Part 1

SATU RUIJAN MAA

Kirj.

Arvi Järventaus

WSOY, Porvoo, 1920.

SISÄLLYS:

Satu-Ruijan maa. Maasin vanhan kirkon löytö. Kirkonrappausviikot Hammerfestissa. Tromssan maaherra lyö leivinuuninteon Abraham Kellonsoittajalle. Leivinuuninteko Lappean pappilassa. Lappean pappi. Lappean papin rouva. Piispantarkastus. Kesäyönvalon maa. Piispanristi. Abraham Kellonsoittajan joulusaarna. Kaavuonon ruukin vanha patruuna. Anders Dry. Keisarintytär saapuu Jyykeään. Vanha suntio.

Satu-Ruijan maa

Etelä -- lannanmaa! Kuinka omituinen kaiku onkaan sillä sanalla sen korvissa, joka on tunturien välissä syntynyt. Se on maa, jossa kyllä asuu suuria herroja ja maailman rikkaita -- mutta ei kuitenkaan niin suuria kuin Kaavuonon ruukin vanha patruuna eikä niin rikkaita ja mahtavia kuin Anders Dry, joka asui Jyykeänpohjassa ja meni nuoruudessaan naimisiin keisarintyttären kanssa. Sitä komeutta ja loistoa oli kelvannut katsella, kun morsian saapui Arkangelista Jyykeän rantaan! Sellaista ei ole unissakaan nähty -- mutta Abraham Kellonsoittaja oli sen komeuden nähnyt omin silmin, sillä hän oli seisonut Jyykeän laiturilla juuri samana päivänä, jolloin kolme kuunaria oli laskenut rantaan lastinaan mitä ihmeellisimpiä tavaroita -- yhdessä kirkko ja pesutupa -- kokonainen viisitorninen kirkko kullattuine, sipulia muistuttavine tornihattuineen. Ja pesutupa mankeleineen ja silityskoneineen, joilla pitsimyssyiset palvelijattaret olivat jo ennen maihintuloa silittäneet kaikki korkeasukuisen rouvan liinavaatteet, niin ettei muuta kuin alkaa taloksi vain.

Etelä -- lannanmaa! Mitä ovat sinun ihanuutesi niiden rinnalla, jotka Ruija kätkee helmaansa -- Ruija, tuo sadun salaperäinen maa!

Siellä -- etelässä on kyllä suuria tehtaita, mutta mitä ne ovat sellaisen kenkätehtaan rinnalla, jossa valmistetaan saappaat täydelle miehelle sillä aikaa kun laiva ottaa halkoja rannassa? Eivät mitään! Sellainen tehdas on jo itsessään salaperäinen maailma, jossa katselija liikkuu pelko ja vavistus sydämessä.

Etelä -- lannanmaa! Kerro ihmeistäsi, tuo kokoon viisaasi, et kuitenkaan kykene kilpailemaan tähtientutkija Krusenholtzin kanssa, joka kaivoi esiin Maasin vanhan kirkon, apunaan omatekoinen magneetti -- taikka Kapteeni-Mikon kanssa, joka yksin koko avarassa maailmassa löysi tien Atlantin valtameressä olevaan saareen, missä asukkaat vaihettavat vedellä viinaa. Ne olivat miehiä ne, suurella viisaudella varustettuja. Mutta he eivät julistaneetkaan viisauttaan koko maailmalle, vaan pitivät sen omana tietonaan.

Etelä -- lannanmaa, sinä olet auttamattomasti tuomittu jäämään jälkeen kilpailussa Ruijan kanssa. Eivät riitä sinun rikkaasi, eivät viisaasi, eivät tietosi eivätkä taitosi. Ruijassa on kaikki sata kertaa suurempaa ja parempaa. -- Sinä puhut kirkoistasi. Niin -- puhu vain. Mutta mitä ovat sinun kirkkosi Hammerfestin valkeatornisen kirkon rinnalla, joka on rapattu vähän jalommilla aineilla kuin sinun kirkkosi sammalta kasvavat seinät. Sinä ylpeilet kaikella, millä ihminen ylpeillä saattaa. Niin -- mutta mitä ovat kauppiaasi Ruijan kauppiaiden rinnalla? Muista, että Anders Dry oli kauppias Jyykeänpohjassa ja meni naimisiin keisarintyttären kanssa. Ruijassa ovat kaikki syntyperäisiä kauppiaita, sillä heidän opettajansa on meri -- Jäämeri. Ja he ovat yhtä kavaloita kuin Jäämeri. Kuka pettää lappalaisen taitavammin kuin Ruijan kauppias. Kuka on ymmärtäväisempi häntä? "Mitä lappalainen suurilla rahoilla tekee? Hänelle riittää vähempikin. Mutta me tarvitsemme rahaa, sillä me osaamme rahaa käyttää. Katsokaapa noita makasiineja tuossa rannalla. Ne ovat meidän rakennuttamiamme. Ja ne ovat tarpeelliset. Sillä kuivan suolan tahtoo lappalainen, pilaantumattoman kahvin ja sokurin sekä tuoretuoksuisen viinan." -- Niin -- ne ovat kauppiaita ne.

Eivätkä he silti jumalattomia ole, kaukana siitä! He käyvät säännöllisesti kirkossa ja ripillä. Ja papin paras ystävä on aina kauppias. Ei -- heillä on vain kehittyneemmät liikeperiaatteet kuin lannan kauppiailla. Sillä eikös heidän opettajansa ole ollut Jäämeri -- tuo armoton, joka itsekkyydessään hakee vertojaan? "Sen mitä otat, sen saat, mitä et ota, sitä ei sinulle kukaan anna." Se on Jäämeren uskontunnustus, ja se on Ruijan kauppiaiden uskontunnustus, kaikkien muiden paitsi yhden -- Anders Dryn. Ja kuka moittisi? Huihai, ei kukaan!

Vai ehkä Lappean pappi?

Etelä -- lannanmaa, sinä et tiedä, mikä mies on Lappean pappi. Hän on ennen ollut merilaivan kapteeni, mutta juoppouden takia menettänyt virkansa, ja pantu papiksi. Hän ei moiti ketään, ei omaa rouvaansakaan, vaikka tämä säännöllisesti piilottaa häneltä väkevät juomat. Ei -- hän vain hymyilee ja saarnaa, sillä hän on viisas mies ja paljon maailmaa nähnyt. Hän ymmärtää elämän, hän.

Etelä -- lannanmaa, onko sinulla sellaisia kapteeneita?

Tuskin.

Sinun täytyy tunnustaa jääväsi jälkeen. Eikö totta?

Ja sittenkään en ole kertonut kaikkea.

En, sillä minä jätän sen tehtävän hänelle, joka oli tunturien välissä syntynyt ja halveksi etelää. Hän ei ollut koskaan käynyt Kittilää alempana. Hän uskoi jo sillä. Mutta Ruijan hän tunsi kuin viisi myhkyräistä sormeaan.

Ja mukana hän oli ollut, siitä saat olla varma.

Kun kaivettiin maan sisästä Maasin vanha kirkko, oli hän siellä.

Sillä hän se ensimmäisenä veti auki vanhan rippiviinipullon, jommoisia löydettiin yhtä vaille kolme tusinaa Maasin kirkon sakariston lattian alta. Hän se ensimmäisenä avasi pullon, tarjosi professorillekin ja sanoi: Skål!

Sillä sitä sanaa hän oli kuullut Kaavuonon ruukin vanhan patruunan käyttävän.

Ei, minä jätän kertomisen Abraham Kellonsoittajalle -- hänelle, joka oli tunturien välissä syntynyt ja halveksi etelää. Hänen kehtonsa ääressä oli seisonut sadun haltijatar. Se oli antanut hänelle sellaisen ihmeellisen mielikuvituksen, joka ei jättänyt häntä vielä vanhuuden päivinäkään. Sen vuoksi säteilivät hänen silmänsä vielä seitsemänkymmenen vanhanakin, loistivat ystävällisesti muhoillen jokaiselle. Ja jos olit oikein hänen suosiossaan, sait suuren kunnian: pääsit katsomaan hänen pajaansa.

Se oli maailman ihmeellisin paja, sillä siellä oli kaikkea, mitä ihminen tarvitsi -- sellaistakin, jota ei tavallisesti pajasta haeta, niin kuin verkonpauloja tai vanteettomia viilipyttyjä. Kaikkea löytyi siitä pajasta, sillä se oli hänen Abraham Kellonsoittajan, aarreaitta, pyhättö, satukamari.

Mutta jos tahdoit saada sinkilän halkovajasi oveen samana päivänä, jolloin sen tilasit, niin istuit pian pajan kynnykselle ja panit kätesi ristiin puhumatta sanaakaan. Silloin sinkilä valmistui. Mutta jos rupesit jotakin kyselemään, sait odottaa, kunnes hän oli päässyt kertomuksensa loppuun. Sillä hän, tuo merkillinen mies, joka oli Lappean pappilassa kerran vieraillut yhdessä Tromssan piispan kanssa, rupesi kertomaan sinulle leivinuuninteosta tuossa samaisessa satumaisessa Lappean pappilassa.

Ja se oli ihmeellinen kertomus, sillä leivinuunin tekoa oli tullut huutokaupalla myymään itse Tromssan maaherra.

Jos halusit sinkilän halkovajasi oveen, istuit hiljaa kuin kirkossa.

Vasta senjälkeen kun olit sinkilän saanut, saatoit ruveta puhumaan. Mutta silloinkaan ei sinun olisi pitänyt kysyä, mitä sinkilänteko maksoi.

Sillä hän määräsi satumaisen hinnan: viisi kruunua!

Ja kun olit ensikertalainen, oli sinun se maksettava.

Sillä katso, tämä nahkahousuinen mies, jolla oli kuikannahkainen tupakkakukkaro vyöllä, eli mielikuvituksen ihmeellisessä maailmassa aina. Viisi kruunua oli hänestä mitätön summa sen rinnalla, mitä Anders Dryn kassakaappi oli sisältänyt, tai niiden satumaisten rikkauksien rinnalla, jotka keisarintytär toi myötäjäisinä Ruijan kauppiaalle.

Jos maksoit "tolpan" -- viisikolmatta äyriä -- taikka puoli kruunua, silloin hän kiitti sinua.

Hän oli niin merkillinen mies tämä Abraham Kellonsoittaja, joka oli tunturien välissä syntynyt ja halveksi etelää.

Ja miksei hän olisi halveksinut?

Sillä etelästä -- lannanmaasta tulivat tuhmat papit, jotka eivät tunteneet Ruotsin vanhaa kirkkolakia ... äijärievut, vaikka olivat akatemioissa vuosikausia opiskelleet.

Eivät tienneet edes sitä, ettei pappi saanut koskaan mennä kirkkoon ennen suntiota.

Mutta jalomielinen hän oli. Sillä hän antoi anteeksi, jos pappi oli nuori. Silloin meni kaikki kokemattomuuden laskuun.

Sillä Abraham Kellonsoittaja oli maailmaa kulkenut, vaikka ei ollut koskaan käynytkään Kittilää etelämpänä. Ja hän oli paljon kokenut. Hän oli ollut henkiystävä piispojen kanssa ja juonut veljenmaljoja professorien ja höyrylaivankapteenien kanssa.

Missä on etelässä sellaista suntiota? -- Ei missään.

Sinä olet köyhä, lannanmaa, sillä sinun ihmisesi ovat niin köyhiä mielikuvitukseltaan.

Mutta he eivät olekaan tunturien välissä syntyneitä. Jos he olisivat, eivät he ajattelisi niinkuin ajattelevat. Heistä olisi silloin satu totta ja tosi satua ja kuvittelu olisi heistä ainoa todellisuus.

Ei, sen joka elää mielikuvitusmaailmassaan ja joka museota muistuttavassa pajassaan tuntee itsensä rikkaammaksi Turkin keisaria tahi Amerikan presidenttiä, täytyy olla tunturien välissä syntynyt ja halveksia etelää.

Sellainen mies oli Abraham Kellonsoittaja, Tenomuotkan suntio ja seppä.

Maasin vanhan kirkon löytö.

Maat ylenevät ja maat alenevat.

Se on luonnon laki.

Suurin osa -- niin, koko Lapinmaa ja Ruijakin ovat kerran nousseet merestä.

Mistä se johtuu?

Se johtuu siitä, että maan sisus on sulaa, jossa alkuaineet myllertävät. Ne puhisevat ja pihisevät kuin puuro valtaisessa kattilassa. Väliin ne vain hiljakseen porahtelevat kuin tyytyväisinä olotilaansa. Mutta toisinaan ne tuskastuvat, äkämystyvät ja hurjistuvat. Ja silloin ne paisuttavat voimansa äärettömiin.

Kuka vangitsi ne kuoren sisään? Kuka halusi kiduttaa niitä ikuisessa pimeydessä? Kuka?

Eivätkö elementit olleet vapaita? Eikö maailman luoja ollut lahjoittanut niille niiden voimaa? Miksi oli tuli vangittu maan sisään? Mikä puolueellisuus, kun kerran osa sen omaa heimoa hallitsi maan päällä?

Elementit maan sisässä riehuvat. Niiden vanha vihollinen vesi, joka jostakin halkeamasta on päässyt solahtamaan maan uumeniin, on muistuttanut niitä voimasta, jonka ne aikojen alussa saivat.

Mitä tekemistä oli vedellä maan uumenissa? Miksi se ei pysynyt aloillaan?

Tuli ja leimaus! Se sai nähdä, mihin tuli pystyi jouduttuaan kosketuksiin vanhan vihollisensa veden kanssa.

Maan sisuksissa myllertää mahtava voima. Se paisuu, paisuu kuin kevättulviva joki yli äyräittensä. Pois kuori alkuaineitten päältä! Pois kotelo ikuisuuden ihmevoimien ympäriltä!

Puks!

Se pamahti vähän kovemmin kuin tavallinen pullonkorkki, vähän kovemmin, veliseni, vähän kovemmin.

Tuli nousee maasta, ja kuuma alkuaine virtaa ihmisten pelloille.

Mutta välistä ei maan uumenissa raivoava tuli jaksa puhkaistakaan maan kuorta. Se vain kohottaa sitä ylöspäin: maanpinta nousee kuin huonosti piastuneen leivän kuori.

Taikka: maanpinta laskee. Syvyydessä kalvava tuli on kovertanut maanpinnan. Se tulee ohueksi, niin tavattoman ohueksi. Silloin se ei kestä edes tavallisen kirkon painoa.

Ja sitä seikkaa sai Maasin vanha kirkko kiittää, että se muutamana kesäisenä sunnuntaina humahti syvyyteen kuin kivi pohjattomuuden kaivoon.

Eivätkö ihmiset olleetkin tuon sunnuntain aamuna nähneet lämmintä höyryä nousevan maasta. Se oli ollut niin merkillistä höyryä, etteivät maasilaiset koskaan muistaneet sellaista nähneensä. Paimentyttö Pirita, joka kaitsi kauppiaan karjaa, oli koettanut koota sitä helmaansa, mutta pysyikös se! Huihai! Se luisti käsistä kuin sammakon kutu. Se oli omituisempaa höyryä kuin tavallinen usma, joka nousee jängiltä.

Ja pappilassa oli tuona samaisena sunnuntaina ollut tällainen keskustelu papin ja hänen rouvansa kesken:

-- Miksi riisipuuro on tänä aamuna niin kohokuorista?

-- Se on paistunut liian kuumassa uunissa.

-- Merkillistä.

Muuta ei pappi ollut virkkanut, vaan syönyt tyytyväisenä. Ja aterian jälkeen hän oli vetäissyt äsken Kristianiasta tilaamansa uuden kauhtanan ylleen ja mennyt kirkkoon.

Mutta papinrouva oli jäänyt kotiin. Hän oli hiukan närkästynyt, koska hänen miehensä oli moittinut riisipuuroa.

Sitä närkästystään hän sai kiittää pelastumisestaan, sillä juuri tuona samaisena sunnuntaina humahti Maasin kirkko syvyyteen pappeineen ja lukkareineen.

Sitä kauhua, jonka tapaus paikkakunnalla herätti! Koko kylä oli ihan pyörryksissä. Melkein puolet kylän asukkaista oli mennyt syvyyteen kirkon mukana. Sinne oli mennyt pappi uusine kauhtanoineen, sinne lukkari ja koko muu kirkkokansa. Ei ollut sitä taloa, josta ei joku olisi ollut poissa.

Mutta merkillisintä kaikesta oli se, että siellä missä aviopuolisto pyhäaamuna olivat riidelleen, oli toinen elossa. Oliko sitten syyllisempi kuollut vai henkiin jäänyt, sitä oli vaikeampi sanoa.

Oh, sitä onnettomuutta! Rigges-Niila, pororuhtinas, oli juuri palannut Alattiosta ja nostanut kauppiaalta rahoja. Hän meni rahoineen. Laivuri-Jens, joka oli tullut Niilan mukana vihityttämään itsensä Siiri Lensmannin kanssa, pelastui morsiamineen. He eivät olleet kehdanneet mennä kolmaskertaista kuulutustansa kuulemaan. Heitä oli ujostuttanut. No niin, heille se oli onneksi. Mutta se, mikä kuitenkin nosti tien pystyyn, oli papin kuolema, sillä toista pappia ei asunut Karasjokea lähempänä. Sinänsä se olisi kai sitten mennyt, jos olisi saatu varmuus, että Maasin pappi oli ehtinyt julistaa heidän aviokuulutuksensa kolmannen kerran. Heidät olisi Karasjoen pappi vihkinyt ilman muuta. Mutta nyt ei löytynyt ketään, joka olisi sen todistanut. He saivat siis tyytyä kahteen kuulutukseen.

Jokaiselle tuotti kirkon häviö surua ja onnettomuutta. Paksu-Johnsen, joka oli joutunut papin kanssa huonoihin väleihin, viis välitti papin kuolemasta. Mutta yhtä kaikki hänkin kulki pää riipuksissa: hänen poikansa oli hukkunut kirkon häiviössä. Pojan kuolema -- no, olihan sekin vahinko, mutta suurempi suru oli takin vuoksi, jonka poika oli vetänyt ylleen kirkkoon mennessään. Sillä takin povitaskussa oli ollut kuitti Rigges-Niilalle maksetusta velasta. Lauantai-iltana he olivat tehneet kuitin Johnsenin peräkamarissa ja ryypänneet päälle. Ja nyt oli kuitti hukkunut. Paksu-Johnsen kulki ja kirosi, sillä Niilan pojat, varsinkin kun olivat isänsä kuoleman kautta menettäneet suuren summan rahaa, tulisivat vaatimaan häneltä velan toistamiseen.

Aikaa kului. Maasilaiset rakensivat uuden kirkon kolme peninkulmaa etelämmäksi, nykyiseen Kautokeinoon. Vähitellen unohtui onnettomuuden päivä. Suusta suuhun kulki vain tarina tuhon sunnuntaista, sillä sen seuraukset tuntuivat vieläkin seurakunnassa.

Paksu-Johnsenin jälkeläiset olivat jääneet köyhiksi. Heidän isoisänsä isä oli joutunut kuin joutunutkin toistamiseen maksamaan velkansa Rigges-Niilan pojille. Miten Laivuri-Jensin kolmannen aviokuulutuksen oli käynyt, sitä ei nytkään tiedetty paremmin kuin ennenkään. Mutta Siiri Lensmannin hän joka tapauksessa oli nainut, koskapa heidän poikansa pojanpoika harjoitti kauppaa Kautokeinon kirkolla. Joka kerta kun tämä kulki Alattion markkinoille ja yöpyi Maasinkylään, hän ajatteli ennen maatamenoaan: "Olisipa soma tietää, ehtikö Maasin pappi kolmannen kerran kuuluttaa isoisän isän ja Siiri Lensmannin, ennenkuin maa nieli kirkon."

Ja Sören Johnsen, hän, joka piti pikkukoulua Maasissa, mietti katsellessaan Rigges-Niilan pojanpojan poikaa: "Olisipa soma tietää, oliko isoisän isän takin taskussa kuitti Rigges-Niilan velasta. Silloin minä lähtisin Tromssaan kansakoulunopettajantutkintoa suorittamaan." Ja hän katseli hajamielisenä Rigges-Niilan pojanpojan poikaa, joka istui etupenkillä lautamies Olsenin pirtissä hopeasolkinen lapintakki yllään.

Niin jokaisen Maasissa-kävijän ajatukset johtuivat aina tuohon onnettomuuden päivään.

Pappi tuli sinne maakirkkoa pitämään. Hän meni majataloon, kaivoi repustaan kuluneen kauhtanansa ja ripusti sen vierashuoneen seinälle. Mutta samalla hän ajatteli: "Takki saisi olla uusi. Mahtaisikohan Pedersen-paran kauhtana enää kelvata mihinkään, jos se kerran päivänvaloon kaivettaisiin?"

Ja sen ajatuksen jälkeen hän sytytti piippunsa ja rupesi katselemaan lappalaispoikien kisailua kievarin pihalla.

Mutta että maa voisi nielaista kievarin ja sen mukana hänet seuraavana päivänä jumalanpalveluksen aikana, sitä hän ei ajatellut.

Jota vastoin hänen rouvansa ajatteli.

Sillä illalla ennen maatamenoaan hän risti kätensä ja rukoili, ettei Jumala vain sallisi maan haljeta Maasissa sillä aikaa kun hänen rakas Nilsinsä siellä kirkonmenoja piti.

Näin kulkivat ihmisten ajatukset aina tuohon onnettomuuden päivään, kunnes Maasiin saapui mies, joka toi päivänvaloon vanhan kirkon.

Tähtientukija Christoph Heribertus Krusenholtz! Kuka olisi aavistanut, että hän tulisi nostamaan päivänvaloon Maasin vanhan kirkon! Hän oli viettänyt iltojaan Tukholman kuninkaallisessa tähtitornissa ja ihmetykseen vaipuneena katsellut tuikkivia taivaankappaleita. Mitä liikutti häntä Pedersen-vainajan uusi kauhtana taikka Rigges-Niilan rahat, häntä, jolla itsellään oli niin juhlallinen palkka ja kultanappinen hännystakki. Mitä liikuttivat häntä pikkukoulunopettaja Johnsenin aviokuulutus, häntä, jolle oli tarjottu professoripaikkoja maailman suurimmissa yliopistoissa ja joka olisi saanut vaikka prinsessan, jos vain olisi halunnut. Ei niin kerrassaan mitään! Mutta niinpä hän vain tuli -- auringonpimennystä katsomaan ja joutuikin sensijaan tuijottamaan maankauhean kuopan pohjalle, jota työmiehet kaivoivat hiessäpäin Maasin vanhalla kirkkopaikalla.

Oi kauhistus sitä kuopan syvyyttä! Pieninä kuin kärpäset kumottivat miehet sen pohjalla. Eikä kumma, sillä sitä oli jo kaivettu yhtä vaille kolmekymmentä päivää. Abraham Kellonsoittaja, joka kuopan pohjalla johti kaivaustyötä, teki kuopassa vallitsevasta tavattomasta kuumuudesta sen johtopäätöksen, että lähestyttiin jo arveluttavasti maan keskipistettä. Hän huusi senvuoksi professori Krusenholtzille:

-- Taidamme olla väärässä!

Silloin professori laskeutui kuoppaan ja asetti mittarin keskelle kuopan pohjaa.

Se mittari oli maailman ihmeellisin kapine: pieni, vesimittarin mallinen puukotelo, jonka sisällä oli lasiputki ja siinä hitunen alkuainetta. Se teki herkkiä liikkeitä joka kerta, kun joutui viinan läheisyyteen.

Viinamagneetti! Onko kummempaa kuultu?

Niin -- se oli todellakin viinamagneetti, sellainen, jossa alkuaine rupeaa hypähtelemään alkoholin läheisyydessä.

Tähtientutkija Krusenholtz laskeutui polvilleen. Hän tarkasti magneettia huolellisesti ja tarkkaan. Ja katso! Alkuaine liikkui, niinkuin se aina liikkuu alkoholin läheisyydessä.

Professori nosti koneen ylös ja katsoi miehiin, kasvoillaan voitonriemuinen ilme:

-- Kaivakaa vain, pojat! Palkka teille tulee!

Ja kas: ei enää kuin pari kolme lapion pistoa, niin kilahti teräs johonkin kirkkaaseen ja kovaan.

Oli osuttu suoraan sakariston lattian alla sijaitsevaan viinikellariin.

Abraham Kellonsoittaja iski silmää professorille ja sanoi:

-- Tottakai sitä maistetaan?

-- Jo vain!

Ja niin veti Abraham Kellonsoittaja korkit kahden viinipullon suulta, tarjosi toisen professorille ja sanoi:

-- Skål!

Sekös ainetta oli! Sellaista ei voitaisi enää nykyajan rippikirkossa käyttää. Ei vaikka. Sillä silloin saisi suntio huolehtia vähän muustakin kuin kapan auttamisesta papin selkään tai numeroiden asettamisesta numerotaululle.

Sitten mentiin kirkkoon. Ja siellä vasta näky aukeni. Kaikki sanankuulijat istuivat penkkeihin jähmettyneinä, ja pappi seisoi saarnatuolissa suu auki.

Hän oli saanut halvauksen keskellä saarnaa ja kuivettunut siihen paikkaan.

Abraham Kellonsoittaja, joka oli maailmaa ennenkin nähnyt ja sen kummia katsellut, kiipesi saarnatuoliin ja kurkisti papin olan takaa. Aivan oikein, teksti oli esillä vielä. Pappi ei ollut ehtinyt vielä kirkollisiin kuulutuksiin, ennen kuin kirkko oli humahtanut maan sisään.

Eräs toinen, Erkki-Antti-vainaja, haki Paksu-Johnsenin pojan. "Vaaleaverinen mies, messinkinappinen takki päällä", oli pikkukoulunopettaja opastanut. No -- vaaleaverisyydestä ei nyt enää ollut apua, mutta messinkinappinen takki löytyi, samoin Rigges-Niilan rahat.

Miehet palasivat sakaristoon ja rupesivat huhuilemaan ylöspäin:

-- Ohooi, ohooi! Selvä on!

Silloin laskettiin nuoratikkaat kaivokseen ja yksitellen kiipesivät miehet syvyydestä päivänvaloon, professori Krusenholtz ensimmäisenä. Abraham Kellonsoittaja nousi viimeisenä, sillä pelko oli hänelle tuntematon.

Sitä väen paljoutta, joka oli kerääntynyt kaivoksen ympärille! Siinä oli Kautokeinon pappi, pikkukoulunopettaja Johnsen, kauppias Jensen, Laivuri-Jensin jälkeläinen, ja kylänväkeä suunnaton määrä.

Arvaa sanomattakin, mikä ilo syntyi, kun miehet nousivat maan sisästä. Nousi niin suuri riemuhuuto, ettei sellaista ole kuultu kuin kerran jälkeenpäin: silloin, kun kohotettiin eläköönhuuto Anders Dryn mennessä naimisiin keisarintyttären kanssa.

Professori Krusenholtz selitti kansanjoukolle, mitä syvyydestä oli löydetty, kertoi tarkkaan, miltä kirkko näytti sisältä. Huudahtipa siinä yksi ja toinen: ah ja uh! Mutta sitten vasta hämmästys ylimmilleen kohosi, kun professori viittasi Abraham Kellonsoittajan kertomaan, mitä tämä oli saarnatuolissa nähnyt.

Niin -- Laivuri-Jens ja Siiri Lensman olivat menneet kahdella kuulutuksella naimisiin.

Mutta siihen huudahti kauppias Jensen:

-- Viis minä siitä, mutta minä olen kuulutettu kolme kertaa ja se on pääasia!

Hän oli arka kunniastaan, sillä hän oli kunnallislautakunnan esimies.

Erkki-Antti-vainaja, joka oli lukenut Rigges-Niilan kuitin, ojensi sen professorille. Tämä luki sen korkealla äänellä väkijoukon kuunnellessa henkeä pidättäen.

Se oli selvä, velka oli maksettu. Papereissa oli Rigges-Niila-vainajan omakätinen "karvamerkki".

Pikkukoulunopettaja Johnsen otti kuitin vastaan vapisevin käsin. Hän näki jo hengessään Tromssan seminaarin ja itsensä istumassa sen suurissa luokkasaleissa, joissa oli kartat ja maapallot ja senkin seitsemät viivottimet ja harpit. Hän näki jo hengessään päivän, jolloin hän vastavalmistuneena kansakoulunopettajana istuisi Kautokeinon uuden kansakoulun katederissa ja puhuisi hiukan samaan tapaan kuin nykyinenkin opettaja, hiukan nenäänsä.

Ja katsoen väkijoukkoa aivan samalla tapaa kuin hän katsoi luokkaansa sanoessaan: 'Kirjoittakaa se' hän virkkoi:

-- Minulla on nyt kuitti, ja te ymmärrätte, hyvät ystävät, mitä tästä nyt seuraa.

Kyllähän hyvät maasilaiset sen ymmärsivät.

Nyt astui esiin kirkkoherra ja puhui jotakin professorille. Ihmiset eivät erottaneet, mitä hän sanoi, mutta professori kävi juhlallisen näköiseksi ja nyökäytteli päätään. Hetkisen kuluttua hän lausui ääneen:

-- Kirkkoherra tässä esittää, että koska -- mikäli hän tietää -- vainajia ei ole ennemmin siunattu, se tapahtuisi nyt tässä. Minulla ei suinkaan ole mitään sitä vastaan, ja sehän on seurakunnan kirkkoherran asia ja virkavelvollisuus.

Kirkkoherra Lillklausen katsahti ympärilleen, -- hän etsi lukkaria. Mutta lukkaria ei näkynyt joukossa -- joku sanoi hänen menneen kestikievariin lehmää katsomaan. Kirkkoherra selitti, ettei häntä nyt juuri siinä silmänräpäyksessä tarvittukaan, sillä hänenkin -- kirkkoherra Lillklausenin -- oli mentävä kievariin pukeutumaan kauhtanaan ja kaulukseen.