Part 11

Mistä tämä ensimmäinen Anders Dry oli tullut, sitä ei enää varmuudella tiennyt kukaan. Mutta Jyykeänniemelle hän oli asuntonsa laittanut ja elellyt aluksi kalastajana kuten muutkin seudun asukkaat. Suvulla oli aina ollut erikoinen naimaonni. Kaikki Dryt olivat osanneet valita vaimon. Ensimmäinen Anders Dry ei ollut vielä kauan asunut paikkakunnalla, kun jo oli iskenyt silmänsä Mogensin tyttäreen, rikkaan Arent Mogensin tyttäreen ja saanut tämän -- kuinka, sitä eivät vanhatkaan osanneet sanoa. Arent Mogens oli ollut ylpeä talonpoika, joka tyttärensä puolesta oli jaellut rukkasia itään ja länteen, mutta Anders Dry oli onnistunut koko seudun suureksi hämmästykseksi. Johtuiko se siitä, että hänellä oli yhteenkasvaneet kulmakarvat tai että hän oli niin erinomainen viulunsoittaja, sitä oli vaikea mennä ratkaisemaan, mutta tosiasia oli, että kaikilla hänen jälkeläisillään oli ollut yhteenkasvaneet kulmakarvat ja erinomainen onni jok'ikisellä. Siitä ei päästy. Ensimmäinen Anders Dry oli vaimonsa myötäjäisrahoilla perustanut kaupan, aluksi pienen, vähäpätöisen meripuodin, jossa oli turvekatto ja yksi ainoa vaivainen ikkuna. Mutta siellä hän oli istunut myymäläpöydän takana ja soitellut polskia ja valsseja ostajien iloksi, ainainen kiehtova hymy kauniilla kasvoillaan. Ja kauppa oli käynyt.

Tämä Anders Dry rakensi perustuksen, jolle hänen poikansa Anders Dry nuorempi rakensi. Hän oli perinyt isänsä kauppataidon ja iloisen luonteen, ja hän laajensi liikettä huomattavasti. Hänellä oli jo laivakin, joka kynti valtameriä. -- Rikkaan ja ylhäisen oli tämäkin Anders Dry nainut, kauppiaantyttären Trondhjemin takaa. Hän toi pesään viisituhatta "peesiä", ja se oli tavaton omaisuus siihen aikaan. Mutta rikkaudestaan huolimatta seisoi tämäkin Dry puodissa aamusta iltaan ja samanlainen viulunsoittaja hän oli kuin isänsäkin.

Hänen poikansa, joka sekin oli Anders, rakensi nykyisen kaksikerroksisen kauppakartanon. Hänen aikanaan liikkeestä muodostui suurliike. Dryn makasiineja seisoi kahdessa rivissä merenrannalla, ja jokainen oli merkitty latinalaisella kirjaimella. Oh, lappealaiset näkivät unissaankin tuon suuren, punaiseksi maalatun makasiinin, jonka ovi muistutti kirkonovea ja jonka yläpuolella komeili latinalainen C. Se oli suolamakasiini, ja useat lappalaispojat tunsivat rippikoulussa tuon makasiinin avulla c-kirjaimen Uudesta Testamentista. -- Se oli jo suurenmoista aikaa tämä kolmannen Andersin aika. Laivoja tuli ja meni, ja makasiinien luona kaikuivat työmiesten laulut, kun he vipusivat tavaraa sisään.

-- Tämä Anders Dry sai jo patruunan nimen ja patruunan näköinen hän olikin: suuri, kolmikyynäräinen mies, jonka vatsa muistutti tynnyriä. Hän ei enää käynyt puodissa juuri koskaan. Hänet tapasi vain konttorista, missä hän istui valtavan kirjoituspöydän takana poltellen tukevaa sikaria. Hän oli nainut rovasti Grapensenin tyttären, joka kyllä oli ollut köyhä, mutta hieno ihminen, kasvatettu jossakin Kristianian pensionaatissa. Se oli ollut uljas pari katsella. Vanhat merimiehet kirosivat vieläkin pelkästä mielihyvästä puheen johtuessa tähän Anders Dryhyn ja hänen rouvaansa.

Mutta voiton kaikista Dry-nimisistä vei "hänen majesteettinsa Anders IV", niinkuin pitäjän herrat nuorta patruuna Drytä nimittivät. Vasta hän oli saavuttanut sen huipun, joka esi-isien silmiin jo oli kangastanut. Hän oli syntynyt höyryn aikakaudella ja hän ymmärsi heti ottaa tämän uuden ajan keksinnön palvelukseensa. Ensimmäinen postihöyry, "tamppi", tuli Västän vesille tämän Anders Dryn toimesta. Itse hän omisti höyryaluksia puolisen tusinaa ja kuului sitäpaitsi osakkaana useampaan höyrylaivayhtiöön Länsi-Ruijan rannikolla. Hän oli mahtava mies ja harjoitti suurenmoista tukkuliikettä. Vain esi-isiensä muistoa kunnioittaen hän oli säilyttänyt pienen, mutta hyvin lajitellun vähittäiskaupan. Se sijaitsi entisen meripuodin paikalle rakennetussa talossa, joka oli peräisin hänen isoisänsä ajoilta. Samalla paikalla se oli ollutkin kahden Dryn aikana ennen. Nykyisen Anders Dryn isä vain oli pitänyt puotia nykyisessä päärakennuksessa. Mutta siinä se ei nuoren patruunan mielestä ollut oikein paikallaan, minkä vuoksi hän siirsi sen takaisin rantaan -- sinne, missä ensimmäinen Anders Dry oli soitellut valsseja ja polskia jyykeäläisille. Ja oli kuin olisi tämän ensimmäisen Dryn soitto vieläkin ollut vaikuttamassa: rannassa, meripuodin ympärillä kihisi väkeä varsinkin juhla-aikoina, sillä vanhasta tottumuksesta ostivat useimmat jyykeäläiset vieläkin jauhonsa, suolansa ja pikanellirullansa Anders Dryltä, vaikka niemellä oli jo puolikymmentä muutakin kauppapuotia ja suurempiakin kuin Anders Dryn. Mutta se, mikä ennen kaikkea ylläpiti vanhoja hyviä suhteita, oli Anders Dryn taattu rehellisyys. Hän ei pettänyt lappalaista silloinkaan, kun tämä oli päissään. Jos joku konttoristeista teki itsensä syypääksi petokseen, hän sai heti lähteä. Senvuoksi oli Anders Dryn meripuoti eniten suosittu. Lappalaiset tosin ihmettelivät, ettei nuori patruuna laajentanut hyllyjään. Se oli vähän omituista sellaisen miehen hommiksi, joka vallitsi Ruijan kauppaa ja oli kihloissa keisarintyttären kanssa.

Niin -- viimeksi mainittu seikka ei tuntunut lappalaisista eikä yleensä jyykeäläisistä yhtään kummalta. Olihan Anders Dryn esi-isät onnistuneet naimakaupoissaan yli kaiken odotuksen, ja aina oli poika ajanut isästä edelle.

Miksi ei siis neljäs Anders Dry saisi keisarintytärtä. Oh, saisi kuin saisikin.

Niin, niin. Anders Dry oli kihloissa keisarintyttären kanssa. Mitä hyödytti siis pappilan Rafaellaa, että hän hengessään sisusti Dryn kartanon yläkerran viittätoista huonetta, tai nimismiehen Juditaa, että hän piti Trondhjemista ostamaansa lippalakkia arkenakin ja näytti niin mehevältä, että merimiehet sylkivät pelkästä mielihyvästä? Ei mitään: Anders Dry oli kihloissa keisarintyttären kanssa.

Eikä kestäisi kauan, ennenkuin hän lähtisi Arkangeliin, sillä eikös ollut Silkki-Sannu kertonut, että tiliherrat olivat jo tulleet. Nyt alkaisivat suuret tilinpäättäjäiset Dryn kaksikerroksisessa kauppakartanossa.

Niin -- professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja olivat saapuneet Jyykeänniemelle. Saatettuaan patruuna Ottokar Tophöjn kaikella kunnialla hautaan he olivat nyt valmiit avustamaan Anders Drytä hänen morsiamensa tupaantuliaisissa.

Oh, niitä Anders Dryn tilikirjoja! Ne olivat paljon paksummat kuin pappilan kirkonkirjat. Niissä oli eri tili turskalle ja eri tili merisillille, eri tili jauhoille ja eri tili suoloille -- sataviisikymmentä eri tiliä yhtä vaille. Ja kassakaappi sitten! Se oli suuri kuin kirkonholvi: mies mahtui suorana sen sisälle seisomaan. Siellä oli kyynäränkorkuisia setelipinkkoja sekä pahvikotelo, jonka kannessa oli: _Sbeck_, ja toinen, jonka kannessa oli: _Shack_. Mitä ymmärsi alinkokansa sellaisesta? Huihai, ei kerrassaan mitään! Mutta professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja ymmärsivät: he siirsivät syrjään pahvilaatikon, jonka kannessa oli Shack. He tarvitsivat sitä iltahetkiään varten.

Jos kirkonrappausviikot Hammerfestissa olivat muodostuneet suurenmoisiksi, niin vielä suurenmoisemmiksi muodostuivat Anders Dryn tilinpäättäjäiset. Professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja johtivat kolmeakymmentä konttoristia, jotka aamusta iltaan kirjoittivat hanhenkynällä, niin että siinä raaputus kävi. Abraham Kellonsoittaja hoiti meripuolta, professori Krusenholtz maapuolta. Edellisen osalle joutuivat kaikki kalanpyyntiä ja kauppaa koskevat asiat, syöttikalojen tilistä valaanpyyntitiliin asti. Kaikki Jäämeren kalat olivat kirjoitetut Anders Dryn kirjoihin. Se oli oikea tuomion päivä, jolloin tutkittiin, millä tavalla itsekukin vedenasukas oli leiviskänsä käyttänyt Anders Dryn verkkoihin, rysiin ja pitkiinsiimoihin nähden. Rasvaisen Ruijan ahvenen ansioluettelo oli sangen kaunis. Sitä oli saatu runsaasti ja syöty runsaasti pitkin vuonon vartta ja matalissa taloissa tunturien takana. Mutta vielä suuremmissa erissä sitä oli viety etelään maailman herrojen herkkupöytien kaunistukseksi. Abraham Kellonsoittaja kulki kuin isä-Jumala itse, kulmat rypyssä, tarkastellen konttoristien työtä. Ja kun jonkin kalatilin loppusumma oli hyvä, hän murahti hengessään: 'Hyvin, sinä hyvä ja uskollinen palvelija!' Se oli tarkoitettu yhtä paljon kalalle kuin konttoristillekin.

Professori Krusenholtz taas hoiteli maapuolta. Hän, Tukholman kuninkaallisen tähtitornin johtaja, sai taas nähdä, mitä maa antaa. Tällä kertaa se ei antanut syvyyden nielemiä kirkkoja, vaan "keisarinkruunuja" -- perunoita, niin kauniita ja keltaisia, että oli ihan ihme. Anders Dry oli maineikkain perunanviljelijä koko Länsi-Ruijassa ja häneltä saivat tunturi-ihmiset siemenensä, jos halla noissa korkeissa seuduissa sattui varastamaan sadon. Oh, niitä oli ylettömästi noita keisarinkruunuja, ja oivan vuosivoiton ne tuottivat. Entä sitten navetta! Koko Jyykeänniemen olisi voinut hukuttaa maitoon, mikä vuosittain herui Anders Dryn navetasta. Kerrassaan somia elukoita nuo "Tanstokat", "Vakkerkukat", "Nastikit" ja "Kullannuput", joissa jokaisella oli oma tilinsä ja jotka lypsivät isännälleen silkkaa kultaa. Niin, niin, eivät olleet pitäjän herrat suotta antaneetkaan Anders Drylle "elatusisän" nimeä. Hän todella elätti heidät. Mistä olisi henkikirjuri maitonsa saanut, jollei Anders Dry olisi sitä antanut? Huihai, ei mistään! Talonpojilla oli pienet karjat. He saivat olla kiitollisia, että tulivat omillaan toimeen. -- Oli soma nähdä, kuinka paljon Jyykeän virkakunta kulutti maitoa vuodessa. Professori Krusenholtz saattoi melkein kuvitella, miltä kukin ulkonaisen olemuksensa puolesta näytti. Henkikirjuri Sogne oli varmasti puolta lihavampi mies kuin apteekkari Sturlesen, joka otti vain puoli kannua päivässä. No niin, hän säästi, eikä se suinkaan ollut paha. -- Ihmeellisiä nuo Anders Dryn tilikirjat! Ne kävivät tuomiokirjoista maankin puolella. Sillä eikö niistä näkynyt, minkälainen mies isäntärenki Jörgen oli? Kyllä kauniisti! Ei säästöä koskaan, vaan pikemminkin ennakkoa. Mutta hän olikin tunnettu kortinlyöjä ja viinamies. Samapa se hänelle, joka oli naimaton. Mutta konttoristi Lejkevandin olisi pitänyt paremmin ajatella perhettään. Hän oli velkaa Anders Drylle viisikymmentä peesiä eikä hänen palkkansa suinkaan ollut huono. Niin, niin. Anders Dryn tilikirjat antoivat selvän kuvan Jyykeänniemen pienestä yhteiskunnasta. Ne näyttivät, mitä kukin söi ja joi -- ah, varsinkin, mitä kukin joi. Metsäherra Iversenin konjakkilasku oli sangen huomattava. Mutta hänellä olikin pitemmät leimausmatkat kuin hänen virkaveljellään, metsäherra Löwellä. Ja sitäpaitsi hän ampui puolta enemmän jäniksiä kuin viimeksi mainittu.

Niin, tilejä tehtiin kuumeisella kiireellä. Hanhenkynät rapisivat ja konttoristit hikoilivat. Anders Dry pistäysi silloin tällöin katsomaan. Ja tyytyväinen hän oli. Hän sanoi: 'Schön!' Se oli hänen etuoikeutensa. Sillä siten ei uskaltanut sanoa kukaan muu koko Jyykeänniemellä ei edes pappikaan, vaikka hän oli lukenut saksaa paljon enemmän kuin Anders Dry. Ei, sillä se olisi heti leimattu Anders Dryn jäljittelemiseksi. Eikä häntä kertakaikkiaan rohjennut jäljitellä kukaan.

Mutta varsinkin iltahetket muodostuivat mielenkiintoisiksi Abraham Kellonsoittajalle ja professori Krusenholtzille. Silloin he joko istuivat viimeksi mainitun huoneessa shakkia pelaamassa tai maistelivat Anders Dryn seurassa hänen viinejään. Ja sellaisina iltoina heitä oli kolme suurmiestä, joita kelpasi kuunnella: yksi oli kaivanut maan uumenista kokonaisen kirkon kirkkoväkineen, pappeineen ja lukkareineen, toinen oli muurannut maailman suurimman leivinuunin ja kolmas taas teki lähtöä keisarintytärtä noutamaan. Oh, he olivat onnellisia miehiä, jommoisia ei maailmassa ollut monta. Yhtä he kaipasivat: Lappean pappia. Hänen olisi pitänyt olla mukana. Silloinpa heitä olisi ollut kerrassa jumalainen seura. Mutta Klemet Larssen hoiteli virkaansa kotonaan Lappeassa, eivätkä Abraham Kellosoittaja ja professori Krusenholtz olleet kuulleet hänestä mitään. Mutta Anders Dry lupasi kutsua kirkkoherra Larssenin häihinsä. Totisesti, häntä ei pitänyt puuttuman sinä päivänä, jolloin Anders Dry toi keisarintyttären Arkangelista! Mieliala kohosi kohoamistaan, ja lopuksi tuli se hetki, jolloin Abraham Kellonsoittaja nousi seisomaan malja kädessään ja lauloi:

-- Tilit valmiiksi laitatti Anders Dry. Mikä raskas ja vaikea työ. Tytär keisarin kerrassa hämmästyy, tilikirjat kun aukilyö: "Ah, noin paljon luullut en olevankaan minä peesejä päällä maan!"

Professori Krusenholtz yhtyi säännöllisesti loppusäkeisiin:

-- "Ah, noin paljon luullut en olevankaan minä peesejä päällä maan!"

Johon Anders Dry tavallisesti huomautti:

-- Niin, hyvät veljet, raha on myös jotakin, mutta rakkaus -- se on sentään vielä enemmän. Rakkauden malja!

Herrat kohottivat lasinsa ja joivat suuren hiljaisuuden vallitessa, sillä he muistelivat Lappean papin rouvaa ja Kaavuonon ruukin vanhaa patruunaa, joiden elämässä rakkaus oli osoittanut olevansa suurin kaikista.

Keisarintytär saapuu Jyykeään

Kun keisarintytär saapui Jyykeään, olivat kaikki lähiseudun asukkaat kerääntyneet häntä vastaanottamaan. Se tapahtui muutamana kauniina kesäkuun aamuna vähää ennen sääsken tuloa, ja se päivä muistetaan kyllä Jyykeänniemellä niin kauan kuin maailma seisoo.

Niin -- se oli vain tuollainen tavallinen kesäkuun aamu, jolloin kävi navakka merituuli ja suolaiset laineet pärskyivät rantakallioita vasten. Ihmiset olivat tottuneet tuota loisketta kuulemaan lapsuudesta alkaen, mutta tänä päivänä heistä tuntui kuin olisivat laineetkin laulaneet laivasta, joka kuljetti keisarintytärtä Arkangelista Jyykeän rantoja kohti. Päivä oli mitä sopivin. Tuulikin oli aamuyöstä kääntynyt idästä koilliseen, aivankuin huomioonottaen sen suunnan, jota laivojen oli Jyykeänvuonossa purjehdittava.

Vähän erillään muista, pienellä mäennyppylällä seisoi parvi herroja jutellen ja piippua poltellen. Siinä oli professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja, Kapteeni-Mikko, seurakunnan kirkkoherra ja ennen kaikkea Tromssan piispa omassa korkeassa persoonassaan. Kapteeni-Mikko oli vasta viikko sitten palannut pitkältä retkeltä, jonne hän huhtikuun alussa oli lähtenyt Abraham Kellonsoittajan ja professori Krusenholtzin kanssa. He olivat käyneet siinä Atlantin saaressa, missä asukkaat vaihtavat viinaa veteen, tavalliseen kaivoveteen. Kapteeni-Mikko oli nimittäin ainoa mies auringon alla, joka löysi tien tuohon salaperäiseen saareen, missä viinapalmut ja samppanjakoivut humisivat.

Saaren asukkaat juoksuttivat niiden mahlaa suuriin tynnyreihin ja käyttivät sitä särpimenä vuoden ympäri. Ja totisesti: se oli maailman parasta paloviinaa ja hienointa samppanjaa. He olivat niin tottuneet näihin juomiin etteivät koskaan tulleet päihdyksiin. Mutta annapas kun saivat korttelinkaan tavallista kaivovettä, niin heti makasivat maassa kuin tukit. Suurin puute heillä juuri olikin vedestä, jota he käyttivät päihdytysaineena. Sen vuoksi he tervehtivätkin ilolla Kapteeni-Mikkoa, kun tämä ilmestyi saaren satamaan kaivovesilasteineen. Silloin alkoivat saarella juomingit, jonka vertaisista ei mannermaalla ole edes unta nähty. Ja paloviina- ja samppanjalastissa palasi Kapteeni-Mikon Löytöretkeilijä taas ihmisten ilmoille.

Tästä sadun salaperäisestä saaresta olivat Abraham Kellonsoittaja ja professori Krusenholtz Kapteeni-Mikon johdolla käyneet hääjuomat hakemassa Anders Dryn häihin. Ja totisesti: ei ollut Ruijan rannoille vielä konsanaan komeampaa lastia purettu kuin heidän. Ulkoapäin eivät tynnyrit kyllä näyttäneet kovinkaan kehuttavilta. Olivathan vain paremmanpuoleisten tervatynnyrien näköisiä. Mutta ah, kun avasi tapin, niin levisi ympärille mitä hienoin samppanjan tuoksu. -- Koko viikko oli Kapteeni-Mikon lastia purettu, ja tynnyri tynnyrin jälkeen oli vierinyt Anders Dryn makasiineihin.

Herrat tähystivät kiikarilla merelle. Siellä näkyi vuonolla kolme laivaa, jotka täysin purjein laskettivat vuonon perukkaa kohti. Jonkin ajan kuluttua heittivät laivat ankkurin vuonon pohjukassa ja laskivat purjeensa.

On, sitä näkyä ei yksikään läsnäollut unohtanut koko elämänsä aikana. Ei, vaan siitä riitti muistelemista talvisen takkavalkean ääressä lapsille ja lastenlapsille -- niinkuin yleensä kaikesta, mikä koski neljättä Anders Drytä. Kolme kuunaria täynnä mitä ihmeellisimpiä tavaroita, ja yhdessä kirkko ja pesutupa! -- Todellakin, pieni viisitorninen, sipulikattoinen kirkko, ja pesutupa mankeleineen ja silityskoneineen.

Väkijoukko rannalla nosti huikean eläköön-huudon, kun Anders Dry morsiamineen astui veneestä maihin. Keisarintytär oli hento kuin ruiskukka ja kaunis kuin kesäinen päivä. Otsalla kimalteli kultainen vanne, josta säteili mitä ihanimpia jalokiviä ja harteilla hänellä oli kärpännahkainen kaulus. Kuusi pitsimyssyistä palvelijaa kulki takana hameenlaahustinta kannattaen.

Anders Dry oli pukeutunut polvihousuihin, valkoisiin silkkisukkiin ja tummansiniseen samettiseen hännystakkiin, jonka rintapielessä upeili korttelinpohjan kokoinen kultainen kunniamerkki. Kunnon jyykeäläiset eivät tahtoneet tuntea elatusisäänsä lainkaan, hänellä kun päälle päätteeksi oli valkoinen peruukki ja musta kolmikkokolkkahattu. Se oli varmaankin Arkangelin mallia, arvelivat jyykeäläiset, eivätkä he siinä vallan pahasti erehtyneetkään.

Anders Dry nosti hattua ja tervehti joka puolelle. Silloin valtasi väkijoukon huumaava innostus. Lakit lensivät ilmaan ja huudettiin:

-- Eläköön Anders Dry, meidän rakas patruunamme!

Siihen vastasi pitäjän herrain kuoro:

-- Eläköön hänen korkeutensa rouva Veronika!

-- Eläköön! huusi väkijoukko niin paljon kuin kurkuista lähti.

Nyt astuivat herrat morsiusparin luo toivottamaan tätä tervetulleeksi, Tromssan piispa etunenässä. Viimeksi kätteli morsiusparia Abraham Kellonsoittaja kohottaen venekeulaisen huopahattunsa korkealle ilmaan ja vieden sen sieltä komeassa kaaressa alas sivu polvien.

Morsiuspari lähti nyt nousemaan rantatörmää väkijoukon seuratessa haltioituneena perässä.

Kartanon pihalla tapahtui konttorihenkilökunnan ja palvelusväen esittely. Se kävi muuten nuhteettomasti, paitsi että isäntärenki Jörgen sanoi 'terve-terve!' -- mikä ei kuulostanut oikein hyvältä. Mutta Jörgen-renki oli kerta kaikkiaan sellainen mies, joka piti omat tapansa.

Seuraavana päivänä tapahtui sitten juhlallinen vihkiminen Dryn kartanon yläkerran isossa salissa. Tromssan piispa itse toimitti vihkimisen eikä siitä ole mitään erikoisempaa sanottavaa, sillä se kävi käsikirjan mukaan. Abraham Kellonsoittaja veisasi vihkivirren, ja se oli niin valtavaa, että yksin armollisen rouvan kotikappalainenkin isä Leonid itki, vaikka ei ymmärtänyt sanaakaan koko veisuusta.

Mutta vihkimisen päätyttyä piti Tromssan piispa puheen, ja se puhe kuului näin:

-- Niinkuin muinoin Saaban kuningatar saavutte te, armollinen rouva, Itämailta luoksemme. Mutta te ette ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tuo Arabian ruhtinatar, joka sai nähdä Jerusalemin pyhän kaupungin. Mitään vastaavaa ei meillä täällä Jyykeänniemellä ole -- jollei ehkä ikuisen jään peittämä Jæggevarre tässä kohden mahdollisesti vedä vertoja Morian kukkulalle. Ei, me olemme vaatimatonta väkeä, jotka asumme turvekattoisissa majoissa syöden kiitollisin mielin perunamme ja merisillimme. -- Mutta eräässä suhteessa olette te, armollinen rouva, sentään Saaban kuningattareen verrattava: te olette mielistynyt viisauteen valitessanne puolisoksenne Anders Dryn. Kuten muinainen Salomo pystyy hänkin puhumaan 'puista, elämistä, linnuista, matelevaisista ja kaloista' -- niin, erittäinkin Jäämeren kaloista, joita hän myy sekä tukuttain että vähittäin. Viisaasta Salomosta sanotaan, että 'hänen virsiensä luku oli tuhat ja viisi'. Tätä ei voida tästä Jyykeänniemen Salomosta sanoa. Tietääkseni hän ei ole koskaan sepittänyt yhtään ainoata värssyä. Mutta eräässä toisessa suhteessa pitää äskeinen sana Anders Dryhyn nähden paikkansa: hänen peesiensä luku on tuhannen ja viisi -- niin, enemmänkin. Eikä sekään ole suinkaan vähäksi arvattava. -- Minä toivotan onnea kuningas Salomolle ja Saaban kuningattarelle!

Piispa kätteli hymyillen morsiusparia. Ja hymyilipä siinä yksi ja toinenkin. Abraham Kellonsoittajan veisuun nostattamat kyyneleet kimaltelivat vielä silmänurkissa, mutta suut hymyilivät, sillä Tromssan piispa oli puhunut niin leikkisästi. Keisarintytär niiasi piispalle, niiasi ja sanoi: 'Tössentak!' Sen verran hän jo oli oppinut ruijaa. Ja sittenkös alkoi yleinen onnittelu, kumarteleminen ja niiaaminen. Professori Krusenholtz onnitteli, Abraham Kellonsoittaja onnitteli, Kapteeni-Mikko onnitteli oikein merimiehen tavalla puristaen armollisen rouvan kättä, niin että tämä ihan tuskasta kiemurteli. Sen jälkeen onnittelivat kirkonkylän herrasväet, seudun talonpojat ja kalastajat. Ja jokainen heistä toivotti paljon hyvää ja kaunista. Viimeksi onnitteli isäntärenki Jörgen, mutta hän ei sanonut mitään. Kumarsihan vain jurosti ja hyökkäsi väkijoukkoon kuin omaa rohkeuttaan häveten.

Vihkimisen jälkeen tarjottiin juhlapäivällinen. Samppanja kuohui laseissa, ja vieraat valtasi kerrassaan oikea juhlatuuli. Pidettiin puheita, kilistettiin ja sanottiin: 'Lykke til, lykke til!' [onneksi olkoon!] -- niin, oikein juhlalliseen ja ylhäiseen sävyyn. Eikä ihme, sillä olihan morsiamena keisarintytär. -- Heti päivällisen jälkeen siirrettiin pöydät syrjään, ja sitten alkoivat tanssit. Vartavasten tilatut soittajat, joita oli seitsemän kappaletta, sijoitettiin salinoven yläpuolelle rakennetulle parvekkeelle. Siellä he istuivat jalat riipuksissa ja vetelivät viulua oikein hartiavoimin.

Olivatpa ne häät! Eivät muistaneet jyykeäläiset sellaisista edes uneksineensa. Suuri sali, avara kuin kirkko, oli täynnä pyöriviä pareja. Tanssi alkoi morsiamen valssilla. Itse Tromssan piispa vei keisarintyttären karkeloon. Ei kukaan olisi uskonut, että vanhalla piispalla oli niin ketterät jalat. Mutta huihai, niin hän sipsutteli keveästi ja mukavasti soittajien nykiessä:

Ah, sa rakas Augustin, Augustin, Augustin...

Hei vain! Se meni loistavasti. Piispa talutti keisarintyttären paikoilleen, mutta heti oli uusi kavaljeeri kumartamassa. Se oli Abraham Kellonsoittaja. Hän tanssi juhlallisena kuin kuningas, katsellen toisten päiden yli. Vähän kankein polvin hän pyöri, mutta se lisäsi vain hänen arvokkuuttansa. Oli kuin hän olisi ikänsä tanssinut keisarintyttärien kanssa. Katselijat valtasi ihastus. Siinä oli todellakin juhlallinen pari. Jos Abraham Kellonsoittajalla vain olisi ollut juhlapuku, olisi vaikutus ollut vielä suurenmoisempi. Mutta hän tanssi vanhoissa ruijalaisissa merimiessaappaissaan, joiden rinnalla morsiamen valkoiset tanssikengät näyttivät kovin avuttomilta. Soitto pauhasi. Viereisessä huoneessa ja pihalla virtasi samppanja ja paloviina. Puhe kävi kovaääniseksi, ja salissa oli tukalan kuuma. Mutta yhä vain pyöri Abraham Kellonsoittaja keisarintyttären kanssa. He unohtivat läsnäolijat ja tanssivat kuin olisivat olleet vain kahden koko avarassa maailmassa.

Taisipa keisarintyttären sydäntä hiukan nipistää, kun tanssi taukosi ja Abraham Kellonsoittaja saatteli hänet paikoilleen. Ehkäpä hän tunsi, että Ruijassa olisi ollut muitakin kuin Anders Dry, joiden kanssa olisi saattanut käsikädessä lähteä elämänpolkua kulkemaan. Ainakin hehkuivat hänen poskensa oudosti, ja hän katsoi kaipaavasti tuon kookkaan miehen jälkeen, joka merimiessaappaineen raivasi itselleen tietä väkijoukon lomaan.

Mutta kauan hän ei joutanut sydäntänsä tutkimaan, kun hääilon humu tempaisi hänet uudelleen mukaansa.

Oh, niitä tanssiaisia ei unohda kukaan, joka niissä vain oli mukana. Koko Jyykeänniemi tanssi, vanhat ja nuoret. Ilo tempaisi kaikki mukaansa, kukaan ei voinut vastustaa. Täälläkin nähtiin sama kuin Hammerfestissa: kaikkien oli pakko ottaa osaa ilonpitoon, tahtoivat tahi eivät. Vaikuttivatko siihen Kapteeni-Mikon tuomat juomavarat -- sitä on vaikea sanoa, mutta se vain on tosiasia, ettei häävierasten tai kyläläisten joukossa ollut ainoatakaan, joka ei olisi pyörähtänyt joko yläkerran salissa tahi alhaalla avaralla pihalla.