Part 3

Professori Krusenholtz valmisti itse rappausaineen. Kaupungin suurin muuripata siirrettiin kirkon viereen ja siinä keitti professori kummannäköistä keitostaan aamusta iltaan. Se muistutti toisin vuoroin hernettä, toisin vuoroin riisipuuroa. Mitä kaikkia aineita siihen pantiin, siitä ei hammerfestilaisilla ole tänäkään päivänä vielä tietoa. Mutta voimakasta se oli -- sen näki niistä erivärisistä höyryistä, joita padasta nousi. Professori Krusenholtz selitti, että juuri samaa ainetta oli käytetty Tukholman kuninkaallisen linnan rappaukseen, eikä se ollut lohjennut vielä kynnenmustuaisen vertaa.

Kun keitos oli kypsä, valmistettiin tavallinen kalkkirappaus, johon tarpeen mukaan sekoitettiin professorin keitosta. Ja nyt ymmärsivät hammerfestilaiset, mitä muuripadassa oli kiehunut: -- se oli alkuainetta, sillä sen vaikutukset tulivat pian näkyviin.

Hei -- ne sitten olivat iloisia viikkoja, nuo kirkonrappausviikot! Sellaista aikaa ei Hammerfestissa ollut vietetty koskaan varhemmin ja tullaan tuskin koskaan viettämäänkään. Aamusta iltaan kaikui vain nauru ja laulu ja rappauslastojen läiskintä. Koko kaupungin elämä meni nurin ihan täydellisesti. Ei puhuttu muusta kuin kirkon rappauksesta eikä oleskeltu muualla kuin kirkon ympärillä katsomassa iloisia rappareita, jotka heiluivat telineillään kuin keijukaiset ja lauloivat niin, että ympäristön tunturit raikuivat. Satamatyöt pysähtyivät tykkänään, sillä kirkon luota virtaava omituinen tuoksu vei kaikki satamatyöläiset sinne. Samoin kävi muidenkin kaupunkilaisten: kaikki riensivät kirkon ympärille tuon omituisen tuoksun houkuttelemina niinkuin kimalaiset mesikukan luo. Sen vaikutti professori Krusenholtzin keitos, joka kalkkirappaukseen sekotettuna oli ruvennut merkillisen huumaavasti tuoksumaan.

Ja mikä ihmeellisintä: rapparien iloisuus tarttui kaupunkilaisiinkin. He ottivat toisiaan käsistä ja rupesivat pyörimään piiriä kirkon ympärillä.

Niin -- koko kaupunki oli kuin ylösalaisin käännetty: virkakoneisto pysähtyi, koko kaupungin arkielämä seisahtui. Kaikki, jotka suinkin kynnelle kykenivät, riensivät kirkon luo ja hakivat paikan piirissä. Ja telineillä lauloivat raparit niin, että paikat helisivät:

-- Oi Hammerfest, oi Hammerfest, sun vertaas löydy ei! Kuin posliini sun kirkkosi nyt kiiltää heisanhei!

Se vaikutti kovin ihmeellisesti. Ihmiset alhaalla riensivät piirissä ympäri iloisina kuin kesälomalle päässeet koululapset ja kertasivat säkeistön loppuosan:

-- Kuin posliini sun kirkkosi nyt kiiltää heisanhei!

Rapparit kohottivat muurauslastansa kunniantekoasentoon ja lauloivat:

-- Oi Krusenholtz, oi Krusenholtz saat myös sä yksin tein nyt mainehen ja kiitoksen, kuningas rapparein!

Nuo ihmeelliset kirkonrappausviikot! Kirkkoherra yritti palauttaa seurakuntalaisia järkiinsä, mutta hänen kävi samoin kuin muidenkin: hänkin joutui piiriin aivankuin huomaamattaan. Ja kun rapparit lauloivat telineillänsä:

-- Oi Abraham, oi Abraham, oi Kellonsoittaja! Kuin kerran kaimas muinainen, tuo patriarkan arvoinen, sa olet voittaja!

huomasi kirkkoherrakin laulavansa loppusäkeitä väkijoukon mukana:

-- Kuin kerran kaimas muinainen, tuo patriarkan arvoinen, sa olet voittaja!

Niin, niin -- kuka osaisi kuvata Hammerfestin elämää noina iloisina kirkonrappausviikkoina. Se oli niin aitoa ja alkuperäistä, että se muistutti alkuihmisen elämää ihmiskunnan lapsuuden aikoina. Todellakin! Kaikki hammerfestilaiset olivat yht'äkkiä muuttuneet lapsiksi, suuriksi lapsiksi, joita ei painanut huoli huomisesta. He eivät välittäneet muusta kuin kirkonrappauksesta. Heistä sai muu maailma mennä miten tahtoi -- heistä se oli yhdentekevää. Heillä oli kirkonrappas -- suuri, ihmeellinen kirkonrappaus, jolloin vain laulettiin aamusta iltaan ja oltiin iloisia ... niin lapsellisen iloisia. Nuo viikot haihduttivat kuin taikaiskulla kaiken sen vuosikymmeniä kestäneen ummehtuneisuuden ja pikkumaisuuden, joka heidän kaupungissaan oli vallinnut. Nyt ei kiistelty siitä, oliko apteekkarin kukko paras laulaja kaupungissa kauppias Sunden _Hilariuksen_ kuoleman jälkeen vai eikö -- ei myöskään siitä, kulkiko aurinko toisina kesinä alempana kuin tavallisesti -- ei, nyt vietettiin kirkonrappausviikkoja, jolloin tuollainen mitätön sai unohtua. Naapurien välit, jotka kuukausimääriä olivat olleet rikki aivan mitättömistä syistä, paranivat kerrassaan. Kuka nyt välitti joutavista, kun kerran kirkonrappaus sujui niin loistavasti! -- Hammerfest syntyi uudestaan henkisesti, ja tuo posliininhohtoinen temppeli oli kuin vertauskuva tästä ihmeellisestä uudestisyntymisestä.

Professori Christoph Heribertus Krusenholtz -- hän vasta merkillinen mies oli! Taikuri, noita kerrassaan! Siellä hän seisoi ylimmällä telineellä pyylevänä, tyytyväisenä, heiluttaen kättään laulun tahdissa. Hän tahtoi näyttää hammerfestilaisille, miten kirkko oli rapattava.

Ja nuo hänen aineensa sitten! Kuka tiesi, mitä kaikkea niissä oli. Ei kukaan -- paitsi hän, keksijä, yksin. Mutta väkeviä ne olivat. Sen saivat hammerfestilaiset nähdä.

Tapahtui muutamana päivänä, että eräältä rapparilta sattui vahingossa putoamaan rappauspytty alimmalla telineellä työskentelevän toverin niskaan. Ei siitä kukaan sen enempää välittänyt -- asianomainen itse paremmin kuin katsojatkaan. Toki nyt kirkonrappauksessa sellaistakin sattui. Mutta -- kun mies seuraavana aamuna heräsi oli hän aivan paljaspäinen! Ei hiuksen hiventäkään jäljellä! Sillä katso: koko tukka oli yön aikana hellinnyt yhtenä vihkona tyynylle.

Ne olivat siis väkeviä aineita, joita professori Krusenholtz käytti Hammerfestin kirkon rappaukseen.

Oli sentään onni hammerfestilaisille, että rappausviikot loppuivat ja kirkko valmistui. Sillä miten olisi muuten mahtanut käydäkään tuon pienen yhteiskunnan? Piiritanssilla ei kukaan pitkän päälle elä. Oli siis hyvä, että arkinen meno pääsi vanhoille urilleen.

Ja mikäs oli ryhtyä taas arkielämää viettämään, kun oli saatu uusi henki, avarampi, nostavampi. Sen olivat kirkonrappausviikot aikaansaaneet. Kauppa rupesi käymään uudella vauhdilla, merikalastukseen ryhdyttiin entistä tarmokkaammin, perustettiin uusia yhtiöitä, pantiin rahaa liikeyrityksiin, rakennettiin tehtaita traanin valmistusta varten. Eikä yritteliäisyys rajoittunut ainoastaan aineellisen toiminnan aloille. Henkiset riennot olivat myös saaneet ennenkuulumattoman sysäyksen. Kaupunkiin perustettiin lukio, naisseura, yhdistys _Ruijan Tulevaisuus_ jne. Saatiin oma kirjapaino, oma sanomalehti, _Jäämeren Ääni_. Alettiin viljellä kirjallisuutta. Huomattiin, että Kvalö, jolla kaupunki sijaitsi, oli palanen Ruijaa ja Ruija vielä suurempi palanen Norjaa. Niin -- kaikki elpyi ihmeellisellä, hämmästyttävällä tavalla. Ja jos joskus lamaannus yritti vallata mielet, ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa kirkontornia: se hohti huikaisevan valkoisena ja viittasi suoraan ylöspäin kohti puhtaampia ilmakerroksia kuin ne, jotka alituinen traaninhaju turmeli.

Niin oli Hammerfestin kirkosta tullut uuden ajanjakson symboli -- vertauskuva. Kun kalastajat kesäiltoina palasivat mereltä kaupunkiin, hohti valkoinen kirkontorni jo kauas heitä vastaan. Silloin he muistivat noita ihmeellisiä kirkonrappausviikkoja, jolloin heidän temppelinsä sai uudet suomut. Ja he hymähtivät tyytyväisinä katsahtaen viisilaitaisen veneen pohjalla komeilevaan silliapajaan: -- Todellakin -- kirkko kiilsi yhtä kauniisti kuin merisillin kylki.

Entäs ne miehet jotka olivat kirkonkorjauksen suorittaneet -- professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja -- missä he olivat?

He olivat lähteneet Hammerfestista ja suunnanneet matkansa länttä kohti.

Mikäli hammerfestilaiset olivat kuulleet, viettivät he parast'aikaa talvea Lappean pappilassa, kirkkoherra Klemet Larssenin luona -- hänen, joka ennen oli ollut merilaivan kapteenina, mutta juoppouden takia erotettu siitä toimesta ja pantu papiksi.

Tromssan maaherra lyö leivinuuninteon Abraham Kellonsoittajalle

Mikä myrsky ja meteli, kun leivinuuni sattuu hajoamaan maalaispappilassa, ja hajoamaan vielä niin, ettei korjaamisesta ole apua. Laki pilalla, arinakivet murusina, niin että leivän pohjapuolessa on kivensirusia yhtä paljon kuin päällyspuolessa pistelyreikiä. Arvaamattakin on selvä, mikä hermostuneisuus, napina ja tyytymättömyys talossa vallitsee. Kenen syy, kenen syy? Seurakunnanko, pappilanko? Kenen syy, kenen syy? -- Niin -- uunin syy -- leivinuunin syy.

Sellaista saattaa tapahtua missä maalaispappilassa tahansa -- siis myöskin Lappean pappilassa Norjan Ruijassa.

Mutta mikä juhlallisuus, mikä kirkossa-oloa muistuttava hiljaisuus, kun itse maaherra on tullut huutokaupalla myymään uuden leivinuunin tekoa vähimmän vaativalle.

Sellaista ei tapahdu missä pappilassa hyvänsä -- ei, sellainen on sattunut vain yhdessä ainoassa pappilassa tämän maapallon pinnalla: -- Lappean pappilassa Norjan Ruijassa.

Kirkkoherra Klemet Larssen, hän, joka oli ollut merilaivan kapteenina, mutta juoppouden takia menettänyt virkansa ja pantu papiksi, oli julman vihaisella päällä. Hän väitti syöneensä kiveä enemmän kuin hän oli sitä kapteenina ollessaan kuljettanut Bergenistä Pietariin. Ja yksinomaan senvuoksi, että pappilan leivinuunin arina oli kuukausimääriä ollut rikki. Mutta hän ei olisi ollut Klemet Larssen, jollei hän olisi sitä kestänyt. Ojah, kyllä vain! Saihan hän sitäpaitsi leipääkin sentään. Mutta silloin loppui hänen kärsivällisyytensä kokonaan, kun hänen rouvansa tuli ilmoittamaan muurin lopullisesti hajonneen. Totisesti, vaikka Klemet Larssen olikin maailman rauhallisin mies, ei hän silti aikonut taikinaa syödä, ei, niin totta kuin hän oli Lappean kirkkoherra ja entinen merikapteeni!

Hän tarttui kynään ja kirjoitti suoraan maaherralle Tromssaan, ja niin selvästi että auttoi. Ja sen tiesi jokainen lappealainenkin, että toteltava oli, kun Klemet Larssen kerran meni niin pitkälle, että vetäisi nimensä alle sillinpyrstöä muistuttavan paksun riimun. Siitä pärskähteli vielä voimaa senkin jälkeen, kun muste oli jo aikoja kuivanut. Se vaikutti nytkin: -- maaherra tuli itse pitämään huutokauppaa uuden leivinuunin teosta.

Ei kukaan ollut koskaan epäillytkään, ettei Klemet Larssen ollut mahtava mies -- kaukana siitä! Mutta nyt se vasta oikein nähtiin, kun pappilan pirtti oli väkeä täynnä kuin pistetty ja itse Tromssan maaherra pöydän takana kirjurinsa kanssa.

Se oli yhtä juhlallista kuin piispantarkastus -- niin, melkeinpä juhlallisempaa. Sillä nyt ei ollut kysymyksessä käskyjen päätössanojen osaaminen, huihai! Nyt kysyttiin, kuka uskalsi ottaa urakalle leivinuunin teon, -- leivinuunin, johon tarvittiin kuusi korttelia pitkät tiilet -- Hoklannin tiilet.

Siinä seisoivat lappealaiset toisiaan katsellen. Eipä silti, ettei joukossa olisi ollut muurareita. Hyvänen aika, melkein joka mies pystyi siihen ammattiin! Mutta varsinaisia ammattimuurareita ei ollut kuin kaksi -- nimittäin Anders Klemm, joka oli muurannut kansakoulun tulisijat, ja Klas Patriksen, joka taas oli mainio piisintekijä. Tavallisia leivinuuneja he olivat muuranneet kumpikin, mutta tällaista maankauheaa eivät milloinkaan. Ei siis kumma, että he katselivat hiukan neuvottomina toisiaan.

Maaherra tarkasteli kultasankaisten silmälasiensa takaa väkijoukkoa ja kysyi:

-- No, kuka tekee ensimmäisen tarjouksen?

Anders Klemm rykäisi. Se merkitsi, että hän aikoi ottaa ratkaisevan askeleen.

-- Kolmekymmentä peesiä [1 peesi (_speciedaler_), norjalainen raha] hän sanoi hiukan arasti ja katsahti ympärilleen.

-- Kaksikymmentäyhdeksän ja puoli, äänsi Klas Patriksen. Hän ei tahtonut olla miestä huonompi.

Anders Klemm pudotti viiteenkolmatta. Hän oli käynyt rohkeammaksi. Hän ajatteli: hävisi tai voitti, työ oli suurenmoinen ja tuotti tekijälleen kunniaa.

-- Viisikolmatta peesiä ensimmäinen, viisikolmatta peesiä toinen, viisikolmatta peesiä kolmas kerta. Eikö ole muita tarjoojia?

Maaherra kohotti jo vasaransa. Mutta silloin kuului ovensuusta reipas, miehekäs ääni, josta soi horjumaton varmuus siitä, että muiden oli turha ruveta kilvoittelemaankaan.

-- Kaksikymmentä peesiä, ei killinkiäkään alle eikä päälle!

Kaikki kääntyivät katsomaan.

Hän oli kookas, kolmikyynäräinen mies, uljas kuin metsän puu, katse itsetietoinen ja varma, nenä hiukan kyömy ja suun ympärillä tiukka juomu. Jalassa oli hänellä pitkälle polvien päälle ulottuvat merisaappaat ja kädessä venekeulainen huopahattu. Hänen vieressään seisoi lyhyempi, tanakkaharteinen, pyöreävatsainen herrasmies, mikäli saattoi päättää samettiliiveistä ja kultaisista kellonperistä. Jalassa oli viimeksimainitulla tavalliset Ruijan paulapieksut. -- Ne olivat outoja vieraita, -- juuri äsken laivassa saapuneita.

Sillävälin kuin pirttirahvas näin oli tarkastellut vieraita, oli maaherra lyönyt vasaran pöytään. Ovensuussa seisovalle pitkälle muukalaiselle oli lyöty leivinuuninteko Lappean pappilassa.

-- Kuka se oli? kysyi maaherra.

-- Abraham Kellonsoittaja Tenomuotkasta, kuului vastaus ovensuusta.

Silloin tapahtui ihme. Maaherra hyppäsi pöydän takaa niin ketterästi, etteivät lappealaiset olleet koskaan aavistaneet niin korkean virkamiehen voivan liikkua noin nopeasti. Hän meni suoraan ovensuussa seisovien muukalaisten eteen ja kumarsi niin syvään, etteivät lappealaiset olisi koskaan uskoneet maaherran muotoisen miehen tarvitsevan niin syvään kumartaa. Sellainen kumarrus oli heidän mielestään kuulunut vain alinkokansalle papin ja lensmannin edessä. Mutta nyt he saivat kumman nähdä. Tromssan maaherra kumarsi niin syvään, että tukka miltei kosketti lattiaa.

-- Minulla on kunnia lausua herrat tervetulleiksi ... suuri kunnia. Tämä on luultavasti hänen jalosukuisuutensa professori Krusenholtz?

Maaherra kumarsi professorille.

-- Meillä on kunnia olla tekemisissä Tromssan maaherran kanssa?

Professori Krusenholtz kumarsi maaherralle.

-- Palvelijanne, hyvät herrat. Tiedän teidän suurtyönne niin hyvin Maasissa kuin Hammerfestissakin. Olkaa sydämellisesti tervetulleet!

Samassa astui kirkkoherra Larssenkin pirttiin. Maaherra esitteli vieraat heti paikalla.

-- Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! huudahti tämä. -- Teittepä talolle suuren kunnian. Ja hän kääntyi seurakuntalaisten puoleen ja julisti jykevällä merimiesbassolla:

-- Tässä näette kaksi kuuluisaa miestä, hyvä seurakunta, -- hänen jalosukuisuutensa professori Krusenholtzin Tukholmasta ja mestari Abraham Kellonsoittajan Tenomuotkasta. Nämä miehet löysivät Maasin vanhan kirkon.

Lappealaiset olivat aivan tyrmistyksissään. No ei sitten kumma, jos toinen heistä huusikin leivinuuninteon, ei tottamaar!

-- Mestari Abraham Kellonsoittaja huusi leivinuuninteon, ilmoitti maaherra. -- Vierasseurakuntalaisena hän olisi velvollinen tekemään muurarinvalan, mutta kun tiedämme hänen entiset työnsä, emme sitä vaadi, vai miten, Larssen?

-- Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan, emme -- niin totta kuin olen kuudesti purjehtinut maailman ympäri ja tehnyt seitsemän haaksirikkoa! huudahti kirkkoherra Larssen ja kohauttaen tuuheita kulmakarvojaan lisäsi pirttiväen puoleen kääntyen:

-- Kas niin, hyvä seurakunta, menkää nyt kiltisti kotiinne, sillä nyt kyllä leivinuuni valmistuu.

Lappealaiset hajaantuivat kuuliaisina kuin lampaat. He olivat tottuneet tottelemaan pappiaan, mikä onkin jokaisen kristillisen seurakunnan jäsenen ensimmäinen ja tärkein velvollisuus.

-- Ja nyt, hyvät vieraat, olkaa kuin kotonanne, lausui herra Larssen seurakuntalaisten mentyä. -- Minä joisin kunniaksenne tervetuliaismaljan, mutta ikävä kyllä on kunnon eukkoni kätkenyt viimeisen konjakkitilaukseni, niin etten löydä sitä mistään.

Hän naurahti hiukan hämillään ja jatkoi:

-- Hän on sellainen muori, ettei tässä kotirauhan vuoksi auta toisinaan muuta kuin kuivin suin odottaa, milloin onnellinen sattuma toisi päivänvaloon jumalaiset juomani.

Mutta jos kirkkoherra Larssen olikin osannut antaa vierailleen heille tulevan arvon ja kunnioituksen, ei hän kuitenkaan osannut aavistaa, millaisia miehiä hän oli saanut taloonsa. Professori Krusenholtz kaivoi povitaskustaan taikakalunsa ja kääntyen kirkkoherran puoleen virkkoi hymyssä suin:

-- Jollei teidän kunnianarvoisuudellanne ole muuta murhetta kuin minkä viimeksi lausuitte, niin toivon, että tämä päästää teidät siitä.

Hän ojensi kirkkoherralle magneetin lisäten:

-- Se on kapine, joka auttaa meidät juomien perille, jos niitä tarvitaan.

Kirkkoherra Larssen tarkasti maaherran kanssa kapinetta.

-- Mikä koje tämä on?

-- Se on viinamagneetti, vastasi professori Krusenholtz ja selitti tarkemmin kojeen käyttöä. -- Sen avulla löytyi Maasin vanha kirkko.

-- Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Sainpa kerran vieraita talooni! Te taidatte olla vanhasta Olymposta karanneita jumalia!

Ja hän nauroi niin, että pirtin ikkunat tärisivät.

Niin lähdettiin kiertämään pihaa professori Krusenholtz etunenässä. Kirkkoherran rouva huomasi heidät keittiön ikkunasta ja kysyi:

-- Mitä haet, Klemet?

-- Kissaa, rakas Ingegerd, -- meillä on sille hiiri.

-- Kissa on perunakellarissa.

Herrat lähestyivät perunakellaria, ja heti alkoi alkuaine magneetissa liikahdella. Kuta lähemmäs kellaria tultiin, sitä voimakkaammin alkuaine liikkui, ja kun herrat olivat laskeutuneet kellariin, hyppi se edestakaisin niin tiheään, ettei sen liikkeitä enää voinut seurata. Innostuksissaan he eivät huomanneet kissaa, joka säikähtyneenä hyppäsi avonaisesta ovesta pihalle.

-- Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Ingegerd on kätkenyt ankan perunoiden alle! huudahti kirkkoherra Larssen näppiä lyöden.

Ja aivan oikein! Sieltä löytyikin konjakkinassakka ja ihan tuoreena.

-- Niitä vaimoja, niitä vaimoja, päivitteli Larssen ja lisäsi kääntyen professori Krusenholtzin puoleen:

-- Onpa se ihmeellinen kone, on tottavie!

Ja sitten ikäänkuin heräten hän huudahti:

-- Ei sanaakaan vaimolleni tästä merkillisestä kapineesta!

Vierailla ei ollut mitään sitä vastaan. Konjakkinassakka kannettiin pihalle riemusaatossa. Kirkkoherranrouva huomasi sen keittiön ikkunasta ja huusi sormea puiden:

-- Vai löysit sen, Klemet!

-- Löysin, rakas Ingegerd, löysin sattumalta ihan.

-- Ja nyt minä saan esittää herrat rakkaalle puolisolleni, lausui kirkkoherra Larssen ja johdatti vieraat sisään konjakkinassakka kainalossa.

Seuraavana päivänä aloitti Abraham Kellonsoittaja leivinuuninteon. Siitä muodostui suurtyö, joka kesti yhtä vaille kaksitoista viikkoa. Sen vuoksi kertomus siitä ei kuulu tähän, vaan vaatii oman lukunsa.

Leivinuuninteko Lappean pappilassa

Ei ollut mikään leikin asia ryhtyä sellaiseen muuraustyöhön, jonka itse Tromssan maaherra oli huutokaupalla myynyt. Abraham Kellonsoittaja oli siksi paljon maailmaa kokenut, että hän ymmärsi sen vallan hyvin. Huolimatta siitä, ettei maaherra ollut vaatinut häneltä muurarinvalaa, hän tunsi raskaan edesvastuun painavan hartioitaan. Nyt hän oli ensi kertaa suorittamassa suurtyötä omalla vastuullaan, sillä professori Krusenholtzilla ei ollut mitään tekemistä leivinuuninmuurauksen kanssa. Mutta Abraham Kellonsoittaja oli kuitenkin ollut mukana kahdessa sellaisessa suurtyössä, että niistä saatu kokemus oli hänelle suureksi avuksi. Hän oli oppinut, että rohkeus ja viisaus käsikädessä taidon kanssa antoivat parhaimmat tulokset joka paikassa. Ja senvuoksi hän aloitti rohkealla mielellä, vaikka hän tunsikin edesvastuun.

Muuraus ei suinkaan ollut hänelle outoa työtä, päinvastoin. Hänen kotipitäjässään Tenomuotkassa oli melkein jokainen tulisija hänen muuraamansa. Olipa hän muurannut naapurikunnissakin. Hänellä oli siis kyllä kivisiä muistomerkkejä enemmän kuin maailman suurimmilla tietomiehillä yhteensä. Eikä hänen tarvinnut pelätä, että hänen muurinsa hajoaisivat -- huihai! -- Mutta ne olivat kaikki pikkutöitä sen työn rinnalla, johon hän nyt oli ryhtynyt. Kuuden korttelin pituiset tiilet eivät olleet poikasten käsiteltäviä. Niistä ei saanut lyödä liikoja pois, sillä yhtään ylimääräistä kappaletta ei ollut. Mikä oli luonnonkivistä muuratessa, kun sai ottaa uuden, jos jokin sattui pilalle menemään! Mutta tässä ... tässä piti jokainen käännös, jokainen vasaranisku olla edeltäpäin harkittu.

Mutta Abraham Kellonsoittaja ei olisi vastannut mainettaan muurarina, jollei hän tässäkin olisi onnistunut. Hän onnistui yli odotusten, sillä kun maaherra tuli leivinuunia tarkastamaan, ei yhdestäkään kivestä ollut otettu kynnenmustuaisen vertaa liikaa. Ne sopivat kuin valetut.

Oh, ne olivat juhlallisia päiviä nämä muurauspäivät Lappean pappilassa! Jos Hammerfestin kirkonrappaus oli tuntunut juhlalliselta, ei se ollut mitään tämän työn rinnalla. Siellä oli kaikunut nauru ja laulu aamusta iltaan. Siellä oli koko kaupunki ollut mukana työtä katsomassa ottaen osaa rapparien iloon. Täällä vallitsi mitä syvin hiljaisuus -- hiljaisuus, missä ihmeelliset ajatukset ja suuret tunteet syntyivät. Sillä Abraham Kellonsoittaja oli visusti pitänyt varansa, ettei häntä saanut kukaan tulla häiritsemään -- jo siitäkin syystä, ettei hän, jos joku oli saapuvilla, voinut yhtä aikaa puhua ja tehdä työtä. Hän oli kertakaikkiaan sellainen perusteellinen luonne.

No niin -- häntä ei häirittykään. Aamusta iltaan hän sai olla kahdenkesken kuuden korttelin pituisten Hoklannin tiilten kanssa. Ja tuossa hiljaisuudessa hänen kekseliäs mielikuvituksensa työskenteli yhtä ahkerasti kuin hänen kätensäkin. Hän mietti jos minkälaisia uusia keksintöjä, mutta hylkäsi ne säännöllisesti: -- ne eivät edistäneet suunnitelmia. Hän oli jo alunpitäen saanut päähänsä, että leivinuunin suu oli koristettava korkokuvilla, -- samanlaisilla, joita hän oli kuvissa nähnyt maailman suurkaupunkien kirkkojen ovilla -- ja hänellä oli jo aihekin valmiina päässään. Kysymys oli vain siitä, miten saada kaksi tiiltä arinasta säästymään, jotta hän voisi toteuttaa suunnitelmansa.

Mutta Abraham Kellonsoittaja ei ollut suotta käynyt professori Krusenholtzin koulua. Ei, se taito, minkä hän oli voittanut tämän merkillisen tähtientutkijan seurassa, ei ollut maahan kätkettyä kultaa. Hän ratkaisi arvoituksen ja -- kaksi tiiltä jäi yli, kaksi kuuden korttelin mittaista juhlallista Hoklannin tiiltä. Mutta sitä varten hän oli erottanut yhden nurkan pirtistä piirustuskonttoriksi.

Hei vain! Siinä oli leivinuunin arina pienoiskoossa, liidulla piirustettuna pirtin nurkkaan. Ja siinä olivat tiilet tulevissa asennoissaan, numeroituina järjestyksessä -- yhtä vaille neljäkymmentä.

Abraham Kellonsoittaja vihelteli vain, vihelteli itsekseen ja hyräili. Se hyräily oli niin omituista, että pirtin seinät kuuntelivat sitä äärimmäisen jännityksen vallassa. Se oli aivan outo sävel -- mistä lie ollut vierailta mailta kotoisin -- maasta, jossa Abraham Kellonsoittaja oli vain mielikuvituksessaan matkaillut. Lappean pappilan pirtti oli kuullut vain kolmenlaista laulua, joten tämä oli sille kokonaan uutta. Niin kauan kuin se muisti, oli sen seinien sisässä joko veisattu:

Etkös ole ihmisparka aivan arka,

tai oli renki Nils jurnuttanut:

Med klappende Hjerte jeg vented mangen Gang,

[Tykyttävin sydämin odotin monta kertaa.]

tai jotakin muuta senkaltaista. Ja kolmas sävel, jonka se myös oli sangen usein kuullut, oli kyökkipiika Liisen laulu, kun tämä vastasi taikinaa:

Min Jens, ja han tjener hos Rige-Johan, hos Rige-Johan, for at samle sig Penge og Guld.

[Jensini palvelee Rikkaalla Jussilla kootakseen rahaa ja kultaa.]

Mutta tämä -- tämä uusi, omituinen sävel, jota Abraham Kellonsoittaja hyräili kalkutellessaan kuusikorttelisia Hoklannin tiiliä, oli ihan outo. Sitä piti kuunnella ihan henkeä pidättäen:

-- Leonardo da Vinci, se mainio mies, teki tusinan kirkkoja kai. Vaan leivinuunia -- Herra sen ties -- tokko syntymään hänkään sai?