Part 10

Abraham Kellonsoittaja siirtyi puhumaan Betlehemin piltin merkityksestä. Tämä poikanen oli kauan odotettu, ja hänen tulonsa merkitsi rauhaa ja sovintoa ihmisten kesken, rehellisiä kädenlyöntejä ja sydämellisiä joulurauhantoivotuksia. Ihmiskunta oli verrattavissa kalastajaperheeseen, johon jouluaattona syntyy pikkuinen poika. Sellainen tapaus täyttää vanhempien veljien mielen vielä suuremmalla jännityksellä kuin ensikertainen pitkänsiiman kokeminen isän kanssa kaukana ulkokarilla. Heidän ilonsa olisi täydellinen, jollei joululahjojen jako herättäisi pientä tyytymättömyyttä. 'Minkävuoksi minä en saanut iislantilaista [eräs villapaitalaji], vaikka olen avustanut kalojen perkauksessa yhtä ahkerasti kuin velimieskin?' 'Niinpä niin, mutta isällä ei nyt ollut varoja kahden ostoon.' 'Katsopas tätä miestä, se ei puhu mitään iislantilaisista, makaa vain nyrkki suussa.' 'Niin, siitä pojasta se vielä pitkänsiimanlaskija tulee!' -- Tyytymättömyys unohtuu, ja vanhemmat veljet hiipivät varpaillaan vastasyntyneen kehdon ääreen. Oh, se oli sellainen lihava pallukka! Siitä pojasta se vielä soutumies tulisi! -- Samalla tavalla vaikutti Betlehemin piltin syntymäkin. Kansallisuuksiin katsomatta ojensivat ihmislapset toisilleen veljenkättä Betlehemin tallinseimen ääressä. Olihan Vapahtaja syntynyt kaikkia varten.

Niin -- joulun lapsi saa ihmeitä aikaan. On kuin tulisi Betlehemin piltti vieraaksi siihen taloon, johon jouluna syntyy pikkuinen poika. Sen talon elämässä tapahtuu ratkaiseva muutos. Ennen siellä ehkä vallitsi riita ja epäsopu, nyt rauha ja rakkaus. Ennen siellä ehkä viljeltiin väkeviä ylenmäärin, nyt noudatetaan kohtuutta siinäkin. Senvuoksi hämmästyvät maanäärten asujat vieläkin joulun lapsen aikaansaamia ihmeitä, ja auringon nousun ja laskun maassa vallitsee riemastus.

Abraham Kellonsoittaja luki loppurukouksen ja laskeutui saarnatuolista. Lukkari Gunnar veisasi virrenvärssyn. Kun lappealaiset palasivat kirkosta, tapasivat he kirkkotiellä Lypsy-Marin, pappilan karjakon. Hän kertoi, että kirkkoherran rouvalle oli syntynyt poika ja että kirkkoherra makasi kauniisti kuin lapsi ja itki, yhä vain itki, vaikka kätilö oli vakuuttanut kaiken olevan hyvin ja mitä parhaimmassa kunnossa.

Kaavuonon ruukin vanha patruuna

Sankarimme, professori Christoph Heribertus Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja olivat jättäneet tyyssijansa Lappean pappilan ja matkanneet Kaavuonoon. Ja olipa jo ollut aikakin, sillä puolitoista vuotta oli vierähtänyt tuossa hauskassa pappilassa, jossa niin monenmoista oli tapahtunut -- viimeksi juhlalliset ristiäiset. Komeat oli nimet saanut kirkkoherra Larssenin poika: Niels Olav Tryggve Klemet Klemetsen, ja korkealle oli professori Krusenholtz kasteveden viskannut. -- Mutta heti ristiäisten jälkeen oli kummien ollut matkustettava. Anders Dry, Jyykeän mahtava kauppias oli lähettänyt heille sanan, että hän tarvitsisi apulaisia tilinpäättäjäisissä, ennenkuin hän lähtisi Arkangeliin keisarintytärtä noutamaan. Sinne olivat nyt sankarimme matkalla. Mutta sitä ennen he olivat päättäneet poiketa Kaavuonoon tervehtimään vanhaa patruuna Skålia.

Oh, olipa siitä aikaa, kun Skål-vanhuksella oli ollut herrasvieraita. Nykyajan nuoriso matkusti ohi, vaikka entisaikaan ei olisi tullut kysymykseenkään, että kukaan olisi uskaltanut sivuuttaa Kaavuonon ruukkia. Se kuului tapaan, sivistykseen, mutta nykyajan nuoriso ei enää välittänyt tavoista. Yhä useammin jäi Skål-vanhus yksin pöytäänsä ja oli pakotettu kutsumaan renkinsä avustajaksi iltamaljansa ääreen. Vanhalla patruunalla oli sellainen ihmeellinen vika, ettei hän saattanut yksin maistaa. Ei, hänellä täytyi olla toveri, välttämättä toveri, joka kohotti vaikkapa vain tyhjää lasia ja sanoi: _Skål!_ Muuten se ei käynyt. Ja Matti-renki sai säännöllisesti melkein joka ilta töiden päätyttyä käydä tätä velvollisuutta täyttämässä.

Vanha patruuna Ottokar Tophöj -- niinkuin hänen nimensä oikeastaan kuului -- oli niitä miehiä, joilla ei elämästään ollut enää muuta jäljellä kuin muistot ja konjakkipullo. Hän oli aikanaan omistanut paljon, mutta menettänyt kaikki. Kerran, vuosia taaksepäin hän oli ollut rikas ja mahtava mies, jonka nimi oli kaikunut yli koko Ruijan ja saanut tunturien juurella asuvien ihmisten silmät oudosti välähtämään: -- Tophöj -- rikkaus -- tie rikkauden huipulle! Sillä patruuna Tophöj oli perustanut ensimmäisen rautatehtaan ja näyttänyt, että vuorenseinästä aukeni tie suoraan maailman valloittamiseen. Ja jokainen tunturiasukas oli katsellut vuorta talonsa edustalla ja uneksinut suurista rahasummista. Kunnes muutamana päivänä oli levinnyt sanoma laaksoja pitkin, että Tophöj oli tehnyt vararikon ja kaikki myyty niin tarkkaan, ettei miehelle ollut jäänyt muuta kuin vaatteet päälle ja nuori, kaunis rouva, joka kuitenkin muutaman kuukauden kuluttua kuoli -- surusta. Silloin hälveni lumous Tophöjn nimen ympäriltä, ja tunturiasukkaat näkivät jälleen vuorissaan vain soraa ja kiveä. He käänsivät katseensa merelle, vanhan elättäjänsä puoleen. -- Siitä ajasta alkaen ei enää puhuttu mitään Ottokar Tophöjstä, vaan Ottokar Skålista, sillä ruukinpatruuna oli ruvennut juomaan vallan vimmatusti.

Paljon oli vanha patruuna omistanut aikoinaan. Hänen elämänsä oli ollut kuin satua. Malmi oli virrannut sulattimoon, väkivasarat olivat laulaneet tehtaassa, ja kotona, kartanon salissa oli laulanut hänen jumaloitu vaimonsa, niin että palvelusväki oli unohtanut työnsä ja kerääntynyt salin ovelle kuuntelemaan. Oh, se oli ollut jumalaista aikaa, jolloin laivoja oli lähtenyt rautalastissa ja palannut takaisin täynnä kaiken maailman hyvää. Se oli ollut aikaa, jolloin vieraita oli käynyt Kaavuonon ruukilla kuninkaasta ja ministereistä alaspäin.

Nyt oli tuo aika mennyt. Autioina seisoivat tehdasrakennukset. Kaikki koneet oli myyty. Ainoa, joka rakennuksia lukuunottamatta oli jäänyt myymättä, oli suuri väkivasara vanhassa pajarakennuksessa. Siitä ei patruuna Tophöj ollut saattanut luopua. Hän oli niin lukemattomat kerrat katsellut sen valtaisia liikkeitä ja kuullut sen jykevissä iskuissa varmistuksen omalle onnelleen, että hän oli huutanut sen itselleen. Nyt se seisoi hylättynä vanhan romun keskellä. Jostakin selittämättömästä syystä korkealle ilmaan koholle jääneenä se näytti uhkaavannäköiseltä kuin kohtalo itse, valmiina putoamaan ensimmäisen turmioon tuomitun päähän. Patruuna Tophöjlle se oli muuttunut hänen hävinneen suuruutensa vertauskuvaksi, ja iltaistuntonsa hänen oli tapana lopettaa sanomalla: 'Vanhan väkivasaran malja!' Johon Matti-renki kohottaen tyhjää lasiaan lausui: '_Skål_!' ja patruuna heitti viimeisen konjakkijäännöksen suuhunsa sanoen: 'Hyvää yötä, Matti!'

Yksinäistä on siis patruuna Skålin elämä autiossa Kaavuonon kartanossa. Ei muita ihmisiä kuin Matti-renki ja vanha Priita, joka jo rouvavainajan ajoista on talossa palvellut. Elämä kuluu yksitoikkoisessa hiljaisuudessa. Aamulla nousee vanha patruuna vuoteesta kello kuusi. Hänen ryiskelynsä kaikuu läpi avaran rakennuksen. Priita vie hänelle aamukahvin heti sen jälkeen, kun kuulee hänen rautakorkoisten saappaittensa ensimmäiset askeleet. Vanha palvelija istahtaa pöydän päähän ja kaataa herrallensa kahvia kuppiin. Ensimmäinen kysymys, jonka tämä viimeisten kymmenen vuoden aikana on joka aamu säännöllisesti tehnyt, on tämä: 'Luuletko, Priita, että saamme tänään vieraita?' Johon Priita tavallisesti vastaa: 'En tiedä, patruuna.' 'Niin -- nykyajan nuoriso kulkee ohi.' -- Sen jälkeen lähtee patruuna aamukierrokselleen, menee pellolle tahi halkovajaan, missä Matti-renki milloinkin myyrästää, ja pysähtyy katselemaan hänen työtään. Sitten seuraavat kysymykset samassa järjestyksessä kuin ennen kartanon suuruuden aikaan:

_Patruuna Tophöj_: Mitenkä työt luistavat?

_Matti_: Hyvin luistavat, herra patruuna.

_Patruuna Tophöj_: Onko työväki tyytyväinen?

_Matti_: Tyytyväinen on, herra patruuna.

_Patruuna Tophöj_: Onko viimeinen kankirauta lastattu?

_Matti_: Lastattu on, herra patruuna.

_Patruuna Tophöj_: Ja sulattimo?

_Matti_: Toimii hyvin, herra patruuna.

Patruuna Tophöj murahtelee jotakin ja kävelee tehtaalle. Hän kulkee läpi autioiden tehdasrakennuksien, ja hänen mielessään viriävät vanhat muistot: hän näkee näkyjä keskellä selvää päivää. Hei, miten väkipyörien hihnat viuhuvat ja miten malmivaunut kolajavat! Työmiehet työntävät niitä mäkeä ylös laulaen: 'O-hii! o-hei!' Ja päästyään mäen päälle hihkaisevat: 'Tie auki, hei!' Malmivaunut syöksyvät rymisten sulattimon ovesta sisään. Tyhjät vaunut vierivät takaisin tunturin juurelle, missä nostokoneet nostavat malmia vuoren sisästä. Sitä räiskettä ja melua! Kaikkialla työtä ja touhua! -- Patruuna kulkee rakennuksesta toiseen hattua nostaen. Työväki tervehtii isäntäänsä nöyrästi. Masuuninhoitaja, ruotsalainen Lindebäck pyyhkii hikeä kiharaiselta otsaltaan. Hän on sorea poika. Ei ole kumma, että Jöns Gaudalin Ragnhild on rakastunut häneen, vaikka isäukko onkin vastaan. Haluaisi maanmiehelle tytärtään... 'Hyvää päivää, Lindebäck! Hyvinkö luistaa?' 'Hyvinpä luistaa, herra patruuna', vastaa Lindebäck ruotsiksi. Hän ei ole vielä oppinut norjaa. -- Patruuna Tophöj kävelee pajaan. Siellä heiluvat moukarit ja kilkattavat alasimet. Suuri väkivasara jymähtelee mahtavana kuin vuoren jättiläinen. Pajan perustus tärähtelee sen valtaisista iskuista. Siinä on kankirautaa eripaksuista ... säkenet kipunoivat ympäri ... sepät juoksevat ... hei! hei! ... koko paja on yhtenä touhuna ja vilinänä. -- Patruuna ohjaa askeleensa seppä Karlsenin alasimen ääreen. 'Hyvää päivää, Karisen!' 'Päivää, herra patruuna!' 'Mitäs se Aarne kirjoittaa Kristianiasta?' 'Hyvääpä kirjoittaa, herra patruuna. Aikoo jouluksi valmistua.' -- Karlsenilla on poika lukemassa papiksi. -- 'Me teemme hänestä tehtaansaarnaajan, Karisen.' 'Teemme vain'... -- Patruuna Tophöj kävelee pihalle ja katselee hajamielisenä ympärilleen, painaa käden silmilleen ja huokaa. -- Näyt häipyvät pois. Hän on jälleen yksinäinen, vanha patruuna Skål, vararikon tehnyt, onnensa menettänyt mies. Eikä hän toivo enää muuta kuin että Jumala lähettäisi jonkun vieraan, jonkun herrasvieraan ... sellaisen, jonka kanssa saattaisi jonkin ajatuksen vaihtaa ja juoda maljan kaiken menneen muistoksi...

Ja vieraita tuli. Tulivat professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja heti loppiaisen jälkeen.

Taas on Kaavuonon vanhan ruukin kartanossa hupainen ilta. Patruuna Tophöj astelee reippaana edestakaisin huoneessaan. Hän on vaihtanut pukua: kulunut, jokapäiväinen takki on saanut väistyä sinisen hännystakin tieltä. Kesken kiireen hän on ajanut partansa. Suuri haava poskessa ja pieni partatupsu leuan päässä ovat merkkinä siitä, miten hermostuneesti hän on itsensä siistinyt vieraitten kunniaksi.

Illallisen jälkeen tuo vanha Priita totiveden sisään. Pöydälle levitetään rouvavainajan aikainen liina, kallisarvoinen, koruompeluksilla kaunistettu. Ah, se rouvavainaja oli niin taitava käsitöissä! -- Vanha patruuna nuortuu. On taas pitkästä kotvasta hänen kattonsa alla oikeita herrasvieraita, professoreita, maailmaa kulkeneita miehiä. Ja hän kun ei ole kahteenkymmeneen vuoteen nähnyt Tromssaakaan. Oh, hänellä oli niin paljon kyseltävää hallituksesta, suurkäräjistä, teollisuudesta ... niin, ennenkaikkea teollisuudesta ... eikö kaivosteollisuudelle Ruijassa näy mitään tulevaisuutta... Vai rahoja tutkimuksia varten! Oi herra! Onko hallitus hullu! Tutkimuksia varten! -- Mitä tutkimuksia täällä tarvitaan kun vuoret ovat rautaa täynnä, niin että kumajavat askelten alla. Niin juuri ... _kumajavat_. Kapitaalia ... pääomaa täällä tarvitaan ja rohkeita päitä. Ei muuta, hyvät herrat, ei muuta... Hänellä, Ottokar Tophöjllä, olisi vielä päätä, mutta kapitaalia ei...

Patruuna Tophöj istuutuu pöytään ja tekee todit. Häntä vaivaa vain hänen vanha vikansa: hän ei saata juoda, jollei pöytätoveri sano: '_skål_!' Hän esittää vieraittensa tervetuliaismaljan.

-- Tervetuloa Kaavuonon ruukille, hyvät herrat!

-- _Skål_! vastaavat vieraat, ja kiitollisin silmäyksin tyhjentää patruuna Tophöj lasinsa.

-- Vai Lappeasta ... Lappeasta herrat tulevat. Ja kirkkoherra Larssenilla on poika ... onko todellakin poika! Vai niin ... vai niin ... kauan hän sitä odottikin ... kauan ... kauan. Kävi täälläkin toissa talvena ja puheli pojasta ... aina vain pojasta, jota ei tullut... Puhuimme siitä koko illan ... pojasta nimittäin ... hänen ja minun. Minullakin oli poika, mutta kuoli nuorena ... ah! ... aivan nuorena -- olisi nyt kolmenkymmenen ikäinen. Minä toivoin hänestä tehtaani perillistä ... johtajaa ... mutta perillinen kuoli eikä perittävääkään ole enää mitään. Mennyttä ... mennyttä kaikki...

Patruuna Tophöj vaipuu surullisiin muistoihinsa. Yht'äkkiä hän tarttuu lasiinsa ja laittaa uuden todin. Kohottaen maljansa hän lausuu:

-- Olen iloinen, että veli Larssenilla on poika. Juomme hänen onnekseen.

-- Skål! vastaavat vieraat, ja silmät kosteina maistaa Tophöj maljastaan.

Ihmeellinen sana tuo skål! Siitä on muodostunut jonkinlainen sesam patruuna Tophöjn yksinäisessä elämässä. Se avaa muistojen kätköt, loihtii esiin kaikki vanhat asiat vielä elävämmin, vielä kirkkaammin kuin vanha, ränsistynyt tehdas. Kaavuonon kartano tulee täyteen elämää ja iloa. Vanha Priita keittiössä muuttuu nuoreksi: -- hän on vain kahdenkymmenen, ja hänellä on päässä pitsimyssy. Hän puhuu Telemarkin murretta. Rouva Tophöj kulkee ruokasalissa ruokapöytää järjestellen, sillä vieraana on itse hänen majesteettinsa Kaarle XV pääministerinsä kera. Pöydällä kuohuu samppanja laseissa. Patruuna Ottokar Tophöj tarjoaa samppanjaa korkeille vierailleen... Nyt puhuu hänen majesteettinsa:

-- Täällä Kaavuonossa olisi varmaankin suuria edellytyksiä kaivosteollisuudelle?

-- Täällä? Teidän Majesteettinne suvaitkoon tietää, että vuoret ovat malmia täynnä.

-- Niin ... näkeehän sen näistä tehdasrakennuksistakin. Ne ovat olleet mahtavat aikoinaan.

-- Ovat olleet! Teidän Majesteettinne suvaitkoon tietää, etteivät ne ole koskaan olleet niin suurenmoisia kuin nyt.

Patruuna Tophöj tirkistelee Abraham Kellonsoittajaa silmiin ja pyyhkäisee kädellä otsaansa. Hän huomaa, ettei hänen edessään istukaan hänen majesteettinsa Kaarle XV eikä tämän pääministeri. Ei, ne ovat toisia vieraita: professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja. -- Hän innostuu kertomaan tehtaastaan ja sen loistoajoista. Arvoisat herrat uskokoot tai älkööt -- Ottokar Tophöj oli siihen aikaan mahtimies, vaikka ei ostanutkaan silinterihattua niinkuin kylän kansakoulunopettaja. Ei, harmaassa huopahatussa hän esiintyi, oli sitten vastassa herra tai talonpoika. Itse kuninkaankin otti vastaan juuri samanlainen huopahattu kädessä. Tuossa on hattu vieläkin seinällä ... tuolla poronsarvissa, vaikka on jo joutunut käytännöstä pois. Kitsaudesta hän ei ollut silinteriä ostamatta ... ei, vaan hänellä kun oli aina ollut oma vastenmielisyytensä tuollaista päähinettä kohtaan. Niin ... niin ... herrojen olisi pitänyt nähdä tehdas sen suuruuden päivinä. Paikkakunnalla soivat vasarat aamusta iltaan. Hei, kuinka tehdas helisi ja jyski! Se oli rautamalmi, joka lauloi ... lauloi vuoresta päästessään, nostokurkien kourissa tai syöstessään malmivaunuissa sulattamon ovista sisään ... lauloi tehtaasta lähtiessään, pudotessaan helisevinä harkkoina leivojen lastiruumiin. Se oli aikaa, työn ja voiman aikaa, ahkeruuden ja innostuksen aikaa. -- Viisaus ja taito nostavat maan uumenista sen salatut aarteet ... Maasin vanhan kirkon ja rautamalmin. Viisaus ja tieto rakentavat maaemon pinnalle rautaruukin ja Lappean pappilan leivinuunin. Mutta molempiin tarvittiin pääomaa ... kapitaalia. Häneltä, Ottokar Tophöjiltä, sitä puuttui ... eikä hän saanut sitä muilta, kun hätäpäivä tuli ... heillä, professori Krusenholtzilla ja Abraham Kellonsoittajalla, ei sitä myöskään ollut, mutta heidän puolestaan pitivät siitä huolen muut... Oikullinen kapitaali ... siunattu ja kirottu kapitaali! Ilman viisautta, oppia, ei sillä ollut oikeata liikuntakykyä ... ilman sitä, pääomaa, oli oppi kuin kuningas kerjäläisen vaatteissa. Oh, mitä voitti Jöns Gaudal suurella omaisuudellaan? Sen peri poika, joka hukkasi sen muutamassa vuodessa. Mitä voitti masuuninhoitaja Lindebäck suurella taidollaan? Ei mitään. Sillä siihen, että hän sai Jöns Gaudalin tyttären, ei vaikuttanut hänen ammattitaitonsa, vaan hänen sorea ulkomuotonsa. Eikä tyttö sitäpaitsi tuonut muassaan mitään ... perinnöttömäksi kun tehtiin. -- Oi viisaus, sinä kuningas kerjäläisen viitassa, mitä olet sinä ilman kapitaalia ... tuota rikasta ... täyteläistä ... itsekylläistä, jota sinä halveksit hengen esikoisoikeutesi perusteella? Miksi piti Kainin vainota Aabelia ja Esaun Jaakobia? Miksi, miksi? -- Mutta sittenkin oli kai Jaakob onnellisempi Eesauta? Vai mitä herrat arvelivat?

-- Tottakai. Hän sai kuitenkin Raakelin.

-- Todellakin! Skål! Hän sai kuitenkin Raakelin.

Patruuna Tophöj juo lasin pohjaan. -- Niin, niin, aloittaa hän taas hetken kuluttua ja katselee miettiväisenä kynttilän lepattavaa liekkiä. -- Raakel oli Jaakobin elämän onni ... ja minun elämäni onni oli Else Hauff. Tunsivatko herrat Else Hauffia? Eivät ... eivät tietenkään. Mutta sen minä sanon, ettei jalompaa naista ole maa päällänsä kantanut kuin oli Else Hauff ... minun vaimoni. Tietävätkö herrat ... hän lauloi kuin enkeli. Oh, minä kuulen illoin vieläkin hänen laulunsa näissä huoneissa. Ja minä istun sänkyni reunalla ja kuuntelen, mitä Else Hauff, minun vaimoni laulaa. Toisin vuoroin hän laulaa niin rohkaisevasti, aivan kuin toivoa herättääkseen. 'Katso, Ottokar, siinä on tehdas edessäsi! Katso, kuinka sen väkipyörät viuhuvat ja alasimet soittavat! Katso, kuinka malmi helisten virtaa vuoresta ja raivaa onnellemme tietä!' Ja minä nousen tuo laulu korvissani, menen ulos kuutamoiseen yöhön ja astun tehtaalle. Ja kas! Siinä on tehdas edessäni valomeressä uiden. Todellakin, minä kuulen väkipyörien viuhinan ja näen sulattimon savutorvesta nousevan tulipatsaan kohottavan korkealle taivasta kohti. Ja vuoressa laulavat työmiehet: 'O-hii! O-hei!' Minä levitän käteni onnesta juopuneena ja -- huomaan seisovani autiolla tehtaan pihalla kylmästä väristen. Mutta vaimoni laulu soi yhä korvissani. Hän tyynnyttää minua. Hän laulaa suuresta rakkaudestaan. 'Ah, Ottokar, minä en kuollut senvuoksi, että jouduimme köyhiksi. Minun sydämeni pakahtui nähdessäni sinun epätoivosi tehtaan menettämisen johdosta. Sitä minä en kestänyt ja siksi kuolin. Senvuoksi minä myöskin nähdessäni sinun murheesi laulan sinulle tehtaasta. Katso, Ottokar, rakkaus on niin ihmeellinen.' -- Silloin minä tyynnyn, käyn yksinäiseen kamariini ja paneudun levolle vaimoni, rakkaan vaimoni laulu korvissani...

Patruuna Tophöjn pää painuu rinnalle. Hänen lumivalkoiset hiuksensa kimmeltävät kynttilän valossa.

-- Vaimoni, suloisen vaimoni muiston malja, sanoo hän hetken kuluttua kohottaen lasinsa.

-- Skål! vastaavat vieraat hartaina kuin kirkossa, ja suuren kyynelkarpalon vierähtäessä harmaille viiksille vie patruuna Tophöj lasin huulilleen.

-- Kyllä kai aika sentään on toisinaan pitkä? kysyy professori Krusenholtz hetken kuluttua.

-- Kyllä ... kyllä toisinaan. Minä kaipaan välistä puhekumppania oikein hartaasti ja odottelen, että Jumala siunaisi jonkun vieraan taloon. Mutta menee pitkiä aikoja, ettei kukaan käy. Mutta siitä huolimatta en saa lähdetyksi mihinkään ... en edes lähimpään naapuriin. Minä en käy muualla kuin tehtaalla ja kirkossa -- viimeksimainitussakin paikassa vain kerran vuodessa ... ripillä... Ja sitten hautuumaalla, missä vaimoni ja pikku poikani lepäävät. Herrat eivät ole nähneet heidän hautojaan? Minä istutan joka kevät kukkia niille. Vaimoni oli suuri kukkien ystävä. Hän rakasti kaikkea, mikä oli kaunista... Else... Elseraukkani.

Ulkona tohahtelee tuuli. Laineiden pärskyntä rantaa vasten kuuluu heikosti huoneeseen. Patruuna Tophöj kohottaa kasvonsa.

-- Herroilla on vaikea matka Jyykeään. Talvella matkustaminen on ikävää. Minä en ole vuosikausiin enää liikkunut missään. Mieluummin istun kamarissani... Mutta nuoret ... ne matkustelevat...

-- Skål! sanoo hän hetken päästä ja kohottaa maljansa odottaen, että vieraat maistaisivat ensin. Sitten maistaa hänkin ja virkkaa:

-- Vai menee Anders Dry naimisiin. No niin ... hän on rikas ja mahtava. Tulkoon hän onnelliseksi. Skål!

-- Skål!

-- Mutta sitä minä pelkään, että tällaisina öinä myrsky pudottaa väkivasaran yläasennosta alas. Se on niin merkillisesti jäänyt yläasentoon, ettei sitä ymmärrä kukaan. Niin kauan kuin se siellä on, ei minulla ole halua kuolla. On kuin se kehoittaisi minua pitämään kiinni viimeiseen asti. On kuin se sanoisi: 'Vielä hetkinen, Tophöj, vielä hetkinen! Sitten kun minä viimeisen kerran putoan, on sinunkin aikasi tullut'... Niin, minä uskon, että sitten kun väkivasara on pudonnut alas, on kaikki lopussa. Silloin haluan myös minä kuolla. Sillä se on sen viimeinen lyönti, eikä se siitä enää nouse... Väkivasaran malja, hyvät herrat!

-- Skål! tervehtivät vieraat eikä heiltä jää huomaamatta, että tällä kertaa patruuna Tophöj maistaa ensiksi.

Se on lopettamisen merkki. Se merkitsee samaa kuin 'hyvää yötä!' Patruuna Tophöj nousee vaivalloisesti pöydästä ja opastaa vieraat levolle.

Hän on iloinen, niin sydämellisen iloinen, kun on kerrankin taas pitkästä aikaa saanut oikeita herrasvieraita, joille voi sydäntänsä purkaa ja muistojensa kerää auki kehiä. 'Hyvää yötä, hyvät herrat, ja kiitos, sydämellinen kiitos!'

Patruuna Tophöj sulkee oven ja vetäytyy kamariinsa.

Keskiyöllä heräävät professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja voimakkaaseen jymähdykseen. Koko rakennus vavahtaa, aivankuin olisi heikko maanjäristys kulkenut yli seudun. He eivät väsymykseltään jaksa kiinnittää siihen sen suurempaa huomiota. Mutta kun he aamulla heräävät, saavat he vanhalta Priitalta kuulla, että patruuna Tophöj on yöllä kuollut vuoteeseensa ja että myrsky on pudottanut vanhan väkivasaran alas. Se oli aiheuttanut yöllisen tärähdyksen, ja siihen oli herännyt koko Kaavuonon kylä.

Anders Dry

Anders Dry!

Sillä nimellä oli Länsi-Ruijassa yli sadan vuoden aikana ollut ihmeen hyvä kaiku. Se nimi merkitsi hyvinvointia ja edistystä, suuria, mahtavia purjelaivoja, poronliha- ja taljakauppaa, pienestä meripuotipahasesta kasvanutta kaksikerroksista kauppakartanoa, ja viimeisten kymmenen vuoden aikana höyrylaivaosakkeita pitkin koko Länsi-Ruijan, "Västän" rannikkoa. Se oli ollut siunattu nimi useamman miespolven ajan, sillä kaikki, mitä mataloissa turvekattoisissa tunturitaloissa oli tarvittu ja tarvittiin, oli Anders Dryltä, aina vain joltakin Anders Dryltä -- joko nykyiseltä tai hänen isältään tai isoisältään. Vasta viime aikoina olivat muutamat ruvenneet kiroamaan Anders Dryn nimen kuullessaan. Mutta niitä ei ollut monta ja nekin harvat olivat poikkeuksetta etelästä -- "lannasta" muuttaneita. Paikkakuntalaiset lausuivat Anders Dryn nimen kunnioituksella, ja vanhat kalastajat saattoivat vaikka kuinka montaa iltaa perätysten kertoa ensimmäisen Anders Dryn, tämän nykyisen isoisän isän elämästä ja töistä.