Part 2

Kirkkoherra Lillklausen lähti siis, väkijoukon jäädessä katselemaan ja töllistelemään kaivoksen ympärille. Ja olikos heillä katselemista -- huihai! Siinä oli nyt ensinnäkin maankuuluisa Krusenholtz, sama mies, joka valmisti almanakat ja oli nyt kaivanut esiin Maasin vanhan kirkon. Siinä oli Abraham Kellonsoittaja, professori Krusenholtzin oikea käsi. Hän oli luvannut maasilaisille 'hiukan puheenaihetta' ensi talveksi. Lautamies Olsenin Hildyr rupesi jo siihen hengessään uskomaan. Hän oli antanut rukkaset pikkukoulunopettajalle senkin seitsemän kertaa, mutta nyt hän katseli Sören Johnsenia aivan eri ilmein. Pieni nykerönenä oli uteliaisuudesta punainen, ja vähän väliä hän korjasi kirjavaa liinaansa, joka jätti hänen ruskeat kiharansa otsapuolelta auringonsäteiden hyväiltäviksi. Oi, hänen oli tehnyt niin kovasti mieli saada Johnsen kääntämään päätään ja huomaamaan hänet. Hän tiesi nyt, miten hän vastaisi, ja mietti, sanoisiko Sören enää: 'rakas Hildyr!' -- ja häntä pelotti, pelotti niinkovin, ettei Sören enää niin sanoisikaan. Hetken päästä hän oli siitä aivan varma, sillä Sören Johnsen katseli vain ihmisten päiden yli eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Silloin hän tunsi vihaavansa koko saapuvilla olevaa väkijoukkoa, -- Sören Johnsenia ennen kaikkia muita. Mutta kaikkein eniten hän tunsi katkeruutta Abraham Kellonsoittajaa kohtaan. Eikö tämä ollut luvannut maasilaisille 'uutta puheenaihetta'? Oh, hän tiesi nyt, mitä se tulisi olemaan... 'Eipä Johnsen huolinutkaan Olsenin Hildyristä, kun sai Rigges-Niilan rahat ja pääsi Tromssaan lukujansa jatkamaan!' -- Niin he sanoisivat -- nuo ilkeät, vahingoniloiset naapurit, joille Abraham Kellonsoittaja oli luvannut 'uutta puheenaihetta'. -- Hänen olisi tehnyt mieli purkaa hiukan kiukkuaan Abraham Kellonsoittajalle, kun kuuli tämän huutavan: -- Pottelit on pelastettava!

Lautamies Olsenin nykerönenäinen Hildyr ei yhtään tiennyt, mistä 'potteleista' oli kysymys. Hän vain keikautti niskojaan ja sanoi: 'pyh!' Mutta jos hän olisi tiennyt, mitä pulloja Abraham Kellonsoittaja tarkoitti, hän ei olisi sanonut 'pyh!', vaan 'ah!', -- sillä nuo pullot, joista Abraham Kellonsoittaja parastaikaa professori Krusenholtzille puhui, tulivat näyttelemään tärkeää osaa hänenkin tulevaisuutensa ratkaisussa.

-- Pottelit on pelastettava, ennenkuin pappi lukee haudan! huusi Abraham Kellonsoittaja toistamiseen ja viittasi pari miestä mukaansa.

He laskeutuivat kaivokseen ja palasivat puolen tunnin päästä. Yks'kaks' seisoi kaivoksen reunalla kaksitoista tummanpunaista pulloa, jotka aurinko pani säteilemään mitä ihastuttavimmalla tavalla. Ne loistivat kuin rubiinit, -- ja niiden säihky julisti hämmästyneille maasilaisille, että elämä nousee maasta. -- Kului toinen puolituntinen, ja pullojen luku eneni kaksinkertaiseksi. Professorin miehet korjasivat ne huostaansa ja lähtivät juoksuttamaan niitä kievariin, jonne lukkari oli mennyt lehmää katsomaan ja pappi pukeutumaan virkapukuunsa.

Pulloja oli kaikkiaan kolme tusinaa, yhtä vaille. Lautamiehen Hildyr laski ne yksitellen, sillä hän ei ollut tyhmimpiä tyttöjä, vaikka olikin hiukan ylpeä. Hänelle johtui mieleen, että sieltähän saisi nyt Per Rasmussenin Matte hääjuomat, -- sillä tämä oli lykännyt häitänsä viikosta toiseen hääjuomien puutteessa. Lautamiehen Hildyr pyörähti joukosta ja hävisi kylälle päin.

Nyt palasi lukkari lehmää katsomasta, pappi oli saanut virkapuvun ylleen, professorin miehet tulleet pullojen viennistä -- ja niin alkoi juhlallinen hautaustoimitus.

Kirkkoherra Lillklausen ei muistanut olleensa omituisemmissa hautajaisissa. Siellä uinui maan alla kokonainen seurakunta pappeineen ja lukkareineen syvälle haudattuna. Tähän hetkeen asti he olivat odottaneet siunausta, lähes parisataa vuotta -- ja nyt oli tuo hetki koittanut. Sanankuulijat olivat istuneet penkeissään, pappi seisonut saarnatuolissa ja suntio tapulissa kellojen ääressä, kukin kangistuneena siihen asentoon, mihin oli sattunut jäämään onnettomuuden tapahtuessa. Heidän tomumajansa oli pysynyt koossa, koska heille ei ollut lausuttu niitä sanoja, jotka päästävät sielun rauhaan ja avaavat ruumiille tien maaksimuuttumiseen. Siinä oli syy minkä vuoksi Abraham Kellonsoittaja oli tavannut kirkkoherra Pedersenin saarnatuolista ja Erkki-Antti Paksu-Johnsenin pojan penkistä. -- Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin kirkkoherra Lillklausenin ohut ääni lausui: 'Maasta olette te tulleet, maaksi pitää teidän jälleen tuleman', kuului maan alta humahdus, kuin olisi valtainen jauhomäärä pudotettu jostakin hyvin korkealta hinkaloon, ja hetken päästä kohosi kaivoksesta sakea pölypilvi osoittaen, ettei maan alla uinuvasta kirkkokansasta ollut enää mitään jäljellä. Se oli kirjaimellisesti palannut Maa-emon avaraan syliin.

Lukkari aloitti virren, johon kaikki saapuvilla olevat yhtyivät. Se oli valtavaa veisuuta, jollaista ei oltu kuultu Maasissa ennen eikä tulla koskaan jälkeenpäin kuulemaan: virsi sadallekolmelletoista vainajalle, jotka maa nieli kauniina kesäsunnuntaina kaksisataa vuotta sitten. Totisesti, jäljellejääneet olivat sen virren heille velkaa! Ja he lauloivatkin sen sydämensä pohjasta, professori Krusenholtzista alkaen kievarin risaiseen paimenpoikaan asti. Abraham Kellonsoittajan juhlallinen ääni kaikui ylinnä muiden. Tunturit ympärillä kuuntelivat, Maasin matalat puutalot kuuntelivat, laitumella käyskentelevä karja kuunteli -- niin, koko luonto kuunteli tätä yksinkertaisen liikuttavaa sielumessua. Unohtunut oli professori Krusenholtzin ihmeellinen keksintö -- viinamagneetti, unohtunut Tromssan seminaari ja sen korkea oppi, unohtuneet pitkäkaulaset espanjanviinipullot -- yhtä vaille kolme tusinaa. Kaikki sellainen oli häipynyt mielestä pois -- yksin katkeruuskin Hildyr Olsenin sydämestä, joka nyt oli kyyneleitä tulvillaan.

Ikuisuus kohotti hetkeksi huntua vakavilta kasvoiltaan.

Kun virsi oli loppunut, hajaantui väkijoukko vähitellen. Ja ihmeellistä: ihmiset tunsivat jälleen itsensä. Pikkukoulunopettaja Johnsen ajatteli Tromssan seminaaria ja sen korkeata oppia, lautamiehen Hildyr muisti katkeruutensa ja nosti nenänsä entistä pystympään -- hänellä oli vain yksi lohdutus: Per Rasmussenin Matte oli luvannut pitää häät illalla, ja Maten morsian oli pyytänyt Hildyriä morsiustytökseen. Professorin miehet ajattelivat kievarin peräkamarin piirongilla seisovaa pulloriviä: -- niitä oli yhtä vaille kolme tusinaa, ja Per Rasmussenin Matte oli pyytänyt ostaa niistä viisi. No, se oli Abraham Kellonsoittajan ja professori Krusenholtzin asia -- jos he myisivät, niin myykööt: heille jäisi vielä.

Professori Krusenholtz läksi miehineen kievariin. Heihin liittyivät kirkkoherra Lillklausen ja lukkari. Päivä oli ollut merkillinen, suurenmoinen, ja sitä seuraava ilta oli muodostuva sen mukaiseksi. Sillä heti kun professori oli päässyt kievariin ja parahiksi kerinnyt papin kanssa ihmettelemään soreaa pulloriviä peräkamarin piirongilla, ilmestyi Per Rasmussenin Matte ja esitti asiansa. Hän oli ollut kuulutuksissa jo kuutisen kuukautta, mutta ei ollut pystynyt pitämään häitänsä hääjuomien puutteessa. Kirkkoherra kyllä tiesi, että hän puhui totta. Mutta nyt oli sattunut niin merkillisesti, että juomisia oli ilmestynyt kuin taika-iskusta ja vielä sellainen määrä -- pulloja yhtä vaille kolme tusinaa! Sen vuoksi hän pyytäisi ostaa professorin varastosta viisi tahi kuusi ja maksaisi niistä vaikka vuorson kappaleesta.

Asia otettiin keskustelun alaiseksi. Per Rasmussenin Matte sai mennä pirttiin päätöstä odottamaan. Hyväsydäminen Krusenholtz oli heti valmis myönnytykseen, -- hän ei ollut eläissään vielä nähnyt lappalaishäitä. Mutta kirkkoherra Lillklausen oli toista mieltä: hänen mielestään viinivarasto kuului seurakunnalle, vaikka professori -- ihmeellisen keksintönsä ansiosta -- olikin sen niin odottamattomasti esiinkaivanut. Mutta jos professori suostuisi luovuttamaan vuorsot seurakunnalle korvaukseksi, ei hänellä, kirkkoherra Lillklausenilla, olisi mitään sitä vastaan, että professori päättäisi viinipullojen kohtalosta.

Siihen ei professori Krusenholtzilla ollut mitään muistuttamista. Mitäpä hän vuorsoilla -- huihai! Hän suostui.

Per Rasmussenin Matte kutsuttiin sisään päätöstä kuulemaan. Ja arvaa sen sanomattakin, miten iloiseksi hän tuli: hän pyysi heti professori Krusenholtzin miehineen häihinsä, jotka samana iltana pidettäisiin kievarin avarassa pirtissä.

Tulivatpa niistä häät, tulivat sellaiset, ettei Maasissa ollut ennen nähty ja tuskin tullaan koskaan näkemäänkään. Per Rasmussenin Matte kutsui niihin kaikki, jotka suinkin kynnelle kykenivät. Ja kun ilta saapui, oli kievarin avara pirtti ääriään myöten täynnä. Siellä oli professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja, siellä opettaja Johnsen, lautamies Olsen ja kaikki kylän arvohenkilöt -- puhumattakaan alinkokansasta, jota oli kuin tuhkaa.

Keitettiin kahvia suurella muuripadalla, johon oli kaadettu kuusi pulloa mitä tulisinta espanjanviiniä. Se oli ollut Maten mielestä paras keino hääjuotavan valmistamiseksi.

Sen vaikutukset tuntuivatkin pian: ei ollut maistettu kuin pari kolme kuppia mieheen, kun koko pirtti oli sanatonna. Ihmiset seisoivat toisiinsa nojaten, silmät renkaina päässä, tulisen juoman kierrellessä heidän ruumiissaan kahliten kielen ja halvaten jalat. Jollei pirtti olisi ollut niin ahdinkoon asti täynnä, olisivat kaikki maanneet tiedottomina -- mutta nyt ei kukaan päässyt kaatumaan tilanahtauden vuoksi.

Pahinta oli se, että puhekyky loppui juuri vihkimisen aikana -- juuri silloin kun kirkkoherran piti kysyä Per Rasmussenin Mateita, tahtoiko tämä ottaa Karen Olavintytär Siirin aviovaimokseen. Kirkkoherra ei saanut enää sanaa suustaan, vaan nyökkäsi parikunnalle, joka nyökkäsi hänelle vastaan. Ja kun kirkkoherra Lillklausen kääntyi hääväen puoleen kuin apua anoen, ei sieltäkään kuulunut äännähdystäkään, vaan kaikki nyökkäsivät hänelle ilmeettömin, aavemaisin kasvoin kuin vainajat ikään. Pirtti kävi hämäräksi, ja siinä hämärässä seisoi hääjoukko kalpeana, silmät jäykkinä, nyökäten tahdissa kuin jonkin tuntemattoman voiman johtamana. Vähitellen rupesi kirkkoherrasta tuntumaan, ettei hän ollutkaan Lillklausen, vaan Pedersen -- Pedersen-vainaja -- ja tuo hänen edessään seisova parikunta oli Laivuri-Jens ja Siiri Lensman sekä nuo kalvakat häävieraat olivat äsken hautaansiunattuja, jo ammoin sitten kuolleita maasilaisia. Jokainen vastasi hänen nyökkäykseensä jäykästi, liikauttamatta muuten ainoatakaan jäsentä.

Kuinka kauan lumousta oli mahtanut kestääkään, on vaikea sanoa, jollei Abraham Kellonsoittaja olisi pelastanut tilannetta. Hän oli maistanut varovaisemmin, ja kovalla tahdonponnistuksella hän sai puhelahjansa takaisin. Hän oli ollut alunpitäen selvillä, että kysymyksessä oli henkien kosto: nuo äsken hautaan siunatut tulivat riitelemään takaisin rippiviinejänsä. Siitä tämä merkillinen tapaus. Hän avasi siis suunsa ja katsoen muutamaan lappalaiseen, joka hänestä muistutti erästä hänen äsken kirkossa näkemäänsä, hän kysyi:

-- Pyydämme lupaa saada viettää Per Rasmussenin Maten ja Karen Olavintytär Siirin häitä.

Lappalainen nyökkäsi, ja siinä silmänräpäyksessä saivat kaikki puhelahjansa takaisin. Kirkkoherra Lillklausen toimitti siis vihkimisen loppuun, ja onnellisena pyörähti pariskunta ympäri vastaanottamaan joka taholta satelevia onnitteluja. Kaikki olivat taas entisellään -- puheltiin ja naurettiin, samalla kun myös siunailtiin, mikä äskeisen tapahtuman oli aiheuttanut. Sillä tavallista päihtymystä se ei varmaankaan ollut. Kukaan ei arvannut syytä siihen, eikä Abraham Kellonsoittajakaan ruvennut tietojaan selittämään.

Niin jatkettiin hääjuhlia myöhäiseen yöhön, ja vaikka viinikahvia tarjoiltiin ahkerasti, ei koko iltana enää sattunut sellaista kuin vihkimisen aikana.

Vainajat olivat luovuttaneet viininsä elävien iloksi.

Pikkukoulunopettaja Johnsen, joka saatuaan Rigges-Niilan kuitin haltuunsa oli käyttäytynyt aivan kuin kirkonkylän kansakoulunopettaja, pujottelihe tuvassa väkijoukon lomassa puhellen kyläläisten kanssa. Ja hänellä oli jokaiselle jokin hyvä sana sanottavana. Hänen kasvonsa loistivat yhtä paljon viinikahvista kuin sisäisestä tyytyväisyydestä. Mutta -- miten ollakaan, siinä edestakaisin pujotellessaan hän joutui vastatuksin lautamiehen Hildyrin kanssa. Hänen opettaja-arvokkuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi, ja hän puhutteli Hildyriä aivan kuin tämä olisi ollut hänen entinen oppilaansa:

-- No, rakas Hildyr, miten sinä voit?

Tyttö katsoi häneen lämpimästi -- tavalla, joka sai Johnsenin vaistomaisesti silmäämään sivulle, eikö sillä suunnalla olisi ollut tilaa päästä pujottelemaan eteenpäin. Hän ei ollut odottanut mitään vastausta, mutta sai nyt sellaisen odottamattaan:

-- Kiitos, minä voin hyvin. Miten itse voit, rakas Sören?

Johnsen tyrmistyi. Se sanottiin niin lämpimästi, niin loistavin silmin, niin hehkuvin poskin, että Johnsen sai äkkiä halun mennä edemmäs. Hänen ylpeyttään oli loukattu. Millä oikeudella lautamiehen tytär noin puhutteli häntä -- kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut? Mutta väkijoukko ahdisti joka puolelta, niin ettei hän päässyt liikahtamaankaan, vaan oli pakotettu jäämään noiden lämpimien, suloisten tytönsilmien eteen, jotka näyttivät pyytävän anteeksi jotakin ... jotakin, jonka pikkukoulunopettaja Johnsen parhaiten tiesi.

-- Lähden syksyllä Tromssaan, et ehkä tiedäkään?

-- Kyllä, rakas Sören.

Se riisui Johnsenilta lopunkin opettaja-arvokkuudesta. Hän oli taas tavallinen pikkukoulunopettaja, vaatimaton ja köyhä, ja tuossa hänen edessään seisoi lautamies Olsenin Hildyr, jota hän oli toivottomasti rakastanut ja monta kertaa turhaan kosinut. Hänen päässänsä suhisi. Sen sai aikaan osaksi Per Rasmussenin Maten hääjuoma, osaksi rakastetun läsnäolo. Hän kokosi ajatuksensa ja viittasi tyttöä seuraamaan häntä.

He menivät ulos valoisaan kesäyöhön. Jänkälintu lauloi jossakin lähellä surunvoittoisesti. Maasin matalat puutalot unelmoivat väräjöivässä kesäyönvalossa. Ne olivat nähneet merkillisen päivän ja ne muistelivat sen yksityiskohtia, kehräten uuninnurkassa asuvalle sirkalle lauluvarastoa vuosiksi eteenpäin. Ne olivat nähneet suurimmat hautajaiset ja suurimmat häät, mitä Maasissa koskaan oli toimeenpantu, ja ne kuiskailivat toisilleen, ettei tästä lähtien saisi hämmästyä mistään -- ei edes siitäkään, että Hildyr Olsenista tulisi Sören Johnsenin vaimo.

Niin, niin -- nuo vanhat, viisaat Maasin pikku talot -- ne olivat oikeassa. Sillä eikös tuossa Hildyr Olsen kävellytkin Sören Johnsenin käsikoukussa? Käyskelipä niinkin. Se merkitsi, että rakastavaisten asia oli onnellisessa alussa.

Kun Hildyr Olsen ja pikkukoulunopettaja Johnsen palasivat pirttiin, oli professori Krusenholtz parastaikaa pitämässä puhetta. Mitä hän oli sanonut sillä aikaa kun he kuiskailivat toisilleen kuulaan kesäyötaivaan alla -- sitä he eivät tienneet, mutta se, mitä he nyt kuulivat, jäi lähtemättömästi heidän muistoonsa.

-- Tulee päivä, jolloin maa ottaa -- ottaa paljon sellaista, mikä on meille rakasta. Mutta tulee toinen päivä, jolloin maa antaa -- antaa runsaasti korvauksen kera. Tämä päivä on todistuksena siitä. Ja senvuoksi voimme, samalla kun muistelemme maan povessa uinuvaa kirkkokansaa, turvallisesti kohottaa maljamme hääparin kunniaksi. Sillä katsokaa, hyvät ystävät -- loppu, se on usein samaa kuin alku ... niin -- alku.

Professori kohotti kievarinemännän kololaitaisen kahvikupin huulilleen ja kumarteli joka taholle.

Kirkonrappausviikot Hammerfestissa

Professori Christoph Heribertus Krusenholtz ihastui Lappiin ja sen merkillisyyksiin niin, että lykkäsi paluumatkansa Tukholmaan tuonnemmaksi. Per Rasmussenin Maten häiden jälkeen hän tilitti miehensä, otti Abraham Kellonsoittajan mukaansa ja suuntasi matkansa pohjoista kohti.

Kuinka syvään kirkkoherra Lillklausen kumartelikaan Maasin kievaritalon rappusilla, kuinka naiset niiasivat ja miesväki silitteli otsatukkaansa. Kuinka sirosti professori Krusenholtz nostikaan englantilaista lippalakkiaan Abraham Kellonsoittajan häntä säestäessä viemällä venekeulaisen huopahattunsa kohtisuoraan ylös ja laskemalla sen sieltä komeassa kaaressa alas sivu polvien! Hyvästi, hyvästi... Kukapa muistaisi kaikki ystävällisten maasilaisten onnentoivotukset.

Sinne jäi Maasin pieni tunturikylä maan alla uinuvine kirkkokansoineen, sinne opettaja Johnsen seminaariunelmineen, sinne lautamies Olsenin Hildyr nykerönenineen. Ah, hän oli sentään onnellinen tyttö, sillä professori Krusenholtz oli luvannut lähettää hänelle kihlasormuksen Hammerfestista. Se saisi samalla olla niinkuin hänenkin muistonaan. Sanoma Maasin vanhan kirkon löydöstä oli kulkenut miestemme edellä kulovalkean tavoin, ja joka paikassa, minne sankarimme saapuivat, otettiin heidät juhlallisesti vastaan. Eikä kunnioituksista suinkaan tullut vähäinen määrä Abraham Kellonsoittajan osalle, sillä hän se taloissa jutteli tuosta merkillisestä tapahtumasta tuoden tarkkaan esille oman osuutensa siinä. Ei siis ihme, että miestemme saapuessa Alattioon oli pienen kauppapaikan asujaimisto heitä vastassa papista halvimpaan puotilaiseen asti.

Tukholman kuninkaallisen tähtitornin johtaja ja "hänen apulaisensa" -- niinkuin Abraham Kellonsoittajaa kutsuttiin, majoitettiin pappilaan, jossa heitä kestittiin mitä vieraanvaraisimmin. Siitä vierailusta lähtien rupesi Abraham Kellonsoittaja erikoisesti harrastamaan herrastapoja ja se oli hänelle vastaisuudessa suureksi hyödyksi.

Alattiossa-oleskelun aikana sattui se maankauhea rajuilma, joka löi tornit poikki neljästäkymmenestä Ruijan kirkosta, yhtä vaille -- kaikki soittolattian rajaa myöten. Sellaista myrskyä ei Ruijassa ollut nähty maailman alusta alkaen ja tuskin tultaneen milloinkaan näkemään. Sama myrsky katkaisi myös Hammerfestin kirkon suippokärkisen tapulin ja lennätti tornihatun kymmenen penikulman päähän tunturiin.

Tapaus herätti luonnollisesti mitä suurinta huomiota. Se nielaisi hetkeksi Maasin kirkon ja sen maineikkaat löytäjät. Mutta pian pääsi viimeksimainittu tapaus jälleen pinnalle, kun levisi uutinen, että Hammerfestin kirkon korjauksen olivat urakalla ottaneet suorittaakseen professori Christoph Heribertus Krusenholtz ja hänen apulaisensa Abraham Kellonsoittaja -- samat miehet, jotka olivat kaivaneet päivän valoon Maasin vanhan kirkon.

Sankarimme eivät luonnollisestikaan silloin enää olleet Alattion pappilan vieraanvaraisuutta nauttimassa. He asuivat Hammerfestin suurimmassa hotellissa, nimeltä Hvalfisken, ja herättivät huomiota koko kaupungissa.

Kun vieraskutsut olivat loppuneet -- niitä oli sivumennen sanoen ollut kuusikymmentä, yhtä vaille -- alkoivat tapulinkorjaustyöt. Todellakin, siinä oli kirkko ollut vaarassa! Tapulin yläosa oli kuin siivellä pyyhkäisty -- soittolattian rajaa myöten. Kellotelineet seisoivat paljaan taivaan alla, ja sateisena sunnuntaina saattoi nähdä suntion sadetakki yllään soittaa kilkuttelevan kirkon puolentoista leiviskän painoisia kelloja. Miksi ei olisi kirkko sellaisenaankin menetellyt, mutta hammerfestilaiset, suurellisuuteen tottuneina, eivät viitsineet nähdä kirkkoaan noin typistettynä. Ja kun kerran kaupungissa sattui vierailemaan kaksi niin kuuluisaa miestä kuin professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja, olivat he päättäneet antaa kirkonkorjauksen heidän työkseen.

Professori Krusenholtz teki siis piirustukset. Hän esitti hammerfestilaisille tusinan eri kirkkojen torninmalleja -- yhtä vaille. Siinä oli Rooman Pyhän Pietarin kirkontorni, Pietarin Iisakinkirkon, Lontoon Westminster Abbeyn ja Maasin vanhan kirkon torni. Piirustuksia katseltiin ja tutkittiin kaupungin viranomaisten kesken, ja vähällä oli päätös jäädä tekemättä, sillä jokaisella oli oma ehdotuksensa. Kirkkoherra kannatti Pietarin kirkkoa. Hänen mielestään saisivat hammerfestilaiset kerrankin osoittaa kunnioitustaan apostolille, joka itse oli ollut kalastaja ja ymmärsi kalastusta -- kaupungin pääelinkeinoa. Siihen huomautti kauppias Sunde, ettei -- mikäli hän oli Raamatusta käsitykseen päässyt -- apostoli Pietari tiennyt merikalastuksesta mitään, jonka vuoksi kirkontorni oli korjattava Iisakinkirkon tornia mallina pitäen. Hänellä oli nimittäin kauppatuttavuuksia Arkangelissa. Arvostelulautakunta uhkasi siis riitaantua, ja kuka ties miten kirkonkorjauksen olisi käynyt, jollei Abraham Kellonsoittaja olisi ratkaissut asiaa.

-- Ottakaa malliksi Maasin vanhan kirkon torni. Sellaista ei ole ollut toista koko maailmassa -- ei Lontoossa eikä Roomassa. Se oli terävä kuin naskalin kärki, räystäänreunat aaltomaiset kuin tukkimiehen huopahatun lierit ja pääskynpesälaudat räystäiden alla.

Abraham Kellonsoittajan neuvo tuli kreivin aikaan. Riita sovittiin. Professori Krusenholtz sai tehtäväkseen korjata kirkontornin Maasin vanhan kirkon mukaan -- lukuunottamatta pääskysenpesälautoja, joita hammerfestilaiset eivät voineet hyväksyä kaupungin kirkkoon.

Torninkorjaus oli siis Abraham Kellonsoittajan väliintulon kautta saatettu onnelliseen ratkaisuun. Mutta vielä oli pääkysymys käsittelemättä. Se koski kirkon rappausta.

Kunnon hammerfestilaisia oli näet jo useamman vuoden painanut huoli kirkon rapistuvasta rappauksesta. Se ei nimittäin kestänyt kosteaa meri-ilmaa, jonka vuoksi se lohkeili suurina paloina aiheuttaen sitäpaitsi ilmeisiä vahinkoja kaupunkilaisille. Muutamana kauniina päivänä oli suuri kappale rappausta pudonnut voudin keiturin niskaan ja tappanut elukkaparan siihen paikkaan. Toisella kertaa oli samanlaisen tapaturman uhriksi joutunut kauppias Sunden kukko -- koko kaupungin tunnettu ja tunnustettu _Hilarius_, jonka ensimmäisen aamukieunnan jälkeen yöpassissa oleva poliisikonstaapeli lähti kotiansa nukkumaan. Se oli saanut surmanryöpyn niskaansa juuri kello kolmen lyönnillä päivällä, ja sen viimeinen 'kukkokiekuu!' oli hukkunut putoavan rappauksen synnyttämään räiskeeseen. Kolmannen kerran oli sama luonnonilmiö aiheuttanut muutamalle englantilaiselle yhtiölle useamman tuhannen punnan vahingon. Höyrylaiva _Löytöretkeilijän_ omistaja Kapteeni-Mikko oli nimittäin muutamana yönä joutunut levähtämään tapulin seinustaa vasten ja saanut päähänsä aimo annoksen irtaantunutta rappausta. Seuraus oli selvä ja yksinkertainen: kahvikupin pohjan suuruinen reikä Kapteeni-Mikon päähän ja lähtövalmis _Löytöretkeilijä_ kolmeksi viikoksi satamaan joutilaaksi. Se tuotti yhtiölle, jonka palveluksessa Kapteeni-Mikko silloin oli, tuhat puntaa viikossa tappiota. -- Tapuli uhkasi siis käydä hengenvaaralliseksi niin hyvin ihmisille kuin eläimillekin sekä aiheuttaa Hammerfestin kaupalle ikäviä häiriöitä. Englantilainen yhtiö oli nimittäin uhannut suunnata ostonsa Arkangeliin, missä sen kapteenit olivat vähemmän alttiita ilmikuolemalle. Kirkontornin korjauksen yhteydessä päätettiin siis rappauttaa koko kirkko uudelleen.

Oli vain kysymys rappausaineesta. Entinen kalkkirappaus ei enää kelvannut, se kun ei kestänyt kosteaa meri-ilmaa.

Professori Krusenholtz lupasi silloin rappauttaa kirkon sellaisilla aineilla, ettei hammerfestilaisten tarvitsisi sinä ilmoisana ikänä enää vaivata päätänsä kirkonrappauskysymyksellä.

Sopimus tehtiin ja niin ryhtyi professori Krusenholtz Abraham Kellonsoittajan avulla panemaan korjaustöitä käyntiin.

Tapulin korjaukseen ei mennyt pitkää aikaa, professori Krusenholtz suoritti sen kädenkäänteessä. Se kävi niin nopeasti, etteivät kaikki hammerfestilaiset kunnolla ehtineet katsomaankaan, kun torninhuippu jo oli valmis. Se oli terävä kuin naskalin kärki, räystäänreunat aaltomaiset kuin tukkimiehen huopahatun lierit, mutta ilman pääskysenpesälautoja.

Niin alkoi sitten päätyö -- kirkon rappaus. Ja nyt saivat hammerfestilaiset hämmästyä.