Chapter 10

Tähän ei Anni enää vastannut mitään, nousi seisalleen ja lähti ulos eikä palannut, vaikka rovasti käski vielä istumaan. Mutta Anni tunsi koko olentonsa nyt vapisevan pahasta omastatunnosta kun oli rovastille sanonut koko seurakunnan olevan riettaalla arennilla ja kertonut ihmisten puheita. "Se on totta, että kun pirulle antaa yhden sormen, niin se vie koko käden, mutta minun kättäni ei vie niinkuin luulee... Ei vie, ei vie", sanoi Anni itsekseen ja päätään punutteli seisoessaan pappilan porstuassa. Mutta nyt muisti kuitenkin, että hänellä on se poikansa muuttokirja saamatta, jonka tähden täytyi kiirehtiä takasin kansliaan ennenkun rovasti kerkiää tulla pois.

Nyt nähdessään Annin palaavan takasin, rovasti ihastui ja luuli omantunnon pakottaneen Annia tulemaan. Mutta Anni jo ovea kiinni vetäessään sanoi: "pyytäisin nyt sen poikani Jussin muuttokirjan, jota juuri tulin hakemaankin."

Rovasti hymyillen rupesi sitä valmistamaankin, mutta sitä valmistaessaan mietti mitä hän nyt tästä päästyään Annille sanoo ja ajatteli oikein lämmittävänsä Annin sydämmen ja sentähdenkin käski Annia istumaan.

Anni ei kuitenkaan istunut, seisoi vaan oven pielessä ja hengitti niin hiljaa, että sydämmensä lyönnin kuuli korviinsa. Ja kun sai sen muuttokirjan näppiinsä niin rupesi vetäytymään oveen. Silloin rovasti rykäsi, vilkasi puoli hätäisen silmäyksen Anniin ja sanoi: "Istukaa nyt vielä, minulla olisi teille sanomista.

"Mitä teillä olisi", virkkoi Anni pitäessään jo lukon kahvasta toisella kädellään kiinni ja toisessa kädessä riippui se paperi, minkä yhdessä nurkassa näkyi Jänislahden kirkon kuva.

Rovasti huokasi syvään ja erityisellä painolla sanoi: "Minulla on sanomista teidän kuolemattoman sielunne ijankaikkiseksi hyväksi."

"No sitte vasta," sanoi Anni punahtuen ja meni.

Rovastista tuntui nyt tämä Annin käytös yhäkin suututtavammalta ja hän katui, että tulikin sen luntun kanssa niin paljon vaivaa nähdyksi ja nyt meni kun lintu pyydyksestä, ettei höyhentäkään saanut. Se häntä suututti kaikista katkerammin, kun Anni illalla myötätuntoisuudellaan ja kertomalla seurakuntalaisten puheita hänestä oli saanut hänet petetyksi luottamaan häneen ja toivomaan häneltä palvelusta. Hän ei kavaloilla saarnoillaan mitään voittanut. Tunsi ihan väsyneeksi itsensä ja kyllästyneeksi elämään. Kaikki, mikä näkyi silmiin, näytti pahalta ja kaikki mikä tuli mieleen, tuntui pahalta. Nyt hän lähti ulos kävelemään, mutta sekin tuntui pahalta. Sieltä hän palasi kamariin ja heittäytyi leposohvalle, mutta sekin tuntui pahalta.

Kun ei kuitenkaan ollut mihin paeta, niin venyi hän siinä ja johdatteli mieleensä mitä hän rupeaa nyt seurakunnan kurissapitämiseksi tekemään. Mutta salista rupesi kuulumaan jonkun raskaita askelia ja heti aukesikin kamarin ovi ja sisään työntyi kolme miestä, joilla nähtävästi oli hänelle asiaa. Nyt rovasti kun tunsi olevansa niin elämäänsä kyllästynyt, niin ei käskenyt vieraita istumaankaan, vaan rykäsi, sylki laatikkoon ysköksensä ja kohteliaasti kysyi: "Olisiko sitä kansliaan asiaa?"

"Meillä ei ole muuta asiaa, kuin se, että Salomo Kejonen vaati teitä poikansa pieksämisestä oikeuteen. Käräjät alkavat Siekkilässä". Sen sanottuaan lähti lautamies vetäytymään oveen, jota esimerkkiä seurasivat todistajatkin, eikä sanoneet hyvästiäkään.

Rovasti oli nyt kuni ukkosen lyömä, mutta tointui hän siksi, että kielsi lähtemästä, käski palaamaan kamariinsa ja istumaan. Sitten hän rykästeli ja nyökytteii päätään pitkän hetken, jonka kestäessä erinomaisella painolla sanoi: "Salomo Kejonen haastoi poikansa pieksämisestä käräjiin... Minut, joka en tee enkä tahdo tehdä en hiuskarvan edestä kenellekään vääryyttä... Mutta Salomo vaan haastoi käräjiin, eikä vähemmästä kun poikansa pieksusta... No niin..." Nyt rovasti nosti päänsä pystympään ja otti rauhallisen muodon, pani sitten päänsä pyhästi kallelleen ja ensin vähän rykästettyään alkoi: "Helvetin aallot ovat tulisia aaltoja. Ne ovat tulesta palavia hirvittäviä hyökyaaltoja, mutta niitten voima ei ole raamatun jumalallista voimaa voittanut, eikä koskaan tule voittamaan... En kiellä, etten olisi Jumalan palvelijana Salomo Kejosen pahaa ja pahasti kasvatettua poikaa lyönyt hänen pahan tekonsa hyvin ansaituksi rangaistukseksi, mihin minulla hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä omassa talossani, oli oikeus. Niinhän teki vapahtajakin. Tekipä ruoskan millä ajoi Jerusalemin temppelistä linnun kauppiaat ja muut vaihettajat ja kaatoi niitten pöydät."

"Mutta raamatussa ei näy, että vapahtaja olisi ketään lyönyt sillä ruoskallaan," huomautti lautamies.

"Niin kun tottelivat ilman... Jos poikakin olisi totellut ilman, niin tietysti minäkin en olisi lyönyt, mutta pyhä kiivaus on aina kaikki vastahakoiset lyöpä."

Nyt rovasti painoi otsansa käteensä, nieleksi tyhjää ja tapansa mukaan rykästeli, mutta tuokion perästä jo nosti päänsä ja entistään hartaammalla tavalla ja alkoi: "Uskallan toki toivoa, ettei Salomosta, joskin melkein pakanalallisesta isästä, ole Jumalan kuva niin kokonaan hävinnyt, ettei hän ymmärrä minun hyvää tarkoittaneen pojalleen vaikkapa ankarankin puoleisen rangaistuksen muodossa. Tiedän, että syntisessä ihmisessä vihan kiukku, kun saa jotakin sytykettä, niin se saa aikaan suurimpia hirmutöitä, mitä ihmiskunnassa tehdään. Syntisen, saastaisen intohimon synnyttämä on tämäkin haaste, mutta kun tullenee Salomo tänne puheilleni, niin mielelläni annan anteeksi sen häväistyksen, mitä hän tällä haasteella on tarkoittanut... Jos hän tulisi luokseni, vaikka tänä iltana, niin sanoisin hänelle monta hyvää sanaa, mitä hän tarvitseisi elämässä ja kuolemassa ja sovinto ja rauha tulisi välillemme."

Näissä viimeisissä sanoissa kuului, että lautamies kehottaisi Salomoa tulemaan rovastin puheille. Lautamies tarjosi nyt kättä rovastille ja lupasi mennessään ilmoittaa Salomolle rovastin mielen.

Rovasti puristi nyt lämpimästi lautamiehen kättä ja erityisesti vielä pyysi aivan tänä iltana Salomoa toimittamaan luokseen, minkä pyyntönsä lopuksi oikein sydämmellisesti sanoi: "Niinhän on kirjotettu pyhässä kirjassa, että sovi nopeasti riita veljesi kanssa, koska vielä tiellä, elämän tiellä olet. Emmehän tiedä, josko meistä toinen tai toinen eli kumpanenkaan huomenna enää elossa on". Tämän sanottuaan hän päästi irti lautamiehen käden ja saattoi portaille asti, missä jäi hymyillen katsomaan kun lautamies hattu takaraivollaan lähti astua heittelemään Salomon talolle päin. Tätä katsellessaan hän ajatteli, että mahtaa tuntua lautamiehestä hyvälle, kun niin korkealta ja pyhältä virkamieheltä, kun rovastilta, tuomiorovastin veljeltä sai niin lämpimän käden puristuksen. Jos mikään niin se se on ainetta lepyttämään vielä Salomoakin.

Nyt hän palasi kamariinsa ja alkoi sovitella sanoja, mitä hän Salomolle puhui. Ottipa hyllyltään vanhan katkismuksen mitä hän aina lukukinkerimatkoilla oli pitänyt mukanaan. Siitä hän luki huoneentaulut läpi ja keräsi sieltä sopivat sanat sekä isää, että poikaa vastaan ja sovitteli niistä kokonaisan saarnan. Nyt hän käveli kamarinsa lattialla ja lakkaamatta kuvitteli mielessään miten nöyrän näköiseksi menee hänen edessään Salomo, kun kuulee kaiken tämän. Sitä hän kuvitteli silmät ikäänkuin sidotut siihen ilman suuntaan mistä tiesi Salomon tulevan.

Salomo ei kuitenkaan tullut tänä iltana, eikä toisena eikä kolmantenakaan. Silloin rovasti laittoi toisen kutsun, mutta Salomoa ei näkynyt, kuului vaan itsepintaisia uhkauksia: "Ei askeltakaan sinne päin. Tehnyt työnsä vastatkoon. Eipä vähä mitään, voi sovinnoille. Nyt eivät ole asiat Jahtirannan Kaisan kanssa."

Nyt rovasti ymmärsi astuneensa häkilään, eikä auttanut muu, kun ruveta miettimään, miten oikeudessa osaisi vastata, että oikeus ymmärtäisi olleen ihan välttämätöintä niin menetellä.

Kaksi viikkoa oli vielä käräjiin, joten oli kylliksi aikaa laatia vastaselitys asiaan.

Nyt rovasti perkkasi läpi vanhan ja uuden raamatun osat keräten sieltä itselleen sopivat lauseet ja sepitti pitkää pitemmän uskonnollisen saarnan. Siihen hän aina vähän väliä sovitti lauseen: "Minulla hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oli oikeus. Tai että minä hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä sen olin pakotettu tekemään."

Huomenna oli jo se päivä jolloin asia oli oikeudessa käsiteltävänä.

Myöhäisenä yöhetkenä lopettaessaan kirjoitustaan, tapasi rovastin väsymys, että ei kyennyt oikein ajattelemaan asian kulkua ja niin sattui ponsissaan tulemaan lause: "Minä löin, että keppi katkesi, joka minulla aina on hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oikeus ja kohtuus."

Rovasti huokasi nyt helpottavan huokauksen, rykästeli ja nieleksi tyhjää ja uskoi, että se on oikein, eikä lukenut enää läpi sitä kirjoitustaan, vaan jätti sen pöydälleen huomeneksi valmiiksi. Univuotellaan rovasti kuvitteli miten kummallisesti se kuitenkin vaikuttaa oikeusvirastoon, kun luetaan tuo kirjoitus. Sellaista ei liene tiheään, sillä eihän hengenmiehiä usein vedetä oikeuteen, siksipä juuri pitääkin olla erinomaista. Kun univuoteellaankin vielä valvoi, kuvitteli ja teki pyöreitä johtopäätöksiä huomisesta käräjäasiasta. Mutta huomenaamuna nukutti niin pitkään, ettei sittenkään joutunut tarkastamaan kirjoitustaan, vaan täytyi semmoisenaan viedä käräjiin.

Oikeudessa kun Salomo oli tehnyt kanteen poikansa pieksämisestä, niin rovasti esitti paperinsa oikeudelle. Nyt hän asettui tarkastamaan minkä vaikutuksen sen kuuleminen tekee oikeuden jäseniin. Tuomari luki kirjoituksen ponnessa lauseen: "Minä löin että keppi katkesi joka minulla aina on hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oikeus ja kohtuus."

Tämän kuuleminen muutti jokaisen kuulijan kasvoissa väriä, mikä lientyi ivalliseksi tyyneksi hymyksi.

Tuomarikin keskeytti lukunsa tämän lauseen loppuun, kääntyi rovastiin ja kysyi: "Miten tämä on ymmärrettävä."

"Tuota, niinkun se on kirjoitettu", vastasi rovasti päätään nyökyttäen.

"Ettäkö keppi on aina teillä hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä?"

"Ei kun minä."

Mutta lause kuului: "Minä löin, että keppi katkesi, joka minulla aina on hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä. Tahdotteko te sitten tästä kepistä palkkiota?"

"Tahdon, tahdon, kuinkas muuten, palkkio, palkkio, kohtuullinen palkkio, korkea oikeus", kiirehti rovasti sanomaan ja kasvoissa näkyi täysi tosi.

Nyt muuttuivat tuomarinkin kasvot hyväntuulen näköisiksi ja rauhallisesti sanoi: "No käykää ulos."

Kaikki asialliset lähtivät nyt oikeushuoneesta ulos, mutta rovasti viereiseen huoneeseen tultuaan alkoi käsiään hykerrellä: "Nyt se oikeus tuomitsee minulle hinnan siitä kepistä, vielä muun hyvän lisäksi. Mutta niin se oikein onkin. Mitenkäs muuten. Ai, ai. Nyt se oikein menee. Minä kutsuin Salomoa kaksi eri kertaa sovinnolle, mutta se ei päätäänkään kääntänyt, mutta nyt se oikein menee, että poika sai selkäänsä ja minä vielä kepistä saan maksun."

Ihmiset hymyilivät ja mukauttelivat, että sittenhän tietää koira uineensa, kun häntä kastuu. Sittenhän se on oikein, kun se oikein menee.

Nyt aukesi oikeushuoneen ovi ja saivat tulla kuulemaan päätöstä.

Lautamiesten kasvoissa näkyi yhäkin äsköisen ivan jälkiä, mutta tuomari asettui totiseksi ja alkoi lukea: "Kihlakunnan oikeus on ottanut tämän asian lopullisesti tutkiakseen ja koska rovasti Valkeavuori on itse tunnustanut lyöneensä Salomo Kejosen poikaa, niin oikeus katsoi kohtuulliseksi tuomita rovasti Valkeavuoren kahdenkymmenen markan sakkoon, mikä varojen puutteessa on suoritettava neljän päivän vankeudella, sekä maksamaan kantajalle kuluja ja kipurahoja viisikymmentä markkaa."

Tämän kuultuaan rovasti ei kyennyt katsomaan kenenkään silmiin, vaan luimussa korvin ja ketään näkemättä lähti astua vötkimään kotiinsa päin. Mutta koko matkan hän punoi päätään ja puri hampaitaan kuni tuskassa ja itsekseen sipitti: "Neljän päivän vankeudella... Varojen puutteessa neljän päivän vankeudella... Hävytöntä... Paljas kirottu häväistys... Minä kahdenkymmenen markan sakosta tuomitaan vankeuteen... Neljän päivän vankeuteen... Hyi... Tuomari ivahymy kasvoissaan vetää suustaan tällaisia lauseita... Suuren Jänislahden seurakunnan kunniallinen rovasti, tuomiorovastin veli tuomitaan kahdenkymmenen markan sakosta vankeuteen... Neljän päivän vankeuteen... Hyi... Tuhannen kertaa hyi."

Kammariinsa tultuaankin yhä panutteli päätään ja entistä kiivaammin nieleksiä kurnautteli tyhjää ja sameat lasittuneet silmät suurempina kun koskaan ennen katselivat kamarin akkunasta Jänislahdelle päin. Mutta mihinkään esineeseen ne eivät varsinaisesti kiintyneet, eikä voineet kiintyä, kun sielun silmien edessä olivat niin elävinä ne äsken oikeuspaikassa nähdyt, sekä oikeuden jäsenten, että muitten ihmisten purevan ivalliset kasvot. Ja kaikki, mihin vaan silmät sattuivat, näyttivät olevan ivan hymyssä, seinän raotkin kartanon toisella puolen ja rakentajain moukaritkin maatessaan rakennustelineillä näyttivät irvistelevän ivanaurussa.

Tämä tuntui rovastista ihan tukehduttavalta ja toivoi yötä. Ehkäpä uusi päivä vielä kaikki muuttaa voisi, tuumi hän ja koetti tyyntyä.

10 LUKU.

Nyt oli rovasti päättänyt Salomo Kejoselle kostaa siten, ettei päästä poikaa rippikoulusta. Olipa hankkinut tietoonsa nekin toiset pojat, jotka olivat Salomon pojan kanssa siellä tiellä ja siinä pirttitappelussa. Niille päätti tehdä samoin, jos ei pojat ja poikain vanhemmat tule pyytämään häneltä anteeksi. Niin jäivät pojat vielä tulevana kesänäkin pääsemättä rippikoulusta. Toiset pojat kuitenkin oli laitettu toiselle kirkolle käymään rippikoulunsa, mutta Salomo ei kyennyt sinne evästämään poikaansa ja niin täytyi jäädä kotiin. Tästä Salomon mieli synkistyi ja mielessään kutoi kostoa. Mutta rovasti ei kuitenkaan osannut aavistaa mitään, vaan yhäkin ahkerammin rupesi käyttämään sitä tohtorin määräämää mänty- ja kuusisekaisissa metsissä oleilemista päästäkseen kerrassaan vapaaksi siitä kiusallisesta rintayskästä jo ennen uusien huoneitten valmistumista. Niinpä hän kulki nyt jokapäivä salmen takana olevalla sekametsäisellä kankaalla, kun se oli muutenkin rauhallinen paikka. Siellä ei kulkenut kenenkään eläimiä, eikä kellään ihmisellä ollut sinne mitään asiaa, joten rovasti saattoi siellä riisuutua aivan alastikin, silloin kun ilma oli kuuma ja lämmin.

Tänä päivänä oli päivä niin lämmin ja kaunis kun elokuun kymmenes päivä voi olla. Rovasti valitsi tämän päiväiseksi olopaikakseen kuusi-, koivu- ja mäntysekaisen päivän kaltevan vietteen. Tässä riisuutui hän nyt aivan upposen alasti. Vaatteensa pani hän suuren petäjän juurelle alusekseen. Niitten päälle petäjän tyveä vasten selkäkenoon hän nyt asettui puoleksi makaavaan asentoon ja ohuen saalinsa levitti peitteekseen kärpästen suojaksi.

Siinä hän nyt rojotti hermotonna. Hän tahtoi nyt jättää koko olentonsa aivan luonnon vaikutuksen alaiseksi eikä koskaan ennen ollut tuntunutkaan olo niin mieluisalta kuin nyt. Ennen oli hän ollut ainoastaan mänty- ja kuusimetsässä, missä ainoastaan havupuitten yksitoikkoinen humina kuului korviin, mutta nyt hän oli lehdikkometsäisen notkon liepeellä, missä helteisen päivän lievä tuuli henkäili koivujen latvoissa ja sai koivujen ja haapojen lehdet ystävälliseen lipinään.

Tämä tuntui rovastista tavattoman virkistävältä. Ajatteleminenkin rupesi tuntumaan niin helpolta, että aivan ajatukset itsestäänkin pyrkivät liitelemään aivan mahdollisuuksien rajojen ulkopuolellekin, aina palaten nähtyihin ja kuultuihin seikkoihin ja niihin lähtökohtiin mistä mikin johtuu ja taas kiiveten taivaankappalten selittämättömään piiriin. Niin ne nyt rovastin lasittuneet silmät tavallista suurempina harreilivat korkeuteen, tavotellen ajatusten jälkiä, mutta mitään ne eivät siitä helteen autereisesta ilmasta keksineet. Nyt kuitenkin sattuivat rovastin silmät kääntymään siinä edessään karkeamultaisella mättäällä seisovaan kitukasvuiseen pieneen mäntyyn, joka kellahtavan vaaleine kerkkineen siinä orpolapsen kaltaisena seisoi.

Siitä vierähytti hän silmänsä notkon liepeellä kasvaviin hyöteisiin puihin, missä jusevatyviset rauvuskoivut lepottivat suurilehtisinä ja mielihyväisen näköisinä. Samoin kuuset ja männytkin mustan puhuvine lehvineen seisoivat kuni juhlassa.

"Se on sekarotuisuus, mikä tuon eron tekee", sanoi rovasti itsekseen.

Saadakseen yhä paremmin selväksi mietettään hän ihan asiaan syventyneenä katseli kankaan hoikkana seisovia lyhyenlaisia, hieno-oksaisia mäntyjä ja väliin taas notkon liepeen kuusisekaisen metsän hyöteäneulaisisia mäntyjä ja kuusia ja taas tuokion perästä puoliääneen virkkoi: "Se on sekarotuisuus, joka tuon eron tekee. Muisti hän nyt kolmea koiraansakin. Toppe on puhdasrotuinen lintukoira. Se on vaan lintukoira eikä mikään muu, ei lähde edes matkaankaan, kun ei nähne pyssyä otettavan mukaan, murjottaa vaan välinpitämätönnä kaikesta muusta. Samoin Liekki on pudasrotuinen jäniskoira, mutta toista on tämän sekarotuisen Nekun laita, tämä haukkuu kaikkea, mitä koiran tulee haukkua, joskin ei varsinaisesti mitään, mutta on aina liukas liikenteinen ja lihmakka ja uskollinen toveri. Onpas se nytkin tuossa luonani, maata mököttää huolettoman näköisenä, mutta annas jos tulisi joku viisas ihminen tai elukka, kyllä mies heräisi. Niin. Se on juuri sekarotuisuus, joka sen eloisuuden tekee".

Nyt rovasti jäi oikein ihailemaan ja nauttimaan Nekun näkemisestä kun se siinä lähellään kuusen siimeksessä pitkää pituuttaan hermotonna motkotti, silmäkin ummessa, vatsan kohdalla vaan ruskeat suortuvaiset karvat harvalleen liikkuivat huokumisen vaikutuksesta.

Tässä miettiessään tuli rovastille mieleen se kun häntä koulupoikana ollessa toiset pojat sanoivat hänen ei olevansa isänsä pojan... Mutta todellakin... Miksi en ennen ole tullut ajatelleeksi... Tämä hieman käyrä ja liiaksi alaspäin riippuva nenäkin on juuri ihan juutalaisnenä ja nämä loukeat kasvot tumman harmaine, paksuine nahkoineen ovat ihan kuin juutalaisen päästä otetut. Ja tämä terävä päälakikin mustine, kovine tukkineen ihan kuin ilmosen juutalaisen pää. Ja luonteeni... Voinhan salata kavaluuteni ihan kuin parhain juutalainen... Todellakin... Äitini... No. Se on äitini asia, pääasia on se, että pojasta on tullut viisas ja kekseliäs mies. Ja se on juuri sekarotuisuus, joka sen tekee. Puu voi olla kaikkein miellyttävin ainoastaan ollessaan sekarotuinen. Koira voi kaikkien luonnon omaisuuksien puolesta olla täydellinen koira vasta ollessaan sekarotuinen.

Samoin ihminenkin voi olla täydellinen ihminen ainoastaan ollessaan sekarotuinen... Todellakin... Miksi en ennen ole tullut ajatelleeksi. Mutta ovatko todellakin kaikki maailman viisaimmat miehet sekarotuisia. Ja onko todellakin täydellinen viisaus ja hilpeämielisyys mahdollinen omata ainoastaan sekarotuisen ihmisen?

Niitä hän nyt mietti ja katseli yhä vertaillen niitä kesäpäivän lenseässä tuulessa huojuilevia röyheä oksaisia, suuri lehtisiä rauvuskoivuja pienilehtisiin hieskoivuihin ja oli ihan vajonnut niihin mietteisiinsä. Mutta nyt hänen lähellään hermotoinna makaava koira silmänräpäyksessä ponnahti ylös ja vihaisen haukunnan kanssa syöksyi pari pitkää laukkaa rovastin selän taakse metsään, mistä kuului vihlaiseva lyönti ja koiran ääni sammui siinä silmänräpäyksessä. Samassa syöksähti rovastin sivulle noin kolmen askeleen päähän tuohinaamaan ja pitkävillaiseen nurinkäännettyyn turkkiin pukeutunut tuohikenkäjalkainen olento uhkaavassa kädessään koiran verestä punertava entinen kaartilaisen kirkkaaksi hiottu kaksiteräinen miekka.

Tämän nähdessään rovasti parkasi kipeän, sanattoman hätä-äänen ja ryöpsähti vierellään seisovan suuren petäjän suojaan ja aikoi paeta. Mutta siinä pyörähtäessä kääriysi oman peitteensä ympäri, ettei saanut jalkojaan allensa ja samassa tapasi tukehduttava yskä, joka rupesi ryittämään ja paksua verta pulppuamaan suusta ja sieramista eikä näyttänyt saavan enää henkeään takasin.

Tämän nähtyään se tuohinaamainen olento lähti pakenemaan metsään. Minkä jytisevien askelien kuuleminen synnytti rovastissa pelastuksen ilon ja sai henkensä takasin ja tointui katselemaan ympärilleen. Mutta mitään ei enää näkynyt muuta kun koira makasi nurinniskoin sammaleisella kentällä, pää halkaistuna ja aivot roiskahtaneena sylen päähän. Tämä kaikki oli tapahtunut yhdessä hengenvedossa ja hätäisinä olivat nyt rovastin vereen tarrautuneet kasvot tätä nähdessä ja tuntiessa rintansa ihan kuolettavan kipeäksi.

Nyt rovasti toppuroi vaatteita päälleen ja kipeästi voivahdellen ja myötään siunaillen lähti kotiinsa joka askeleella sylkien verta. Mutta pääsi hän kuitenkin omin jaloin. Hoipertelevat ja sinne tänne vintsahtelevat olivat ne askeleet, millä hän rintaansa käsillään painaen ja myötäänsä verta sylkien, hätäisin ja vereen tuhraunein kasvoin läheni kotinsa korkeita portaita. Tämän huomasivat rakennusmiehet ja nähtyään rovastin kohtalon juoksivat apuun ja taluttivat kamariinsa ja taluttaessaan hätäillen kyselivät: "mikä on tapahtunut, mistä tämä tämmöinen kumma?" Mutta rovasti vasta sitten kun oli päässyt omalle leposohvalleen kykeni sanomaan: "Murha... Salamurha... Katala murha."

Silloin kuitenkin rupesi ryvittämään aivan tukehduttavasi, että ahtaasti vinkuen palasi henki takasin ja verta tuli suun täydeltä. Rovastinna oli pirtissä lasten ja piikojen kanssa leipomassa. Joku rakennusmies oli vienyt rovastin kohtalosta sanan rovastinnalle, joka nyt juosten tuli kamariin ja nähtyään rovastin verissään porahti hätä-äänen ja rupesi huutaen itkemään ja syöksähti suutelemaan rovastin verisiä kasvoja. Kaikki muutkin, paitsi ne kaksi rakennusmiestä, rupesivat kohtikurkkuaan itkemään, että yksi voivotuksilla sekotettu itkunulina täytti koko sen puoliskon rakennusta. Rovastin saattajat rakennusmiehet katsoivat rovastin meininkiä tyyninä ja koettivat odottaa, että kykeneisikö rovasti sanomaan missä se murhan uhka on tehty ja kuka, tai kutka sen tekivät. Mutta kun sellaista ei tullut, niin lähtivät työmaalleen, missä hymyillen sanoivat: "Kohta saamme uuden rovastin, entinen ei ole enää monipäiväinen kalu."

Tämän kuultua levisi mieluinen hymy jokahisen rakennusmiehen kasvoihin, mutta eivät kuitenkaan siitä ruvenneet puhumaan mitään. Muuten vaan niitten liikkeistä näytti, että se tieto antoi kirveille uutta lipua ja hartioihin uutta voimaa.

Tämä päivä meni talon kaikilta ihmisiltä paljaassa hätiköimisessä rovastin kanssa, kun sen luulivat kuolevan ihan siihen paikkaan. Vasta huomenaamuna rovastinna toimitti renkinsä katselemaan sitä tapahtumapaikkaa, näkyisikö siellä mitään viestiä pahantekijästä. Rengit sinne osasivatkin aivan hyvin niitä rovastin yskimiä verijälkiä myöten. Mutta siellä ei näkynyt mitään muuta kun se nurinniskoin makaava koira, pää kahtena palana ja petäjän juuressa lätäkkö hyytynyttä sylkisekaista verta ja rovastin vaatteita toisella puolen. Rengit katselivat sitä kuollutta koiraa ja näkivät että yhdellä iskulla on koiralta pudonnut toinen puoli päätä ja että aivotkin ovat roiskahtaneet kahtena palana kentälle. Koittivat vielä metsistä katsella sitä asetta, millä oli koira murhattu, mutta ei siellä mitään näkynyt. Eikä muutakaan merkkiä pahantekijäin jäljistä näkynyt. He kokosivat rovastin vaatteet syliinsä ja niitä kantaen lähtivät pois. Mutta surullisen kamealta tuntui olo, jota tunnetta lisäsi sekin, kun sinne jäi se tuttu, syyttömästi murhattu koira makaamaan verissään henkensä uhraavan uskollisuutensa palkaksi. "Semmoinen se on maailman palkka", sanoivat rengit itsekseen muistellessaan iloista Nekkua.