergenin piispankartanon koivujen alla muutamana kevätiltana, jolloin merikoulun oppilaat palasivat huviretkeltä saaristosta. Klemet Larssen, kapteeninluokkalainen, oli saatellut häntä kotiin, ja siitä illasta oli hänen kohtalonsa ratkaistu.

Niin omituisissa tilanteissa kuin ihmislapset tutustuvat toisiinsa! Hän oli edellisenä syksynä muutamana päivänä kaupungilta palatessaan yrittänyt oikaista orapihlaja-istutuksen läpi, joka reunusti piispankartanon merenpuoleista sivua. Siihen olivat kaupungin poikaset raivanneet aukon tehdessään ryöstöretkiä piispan omenatarhaan. Hän oli yrittänyt aukosta sisään, mutta tarttunut hameestaan pensaston piikkeihin. Oh, olipa se ollut kiusallinen tilanne! Kun hän oli irroittanut yhden piikin, oli hame tarttunut toiseen, ja siinä hän oli seissyt punaisena ja kalpeana. Mutta silloin oli kajahtanut reipas, sointuva ääni hänen takanaan: 'Ei sillä tavalla, neiti! Seiskää hiljaa, neiti!' Ja yks'kaks' hän oli päässyt irti ja kääntynyt katsomaan pelastajaansa. Kas vain, sehän oli tuo solakka kapteeninluokkalainen, joka aamuisin kulki kouluun piispankartanon ohitse. Siinä hän nyt seisoi nauravin silmin hyräillen säveltä, jonka piispantytär hyvin tunsi. _Willst du dein Herz mir schenken_. Oh, sellainen julkea velikulta!

Se oli ollut ensimmäinen askel heidän tutustumiseensa. Seuraavaan oli kulunut vähän pitempi aika. Oli sekin kuitenkin tullut, koskapa se kerran oli määrätty tulevaksi. Ollessaan seuraavana talvena luistinradalla hän oli langennut pahanlaisesti, langennut niin, että maailma oli ollut mustua silmissä. Mutta -- kukas oli taas ollut häntä auttamassa? Kukas muu kuin sama kapteeninluokkalainen!

'Ai, ai, neiti, nyt taisi käydä hullummin kuin orapihlaja-aidassa.' Se vintiö! Polvea oli pakottanut ihan hirveästi. Ei ollut auttanut muu kuin lähteä kotiin ja ottaa kapteeninluokkalainen saattamaan. 'Nyt kai minun täytyy sanoa nimeni, neiti, vai mitä te arvelette?' 'Sanokaa, jos tahdotte.' 'Jaa, jaa, jos tahdon. Mutta kuulkaapa, neiti, minä kun tahdon _tahdon_ niin vimmatusti!' Sellaisin silmin kuin se velikulta oli katsellut! Oh, se oli tuntunut melko romanttiselta! 'No sanokaa sitten kuka olette?' (Niinkuin hän ei olisi sitä tiennyt!) 'Jaa minä? Minä olen Klemet Larssen, armollinen neiti, kapteeninluokkalainen, ja keväällä minä seilaan kauas avaraan maailmaan'. Siinä oli unohtunut polvenpakotuskin sellaisen velikullan seurassa.

Oh, hän muisti niin hyvin nuo nuoruusvuodet. Ne olivat syöpyneet sieluun kuin kaunis satu. Hän muisti huomion, jonka alaiseksi hän oli joutunut julkaistessaan kihlauksensa Klemet Larssenin kanssa, joka vasta oli suorittanut merikapteenintutkinnon ja saanut paikan _Harald Haarfagerilla_ ensimmäisenä perämiehenä. Olihan se vähän tavatonta, että piispantytär meni kihloihin tavallisen kanssa. Mutta sellaista kuin Klemet Larssen ei ollutkaan toista. Olo merimiehen morsiamena oli jotakin toista kuin neuloa nimikilpeä jonkun kalvakan teologin päällystakkiin tai haaveilla pappilan omenapuista.

Mutta ankaran taistelun hän oli saanut kestää, ennenkuin oli päässyt julkisesti merimiehen morsiameksi. Oh, -- hän muisti vastarinnan, mikä Bergenin piispankartanossa oli noussut, 'Ingegerdkö naimisiin merimiehen kanssa? Herra varjele ja vielä päällepäätteeksi sellaisen hulivilin kuin Klemet Larssenin! Johan nyt on maailma poissa radaltaan!'

Mutta piispa Helgedal sen paremmin kuin hänen kunnianarvoisa puolisonsakaan eivät olleet muistaneet, että heidän tyttärensä oli myös Helgedaleja, jäykkiä, itsepintaisia Helgedaleja. Eivätkä he myöskään olleet muistaneet, että Klemet Larssen oli kaunis mies, kaunis kuin nuori jumala. Eivätkä he olleet tienneet, että hän oli talven kuluessa useamman kuin yhden kerran laulanut heidän Ingegerdilleen: _Willst du dein Herz mir schenken_ -- ja viimeksi muutamalla huviretkellä ulkosaaristossa. Ja sillä tavalla kuin Klemet Larssen oli sen silloin laulanut, ei hän ollut laulanut sitä koskaan ennen.

Ah, Ingegerd Larssen muisti vieläkin sen päivän.

Willst du dein Herz mir schenken, so fang' es heimlich an, -- das unser Beiden Denken Niemand erraten kann.

[Jos syömmes tahdot antaa, niin tee se salaa niin, -- ett' aatoksemme eivät vain pääsisi näkyviin.]

Niin oli Klemet laulanut, ja sen päivän iltana oli Ingegerd Helgedalin kohtalo ratkaistu. He vannoivat toisillensa ikuista uskollisuutta Bergenin piispankartanon koivujen alla. Mutta -- ah -- Ingegerd Helgedal ei lainkaan seurannut Klemet Larssenin neuvoa. Samana iltana hän kertoi asian isälleen.

Mikäs siinä lopulta auttoi. Helgedal voitti Helgedalin, tällä kertaa tytär isän. Mutta kovalle se oli ottanut -- oi Jumala, niin hirveän kovalle! Sitä iltaa seuraavina päivinä taisteli Ingegerd Helgedal ensimmäisen taistelunsa rakkaan Klemet Larssenin puolesta.

Oh, Lappean papin rouva muisti vieläkin sen hetken, jolloin isä ja sulhanen ensi kerran kohtasivat toisensa. Sitä oli kelvannut katsoa. Piispa juhlallisena kuin isä Jumala itse, ja Klemet uhma otsallaan, valmiina torjumaan kaikki sopimattomat tiedustelut. Mutta piispa ei ollut puhunut mitään. Hän oli vain katsellut tulevaa vävyään kauan ja pitkään. Hän oli kyllä kuullut, että tämä joi, mutta hän näki myös, että tällä oli silmissä sellaista, mikä todisti sydämessä olevan kultaa, ja hän antoi suuremman arvon jälkimmäiselle. Hän pudisti päätään, mutta nyökäytti sitten, nyökäytti toisenkin kerran ja meni huoneeseensa. Sinä iltana lauloi Klemet Larssen piispankartanon salissa ylen onnellisena, lauloi niin, että sitä täytyi kuunnella ja ihmetellä:

Die Liebe muss bei Beiden allzeit verschwiegen sein, drum schliess' die grössten Freuden in deinem Herzen ein.

[Molempain lemmen täytyy ah, vaiti olla vain, siis kätke sydämeesi suurinkin riemu ain'.]

Tuo laulu oli muuttunut tunnussanaksi heidän näihin saakka salassa pysyneen lempensä tiellä. Nyt heidän ei tarvinnut sitä enää salata toisiltaan eikä muilta, he saivat sen näyttää -- ja vielä julkisesti. Mutta sittenkin oli tuo laulu niin suloinen. Se toi niin omituisen liikuttavasti mieleen heidän kahden kesken nauttimansa onnen hetket, joista he eivät olleet uskaltaneet puhua, ennenkuin nyt aivan äskettäin.

Salattu rakkaus -- sillä on ihmeellinen, salaperäinen viehätysvoima. Se vie ajatukset arkielämän todellisuudesta kuvittelujen onnelliseen valtakuntaan. Siellä ei ole muita ihmisiä kuin nuo kaksi, jotka rakastavat toisiaan. Niin -- Edenin paratiisissa ei ole koskaan ollut useampia kuin kaksi.

Eikö Lappean papin rouva muistaisi lyhyttä kihlausaikaansa ja sitä seurannutta naimisiinmenoa? Oh, muisti kyllä, muisti riemuitsevin sydämin ja muisti vapisevin sydämin. Klemet Larssenista tuli hellä aviomies, mutta myös haaksirikkojen tekijä. Toisin sanoen: jokainen laiva, jossa hän palveli, meni pohjaan, mutta hän itse pelastui joka kerta kuin ihmeen kautta. Perämiehenä ollessaan hän laski pohjaan viisi alusta, kapteenina kaksi, _Margareetan_ ja _Ikaroksen_. Hän sai 'pahan ilman linnun' maineen ja häntä ruvettiin sanomaan 'laivojen upottajaksi'. Taikauskoinen pelko valtasi yhtiöt ja kauppahuoneet eikä lopuksi yksikään antanut hänelle edes kansimiehen paikkaa laivallaan. Syyksi pantiin hänen juoppoutensa eikä huomattu, että kaikki merikapteenit joivat.

Oh, Lappean papin rouva muisti nuo ajat, muisti niin ihmeen hyvin. Klemet Larssen lähti merille, teki haaksirikon, mutta palasi aina elävänä ja yhtä onnellisena. Minkäpä hän sille voi, että hänen osalleen sattuivat kaikkein vuotavimmat "astiat" ja raivokkaimmat myrskyt. Hän oli iloinen saadessaan vain palata rakkaan Ingegerdinsä luo.

Sillä se oli rakkaus, joka hänet oli pelastanut joka kerta: rakkaus nuoreen vaimoon, joka ajatteli häntä, odotti ja kaipasi häntä. Hän, Klemet Larssen, oli sen kokenut niin elävästi, ettei hän sitä enää epäillyt. Kuinka monta kertaa hän olikaan taistellut vuorokausimääriä aavalla, myrskyävällä merellä lankunkappaleen varassa tai veneen pohjan päällä ja nähnyt toverin toisensa jälkeen vaipuvan syvyyteen. Mutta _hän_ piti kiinni -- piti irvissä hampain, vaikka kuolema hiipi pitkin jäseniä sydäntä kohti. Hän piti kiinni hokien: 'rakkaus on väkevämpi kuolemaa!' Hän ei _tahtonut_ kuolla, sillä häntä odotti Bergenin piispankartanossa sinisilmäinen, nuori rouva, jonka nauru helisi toisella tavoin kuin muiden. Hän ei _tahtonut_ kuolla, sillä hän rakasti. Eikä Jumala saattanut olla niin julma, että olisi rangaissut kuolemalla häntä, jonka koko sydän janosi elämää, janosi puhtaasti ja ylevästi -- juoppoudesta huolimatta. Mitä olivat viinilasin ääressä kulutetut hetket noiden valtamerellä vietettyjen rinnalla! Siellä -- kuolema silmäin edessä oppi ihminen näkemään, millainen hän oli ja millainen Jumala oli. Siellä selvisi niin vapauttavan ihanana ajatus, ettei _Jumala saattanut_ rangaista Ingegerdiä _hänen_ syntiensä tähden -- Ingegerdiä, jonka suuri, kaikki voittava rakkaus oli saanut liittymään merimieheen. Siksi piti merimiehen jäädä eloon.

Ja hän oli jäänyt -- seitsemästä haaksirikosta huolimatta. Laivat olivat hänet hylänneet -- viimeksi _Ikaros_, joka kivilastissa meni pohjaan Suomen rannikolla. Mutta Klemet Larssen eli yhä ja katseli uusia toimeentulon mahdollisuuksia. Hän oli päättänyt lähteä Amerikkaan kootakseen siellä rahat linnaansa varten, johon hän kerran oli prinsessansa noutava.

Niinä aikoina taisteli Ingegerd Larssen toisen suuren taistelunsa rakkaan Klemetinsä puolesta. Se taistelu oli vielä kovempi kuin ensimmäinen. Hän tahtoi taivuttaa isäänsä hankkimaan Klemetille -- papinviran. Oliko kummempaa kuultu?

Mutta nyt teki piispa Helgedal todenteolla tenän.

-- Minäkö hankkisin papinviran juopolle, virkaheittomerikapteenille!

Hän oli käynyt ihan harmaaksi kasvoiltaan.

Mutta silloin oikaisi Ingegerd Larssen solakan vartensa ja katsoi isäänsä säihkyvin silmin:

-- Se joka herjaa minun miestäni, herjaa myös minua! Ja sinä tiedät, isä, ettei meidän suvussamme koskaan ole ollut tapana, että Helgedal herjaisi Helgedalia. Ennemmin jyrkkä, lyhyt kielto, mutta herjaus pois!

-- Mutta minä sanon totuuden: Klemet on juoppo!

-- Ja minä sanon myös totuuden: Klemetillä on kultainen sydän, ja sen pitäisi painaa enemmän.

-- Mutta papinvirassa ... yritti vanha piispa, mutta hänen tyttärensä keskeytti:

-- Papinvirassa kai katsotaan enemmän sydämeen kuin ulkokuoreen ... ja minä tunnen Klemetin sydämen. -- Ja kun sitäpaitsi 'juoppous' on ollut vain näennäinen syy vanhan viran menetykseen, ei sitä saisi niin suuresti ottaa huomioon uudenkaan saamisessa.

-- Mutta kai sinä ymmärrät, että se on pahe, joka varmasti tulee herättämään pahennusta.

-- Kyllä ... mutta minä takaan, ettei Klemet tule koskaan seurakunnassaan herättämään pahennusta _sen asian_ vuoksi.

Tapahtui toisen kerran, että Helgedal voitti Helgedalin, -- tälläkin kertaa tytär isän. Klemet Larssen sai papinviran. Me emme puhu niistä muodollisuuksista, jotka siinä oli varteenotettava. Me tyydymme vain siihen, että Klemet Larssen sai papinviran. Hänelle annettiin kaukainen Lappea Ruijassa, seurakunta, jonne vuosikausiin ei ollut kukaan hakenut.

Ja Ingegerd Larssen piti lupauksensa: Klemet Larssen ei koskaan herättänyt pahennusta seurakunnassaan. Hän oli kertakaikkiaan sellainen iloinen ja hyväsydäminen mies, että häntä täytyi jokaisen rakastaa. Ja jos hän joskus teki itsensä syypääksi virkansa laiminlyöntiin, oli hänen vaimonsa ensimmäinen sitä korjaamaan.

Sellaisena sunnuntaina, jolloin Klemet Larssen ei voi mennä kirkkoon, lähtee Ingegerd-rouva lukkariin. Jo kaukaa näkyy hänen juhlallinen vartensa, kun hän kulkee polkua pitkin lukkarin tuvalle. Ja hän on niin lempeännäköinen, että ihan sydän sulaa häntä katsellessa. Ja eikös hän ota Jensiä, sitä likaista pojantenavaa jo heti pihalla syliinsä. Herra siunatkoon sellaista papinrouvaa! Entinen ei käynyt, ei kurkistanut, vaikka ei ollut kuin torpparintytär sieltä jostakin Trondhjemin takaa -- mutta tämä ... herra varjele! ... piispantytär ... ja tuli kuin tavallinen mökinmuija ... niin alhaisena, niin alhaisena ... niin lempeänä ja ystävällisenä, että ihan itketti. Lukkarin emäntä arvaa papinrouvan asian jo ennenkuin tämä on ehtinyt suutansa avata. Ja kun papinrouva ei ole vielä päässyt esityksensä loppuunkaan, on hän jo vakuuttelemassa: 'Kaikkea vielä! Vai pahennusta! Niinkuin tässä ei olisi suurempiakin pahennuksia nähty! Kyllä Gunnar menee ja lukee saarnan. Rouvan ei tarvitse olla milläänkään.'

Ja lukkari Gunnar käy lukemassa saarnan.

Sellainen hän on tämän Lappean papin rouva. Hän, entinen mahtava piispantytär, joka aivan hyvin saattaisi olla amtmannin rouva, astuu koukeroisia tunturipolkuja pyytelemässä anteeksi miehensä puolesta, joka on pappi ja makaa kohmelossa pappilan peräkamarissa.

Sen saa aikaan rakkaus -- tuo suuri, ihmeellinen rakkaus.

Samoinkuin senkin, että hän toisinaan kätkee väkijuomat, kätkee niin hyvin, ettei kirkkoherra niitä löydä, vaikka hakee aamusta iltaan. Sellaisina päivinä ottaa Ingegerd-rouva itse asiamiehet vastaan, antaa papinkirjoja, kantaa tihuntia, merkitsee kuolleita ja puhelee pitäjäläisten kanssa niin ystävällisesti, että sitä on kerrassaan kepeä kuulla. Oh, eikö hän osaisi papinvirkaa hoitaa -- hän, joka on Bergenin piispankartanossa kasvanut.

Hänen, jonka ennen hurmasi Klemet Larssenin laulu, niin että hän rakkaudesta puolusti laulajan juoppoutta, on nyt täytynyt ruveta käymään säännöllistä sotaa juoppoutta vastaan -- rakkaudesta.

Sellainen on rakkaus, tuo ihmeellinen, joka ottaa palvelukseensa epärehellisyyden ja viekkaudenkin, kun eivät muut keinot enää auta.

Kun tuollaisina viinanetsintäpäivinä tuodaan sattumalta lapsi kastettavaksi, pyytää Ingegerd-rouva asiamiehiä istumaan sanoen menevänsä etsimään kirkkoherraa, joka on lantaa luomassa navetan takana. Niin -- terveydeksi on toisinaan hyvä tehdä ruumiillista työtäkin. Kyllähän Arnesen sen ymmärtää. Jo vain. Ruumiillinen työ ei tee pahaa papillekaan. Mutta eikö nyt löytäisi vähän siistimpää hommaa kuin lannanluonti? No ... työ kuin työ ... kyllähän Arnesen sen ymmärtää. Jo vain. Eihän työ miestä pilaa.

Kirkkoherran rouva rientää navetan taa, jossa kirkkoherra kaivaa valtaista lantatunkiota.

-- Sinä olet kätkenyt sen tänne, Ingegerd?

-- En, rakas Klemet. Minä annan sinulle ryypyn, jos olet kiltti ja tulet mukaan.

Ja kirkkoherra Larssen lähtee, sillä hän rakastaa vieläkin tuota solakkavartista piispantytärtä, jolla on siniset silmät ja ihmeellisempi ääni kuin yhdelläkään muulla.

Lapsi saa nimen ja kirkkoherra Larssen ryypyn kuminaviinaa.

Sen saa aikaan rakkaus, tuo suuri ihmeellinen rakkaus.

Lappean papin rouva on tottunut voittamaan vastukset, sillä hänen rakkautensa on suuri. Mutta hän saa vielä käydä yhden taistelun, jossa rakkaus ja rehellisyys taistelevat keskenään kovemmin kuin koskaan ennen.

Siitä saakka kun professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja olivat tulleet taloon, oli hänen rakkautensa saanut taistella voitolle pääsemättä. Ja taistelun aiheuttaja oli professori Krusenholtzin viinamagneetti.

Tuo ihmeellinen kone, joka oli nostanut Maasin vanhan kirkon päivänvaloon, oli Lappean pappilan rakennusten alta, perunamaista ja vainioilta tuonut esiin epälukuisen määrän paloviina- ja punssipulloja, jotka pappilan rouva oli vuosien varrella kätkenyt. Niiden joukossa oli sellaisiakin, joiden tilausta kirkkoherra Larssen ei itsekään enää muistanut tai jotka olivat hävinneet hänen päällystakkinsa taskusta kaupunkimatkojen jälkeen. Ne seisoivat rivissä salinuunin vieressä sivupöydällä leivinuunin vihkimisjuhlassa. Niistä oli saatu posliinikulhon sisältö ja yleensä kaikki tuossa juhlassa käytetyt juomatavarat. Viinamagneetti oli loihtinut ne esiin maan alta niinkuin Maasin vanhan kirkon, ja nyt olivat herrat viljelleet niitä kokonaisen viikon juhlaillan jälkeen. Jälleen oli Ingegerd-rouva saanut tehdä matkan lukkariin, ottaa likaisen Jens-pojan syliinsä ja puhella lukkarin emännälle huolistaan. Ja jälleen oli lukkari Gunnar käynyt lukemassa saarnan. Mutta sitä menoa ei saanut pitemmälle jatkua, sillä Tromssan piispa oli ilmoittanut tulevansa Lappeaan pitämään tarkastusta.

Ingegerd-rouva taisteli ja mietti, mietti ja taisteli. Mitä tehdä kemujen lopettamiseksi? Sivistyneenä naisena hänen ei sopinut pyytää vieraita poistumaankaan, ja sitäpaitsi se olisi ollut loukkaus Abraham Kellonsoittajaa kohtaan, joka oli valmistanut leivinuunin. Ei, hän ei saattanut käyttää sitä menettelytapaa. Professori Krusenholtz taas oli hieno maailmanmies, jonka kanssa oli hauska keskustella. Saihan edes siten tuulahduksen suuresta maailmasta, jossa Ingegerd-rouva ei ollut kymmeneen vuoteen käynyt.

Ingegerd-rouva taisteli ja mietti, mietti ja taisteli. Ja lopulta hän pääsi ratkaisuun: hän päätti varastaa viinamagneetin yöllä ja särkeä sen.

Särkeä viinamagneetti, tuo ihmeellinen kapine, joka nosti vanhat kirkot maan alta päivänvaloon! Olihan sellainen teko verrattavissa Prometeuksen uhkarohkeaan työhön, kun tämä varasti tulen taivaasta.

Mutta Ingegerd-rouva ei epäröinyt. Oli kysymyksessä hänen rakkaan miehensä menestys. Ja hän pani suunnitelmansa täytäntöön.

Muutamana yönä, jolloin kirkkoherra Larssen oli vieraineen juhlinut myöhään aamutunneille saakka, hiipi Ingegerd-rouva professori Krusenholtzin huoneeseen, varasti viinamagneetin ja särki sen kappaleiksi.

Sellaista saa aikaan rakkaus, naisen rakkaus, joka uhmaa kaikkea taivaassa ja maan päällä -- sellaistakin maailmaa hämmästyttävää merkkitapausta kuin Maasin vanhan kirkon löytö.