Chapter 4

"Samahan tuo on. Laita vaan milloin tahaan, että sinne tulee ihmisiä, niin voinhan käydä kun sinne on tiekin niin hyvä", kuului rovastin lauhkea sana, jonka sanottuaan hän tapansa mukaan nieleksi kurnautteli tyhjää, että paksusuoninen harmaa kaula kutmahteli nielemisen mukaan ja silmät entistä levottomammin vilkkuivat mistä näkyi sielun salainen voimakas palo joissakin likaisissa aineissa.

Rovastinna oli sangen iloinen, että sai rovastin taipumaan käymään Kaisan luona raamatunselitystä pitämään. Tuntui kun naisen sielu olisi sillä pelastettu. Eikä tullut ajatelleeksi josko Kaisallekin käy samoin kun hänellekin, että rovastin raamatunselityksestä ei koskaan jäänyt mieleen muuta kun paljas kuiva muoto. Ne muodolliset nyökytykset ja tilaisuuden hiljaisuus. Kaikki muu oli kopisevaa tyhjyyttä mistä usein rovastinna tunsi itsensä surulliseksi, mutta ei kuitenkaan voinut ymmärtää, että jää ei voi palaa eikä syntymätöin elää.

Tulevalla viikolla oli päätetty eräänä päivänä pitää raamatunselitys Jahtirannan Kaisan kotona ja rovastinna levitti sanaa, vaan ei sinne kuitenkaan silloin määrättynä hetkenä tullut ihmisiä kun muutamia mökkien muijia, joita rovastinna oli väkivetoon vaatinut, olivat lähteneet rovastinnalle mieliksi. Mutta palasivat niin tympeinä etteivät sanoneet enää koskaan lähtevänsä. Mäntylän Matleena se oli enimmin kyllästynyt, kun oli Saviniemelle pyydetty perunan kylvöntään täksi päiväksi. Olisi saanut sieltä tienestiä ja tuli rovastinnan huomautuksesta lähteneeksi tänne Jahtirannalle raamatunselitykseen. Nyt hän palatessa Kaikkolan isolle Liisalle porisi: "Eläs toki raamatunselitystä! Jonnijoutavaa vätkytystä, vätystystä ja vatustusta, jossa ei ole päätä eikä häntää, eikä pontta eikä perää."

"Samat sanat sanon minäkin", kuului Liisan mukautus, vaikka eivät olleet Liisan sanat niin vihaiset.

"Sen sanon", jatkoi Matleena. "että erilähtimet olivat entisellä rovasti vainaalla. Sillä ukolla olivat siksi teräväpäisiä sanat että ne töhertämättä pystyivät ihmisen nahkaan ja halutti kuulla toisenkin kerran. Mutta tuon lystin uskoo kerralla. Tuomoinen 'kometiija' vielä nähtävänä kun heilutaan ja nyökytetään kun kellon heilari. Eläs helteessä kolmasti. Hyvä sentään... Olen niin vihainen koko hommalle, etten kohta sovi omiin riepuini".

"Kyllä todellakin tuo rovastin jumalisuus taitaa olla tehtyä. Kovin pintapuoliselta ne tuntuvat nuo raamatunselitykset. Ja mitätöntä hapuilemista tuo oli sekin tulosaarna toissa pyhänä. Vaan eipä nuo liene kaikilla papillakaan lahjat yhdenlaiset", sanoi Karisen Sohviija tyytyväisesti.

"Mitä sitä sitten rupeaa papiksi kun ei ole lahjoja" sävähti yhä Mäntylän Matleena.

"Kunpa sitä ei muuhunkaan kykene, kuten eräs ukko sanoi tervalastia Ouluun soutaessaan", kuului joukosta ivallinen sana.

Karisen Sohviija kuuli että puhe muuttuu ivalliseksi niin alkoi vaikeroida: "Kyllä on Jumalan kirous langennut Jänislahden seurakunnan päälle, se on nähtävissä. Kappalainen saatiin ensin tuomoinen lapukka. Odotettiin kun päivän nousua rovastin tuloa, mutta tämä on yhäkin mitättömämpi. Koko seurakunta joutui paljaitten palkkapaimenien haltuun, joka on nähtävästi korkeimman rangaistus siitä, että ei ole niitten sanasta otettu ojennusta, jotka ovat hengessä ja totuudessa tehneet työtä".

"Mutta ei tuo räkärysä kauvan toki eläne".

"Kyllä sitä pahaan kirveeseen aina vartta jatkuu", kuului joukosta kärsimättömät sanat.

"Luojan kädessä ne ovat onnen ohjat", jatkoi yhä Sohviija. "Voihan pahankin päivän perästä vielä paistaa kirkas päivä, jos ei kerrassan koko Jänislahden seurakunta liene heitetty aivan pimeyden valtaan".

Samaan suuntaan kun Sohviijakin puhelivat sitten loppumatkan koko matkue siksi kunnes pappilan kartanolle tultuaan hajautuivat kaikki omia teitään menemään kotiinsa. Ainoastaan Riihelän Kustaava jäi odottelemaan jälempää tulevaa rovastinnan joukkoa, missä rovasti pitkä tumma viitta yllään ja musta koppahattu päässään keppi kädessä astua lahni edellä ja rovastinna lasten kanssa perässä siksi kunnes pappilan kartanolle tultua rovastinna tuli rovastin rinnalle ja lapset kumpaisenkin sivuille yhdeksi ryhmäksi. Sitten se hitaasti liikkuvana keskenään puhelevana matkueena lähestyi rakennuksen korkeita portaita, jotka kiivettyään katosivat rakennuksen sisään, kuni tyhjyyteen mistä ei mitään kuulunut.

Kustaava halusi tavata rovastinnaa kahdenkesken päästäkseen enemmän tuttavuuteen rovastinnan kanssa ja pääsikin kyökin kautta mentyään rovastinnan puheille, kuten oli toivonutkin. Nyt hän kertoi juurta jaksain kaikki ne puheet mitä tiellä oli puhuttu.

Tämän kuultuaan rovastinna kauhistui ja tuli aivan surulliseksi ja vannoen vannoi, että sitte on kumma, jos hän enää hommaa raamatunselityskokousta mihinkään. Niissä päätöksissään meni rovastille kertomaan kaiken mitä Kustaavalta oli kuullut. Rovasti tekeytyi rauhalliseksi. Leposohvallaan venyessään tapansa mukaan nieleksiä kurnautteli tyhjää ja pani silmänsäkin puoleksi kiinni ettei niistä voisi lukea mitä sydämessä liikkuu. Viimein hän hyvin varovasti ja korvat terotettuina kuulemaan rovastinnan mielen pienentäkin vivahdusta kysyi: "No loukkautuivatko ne siitä, kun minä siitä Saarasta ja Haagarista selitin?

"Ei Kustaava siitä erityisesti maininnut... Jospa lienevät siitäkin".

"No oliko siinä sitten mitään liikaa sinun mielestäsi? Raamatun totuuttahan se oli".

"En minä saata sanoa. En minä ymmärtänyt olevan mitään liikaa. Tietystihän se on ihmisten eripuraisuuden tähden tullut laiksi ja tavaksi se yksivoimaisuuden pakko, koskapa ennen aivan raamatun pyhimmilläkin miehillä on ollut monta. Kuinka monta niitä oikeastaan lienee Salomoonillakin ollut?"

"Sillä oli tuhat, mutta sen asiat joutuivat epäkuntoon, kun se otti vaimoja pakanain tyttäristä. Mutta ainoastaan siitä syystä... Kun olisi pysynyt rajoinsa sisällä, niin ei olisi ollut muistuttamisen syytä".

Rovasti oli nyt hetken äänetönnä, mutta sitten hän saarnaavalla tavalla lausui: "Sehän on raamatun totuus, että raamattu juuri on se loukkauskivi kaikille syntisille, että joka siihen itsensä satuttaa se loukkautuu ja kenen päälle se lankeaa, se murennetaan. Syntinen ihminen ei siedä totuutta kuulevansa. Pimeys ei siedä valkeutta, valkeuden säteet ovat jo pimeydelle kauhistus".

Niitä sanoja kuullessa meni rovastinnan pää jo itsestään hieman kallelleen ja ruumis rupesi nyökkäsemään, vaan kun rovastin puhe loppui siihen, niin rovastinnankin ruumis vakautui ja sanoi: "Kunpa heille ei hyvä kelpaa, niin olkoot itsenään. Minä kyllä en hommaa enää raamatun selityskokousta koskaan".

"Sehän meille on parasta, tehdään se mikä on pakosta, pidetään vaan huoli, että virkapalkat tulevat tarkoin perityksi eli omamme jollekkin perittäväksi ja ehkäpä saamme tulevassa pappilan syynissä pyöräytetyksi niin että tämän pappilan saamme ensimäisen luokan pappilaksi, siis puolta suuremmaksi, niin kaikki on hyvin".

"Saisihan tämä ollakkin isompi, kun noilla poikarievuillakaan ei ole omituista huonetta ollenkaan, kun tytöt tarvitsevat nuokin vinnikamarit".

"No ehkäpä saadaan. Tuomari Lundqvist on ymmärtäväinen mies, kunhan sille puhun niin luulen menevän läpi. Seurakuntalaiset, sen uskon, eivät osaa puolestaan valita siihen syyniin sellaista miestä, joka ymmärtäisi asiain kulusta sitä tai tätä."

Rovastin viimeisissä sanoissa kuului rovastinnan korvaan hieman epärehellisiä vivahduksia, vaan kun oli äskeisen Kustaavan kertomuksen johdosta kyllästyneellä mielellä koko seutukuntaan, niin tuntui se kaikki oikeutetulta ja tyytyväisenä lähti astua mylkkäsemään pienen salin kautta kyökkiin näkemään piikain toimia.

Raamatun selityksiä ei nyt pidetty lähellä eikä kaukana ja kirkko toimien suorittamiseen oli rovasti saanut apulaisen, joten rovastin sanaa ei kuultu koko kesänä. Mutta lääkäri oli rovastia sen rintatautinsa tähden kehottanut kauniilla ja kuivilla ilmoilla oleskelemaan havumetsissä niin paljon kun mahdollista ja kun juuri Jahtirannan tien varsilla oli sellaista metsää niin rovasti valitsi sen oleskelupaikakseen, joten oli tilaisuus joka kerran siellä käydessään käydä talossakin. Ja Kaisa kun kutoi rovastinnalle kankaita niin jos nähtiinkin rovastin siellä käyvän jokapäiväkin, niin ei kenenkään huomioon käynyt mitään liikaa. Sattuipa rovastinnakin tulemaan sinne rovastin ollessa siellä ja vaikka Kaisa joskus hulmahti hyvinkin likelle rovastia istumaan ja katseli hyvinkin lämpimästi rovastia silmiin, niinkun rovastin kasvoissa ei näkynyt värähdystäkään osanotosta siihen, niin rovastinna ymmärsi sen vaan Kaisan ajattelemattomuudeksi ja tietämättömyydeksi sivistyneen elämän tavoista, jos hän näkikin Kaisan käytöksessä liikaa, niin antoi mielellään anteeksi, kun tiesi Kaisalla olevan niin vähän ystäviä ja tiesi Kaisan herkän luonteen niitä kaipaavan.

Tämä kesä meni tällä tavalla ja talvella ainoastaan hyvällä suksikelillä varsinkin kuutamoiltoina tiedettiin rovastin käyneen hiihtelemässä Jahtirannalla päin. Mutta tulevana kesänä aivan kesän tultua rovasti alotti koiransa kanssa kulkunsa Jahtirannan metsissä missä usein nähtiin Kaisakin rovastilla toverina. Sattuipa tietä kulkiessaan Pirkkalan Riita-kaisa näkemään tämän toveruuden. Tultuaan kerran matkaltaan kiirehti hän ystävänsä Keralan Fiinan luo ja punastuksissaan vapisten kertoi: "Sinä et tiedä sitä mitä minä tiedän."

"Mitäpä sinä enintä tiedät?" sanoi Fiina leikillisesti ja keskeytti taikinan alustuksen mitä oli kaksin käsin alustamassa.

"Tiedän sen, että tuon rovastin suhde Jahtirannan Kaisaan ei ole oikea."

"Niinkö luulet?"

"En luule, vaan tiedän." Fiina ei pitkään aikaan kyennyt sanomaan mitään, tunsi vaan vapisevansa. Viimein alkoi puhella: "Kyllä minä kuitenkin pyydän, että et puhu kenellekään, ettei rovastinna saisi tietää. Se näkyy olevan sellainen hyvänpäivän lapsi ja hyväsydämminen ihminen, että ei tiedä maailmassa pahaa olevankaan. Hän jos saisi tietää, niin surisi kuollakseen."

"En aiokaan puhua tämän enempi, vaan sanon kuitenkin sinulle. Mutta mikä kuitenkin on sen lorun loppu. Mille riekenelle joutuu Kaisaparka, josta entinen rovastinna teki ihmisen ja ihmisempä pahasenkin. Kaisa on siitä asti ihan työllään elättänyt joukkonsa, vaikka oli ihan Niuvanniemelle joutumassa."

"Se on juuri se josko vieläkin joutuu Kaisa niille jälille", sanoi Fiina ja rupesi alustamaan taikinataan kun huomasi uunissa lämmityksen jo parhultaa palaa rekottelevan. Alustaessaan sanoi vielä, varmuudeksi; "Elähän huoli toki puhua kenellekään, paha on parempi peitossa." Sen sanottuaan tunsi mielensä surulliseksi ja itsekseen huokasi: "Se on sielujen paimen se."

"Se on todellakin sielujen paimen se", parsi Fiinan sanoja Riita-Kaisa ja lähti kotiinsa, kun näki Fiinalla olevan kiireen. Eikä ajatellut puhua kenellekään sen enempi tiedoistaan. Mutta pari päivää sen perästä kuitenkin oli samanlaisia kertomuksia kerrottu rovastinnallekkin, mikä niitä kuultuaan kiirehti rovastin kamariin ja tullessaan puoleksi huutaen alkoi: "Kuulehan sinä, Hermanni, kun nyt on nostettu sellainen puhe, ja sen ja senkin lainen puhe, että sinä Hermanni, olisit sekaantunut Jahtirannan Kaisan kanssa."

Rovastin kasvot tuskin huomattavasti värähtivät, mutta silmäluomet kuitenkin värisivät ja nekin vaan niin vähän, että rovastinna ei sitä huomannut. Puoleksi umpeen puristetuilla silmillään nyt rovasti otti selvää rovastinnan mielestä uskooko se eli ei. Ja kun näki, että rovastinna yhtä keveältä kannalta käsittelee sitä asiata, kun puheestakin kuuluu, niin asettui välinpitämättömälle kannalle ja ylenkatseellisesti kysyi: "No uskotko sinä niitä puheita sitten?"

"En, rakas Hermanni minä toki usko. Tulisinko minä niitä kertomaan kun uskoisin", kuului rovastinnan vilpittömät sanat. "Tiedänhän sen että pahat ihmiset, jotka eivät voi uskoa toisesta ihmisestä mitään muuta kun pahaa, eikä puhua muuta kun pahaa, niin ne laittelevat ja puhuvat mitä sylki suuhun tuopi."

"Tuo juoru on tosin terveellinen varotus meille pysymään kokonaan erillään Kaisasta", alkoi rovasti oikein ajatusalta. "Olen tänä kesänä nähnyt siinä sellaisia merkkiä, ettei niitä voi pitää tavallisina. Ne ovat joitakin päänvikaisuuden oireita. Hän usein nähdessäni on aivan täydellinen leuhka."

"Sitähän minäkin luulin viimeksi käydessäni huomaavani kun hän liikkui niin keveällä tavalla ja nauroi melkein tyhjällä. Oli aivan toisenlainen mielestäni kun viime kesänä... Voi, voi, voi sentään Kaisa parkaa. Mieli on kallista, jota aina tarvitaan... Kaikeksi onneksi ei ole sillä meidän töitä nyt."

"Senpä vuoksi minä sanon, että ei tarvitse enää sekautua. En minäkään käy enää siellä päinkään. Täällä hautuumaan takana kankaalla on samallaista havumetsää, minä alan siellä kulkemaan, vaikka se onkin kauempana", kuuluivat rovastin päättävät sanat. Sitten hän rykästeli ja sylettyään ysköksensä sylkiastiaan nieleksi kurnutteli tyhjää, että kaula oikein äänteli. Sen tehtyään heittäytyi leposohvalleen aivan hermottomaksi siten näyttääkseen rovastinnalle miten irtonainen hän on koko siitä jutusta ja ettei hän tahdo kuullakkaan enää.

Kun sen huomasi rovastinna, niin lähti pois, ja mieluinen hymy näkyi rovastinnan tumman punertavilla viattomasti loistavilla kasvoilla.

Parin viikon kuluttua rovastinna kuitenkin sai voittamattoman halun käydä Kaisaa katsomassa, että oli aivan levotoin siitä kaipiosta. Tien oli satanut viime yönä märäksi siksi ei lähtenyt tänä päivänä, vaan päätti lähteä huomenna, vaan nytkin oli satanut tien märäksi ja siksi pyysi Karisen Mallun ja ison Liisan soutajikseen ja niin tulivat venheellä. Jahtirannan rantaan tullessaan rovastinna tyrmistyi, kun Kaisa hurjana juoksi rantaan ja niin oudosti kajahtavalla korkealla äänellä huusi: "Kun tulitte, kun tulitte, kun viimeinkin tulitte, toki viimeinkin tulitte!" jota huutaen suoraa päätä syöksyi rovastinnaan syliksi ja suuteli moneen kertaan huolimatta rovastinnan estelemisestäkin. Malla ja Liisa samoin kuin rovastinnakin tulivat ihan puhumattomiksi. Katselivat vaan säikähtynein silmin mitä tämä oikeastaan on. Mutta kohosivat kuitenkin taloon, johon Kaisan lapset juuri tulivat marjasta kullakin pienet ropeet kukkurillaan kauniita tosikypsiä vattuja. Saimi se loistavin kasvoin joudutti ropeensa ensimäiseksi rovastinnalle, josta rovastinna sydämellisesti kiitteli, otti rinnastaan ison neulan ja sillä rupesi yksitellen nostelemaan niitä vattuja suuhunsa. Mutta yhä hän pysyi tyrmistyneenä nähdessään Kaisan yhä niin luonnottoman hilpeänä leimakehtavan ja puhelevan tulta ja taivasta sekasin. Ja väliin aina huurahti rovastinnan viereen syleilemään rovastinnaa yhä vaan hokien: "Kun tulitte, kun tulitte, kun tokiisa tulitte! Oi kun hyvä olla kun tulitte".

Rovastinna koitti nyt viedä puhetta vakavammalle tolalle kertoilemalla viime pyhänä haudatuista ruumiista siitä ja siitä leskestä, miten se ja se ja sekin jäi pienten lasten kanssa päin taivasta ja miten juuri Sivolan Reeti-isäntä parasta-aikaa sairastaa ihan kuolemaisillaan jättämässä köyhän lesken seitsemän lapsen kanssa maailmaan. Mutta Kaisa ei niitä rovastinnan puheita kuunnellut, hulmusi vaan sitä ja tätä.

Rovastinna kun näki että Kaisa ei voi yhtyä eikä seurata mitään puhelemista, niin rupesi tuntumaan ikävältä viipyminen. Kun oli Saimin keittämä kahvi saatu juoduksi niin rovastinna kaivoi taskustaan kourallisen lanttia, mitkä jakoi lapsille marjoista ja rupesi lähtemään. Mutta Kaisa tarttui syliksi rovastinnan kaulaan ja melkein huutaen sanoi: "Ette vielä saa lähteä. Ettehän toki raski heittää minua tänne niin vähällä. Minulla on niin ikävä rovastia, ette usko kun minulla on ikävä, vaan kohta se nyt tulee, sen koiran näin äsken juoksevan tuossa veräjän takana. Olkaa nyt edes niin kauvan, että rovasti tulee, se ihan kohta tulee. Ettehän lähde ennen?"

"Kyllä rovasti saattaa tulla koirineen jälestäkin", hyvitteli rovastinna. "Heitähän nyt, hyvä Kaisa, irti, minulla on kiire kotiin, tuleepa tänne rovasti, se joutaa enemmän viipyä. Elä nyt purista, Kaisa, niin kovin, minä ihan kuolen. Kuule, hyvä Kaisa, heitähän nyt irti, minä tulen ihan kohta takaisin."

Rovastinnan täytyi ihan riuhtoa itsensä Kaisasta irti, mutta sitten Kaisa pyörähti kasvot hätäisen näköisenä, silmät rävähtämättä katsomaan rantatien suuhun, mistä se aina näki rovastin tulevan. Mutta kun siellä ei mitään näkynyt, niin pyörähti rovastinnan jälkeen juoksemaan rantaan ja kiirehti nenäliinallaan huiskuttamaan, johon rovastinnakin vastasi pakenevasta venheestään samalla tavalla niinkauvan kun venhe kiertyi niemen suojaan.

Rovastinna oli venheessä kauvan ääneti ja alakuloisena, kun kynsille lyöty. Mutta viimein huokasi syvään ja sanoi: "Kaisa parka... Miten todellakin on hänen laitansa."

"Jumala yksin tietää hänen kohtalonsa. Me tiedämme vaan sen, että nykyään hänen laitansa ei ole hyvin", kuului Mallan nureksiva ääni hänen hiljalleen soutaa lurkkiessaan ja alakuloisena katsoessaan jalkoihinsa.

"Mutta mitä osaisimme tehdä hänen auttamisekseen?"

"Emme mitään", kuului Liisan lyhyt, päättävä sana, mutta Malla jatkoi: "Josko rovasti voisi jotakin, kun sillä on rovastia niin ikävä."

Tämän sanoi Malla nähdäkseen vaikuttiko hänen sanansa rovastinnan kasvoissa mitään värettä siten nähdäkseen tietääkö rovastinna siitä kylällä liikkuvasta juorusta mitään. Mutta rovastinnan kasvot pysyivät puhtaasti vapaina ja osanottavaisella tavalla sanoi: "Minun täytyy todellakin puhua siitä rovastille."

Sen sanottua oli pitkän hetken ääneti ja näkyi miettivän. Viimein punalti hieman päätään ja virkkoi: "Mutta mitähän se Kaisa höpötti siitä Haagarista ja Ismaelista? Ne kun ovat raamatulliset nimet eikähän Kaisa kuulu osaavan lukea muutakaan, sitä vähemmän raamattua. Sitä minä ajattelen".

Mallan ja Liisan kasvot punastuivat, mutta Malla kerittäytyi sanomaan. "Viime kesänähän juuri Kaisan kotona oli rovasti pitänyt raamatun selitystä Saarasta, Haagarista ja Ismaelista."

Tätä sanoessaan Malla taas katsoi salaisesti rovastinnan silmiin näkyikö niissä mitään liikaa värettä. Mutta ne olivat yhtä viattomat, kuin äskenkin ja ihastuneesti sanoi: "Se on totta se. Nyt minäkin muistan. Aivan sitä se haveksii... Se noilla tuollaisessa tilassa olevilla muistuu mieleen kaikki mitä ikänään ovat kuulleet ja nähneet, kuitenkin niin hajanaisesti, kun uninako. Niillä kaikki koko elämän kokemus on yhtäaikaa silmien edessä kuni taulu. Mutta kuitenkin niin hämäränä, ettei siitä voi eroittaa kokemusten eroituksia ja sentähden ne puheetkin menevät niin sekasin, sikin sokin, että ainoastaan sen elämäntapauksia seurannut voi tuntea, mitä se milläkin sanallaan tarkoittaa ja missä se milloinkin menee".

"Niin se on."

"Kyllä se niin on," todistivat soutaja-akat. Tämän sanottuaan kaikki jäivät nyt äänettömiksi, tuntui kuin joku salainen paino olisi sulkenut suut.

Kotiin tultuaan rovastinna puhui rovastilla käynnistään Jahtirannalla ja kehoitti rovastin käymään lohduttamassa Kaisaa. Mutta rovasti vihaisesti tikaisten sanoi: "Minäkö, minä... Minäkö lähtisin hupsun akan kanssa äkseeraamaan! Se joltakin näyttäisi. Hym!"

Nämä sanansa rovasti sanoi sellaisella painolla ja ruumiinsa liikkeillä, jotta rovastinna oikein huomaisi miten hän on viatoin siihen kylällä liikkuvaan juoruun.

Pitkän aikaa keinutuolissaan ääneti oltuaan sanoi rovasti päättäväisesti: "Jos kukaan näkee Kaisan meille tulevan, niin pitää sanoa, ett'en ole kotona! Minä en halua häntä nähdä. Vahinko, että tulinkaan häntä tuntemaan."

Tämän sanottuaan jäi rovasti umpimielisen näköisenä istumaan keinutuoliinsa, mutta silmät vilkkuivat rauhattomina tavotellen sitä ja tätä esinettä, samalla kun toisella jalallaan autteli herkkää keinutuoliaan hiljalleen keinumaan.

Rovastinna tuli surulliseksi Kaisan kohtalosta. Hän ei kyllä aikonut enää rovastille puhua Kaisan puolesta. Mutta kun ei tiennyt mitään keinoa hänen auttamisekseen, niin tunsi syvää katumusta, että oli ensinkään antautunut hänen tuttavakseen ja tekemisiin hänen kanssaan.

5 LUKU.

Kaisa ei ollut nukkunut moneen yöhön, eikä syönyt kahteen päivään mitään, itki vaan melkein myötään. Hän vaan itki ja itki. Kaikki elämäntiet näkyivät pahoina mielessä. Mitä enemmän niissä ajatukset viipyivät, sitä katkerammaksi kävi mieli. Ei mikään työ saanut mieltä vaihtumaan, eikä ollut ketään, kenelle olisi puhunut, joka olisi häntä ymmärtänyt.

Siksi hän nyt lähti niiltään nimiään juosta huurottamaan pappilaan saadakseen siellä tavata rovastia ja rovastinnaa, mutta pappilan rannassa olevat vaatteitten huuhtojaeukot hymyillen kertoivat rovastin juuri vasta ikään lähteneen Jahtirannalle päin.

Kaisan silmät pyöristyivät ja hän puolihätäisesti huudahti: "Mitä tietä se meni? En huomannut tullessani."

"Sitä tavallista tietä," kuului akkajoukosta ääni ja kaikkien kasvoissa näkyi salainen hymy ja kaikkien silmät olivat terotettuina Kaisan liikkeisiin.

"Voi, voi, että se nyt juuri lähti sinne," sanoi Kaisa ja lähti juoksemaan kotiinsa päin.

Puolimatkaan tultuaan hän seisahtui, repäsi päähuivinsa päästään ja huusi: "Rovasti hoooi! Huhuuui... Huhuuui!"

Väliin hän aina kuunteli ihan hengittämättä, että korviin ei muuta kuulunut kun sydämen jyskytys. Taas juoksi hän palasen matkaa ja teki samoin, joten hän viimein kulkeutui kotiinsa.

Nyt oli jo ilta. Lapset olivat tehneet jo vuoteen, mutta istuivat kuitenkin akkunan pielessä alakuloisina odottaen äitiä tulevaksi kylästä.

Kaisa kun näki, että rovasti ei ole tullut ja lapsiltaan kuuli, että ei ole käynytkään, niin sai ihan suonenvedon tapaisen kohtauksen. Hän heittäytyi vuoteelle, missä hän väänteli ruumistaan, riuhtoi käsillään, repi tukkaansa ja vaatteitaan ja huusi: "Voi minua onnetonta! voi, minua onnettomista onnettominta!"

Lapset ympärillä hätäisinä kyselivät: "Mikä teillä on äiti? Mikä teillä on kipeä? Oi sanokaa, äiti, mikä teillä on kipeä? Me hieromme. Oi, sanokaa, äiti kulta, mikä teillä on?"

Siitä ei Kaisa näkynyt tajuavan mitään, hän eli vaan omaa elämätään. Lasten pyytäminen näytti vaan lisäävän tuskia. Mutta viimein häneltä purskahti voitamatoin itku, mikä pani tärisemään koko ruumiin. Itkettyään pitkän hetken, hän kuitenkin hieman rauhoittui, nousi ylös ja vaistomaisesti kiirehti akkunasta katsomaan eikö sieltä näkyisi rovastia tulevaksi.

Tässä akkunan poskessa Kaisan istuessa, lapset asettuivat vuoteelleen ja nukkuivat. Kaisa siinä yhä vaan tulehtunein kasvoin istui myöhään yöhön. Mutta taivas meni yht'äkkiä paksuun pilveen ja pimensi ilman niin pimeäksi, kun elokuun yönä voi olla. Harvan untuvan näköinen läpinäkymätön synkeys laskeutui ilmasta alas, niin että kaikki metsän puutkin näyttivät luhistuvan maan tasalle sen painon alla. Kaukaa, tuskin huomattavasti, vilahti silloin tällöin salaman valo, mikä muistutti Kaisan mieleen erään papin saarnan mailmanlopusta. Kaisan ruumis rupesi vapisemaan ja ikäänkuin turvaa etsien kytjähti hän lasten viereen vuoteelle, missä väkisten tuskaisina tulivat sanat suuhun: "Voi, minua onnetonta. Oi, rakas Jumala, että kuolisin tähän. Mutta oi! Rakas Jumala... Annathan anteeksi elämäni pahuuden, jos se on ollut paha... Haagar... Olenko minä Haagar... Rakas Jumala, annathan anteeksi? Voi, voi, kun olen näin onnetoin."

Rupesi aivan todella tuntumaan mailmanlopun lähestyminen, jonka kauhistusta peläten hän peitti kasvonsa käsiin ja kyyristyi kasvoilleen Saimin viereen. Sydän jyskytti ankarasti ja aivot kihisivät, kuin kiehuva vesipata. Nyt kuitenkin rupesi yhtä äkkiä korviin kuulumaan kummallista sipinätä. Kaisa hypähti, silmät kirkastuivat ja hän jäi hetkeksi kuuntelemaan hengittämättä. Tuokion kuunneltuaan kysyi kuiskaten: "Mitä? Metsäänkö? Mitä sinä puhut... Uimaanko? En minä nyt lähde... Rovastiko Hiekkarantaan?..."

Tämän sanottuaan hyppäsi hän ylös ja tulisessa kiireessä alkoi typerehtää sitä ja tätä, syyteli lastensa vaatteita sinne ja tänne ja hätäili: "Oi, oi, kyllä minä lähden, mutta missä nuttuni ja huivini? Oi, sentään, mihin ne ovat tulleet, eihän niitä näy missään. Oi, oi sentään... Etsi sinäkin? Mikä sinun on nimesi? Ka, onhan teitä montakin. Oletteko kaikki sitä rovastin joukkoa, pitääkö se rovasti raamatunselitystä? Pitää kai kun on niin paljon kuulijoita. Mutta kun en löydä nuttuani enkä huiviani, enhän viitsi avokauloin..."