Part 12

Hei vain! Saapui Klemet Larssen, Lappean pappi, hän joka ennen oli ollut merilaivan kapteenina, mutta juoppouden takia menettänyt virkansa ja pantu papiksi. Mitä olivat Anders Dryn häät ilman häntä? Saapui Lappean papin rouva, entinen Bergenin piispan tytär, hän, joka kerran Bergenin torilla oli vastaanottanut Ruotsin kuninkaan pojan kukkavihko kädessä. Mitä olivat Anders Dryn häät ilman häntä? Huihai, eivät kerrassaan mitään. Pihalla valoisan kesäyötaivaan alla syntyi toinen leikki heti, kun Klemet Larssen saapui. Kokeneena miehenä hän nimittäin heti sai yleissilmäyksen juhlien menosta: soittajavoimat olivat liiaksi keskitetyt yhteen paikkaan. Senvuoksi hän nouti yhden soittajista pihalle, missä kyläläiset tähän saakka olivat tanssineet sisällä yläkerran salissa pauhaavan soiton mukaan. Ja nyt saatiin esiin kaikki tutut tanssit, vanhat loikat, vengerkat ja senkin seitsemät polskat ja pelit. Pihalla kävi vilinä kuin muurahaispesässä. Kesäyönaurinkokin heitti pois huntunsa ja kiiruhti katselemaan alhaalla maan päällä käyvää ilonpitoa. Hei vain! Anders Dryn häät, ja ylimmäisenä johtajana Lappean pappi, tuo iloisista iloisin, entinen merilaivan kapteeni! Aurinko oli nähnyt tarpeeksi, sillä se pujahti pilven taakse kuin päästäkseen nauramaan: -- siitä näytti elämä Dryn pihalla sangen hassunkuriselta. Mutta hetken kuluttua se tuli uudelleen näkyviin ja katseli tanssijoita kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Lappean pappi oli taas saanut vanhasta elementistään kiinni. Musiikki ja muutama lasi samppanjaa vaikuttivat häneen kuin torventoitotus vanhaan sotaratsuun. Pois tieltä! Hän oli kapteeninluokkalainen ja hän tanssitti yksin kaikki tyttäret Bergenin merimiestanssiaisissa. Kylläpä saivat karjakot ja piikatytöt kerrankin olla kyydissä: -- Klemet Larssen tanssitti heitä kaikkia, niin että piha keinui heidän silmissään. Hei vain! Kun Klemet Larssen kerran tanssitti, ei siinä saanut muotoon katsominen tulla kysymykseen. Kaikki, kaikki hän tanssitti ilman erotusta. Ei edes Finn-Paulsenin Arnold kestänyt kilpailussa hänen kanssaan. Ja hän oli sentään parhaita tanssijoita...

Loppumattomiin eivät kuitenkaan Klemet Larsseninkaan voimat riittäneet. Oh, siitä oli jo kulunut vuosia, kun hän oli ollut nuori. Ja Atlantin saaren samppanja vaikutti osaltansa myös. Hän istahti penkille ja tunsi juhlineensa tarpeeksi.

Hän huusi lasin viiniä, sillä hänen kurkkuansa kuivasi kovin. Sitäpaitsi hän halusi pitää pienen puheen. Se kuului hänen virkaansa.

Viiniä tuotiin. Klemet Larssen joi sen ja nousi penkille seisomaan.

-- Nuoret, aloitti hän ja hänen äänensä kajahti voimakkaana kesäisessä yössä -- te, jotka rakastatte tanssia ja iloa kuin kimalaiset hunajaa, teille muutama sana. On aika, jolloin Anders Dry viettää häitään, ja toinen aika, jolloin hän menee konttoriinsa taas ja jakaa konttoristeillensa päivän työt. Elämä -- ihmiselämä on myös tuollainen Anders Dry, joka silloin tällöin antaa meille tilaisuuden keisarintyttären juhlimiseen. Mutta sellaisten hetkien jälkeen se seisoo aina edessämme ja sanoo: 'Vie kirjoihin merisilli ja viimeinen jauholasti ja katso, että yhteenlasku tulee oikein.' -- Niin, elämällä on tehtäviä meille jokaiselle ja se vaatii, että täytämme ne hyvin. Nyt luulee kuitenkin moni nuori, että Anders Dryn häät kestävät iän kaiken, ja senvuoksi he eivät koskaan tartu todenteolla työhön. Mutta minä kysyn: mitä tekee elämä näillä ikuisilla sulhaspojilla ja morsiustyttärillä? Ei kerrassaan mitään. Se ei voi heitä käyttää sillä paikalla, johon se oli heidät aikonut, ja siksi se siirtää heidät syrjään. -- Minä Klemet Larssen tiedän, mitä ilonpito on, sillä enkös ole tänäkin iltana näyttänyt, miten tulee tanssia. Mutta minä tiedän myös, mitä työnteko on. Senvuoksi minä sanon teille, nuoret: elämä on rikas kuin Anders Dry ja kaunis kuin keisarintytär, mutta muistakaa: juhlien jälkeen tulee arki, työnteon, vakavan työnteon päivä.

Näin puhui Klemet Larssen, Lappean pappi, hän joka ennen oli ollut merilaivan kapteeni, mutta juoppouden takia menettänyt virkansa ja pantu papiksi. Näin hän puhui ja laskeusi penkiltä alas. Hän oli kauniisti päättänyt juhlimisensa niinkuin papin sopi ja tulikin. Ja nyt hän meni maata.

Mutta pihalla viritteli soittaja viuluaan. Oli vielä pitkälti aamuun.

Vanha suntio

Abraham Kellonsoittaja seisoo museota muistuttavassa pajassaan ja takoo. Mitä hän takoo? Sinkilää halkovajasi oveen, sinkilää, jota aamulla pyysit häntä tekemään. Mutta sinä et malttanutkaan olla kyselemättä hänen nuoruutensa ajoista ja sen vuoksi sait kuulla kaiken edelläkerrotun ja koko päivän odottaa sinkilän valmistumista. Mutta aikasi kului ehkä kuitenkin. Et huomannut tuntien vierähtämistä, ennenkuin käsissä olivat Anders Dryn häät ja ilta.

Nyt hän takoo taas, mutta hänen ajatuksensa harhailevat Satu-Ruijan maassa -- siellä, missä hän eli nuoruutensa uljaat päivät. Ei hän nykyajan elämästä isosti välitä. Se on hänen mielestään niin köyhä suurista tapahtumista ja kuuluisista miehistä. Eikä hän nykyajalta paljon pyydä. Hän on tyytyväinen kolmenkymmenen markan vuosipalkkaansa, minkä Tenomuotkan seurakunta suntionvirasta maksaa, ja pajaansa, satupajaansa. Mutta hän on onnellinen mies, onnellisin mies maailmassa. Hänellä on vain yksi intohimo: saada kertoa, "muistella", jos vain joku viitsii kuunnella hänen kertomuksiaan. Mutta nykyajan ihmiset ovat hänen mielestään niin omituisia: eivät ne viitsi kuunnella entisten aikain muisteluksia. He pitävät totta satuna ja satua totena. He eivät usko, että Ruijassa kerran muutamana kesäkuun päivänä lumikinokset hautasivat alleen kokonaisen kylän ja että sen lumisateen aiheutti Kapteeni-Mikon jäähyväislaukaus. Ei, sitä he eivät usko. Se on nykyajan ihmisistä satua. Mutta sitävastoin he pitävät totena maan pyörimistä. Herra varjele, johan sen näkee tavallisin silmin, että kohdallaan se seisoo! Taitaisi hullusti käydä tämän maailman viisaiden, jos maa pyörisi. Huihai! Mutta pyöreä se kyllä on ... pyöreä kuin pallo. Siitä ei ole epäilemistäkään. Sillä Kapteeni-Mikkokin laukaisi kanuunansa vasta sitten, kun lumitöyry Jæggevarren kaltaalla pääsi juuri parahiksi näkyviin vedenpinnan yläpuolelta. Siihen oli mainio tähdätä, ja se tuli lumituiskuna alas -- sellaisena tuiskuna, että Jyykeänniemellä ajeltiin kaksi viikkoa reellä keskellä parasta juhannuskesää.

Sinä olit hänen silmissään merkillinen poikkeus, sillä sinä olit viitsinyt kuunnella. Etkä vieläkään malttanut olla kysymättä:

-- Milloinka se tapahtui?

-- Sekö? -- Se tapahtui Anders Dryn häiden jälkeen. Kapteeni-Mikko, joka Atlantin tuntemattomasta saaresta oli noutanut pöytäjuomat Anders Dryn häihin, teki jälleen lähtöä merelle. Hänen laivansa otti höyryä Jyykeän satamassa. Kaikki oli valmiina lähtöä varten. Hääkansa saatteli kapteenia satamaan, sillä hän oli sellainen leikkisä mies, josta kaikki pitivät. Siinä oli Tromssan piispa, professori Krusenholtz, Jyykeän pappi, Anders Dry rouvineen ja minä sekä paljon muita -- ihmisiä satalukuinen joukko. Kapteeni-Mikko hyvästeli jokaista kädestä. Siihen taisi mennä parin tunnin aika. Saipa hän totisesti useampaa kuin yhtä kättä puristaa ja useammin kuin kerran sanoa: 'No terve taas!' ja 'hyvästi sitten!' Mutta Anders Dryn rouvaa, hän suuteli kädelle ja lausui: 'Sulkeudun suosioonne.' Niin juuri hän sanoi. Ja olipa sitä komea katsella, kun hän kumarsi keisarintyttärelle ... olipa vainkin. -- Sitten nousi Kapteeni-Mikko komentosillalle, nosti vielä kerran hattuaan ja huusi: 'Köysi irti!' Jyykeäläiset heittivät miehissä köyden. Väkijoukko rannalla huusi 'eläköön!' ja Anders Dryn vaimo heilutti pitsireunaista nenäliinaansa, joka auringonvalossa sädehti kuin valaskalan luu. Jo komensi Kapteeni-Mikko koneen käymään. Siipirattaat iskivät veteen vimmatusti, ja Löytöretkeilijän keula kääntyi juhlallisesti vuononsuuta kohti. Silloin minä asetin kämmenet torveksi suun eteen ja huusin: 'Annasta sie vielä pieni jäähyväislaukaus!' Kapteeni-Mikko huusi vastaan: 'Kun tuo lumikinos tuolta sataa myrskynä alas ... silloin tiedätte Kapteeni-Mikon lähteneen.' Hän viittasi Jæggevarren kaltaalla riippuvaa lumitöyryä. -- No niin -- siinä odotettiin sitten kappaleen aikaa, milloin Kapteeni-Mikko ampuisi. Mutta ei kuulunut mitään. Laiva etääntyi etääntymistään, siipien kohina lakkasi kuulumasta. Jo häipyi laivan savukin taivaanrannan taa, ja väkijoukko rupesi nurisemaan. Kukaan ei ollut uskonut Kapteeni-Mikkoa sellaiseksi valehtelijaksi. Käännyttiin jo kotiinpäin ja heitettiin kaipaava silmäys Jæggevarren huipulle, kun yhtäkkiä ilmoja tärisytti valtava pamahdus, joka tuntui tulevan kuin maan alta. Ilmassa kuului humahdus ja sitten -- sitten rupesi ryöppyämään lunta kuin parhaassa myrskyssä. Sitä ryöppysi tunnin toisensa jälkeen, ja ennenkuin seuraava aamu oli käsissä, lepäsi Jyykeänniemi lumikinoksiin hautautuneena. Ainoat rakennukset, jotka jäivät näkyviin, olivat kirkko ja Anders Dryn talo. Mutta sieltäkin päästiin ulos vain yläkerran ikkunoiden kautta. Sellaista lumentuloa ei Jyykeässä muistanut kukaan, eivät vanhatkaan miehet. -- Ja sitä tulvaa, joka lumisadetta seurasi! Se oli maankauhea! Kaiken vähänkin keveämmän vei vedenpaljous mennessään. -- Sinä vuonna eivät pellot antaneet mitään, vaan meri antoi. Pamahduksen vaikutuksesta, joka tuntui meressäkin, ajautui sellainen sillinpaljous maihin, ettei löytynyt paikkaa, mihin ne kaikki olisi pantu. Suuri osa vedettiinkin höysteeksi kylän perunamaille. Se on ainoa vuosi, jolloin jyykeäläiset ovat peltonsa merisillillä höystäneet, ja sen sai aikaan, kuten sanottu, Kapteeni-Mikon jäähyväislaukaus.

Abraham Kellonsoittaja katsoi sinuun loistavin silmin.

-- Sellaista ruutia ei ole enää nykyaikana paremmin kuin sellaisia kenkiäkään, jommoiset minä ostin Ruijasta lähtiessäni, hän lisäsi.

Sinä huomasit, ettei sinkilä vieläkään ollut valmis, mutta siitä huolimatta tiedustit, minkälaiset kengät ne olivat olleet.

Minkälaisetko? Sinä sait kuulla ihmeellisen kertomuksen.

Ne olivat olleet maailman ihmeellisimmästä kenkätehtaasta, sellaisesta, jossa valmistuivat saappaat ihan käden käänteessä. Varjelkoon, niin nopeaa työtä ei tehty Amerikassakaan! Menin tehtaaseen, avaraan kuin kirkkoon. Ylt'ympäri kenkiä orsissa kuin riekkoja Anders Dryn makasiinissa. Mutta kiire kun oli, ei joudettu valikoimaan, vaan otettiin mitta ja tehtiin. Suutari istahti lipaspiironkia muistuttavan koneen eteen, jossa oli rivi pieniä "lunkkia". Hän pistäisi kengäksen ensimmäiseen lunkkaan. Kuului "klopahus" ja kas: pohjallinen oli päällisnahassa kiinni! Suutari pistäisi puolivalmiin kengän toiseen lunkkaan. Sama ihmeellinen seuraus: kuului klopahus, äskeistä voimakkaampi, ja puunaulat seisoivat pystyssä kengänpohjassa. Piställettiin kenkä kolmanteen lunkkaan. Kuului hirmuinen klopahus, ja suutari heitti valmiin saappaan lattiaan karjaisten: 'Jos minä vielä pistän sen neljänteen lunkkaan, menee sen tulisen pelmuksi koko kenkä!'

Abraham Kellonsoittaja hymyili alasimensa takana kuin voittaja. Sellaiset saappaat hän oli Ruijassa teettänyt ja sillä aikaa, kun tamppi otti halkoja rannassa.

Ne olivat olleetkin oikeat satukengät, sillä paluumatkalla ne olivat johtaneet mitä merkillisimpään seikkailuun, ihan kuin sadussa.

Tiesitkö ennen, että pilvet Lapin taivaalla ovat petollisemmat kuin etelässä? Et, etpä tietenkään. Mutta nyt sait kuulla, miten kävi Peskalas-tunturilla.

Siellä olivat matalalla ajelehtineet pilvet käärineet Abraham Kellonsoittajan helmoihinsa ja tempaisseet maasta koholle kuin profeetta Eliaan muinoin. Hän oli purjehtinut pilvikyydissä yli tunturien niinkuin peikko sadussa. Siellä vilahtelivat vain jängät ja joet hänen allaan. Pilvi oli kohonnut korkeammalle. Abraham Kellonsoittaja oli jo luullut iäksi jättäneensä maaemon ja häntä oli kaduttanut että oli antautunut sellaiseen leikkiin. Olisihan Peskalaksella vielä ollut tilaisuus tarrautua talvitikkoihin kiinni. Mutta nyt ... nyt oli myöhäistä katumus. Pilvi oli kuljettanut häntä yhä huimaavampaa vauhtia etelää kohti. Hän oli jo jättänyt sielunsa kaikkivaltiaan Jumalan käsiin ja ajatellut: Ann' mennä sitten Eliaan kyydillä. Kaipahan pää tällekin tulee.' Ja olihan se viimein tullut. Pilvi oli purjehtinut muutaman tunturin yli niin matalalta, että jalat olivat raapineet tunturin lakea. Siinä oli Abraham Kellonsoittaja saanut jalkansa muutamaan kallionkoloon ja päässyt siten pois. Hei vain! Pilvilaiva oli purjehtinut hänen ylitsensä, ja hän oli saattanut jälleen vapaasti hengittää.

Sinun teki mieli väittää vastaan, mutta et hennonut, osaksi sinkilän, osaksi kertojan itsensä vuoksi. Hänen silmistään hehkui innostuksen tuli, ja sinä sait sen vaikutuksen, että hän uskoi kuvittelunsa. Siksi tyydyit vain kysymään:

-- No, kuinkas sitten kävi?

Sittenkö? -- Hän oli saapunut Kautokeinoon ja ehtinyt parahiksi Sören Johnsenin pikkupojan ristiäisiin. Siellä hän oli tavannut vanhoja tuttuja ja hänet oli otettu juhlallisesti vastaan. Olihan Johnsen kiitollisuudenvelassa hänelle. Häntä oli kestitty, miten parhaiten oli taittu, ja niin oli Hildyr Olsenin poika saanut nimen.

Mutta ristiäisten jälkeen oli Hildyr-rouva vienyt Abraham Kellonsoittajan eteiseen, ottanut kädestä kiinni ja kiittänyt: 'Oi Abraham-herra! Tämä on kaikki teidän ansioitanne, sillä tepä johdatitte professori Krusenholtzin kaivamaan esille Maasin vanhan kirkon, josta löytyi tuo siunattu kuitti, niin että Sören pääsi Tromssaan. Katsokaapa, minkälaisen karttapallon hän sieltä toi tullessaan.' Ja Hildyr-rouva oli näyttänyt hänelle karttapalloa, joka oli ollut pyöreä kuin valtainen lankakerä ja kiinnitetty mustaan jalustaan. Silloin oli Abraham Kellonsoittaja ymmärtänyt, ettei maa pyörinyt, vaikka nykyajan viisaat niin väittivät. Mitä varten siinä olisi ollut jalusta sitten? -- Ei, maa oli kyllä pyöreä, mutta seisoi jalustallansa. Jumala oli sen kerran asettanut avaruuden pohjalle ja siinä se pysyi, jollei muuta varten, niin ainakin sitä varten, että hän saattoi taivaaseen päässeille lantalaisille näyttää, missä oli Lappea ja Hammerfest.

Eikö hän haastellut näin, tuo merkillinen mies, jolla oli nahkaiset housut ja vyöllä kuikannahkainen tupakkakukkaro? Haastelipa kyllä. Ja lopuksi hän kertoi, kuinka hän Rajatunturilla seisten heitti viimeisen katseen Ruijaan, tuohon maahan, missä oli elänyt nuoruutensa uljaat vuodet. Eikö hän maininnut jotakin Luvatusta maasta? Mainitsipa kyllä. Satu-Ruijan maa -- se oli ollut hänen Luvattu maansa, jonne hänen mielensä vieläkin paloi. Sillä siitä hetkestä alkaen, jolloin hän Rajatunturin laelta oli laskeutunut Tenomuotkan puolelle, ei hän ollut nähnyt Ruijaa muulloin kuin unissaan.

Ja kun hän sunnuntaisin soitteli kelloja Tenomuotkan kirkon tapulissa, tuntui hänestä kuin ne olisivat laulaneet:

-- Oi Abraham, oi Abraham, oi Kellosoittaja! Kuin kerran kaimas muinainen tuo partiarkan arvoinen, sa olet voittaja!

Ja eikö hän sinustakin ollut voittaja?

Oli varmaankin.

Sillä hän oli voittanut itsellensä mielikuvituksen ihanan, aurinkoisen maailman, missä hänen henkensä alati nuorena vaelsi. Se maailma sai hänet unohtamaan köyhyyden ja puutteen, matalan, hataraseinäisen tuvan, missä hänen päivänsä kuluivat, ja raajarikkoisen vaimon, joka ei aina jaksanut hänen henkensä lentoa seurata, vaan torui ja riiteli vastaan. -- Mutta eikö tämä kainalosauvojensa varassa hoippuva vaimokin näyttänyt hänestä toisinaan keisarintyttäreltä, joka meni naimisiin Anders Dryn kanssa Jyykeänpohjasta?

Näyttipä kyllä. Sillä kuvittelujensa kirkastamana näytti Abraham Kellosoittajasta kauniilta kaikki, mitä hän katseli. Niinkuin Lappean papin elämäkin, joka sentään oli päättynyt kauniisti. Sillä Anders Dryn häiden jälkeen hän ei kuulemma enää ollut koskaan tanssinut eikä maistanut pisaraakaan väkeviä juomia.

Mitä merkitsi siis tämän kaiken rinnalla se, että sait sinkiläsi vasta illalla, kun aurinko jo oli kaartanut lännen taivaalle ja paistoi pajan päätyikkunasta sisään? Mitä merkitsi tämän rinnalla, jos saitkin maksaa viisi kruunua -- varsinkin, jos olit ensikertalainen?

Ei mitään, ei kerrassaan mitään.

Sillä pääasiaksi jäi, että Abraham Kellonsoittajalle, Tenomuotkan suntiolle ja sepälle oli muuttunut kaikeksi kaikessa

_Satu-Ruijan maa_.