Part 4

Sellaista laulua se Abraham Kellonsoittaja hyräili aamusta iltaan. Ja pirtti oli siksi vanha, että se tuosta ymmärsi jotakin suurta olevan tekeillä. Se oli aina tottunut katselemaan rannalla seisovaa kirkkoa kuin ylempäänsä -- niin, itse pappilan päärakennustakin kuin laillista esimiestänsä, ja nyt se sai kuulla, ettei kirkko ollut mitään sen rinnalla! Sillä oli sellainen aarre hallussaan kuin leivinuuni, joka asetti sen tuohon erikoisasemaan. Ei ollut vanha pirtti sitä ennen käsittänyt, mutta nyt se ymmärsi asemansa. Olihan se aina moittinutkin hengessään, kun kyökkipiika Liise oli nauranut vanhalle leivinuunille: 'Sellainen kiuas, että tuli joka raosta loistaa.' Mutta ei se ollut lähimainkaan arvannut tuon 'kiukaan' arvoa, ennenkuin Abraham Kellonsoittaja oli varovaisin käsin ruvennut sitä korjaamaan. Vanha pirtti tunsi nuortuvansa. Se ei ollutkaan niin ylenkatsottu kuin se vaatimattomuudessaan oli luullut.

Vanha pirtti eli ihmeellisiä päiviä. Sitä kummastutti, ettei sen ovea viikkokausiin avannut kukaan muu kuin Abraham Kellonsoittaja. Mutta se ymmärsi, että muiden oleskelu siellä olisi vaikuttanut vain häiritsevästi siihen itseensäkin. Nyt se sai häiritsemättä kuunnella muurausvasaran kalkutusta ja sitä säestävää laulua:

Vaan leivinuunia -- Herra sen ties -- tokko syntymään hänkään sai?

Ja yks'kaks' selvisi vanhalle pirtille, että se oli saanut harvinaisen vieraan, miehen, joka astui sen oksaisen kynnyksen yli kuninkaallisin ajatuksin, astui kuin pyhälle maaperälle, liikkuen sen sisällä juhlallisena kuin pappi kirkossa. Mitä oli tämän rinnalla Kriston-Simu, kulkukauppias, jonka ympärillä palvelustytöt häärivät tirskuen ja nauraen, ostellen nappeja ja viiden killingin rintaneuloja. Huihai, ei mitään! Taikka suntio Lööres, joka ei voinut kertaakaan istua aloittamatta: 'Silloin kun se Punakorva oli meillä pappina...' ja oli sitä sanoessaan yhtä tärkeännäköinen kuin Tromssan piispa. Oh, miesriepu, joka luuli tehneensä hyvänkin keksinnön nimittäessään muuatta entistä Lappean pappia 'Punakorvaksi' senvuoksi, että tällä oli ollut syntymämerkki vasemmassa korvassa. -- Ei, Abraham Kellonsoittajassa oli jotakin tosipapillista, jotakin, joka sai vanhan pirtin häntä syvällä kunnioituksella katselemaan. Nahkainen, kaulasta riippuva esiliina muistutti papinkauhtanaa, kun hän seisoi päin. Vasara ynnä raskaat merimiessaappaat eivät vain oikein soveltuneet papin kuvaan. Ei, ne toivat mieleen toisen, väkevämmän: Torin, vanhan skandinavialaisten jumalan, joka taisteli jättiläisten kanssa. Vanha pirtti oli joskus kuullut renki Nilsin kertovan Torista Torppa-Antin lapsille, jotka sunnuntaisin tulivat pirttiin istumaan. Niin -- Abraham Kellonsoittaja oli kuin Tor, joka vasarallaan loi uusia maailmoja ja hävitti vanhoja. Ja yhä hartaampana kuunteli vanha pirtti aamusta iltaan toistuvaa säveltä:

Vaan leivinuunia -- Herra sen ties -- tokko syntymään hänkään sai?

Pappilan vanha pirtti uskoi nyt, ettei leivinuunia koko avarassa maailmassa todella saanutkaan syntymään kukaan muu kuin Abraham Kellonsoittaja. Kuin leikiten vain hän kalkutteli kuusikorttelisia Hoklannin tiiliä ja laski ne vetelään saviruukkiin pehmeästi paikoilleen kuin höyhentyynylle ihan. Ja siihen ne jäivät katselemaan korkeaa lakea, jonka alle mies olisi mahtunut seisomaan.

Mitä kaikkea ulkopuolella muussa maailmassa tapahtui, sitä ei vanha pirtti tiennyt. Eikä se välittänytkään tietää. Se näki kyllä, että päärakennuksessa vallitsi tavallista iloisempi elämä, ja kuuli kirkkoherra Larssenin ulkona pihalla sanovan tavallista lujemmalla äänellä: 'kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan!' Mutta se ei kallistunut sille sen enempää korvaansa. Se näki myös, että keittiön puolella oli alkanut tavallista vilkkaampi hyörinä, sillä Liise juoksi kellarissa alinomaa hiessä päin, valkoinen esiliina edessä ja pitsimyssy päässä. Mutta se ei viitsinyt ottaa siitäkään selkoa. Sillä oli nyt niin paljon muuta miettimistä. Olisihan se aivan hyvin voinut kysyä renki Nilsiltä, joka leivinuunin korjauksen ajaksi oli siirtynyt pirttikamariin asumaan. Ja varmasti olisi renki Nils kertonut. Sillä monta kertaa se oli Nilsin pihalla liikkuessa kuullut tämän mutisevan itsekseen: 'On se hummausta taas! Ja hevonen pitää olla juuri alvaria.' Mutta -- niinkuin sanottu -- vanha pirtti ei nyt välittänyt ulkomaailmasta. Sillä oli siksi paljon muuta katselemista ja kuuntelemista. Se seurasi leivinuunin valmistumista päivästä toiseen yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Ja kun yksitoista viikkoa oli kulunut siitä, kun Abraham Kellonsoittaja ensi kerran astui sen kynnyksen yli, oli leivinuuni valmis.

Oh, sellainen leivinuuni! Sellaista ei varmaakaan ollut koko Ruijanmaassa -- tuskin koko maailmassakaan. Se oli avara kuin kirkon sakaristo ja niin korkea, että mies sopi hyvin suorana seisomaan. Viime päivinä olikin Abraham Kellonsoittajan laulu kuulunut sen sisältä:

-- Leonardo da Vinci, se mainio mies, teki tusinan kirkkoja kai. Vaan leivinuunia -- Herra sen ties -- tokko syntymään hänkään sai?

Siellä leivinuunin sisällä oli Abraham Kellonsoittaja astellut kuin ritari linnansa salissa katsellen kättensä töitä. Ja kun lopuksi kaikki oli valmista ja pappilan herrasväki kerääntynyt pirttiin ihmettelemään, kumarsi hän leivinuunin suulta hattu kädessä ja sanoi:

-- Linna on valmis. Herrasväki on hyvä ja astuu sisään!

Ja sisälle he menivät kaikki -- niin juuri: leivinuunin sisään. Palvelijoiden näyttäessä kynttilällä tulta kirkkoherra Larssen otti siellä rouvaansa vyötäisiltä ja tanssitti häntä muutaman kierroksen. Hän oli kertakaikkiaan sellainen iloinen mies.

Mutta eniten huomiota herätti uunin otsapuoli. Siihen -- uuninsuun molemmille sivuille -- oli Abraham Kellonsoittaja ylijääneistä Hoklannin tiilistä sovittanut kaksi korkokuvaa: ne kuvasivat kahta enkeliä leipälapioihin nojautuneina.

Sekös herätti ihmettelyä katselijoissa. Professori Krusenholtz sanoi, että Abraham Kellonsoittaja oli muuraustaiteilija Jumalan armosta ja että hän nyt oli luonut itselleen pysyväisen muistopatsaan. Ja senvuoksi hän ehdotti, että uuninsuun yläreunaan hakattaisiin:

ABRAHAM KELLONSOITTAJA FECIT FURNUM

Se saavutti kirkkoherra Larssenin ja hänen rouvansa yksimielisen kannatuksen, ja professori Krusenholtz otti työn tehdäkseen.

Näin oli Lappean pappila saanut uuden leivinuunin ja Abraham Kellonsoittaja kunniakehän päänsä ympärille. Hänen maineensa kiersi ympäri Ruijaa, ja käydessään hänen työtänsä tarkastamassa kiinnitti Tromssan maaherra hänen rintaansa ansiomitaliin.

Lappean pappi

Olepas merikapteeni ja kuljeta kolmimastoista fregattia, joka on purjehtinut kaikki vähimmänkin tunnetut reitit kaikilla kolmella valtamerellä -- menetä se virka ja joudu ohjaamaan pientä rannikkoalusta Bergenin ja Pietarin välillä, lastina pääasiallisesti kiviä, rakennuskiviä -- menetä sitten sekin toimi ja ota kuin viimeisenä almuna isäntä Elämän kädestä papinvirka pienessä kaukaisessa rannikkoseurakunnassa, jossa entistä tointasi muistuttaa vain meren suolainen pärske ollessasi pitäjämatkalla tai korttipeli käydessäsi jonkin valtamerilaivan kapteenin hytissä kaupungissa. Ja koko tämä alaspäinmeno liian innokkaan Bacchuksen palvelemisen vuoksi! Silloin voit suunnilleen asettua Lappean papin Klemet Larssenin asemaan -- hänen, joka nuoruudessaan oli ollut merilaivan kapteeni, mutta juoppouden tähden menettänyt virkansa ja pantu papiksi.

Niin -- suunnilleen, mutta et täydellisesti -- sillä sinulla ei sittenkään vielä ole kaikkea sitä elämänkokemusta kuin Lappean papilla.

Ja sinun, rakas lukija, joka et ole kapteeni etkä pappi, vaan tavallinen kiltti maallikko, "maakrapu", sinun on ehkä koko lailla vaikea ymmärtää tuollaista elämän kiertokulkua ja odotat senvuoksi selityksiä. Mutta niitä minun on verraten vaikea ruveta antamaan, koska en sellaisia itsekään saanut häneltä, joka oli tunturien välissä syntynyt ja halveksi etelää. Oh, hänestä se oli maailman luonnollisin asia. Sinun täytyy siis tyytyä siihen, että Ruijassa, tuossa sadun salaperäisessä maassa, on kaikki mahdollista, niin, yksin sellainenkin tapaus, että juoppouden takia virkansa menettänyt merikapteeni pannaan -- papiksi.

Mutta eikö tuollainen "alaspäinmeno" -- jos sitä nyt siksi voi sanoa -- menetä koko paljon merkitystään, jos asianomainen, jonka ulkonaisen elämän puitteet se muodostaa, on säilyttänyt tyyneytensä ja kaikesta huolimatta tuntee itsensä onnelliseksi?

Totta kai.

Sillä kuka voisi esim. väittää Klemet Larssenista, merikapteenista ja papista, että hän oli onnellisempi ohjatessaan kolmimastoista _Margareetaa_, jonka korkokuva koristaa hänen työhuoneensa seinää, kuin nyt hoitaessaan kaukaista Lappean seurakuntaa? Tuskin kukaan, sillä Klemet Larssen oli niitä harvinaisia miehiä, joka tunsi itsensä aina onnelliseksi. Suuremmalla varmuudella voisi melkein väittää, että hän oli vähemmän onnellinen kuljettaessaan _Ikarosta_ Bergenin ja Pietarin väliä. Silloin hän oli kuin häkkiin suljettu kotka, jolta on siivet leikattu. Mutta sen jälkeen kun hän appensa Bergenin piispan vaikutuksesta sai Lappean, tunsi hän itsensä täysin tyytyväiseksi taas, sillä fregatti _Margareetan_ komentosilta oli vain hiukkasen korkeammalla kuin Lappean kirkon saarnatuoli, ja Klemet Larssen oli kertakaikkiaan sellainen mies, joka aina halusi olla 'korkealla'. Se oli hänellä verissä -- näet.

Eikä hän hullumpi pappi ollutkaan -- kaukana siitä. Tosin hän Tromssassa käydessään pelasi säännöllisesti korttia jonkin valtamerilaivan kapteeninhytissä, mutta silloin hän oli kapteeni ruumiiltaan ja sielultaan ja vastapelaaja oli hänen vanha ystävänsä. Ja tosin hän joutui silloin tällöin olemaan kirkosta poissa -- "sairauden" vuoksi, mutta silloin hän taas oli pappi, ja kuka nyt pystyy väittämään, ettei se joskus olisi tapahtunut jollekin toisellekin papille vanhaan aikaan? Eivät ainakaan lappealaiset nähneet siinä mitään moitittavaa.

He näet olivat tottuneet siihen, että heidän kirkkonsa oli silloin tällöin kiinni. Ensiksikään he eivät olleet kuin aniharvoin saaneet olentaista pappia pitää, ja jos heillä joskus oli sellainen ollutkin, oli tämä luuvalonsa vuoksi varallakin joutunut yhtä paljon olemaan kirkosta poissa kuin kirkkoherra Larssen muista syistä. Eivätkä lappealaiset yleensä tutkineet syitä. Heille riitti vain, että silliä tuli -- toipa sitä sitten valas tai tulipa se muutoin omia aikojaan. Ja tosiaankaan: kukaan heistä ei pystynyt väittämään, että kirkkoherra Larssen olisi koskaan toimittanut virkatehtäviään juopuneena -- ei kukaan. Heillä oli näet itsekullakin ollut pari kolme kertaa ristiäiset, ja sitäpaitsi he kävivät kirkossa kutakuinkin säännöllisesti.

Kirkkoherra Klemet Larssenissa ei lappealaisten mielestä ollut siis mitään moitittavaa. Huihai! Päinvastoin hän oli sellainen iloinen, hupaisa mies, jolta riitti hyvä sana jokaiselle. Ja sellainen kertoja kuin hän oli! Varjele pois, hän nosti pirtin katon kyynärää korkeammalle!

Kuka ei muistaisi Anund Eriksenin ristiäisiä! Hyvänen aika! Kirkkoherra Larssen oli siellä -- tietysti -- ja hän kun kertoi -- _kertoi_! Oi taivas! Sellaista haaksirikkoa ei monesti tapahdu... Aallot kirkontornin korkuiset ja laiva niiden välissä kuin tulitikkulaatikko, mutta raskas kuin pahus ... rautalastissa ... sepä tietty! Semmoinen ei juuri paljon kohoile aaltojen mukana ... ei ... varjelkoon! ... se sukeltaa vesimassojen läpi raskaana kuin virtahepo, ja myrsky riehuu sen takilassa kuin pikkukoulunopettaja huonolukuisen tukassa ... kunnes sen voimat loppuvat ja se hajoaa kuin pärekori. Huiskis vain! Siellä uiskentelevat miehet meressä kuin kärpäset ... mikä minkin varassa ... kunnes vaipuvat toinen toisensa jälkeen. Jäljellä on vain kapteeni ... tuo sama mies, joka nyt juttelee tuossa Eriksenin pöydän päässä... Hän ratsastaa puomipuulla ... puukko hampaissa, sillä paikalla kihisee haikaloja kuin silliä suurapajassa. Kuusi vuorokautta -- ajatelkaapa, kuusi pitkää vuorokautta mies avoimella merellä ilman ruokaa, ilman juomaa ... puomipuun varassa vain ... ja sittenkin halkaisee vatsan useammalta kuin tusinalta hailta!

Kuka ei muistaisi Anund Eriksenin ristiäisiä! Oh, ne muistaa jok'ikinen, samoinkuin Kaleb Gunnarsenin häätkin. Kukapa ei niitäkin muistaisi. Jo senkin vuoksi, että Finn-Paulsenin Arnold niissä häissä tanssitti yhtä vauhtia kaikki Lappean tytöt. Eikä niitä ollut vähän. Peli-Kustaa sai kolme kertaa vaihtaa kvinttiä viuluunsa, ja sillä aikaa meni Finn-Paulsenin Arnold suupelin varassa vallan! Ei, ne häät eivät unohtuneet niinkään vähällä, sillä niissä häissä piti kirkkoherra Larssen hääparille puheen, jossa ihan vilisi Saaronin ruusuja ja Etiopian palmuja. Nähkääs -- hän vertasi morsianta Saaronin ruusuun ja sulhasta palmupuuhun. Ja hän -- pappi -- oli itse nähnyt ne, palmut ja Saaronin ruusut nimittäin.

Oh, kirkkoherra Larssen osasi kyllä puhua. Vai eikö osannut? Osasi, osasi, niin kauniisti ja niin liikuttavasti, ettei siinä itkemättä ollut kukaan. Ja kun hän rippikoulussa selitti Raamatun historian kertomuksia, se oli yhtä jännittävää kuin paras satu.

Niin -- sitä rippikoulunopetusta kelpasi kuunnella. Rebekka, Iisakin puoliso, -- oli aivan samanlainen kuin Guttormin Kaisa, pitkä luiseva vaimo, jolla oli kaksi poikaa, Ola ja Piera. Viimeksimainittu, riuska poromies ja erinomainen riekonpyytäjä, oli kuin ilmetty Eesau, joka myi esikoisoikeutensa. Sillä eikö Guttormin Pierakin ollut kerran pelannut kortilla koko kevättalvisen ansionsa ja vielä vaatteet päältänsä. Ola taas muistutti Jaakobia, sillä hän teki naisten töitä ja oli luonteeltaan lauhkea kuin lammas, luki sunnuntaisin Raamattua ja veisasi eikä koskaan käynyt kylässä. Oppilaat saivat erinomaisen kuvan molemmista Raamatun veljeksistä, sillä erotuksella vain, että Esau karpesi tuntureita peskipyökkeri päällä ja suopunki selässä, kun taas Jaakob huuhteli viilipyttyjä kaivolla tai pesi pirtin lattiaa lauantaisin. Ja Rebekka-äiti tietysti poltti piippua, niinkuin kaikki vanhemmat naiset Lappeassa. Mutta nämä sivupiirteet eivät suuresti häirinneet opetuksen pääjuonta, joka syöpyi lähtemättömästi oppilasten mieleen. Kirkkoherra Larssen oli kerrassaan mestari keksimään vertauksia ja yleensä saamaan oppilaansa osaamaan. Sillä mitäs hän teki Patriksenin Topiaalle, kun tämä oli laiska eikä oppinut "jokapäiväistä leipää"? Joo, hän lupasi nyrkinkokoisen pikanellirullan, jos Topias päästöpäiväksi selvittäisi "jokapäiväisen leivän" paikan. Ja Topias poika selvitti, selvitti ihan, niin antoi tulla kuin vettä valaen, sillä hän oli ahne tupakalle.

Sellaista opettajaa kuin kirkkoherra Larssen ei Lappeassa ollut ennen nähty. Kelpasi kuulla, kun hän selitti Mooseksen tempauksen! Siinä meni pojilta ihan käsi nyrkkiin ja suupielet vääristyivät. Ja kun egyptiläinen sitten keikahti, sylkäisivät pojat vaistomaisesti kuin vahvistukseksi hyvinpäättyneelle tappelulle. Ei ollut siis kumma, että kerran tappelukuvauksen ollessa loistokohdassaan muutamalta pojalta pääsi hiljainen kirous. Se oli vain merkki, että hän seurasi mukana. -- Niin että kirkkoherra Larssen kyllä sai oppilaansa osaamaan. Pitkää merenvahapiippua poltellen hän istui pöydän takana opettaen, ja savupilvi hänen päänsä päällä oli kuin pilvi todistuksen majan yläpuolella. Sellaista pappia oppilaat kunnioittivat ja pelkäsivät, vaikka kirkkoherra Larssenin vain aniharvoin tarvitsi ryhtyä kurinpitotoimiin. Eikä hän silloinkaan mennyt liiallisuuksiin. Naksautti vain piipunkopalla päähän ja sillä hyvä.

Kirkkoherra Larssen siis kyllä kelpasi. Hänessä oli pappia ja merikapteenia, yhtä paljon kumpaakin. Sillä eikös hän ollut valmistanut merikortteja melkein jokaiselle lappealaiselle ja eikös hän viimeisen ryssänyskän aikana ollut yötä päivää pitäjällä sairasten luona. Silloin tuoksui kyllä paloviina vahvasti, mutta se olikin tautista ja tappavaa aikaa.

Mitä lappealaiset siitä välittivät, jos Klemet Larssen joskus sattui jäämään kirkosta pois. He tyytyivät silloin lukkariin. Taikka mitä se heille kuului, jos kirkkoherra toisinaan pappilassa "helssasi" vieraitaan. Se oli hänen asiansa. Silloin hän juuri oli parhaimmalla tuulellaan. Silloin kelpasi pappilassa pistäytyä jonkun seurakuntalaisenkin, eikä hänen tarvinnut kuivin suin palata. Pappilan suuressa ruokasalissa seisoi nim. ruokapöytä aamusta iltaan katettuna. Sillä tavalla oli Kampa-Lassi kerran saanut syödä samaa maksalaatikkoa, joka oli vartavasten paistettu Tromssan maaherralle.

Ei siis herättänyt suurempaa huomiota sekään juhla, joka pantiin toimeen leivinuunin valmistumisen johdosta, -- ei ainakaan mitä juhlaan tuli. Sen aihe kyllä askarrutti lappealaisten mieltä, sillä olikos koskaan kuultu, että mies sai suorana kävellä uuninsuusta sisään. Sellaisen ihmeellisen uunin oli nyt tenomuotkalainen muurarimestari valmistanut pappilaan.

Kuinka monta syltä puita uunin lämmittäminen oli vaatinut, sitä ei oikein tiennyt kukaan. Yksi puhui tusinasta, toinen puolesta, mutta varmuudella ei sitä osannut yksikään sanoa. Ei edes kyökkipiika Liisekään. Hänkin vain kohautti olkapäitään, kun sitä häneltä tiedusteltiin.

-- Meillä ei semmotit tule kysymykseen.

Eipä tietenkään. Kyllähän Anders Klemm ja Klas Patriksen sen tiesivät. He vain olivat muuten -- sen kun vain kysyneet. Heille kyllä riitti, että saivat kestitä itseään pappilan keittiössä kymmenkunnan muun seurakuntalaisen kanssa sillä aikaa kun kirkkoherra vieraineen juhli salissa.

Ja kyllä siellä juhlittiinkin.

Salin pöydällä seisoi valtainen posliinikulho parasta punssia piripintanaan. Ei muuta kuin ammenna siitä pappilanrouvan hopeavartisella muistokauhalla korttelin korkuisiin pikareihin. Ja uunin vieressä sivupöydällä komeili rivi mitä erilaatuisimpia pulloja hienokaulaisesta viiniputelista lappealaiseen isovatsaiseen paloviinapotteliin saakka.

Kirkkoherra Larssenilla oli edessään valtainen pokaali. Sen hän oli aikoinaan saanut _Margareetan_ miehistöltä syntymäpäivälahjaksi. Se olikin arvokkaimpia muistoja hänen kapteeniajoiltaan, ja hän käsitteli sitä erityisen huomaavaisesti.

Vieraita oli puolen tusinaa, kaikki Lappean seurakunnan arvohenkilöt, nimismies, käräjäkirjuri, lukkari ja kansakoulunopettaja, puhumattakaan kunniavieraista, joina olivat Tromssan maaherra rouvineen, professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja. Viimeksimainittu oli sijoitettu kunniapaikalle salin sohvaan maaherran ja professori Krusenholtzin keskelle, ja rintapielessä kiilteli hänellä maaherran antama ansiomitali.

-- Jaa-a, leivinuunin malja! lausui kirkkoherra Larssen kohottaen pokaalinsa. -- Se on koko Norjassa ensimmäinen uuni, jonka sisällä mies voi seistä suorana.

Vieraat vastasivat tervehdykseen juhlallisina ja kankeina.

-- Jaa-a. Kyllä minä olen yhtä ja toista nähnyt, minä, joka olen seitsemästi maapallon kiertänyt ja kuudesti haaksirikon tehnyt, mutta en totta tosiaan vielä sellaista uunia kuin tämä meidän uusi leivinuunimme, puheli kirkkoherra hyväntuulisena.

-- Niin, kyllähän siinä yhden päivän leivät paistuvat, lausui Abraham Kellonsoittaja vaatimattomasti.

-- Yhden päivän! Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan, vuoden leivät siinä paistaa, niin totta kuin olen vanha merikapteeni!

-- Niinpä niin, sanoi maaherra, -- sitä varten tilattiinkin tiilet Hoklannista. Se on erityinen suosionosoitus sinua kohtaan, Larssen.

-- Niin olen sen käsittänytkin ja siitä kiitän. Minun elämäni on ollutkin yhtä pasaatissa purjehtimista siitä lähtien kuin _Ikaroksen_ jätin.

-- Sano 'kun minut pakotettiin jättämään', huomautti käräjäkirjuri, jota kansan kesken kutsuttiin "Pikku papiksi". Hän oli viisi vuotta lukenut teologiaa Kristianiassa, mutta ei ollut koskaan saanut tutkintoa suoritetuksi. Lopulta hän oli sortunut Lappean käräjäkirjuriksi. Hän oli ryyppytuulella ollessaan tunnettu juonikoksi, joka ei vääjännyt ketään.

-- Jaa, jaa ... oikea huomautus, nauroi Larssen. -- Mutta sinun täytyy tunnustaa, että minä olen viimeiset kymmenen vuotta purjehtinut aivan myötäistä.

-- Joo ... silloin kun olet purjehtinut.

-- Mitä tarkoitat?

-- Niin ... silloin kun et ole maannut ... vesilastissa.

Naurettiin joukolla. "Pikku pappi" oli tunnettu sattuvista vertauksistaan.

-- Vesilastissa ... todellakin, hah, hah! Sattuuhan sitä elämän "Tyynellä merellä" jos mitä ... sellaistakin, että jää loppuiäkseen odottamaan tuulta, niinkuin sinä, rakas veli.

Käräjäkirjuri kirosi ja yritti vastata, kaikesta päättäen kiivaasti, mutta hänet keskeytti rouva Larssenin ilmestyminen ovelle.

-- Hyvät herrat, illallinen on valmis.

Hän kulki poikki salin vieraskamarin ovelle ja lausui saman siellä istuville naisille.

Noustiin. Maaherra tarjosi kirkkoherran rouvalle käsivartensa toisten rientäessä hakemaan naisiaan viereisestä huoneesta. Abraham Kellonsoittajan pöytätoveriksi oli määrätty itse maaherratar, kirkkoherra Larssenille taas kansakoulunopettajan sirkeäsilmäinen pikku rouva. Kaikki olivat löytäneet parinsa "Pikku papin" jäädessä yksin.

Sitä ei ollut voitu auttaa. Kunnan kätilö, jota oli aiottu käräjäkirjurin pariksi, oli matkustanut "alas", eikä "Pikku pappia" ollut saatettu kutsumattakaan heittää. Nimismiehen vanhin tytär, pitkänhuiskea Albertine, oli taas joutunut professori Krusenholtzin pariksi. Tukholmalaista vierasta ei mitenkään sopinut jättää yksin.

-- Niin niin, Jörgensen-parka on aivan yksin. Minä en ole voinut sitä auttaa. Tulkaa nyt tänne minun toiseen käsikoukkuuni. Sellaista se on, kun ei mennä naimisiin eikä edes kihloihin.

Kirkkoherran rouva otti "Pikku papin" huostaansa, ja niin mentiin nauraen ruokasaliin.

Illallinen kului rattoisasti. Kirkkoherra Larssen oli kerrassaan suurenmoinen. Hän innostui kertomaan matkoistaan vieraissa maissa. Hän kertoi etelästä, missä taivas on syvänsininen ja aurinko paahtavankuuma. Hän kuvasi auringonnousun merellä, jolloin ei näy muuta kuin taivasta ja vettä. Sellaisena hetkenä ymmärtää ihminen luomisen aamun.

Pikkuinen kansakoulunopettajan rouva oli innostunut. Hän oli nähnyt auringonlaskun merellä. Hän oli kotoisin Svolvoerista, ja hänen kamarinsa ikkunaan se oli näkynyt niin ihmeen kauniisti.

Mutta myrsky -- se oli sentään toista. Maaherratar oli myrskyn ihailija. Sen sai kyllä Tromssassakin nähdä. Oh, ei tarvinnut muuta kuin mennä satamaan, niin sai pian kokea, mihin kelpasivat kristianilaishatut. Varjelkoon, häneltä oli kerran myrsky vienyt viidenkolmatta kruunun kesähatun! Eikä se ollut hänellä kuin toista kertaa päässä. Siitä alkaen hän käytti miesten hattua, sillä hän ei halunnut laiminlyödä yhtään myrskyistä päivää istumalla sisällä, niinkuin Tromssan rouvat.

Niin niin. Oli myrskykin mahtava, mutta auringonnousu tunturijäätiköllä, äärettömän, hiljaisen Lapin luonnon keskellä -- se oli sentään ensiluokkaista. Se oli kotimaista nähtävää! Sitä ei tarvinnut ulkomailta hakea. Kansakoulunopettaja, joka oli kotimaisen teollisuuden kannattamisyhdistyksen jäsen, puolusti auringonnousua Ruijassa.

Kirkkoherra Larssen antoi kansakoulunopettajan puhua. Hänen puolestaan sai jokaisella olla omat mielipiteensä. Hän vain ei koskaan ostanut norjalaisia kalosseja, sillä ne olivat paljon huonompia kuin venäläisamerikkalaiset. Hän oli ennen kapteeni-aikoinaan käynyt _Treugolnikin_ tehtaassa Pietarissa ja saanut tehtaan toimeenpanevalta johtajalta lahjaksi kalossit, jotka olivat kestäneet puolikymmentä vuotta.

Kansakoulunopettajan rouva katsoi ihaillen kirkkoherra Larsseniin. Hän oli sentään suurenmoinen mies tämä entinen merilaivan kapteeni, puhuipa hän sitten mistä hyvänsä. Hänen otsallaan yhtyivät taivas ja meri, ja hänen leukansa teki yhtä järkähtämättömän vaikutuksen kuin kansakoulun takana kohoavan Kermikkätunturin laki.

Oh, hänen Jeppensä puhui aina vain kotimaisesta. Toki nyt ulkomaillakin oli nähtävyytensä. Vai mitä herra Jörgensen arveli?

"Pikku pappi" oli odottanutkin puheenvuoroa kärsimättömyyteen saakka, mutta ei ollut saanut. Kansakoulunopettajan rouvan kysymys tuli siis aivan sopivaan aikaan.