Part 7

Loppumatka oli sangen tukala. Kun Hatteras oli sivuutettu, sai _Dunham Castle_ taistella kaksitoista tuntia kovassa myrskyssä, joka hellitti vasta kun oltiin päästy Bahama-salmeen. Aallokko oli kuitenkin niin ankara, että laivan ilkeä keinuminen taukosi vasta Nuevitaksen sataman ahtaan suun sisäpuolella. Ilma kirkastuikin sitten hämmästyttävän nopeasti ja rannalta puhaltava tuuli oli täynnä ihania tuoksuja, joita Johnnie O'Reilly iloiten hengitti.

Hänellä oli mukanaan mahdollisimman vähän tavaraa; vain yksi varapuku, välttämättömimmät matkavarusteet ja Colt-pistooli, joka oli hänellä ollut jo kauan. Hän katseli sitä tuumien mihin hän sen kätkisi, kun laivan kapteeni tuli hytin ovelle ja huudahti aseen nähtyään: "Halloo! Kapinallisilleko aseita, vai mitä?" O'Reilly naurahti. "Tämä on vain vanha ystävä. En tiedä oikein, mihin sen panisin."

"Kuulkaahan, on parasta, että sanotte ystävällenne hyvästit ja heitätte sen laidan yli, ennenkuin se tuottaa teille ikävyyksiä."

"Aivanko totta?"

"Tehkää niinkuin sanoin. Ette pääse maihin tuo mukananne."

Mutta Johnnie epäröi. Hänen suunnitelmansa eivät tosin olleet sotaiset, mutta niiden vaarallisuuteen nähden hän ei olisi halunnut luopua ainoasta aseestaan. Hän tarkasteli vaatevarastoaan ja keksi toisten housujensa sisäsaumojen kummallakin puolen melkoisen kaistaleen liikaa kangasta. Ottaen neulan ja lankaa hänen onnistui kiinnittää ase lahkeen sisäpuolelle niin, että se pysyi vakavasti hänen oikeata reittään vasten. Hankalaahan se oli, mutta hänen seisoessaan ei asetta voitu huomata. Tyytyväisenä keksintöönsä hän riisui sitten talvivaatteensa ja muutti ylleen kevyemmän puvun.

Aurinko paahtoi jo kuumasti, kun hän tuli kannelle ja näki edessään Nuevitaksen kirkkaan valkoiset talot. Lähempänä kaupunkia oli sataman vesi muuttunut likaiseksi, rantalaiturit olivat aivan lahoneet ja usein paikoin sortuneetkin ja ilman täytti epäterveellinen löyhkä, ikäänkuin koko kaupunki olisi ollut sairas. Mutta kauempana kohosi puhdas ja vehreä vuoristo hedelmällisine rinteineen. Siellä oli Kuba, jonka O'Reilly tunsi.

Lähellä olevista kuljetuslaivoista nousi parhaillaan maihin espanjalaista sotaväkeä, tavaroita purettiin ja rannalta kuului merkkitorvien toitahduksia. Satamassa oli myös useita rannikkovartioaluksia, joissa kaikissa liehui Espanjan lippu.

Vaikka _Dunham Castle_'ssa oli vain muutamia matkustajia, saivat he odottaa sangen kauan, sillä epäluuloiset viranomaiset tarkastivat huolellisesti kaikki matkatavarat ja pitivät kuulusteluja. Vihdoin sai O'Reillykin luvan lähteä maihin. Hän oli selvinnyt koetuksesta hyvin ja halusi nyt ennen kaikkea päästä johonkin matkailijakotiin voidakseen vapautua pistoolistaan, joka hakkasi tuimasti hänen oikeaa jalkaansa joka askeleella. Laiturilla hän ojensi laukkunsa eräälle neekerille ja lähti kulkemaan edellä, mutta samassa nousi lähellä olevalta penkiltä kaksi miestä, jotka pysähdyttivät hänet. Merkeistä päättäen he olivat valtiollisen poliisin väkeä ja O'Reilly tunsi sydämessään omituisen ailahduksen.

Mutisten anteeksipyynnön otti toinen neekeriltä matkalaukun ja toinen alkoi tunnustella O'Reillyn taskuja etsien aseita. Hän taputteli Johnnien joka taholta, tasku taskulta, tottuneen poliisimiehen kaikella kätevyydellä, ja nyt, kun oli liian myöhäistä, Johnnie alkoi katua, ettei hän ollut noudattanut kapteenin neuvoa. Tilanne oli kieltämättä mitä uhkaavin ja rukoillen Jumalaa, etteivät nuo tunkeilevat kourat yhyttäisi hänen salaisuuttaan, hän seisoi hievahtamatta pistooli tiukasti jalkojen väliin puristettuna. Kun joka tasku oli taputeltu aina lahkeiden suuhun saakka, nyökäytti upseeri hyväksyvästi päätään, jolloin hänen toverinsa napsautti myös laukun kiinni ja ojensi sen kantajalle.

O'Reilly viivähti paikalla hetkisen kuivatakseen hien kasvoiltaan ja antaakseen pamppailevan sydämensä hiukan rauhoittua. Hän toivoi kiihkeästi, ettei tulevaisuudella olisi hänelle enemmän tämmöisiä yllätyksiä; hänen hermonsa voisivat pettää.

_El Gran Hotel Europea_ oli Nuevitaksen parhain hotelli. Se oli sangen vähäpätöinen ja kaikkea muuta kuin eurooppalainen, mutta se oli Nuevitaksen hienoin ja Señor Carbajal oli mitä huomaavaisin isäntä. Rakennus oli vanha ja likainen ja pääkadun puolella oleva kahvila aivan kiehui kärpäsiä, kiviset pöydät olivat paksun, kadulta kantautuneen tomun peitossa ja pihalta -- tahi ehkä pihan toisella puolen olevasta keittiöstä -- levisi vastenmielinen haju. Syötyään paikassa ensimmäisen ateriansa O'Reilly oli varma, että löyhkä oli kotoisin keittiöstä.

Señor Carbajal oli pyöreähkö ja rasvaisen kiiltävä, pienenläntä mies, joka O'Reillyn mielestä muistutti elävästi öljypisaraa. Hän osoitti aivan tavatonta mielenkiintoa amerikkalaista vierastaan kohtaan, mielenkiintoa, joka pian kehittyi tavaksi ilmestyä tämän tästä ja aivan äkkiarvaamatta jollakin tekosyyllä viimemainitun huoneeseen. Hän tahtoi vain nähdä, puuttuiko jotakin, mutta kun huoneessa oli vain vuode, pesuteline ja tahrainen vaatenaulakko, jolla näytti olevan hyvin synkkä entisyys, tuntui Johnniesta isännän huomaavaisuus hieman omituiselta. Kun tämä ilmestyi kolmannen kerran oveen naputtamatta, alkoi hän epäillä jotakin.

"Teillä on kaikki, mitä tarvitsette?" kysyi herra Carbajal vilkuillen ympärilleen pienillä silmillään.

"Kaikki."

"Onko vadissa vettä?" Kysyjä meni pesutelineen luo ja silmäili ohimennen O'Reillyn pesu- ja pukeutumisvehkeitä.

"Kokonainen valtameri."

"En voi milloinkaan olla varma. Palvelijat ovat niin huolimattomat. Mutta -- missä ovat muut matkatavaranne?"

"Muuta ei olekaan."

"Niinkö? Luulin teidän olevan kauppamatkustaja."

"En ole."

"Sitten olette huvimatkailija. Tahdotte nähdä näköaloja, vai kuinka? Niin, Kuba on kaunis."

"Kerrassaan ihana, ainakin siitä päättäen, mitä olen nähnyt."

Herra Carbajal pudisti vieraalleen paksua etusormeaan. "Kas, kas! Tehän tunnette Kuban. Puhutte kieltämme paremmin kuin monet meikäläiset. Te veitikka!" Hän hymyili koko naamallaan ja iski silmää koettaen siten voittaa vieraansa luottamuksen ja oli hyvin pettynyt, kun hänen yrityksiään ei oltu huomaavinaankaan. "Niin, te amerikkalaiset olette urhoollista väkeä", jatkoi hän koettaen ilmeisesti pitää keskustelua kaikin mokomin vireillä, "ja haluatte olla aina siellä missä taistellaan."

"En ainakaan minä. Olen rauhan mies."

"Ha, ha, ha!" nauroi isäntä ja muuttui sitten vakavaksi. "Nuevitaksessa ei ole matkailijalle mitään mielenkiintoista -- paitsi sota."

"En ole matkailija."

"Vai niin. Sepä merkillistä." Herra Carbajal istahti vuoteen laidalle, josta hän saattoi nähdä O'Reillyn matkalaukkuun. "Ei matkailija eikä kauppamatkustaja. Mistähän syystä olette sitten Kubaan tullut?"

O'Reilly katsahti kysyjään vakavasti ja surullinen ilme synkensi hänen miellyttävät kasvonsa. "Matkustelen terveyteni tähden", sanoi hän.

"Tekö --!" Carbajalin koko ruumis alkoi keinua ja hänen pyöreä vatsansa heilui kuin jokin näkymätön käsi olisi ravistellut häntä. "Jumalani! Ha, ha! Olettepa todellakin sukkela!"

"Olen sairas", sanoi O'Reilly ontosti.

"Mikä tauti teitä vaivaa?" kysyi isäntä.

"Kolotus."

"Kolotus? No sehän on vain jonkinlainen lihasvaiva, hiukan jäykkyyttä --"

"Kas niin! Tiesinhän sen!" huudahti O'Reilly riemuitsevasti. Hän tarttui isännän tahmeisiin käsiin ja puristi niitä kiihkeästi. "Annatte minulle toivoa! Teette minusta uuden ihmisen. Nuo lääkärit eivät tee muuta kuin kiihoittavat ihmisraukkojen tuskia; minut he olisivat jo haudanneetkin. Tätä ilmanalaa he eivät milloinkaan suositelleet, eivät milloinkaan. Vain lihasvaiva, sanoitte, hiukan jäykkyyttä. Siitäkinhän jo huomaa, että tuo kiusallinen tauti on täällä aivan tuntematon. Kiitän teitä, señor."

"Ette ole sairaan näköinen", mutisi Carbajal. "Olette aivan erilainen kuin tuo toinen amerikkalainen."

"Kuka toinen amerikkalainen?"

"Eräs omituinen mies. Ohut kuin lanka, yski hirvittävästi ja sylki verta, milloin hän ei haukkunut hotelliani. Muutti sitten Puerto Principeen, jossa hänet tapaatte, ellei yskä ole häntä tappanut. Minä luulen, että hän kirjoittelee sanomalehtiin. Olen aina valmis mielihyvällä palvelemaan teitä, herra; käskekää minua milloin vain tahdotte." Herra Carbajal nousi vastahakoisesti ja meni ähkyen alas pöytiensä ja kärpästensä pariin.

O'Reilly käsitti tilanteen täydellisesti. Oli aivan selvää, että hotellin isäntä oli läheisessä yhteydessä espanjalaisten viranomaisten kanssa, joten hänen täytyi keksiä paikkakunnalla oleskelulleen jokin pätevä syy, joka kestäisi kaikki epäluulot. Hän mietti ja mietti, mutta kun hän ei voinut keksiä parempaa syytä kuin tuon kolotuksen, niin hän päätti turvautua siihen.

VII.

MIES, JOKA TAHTOI OPPIA TUNTEMAAN ELÄMÄÄ.

Myöhemmin päivällä lähti O'Reilly katselemaan kaupunkia. Häntä seurailtiin -- sitä hän oli odottanutkin ja huomio enemmän huvitti kuin pelästytti häntä. Mutta kun hän palasi hotelliinsa ja huomasi, että hänen huoneensa oli tarkastettu hänen poissaollessaan, kävi hän hiukan levottomaksi. Hän oli kaikesta päättäen tarkan valvonnan alainen, ja hänen arvelunsa muuttui varmaksi vakaumukseksi, kun hän kuuli, että henkilö, joka oli ollut hänen "varjonaan", oli majoittunut viereiseen huoneeseen. Tohtori Alvarado oli ollut oikeassa. Oli varmaa, että hänen jokaista liikettään vakoiltiin, ja huoneiden välinen seinä oli niin ohut, että hengitys kuului sen läpi. Hän tunsi, että nyt oli oltava varuillaan, ja hän alkoi miettiä, mihin hän voisi kätkeä pistoolin, joka saattoi tuottaa hänelle ikävyyksiä millä hetkellä hyvänsä. Koska hänen tavaransa oli tarkastettu jo kolme kertaa, niin oli todennäköistä, että neljännellä kerralla joutuisi hän itse tarkastettavaksi. Hänen oli siis viipymättä päästävä eroon aseesta, mutta siinäpä olikin pulma. Oli vaarallista heittää asetta menemään eikä huoneessa ollut mitään piilopaikkaa. Myöhään illalla hän kutsui herra Carbajalin puheilleen ja kysyi, oliko mahdollista saada kylpyä.

Herra Carbajal oli heti valmis. _El Gran Hotel Europea_ oli ensiluokkainen joka suhteessa, mitään menoja ei oltu säästetty sitä sisustettaessa. _Señor_ O'Rail-ye oli todellakin valinnut oikein asettuessaan sinne asumaan, sillä hotellin kylpyhuone oli kaupungin parhain -- ja niin suuri, että kymmenen henkeä mahtuisi yhtäaikaa kylpemään. Puolen tunnin päästä olisi kylpy valmis -- huoneessa oli tällä haavaa jonkun verran heiniä postihevosia varten, mutta puolen tunnin päästä olisi huone moitteettomassa kunnossa. Herra Carbajal lupasi itse valvoa, ettei kuuman veden pitänyt loppuman.

O'Reilly kiitti. Tuntia myöhemmin hän lähti sitten huoneestaan avojaloin ja peite ympärillään, jättäen tahallaan oven lukitsematta ja kaikki vaatteet esille. Mutta peitteen suojassa hän kantoi pistoolia vasemmassa kainalossaan.

Hän kylpi kauan, ja kun hän palasi huoneeseensa, olivat hänen vaatteensa laskostetut melkein samoin kuin hän oli ne jättänyt. Hymyillen tyytyväisesti hän paneutui levolle ja kiinnitti sääskiverkon ohuen patjan laitoihin. Nyt saisi tarkastaa hänet milloin vain halutti, sillä pistooli ja panoskotelo kalliine sisältöineen olivat varmassa tallessa kylpyhuoneen erään mustuneen katto-orren päällä, paikassa, johon ei kukaan huomaisi milloinkaan kurkistaa.

Syödessään seuraavana aamuna aamiaistaan ja ollessaan pienellä aamukävelyllä huomasi O'Reilly, että silmälläpito jatkui. Hotelliin palattuaan hän tapasi herra Carbajalin sekoittamassa virvokkeita muutamille upseereille, jotka loivat amerikkalaiseen röyhkeitä ja vihamielisiä silmäyksiä. O'Reilly valitti isännälle potevansa ankaraa hammassärkyä.

Herra Carbajal oli heti valmis tekemään kaikkensa ja pahoitteli kovin, että kylvyllä oli ollut niin ikävä vaikutus. Hiottava kylpy oli sangen vaarallinen talvisaikaan, selitti hän, sillä se avasi kaikki huokoset, kuivasi ihon ja teki ruumiin kaikille taudeille alttiiksi. Kuumuus ja hiki vaivaavat? Aivan oikein, mutta oliko nyt viisasta turvautua tuommoisiin luonnottomiin ja vaarallisiin keinoihin vapautuakseen niin mitättömästä vaivasta? Jos hiki olisi vahingollista, niin luonto ei olisi sitä milloinkaan laatinutkaan. Juuri sen avullahan luonto pitää ruumiin puhtaana, ja jos se alkoi käydä vastenmieliseksi, niin saattoihan käyttää hajuvettä, joka vaikutti paremmin ja edullisemmin kuin sata kylpyä. Sitä vartenhan hajuvesi olikin. O'Reilly sai todennäköisesti kiittää kolotuksestaan tuota onnetonta tapaa kylpeä säännöllisesti viikon tahi parin päästä. Herra Carbajal tiesi asian tarkalleen. Hän ei ollut milloinkaan kärsinyt mitään kipua ja hänen hampaansa olivat täysin terveet.

O'Reilly myönsi, että isäntä saattoi olla aivan oikeassa, mutta onnettomuudeksi se ei voinut parantaa hänen tautiaan, joka lopulta veisi hänet hautaan. Kun päivän helle oli polttavin ja koko kaupunki uinui unen helmoissa, ilmestyi hän toisen kerran kahvilaan pidellen poskeaan. Hän selitti, ettei hän saanut enää hetkenkään rauhaa, ja kysyi, kuka oli kaupungin etevin hammaslääkäri.

Herra Carbajal luetteli useita nimiä, muiden muassa tohtori Tomas Alvaradonkin, ja O'Reilly kiiruhti heti tiehensä salapoliisin seuratessa häntä kunnioittavan välimatkan päässä.

Koska tohtori Alvarado ei ottanut vastaan potilaita tähän aikaan päivästä, kuten O'Reilly oli laskenutkin, jatkoi hän matkaansa tämän yksityisasunnolle. Hetkisen epäröityään hän painoi soittokellon nappia ja sattui niin, että tohtori tuli itse aukaisemaan. O'Reilly tunsi hänet heti veljensä näöstä. Hän lausui englannin kielellä:

"Terveisiä Felipeltä. Hän muistaa vielä hyvin päivän, jolloin löitte häntä piiskalla estääksenne häntä menemästä kymmenvuotiseen sotaan."

Päiväunen jälkeinen raukeus katosi tohtorista kuin taikaiskulla. Hän hätkähti ja hänen silmänsä laajenivat.

"Ken olette?" mutisi hän.

"Nimeni on O'Reilly, olen amerikkalainen ja ystävänne, niin että älkää säikähtykö. Mies, jonka näette tulevan tuolla, seurailee minua, mutta hän luulee, että tulin luoksenne hampaitteni tähden."

"Mitä tahdotte minusta?"

"Tahdon teidän avullanne liittyä kapinallisiin."

"Varjo" oli nyt jo aivan lähellä. Koettaen näyttää mahdollisimman tyyneltä tohtori vastasi rauhallisesti: "No hyvä. Lähden puolen tunnin kuluttua vastaanotolleni, niin että sittenhän saatamme katsoa, mitä voin tehdä." Hän kumarsi ja O'Reilly poistui hattuaan kohottaen.

Tohtori Alvaradon odotus- ja työhuoneessa oli kadunpuolella suuret maarajaan ulottuvat ikkunat, joiden auki ollessa huoneet ja katukäytävä olivat melkein yhtä. Nojatuoli, jossa potilaita käsiteltiin, oli tämmöisen ikkunan edessä. Kun O'Reilly puolen tunnin kuluttua saapui paikalle, olivat kaikki ikkunat auki, mutta tohtori näkyi tietävän, miten oli meneteltävä. Kun O'Reilly oli istunut nojatuoliin ja tuon kiusallisen hampaan tutkiminen alkoi, kuiskasi hän hiljaa:

"Minua pidetään myös silmällä. Puhukaa englantia, ja kun minä painan näin suulakeenne, on se merkki, että joku kulkee sivu. Mitä nuo Felipen kummalliset terveiset oikein merkitsevät?"

Tohtori Alvaradon ollessa työskentelevinään täysin terveen poskihampaan kimpussa sai Johnnie lukuisista keskeytyksistä huolimatta, selitetyksi syyn, miksi hän oli kaupunkiin saapunut.

"Mutta tässä läheisyydessä ei ole kapinallisten joukkoja", sanoi Alvarado. "Maaseudullehan voisitte ehkä kyllä päästä, mutta entä sitten? Minne menisitte? Ja mistä teidät tunnettaisiin?"

"Siinäpä juuri pulma onkin."

Tohtori oli hetkisen vaiti. "Teidän on lähdettävä Puerto Principeen", sanoi hän vihdoin. "Miehemme liikehtivät siellä aivan lähellä ja veljeni Ignacio auttaa teidät kyllä heidän luokseen. Saatte viedä hänelle minulta suunnilleen samanlaiset terveiset kuin toitte minulle Felipeltä." Hän hymyili. "Mieleeni johtui eräs seikka. Monta vuotta sitten minä lainasin hänelle erään kirjan, josta pidin paljon, mutta jonka hänen lapsensa repivät säpäleiksi. Vihastuin kovin ja vannoin, etten enää milloinkaan lainaa hänelle kirjaakaan, enkä ole lainannutkaan. Nyt annan teille juuri tuon saman kirjan; viekää se hänelle ja sanokaa, että minä olin pyytänyt teitä tuomaan sen hänelle. Tahtoisinpa nähdä hänen kasvonsa, kun hän kuulee sananne ja näkee kirjan."

O'Reilly kiitti ja lupasi menetellä mahdollisimman varovasti terveisten perille saatossa. Tuo äärimmäinen varovaisuus, joka näkyi olevan välttämätön veljestenkin kesken, sai hänet ymmärtämään selvemmin kuin ennen konsanaan, että hän oli vihollisten keskellä.

Seuraavana aamuna hän maksoi laskunsa Carbajalille ja nousi sisämaahan lähtevään postivaunuun. Tomas Alvaradon arvokas kirja oli hänen laukussaan ja hänen alituinen "varjonsa" ratsasti vaunun vieressä.

Pääpiirteissään oli Puerto Principe aivan samanlainen kuin Kuban muutkin kaupungit, joissa O'Reilly oli käynyt. Se oli vanha ja tiheästi rakennettu, ja kerrottiin, että kadut, jotka olivat ahtaat ja mutkikkaat, oli tahallaan tehty niin sokkeloisiksi. Muinoin olivat merirosvot usein ryöstelleet kaupungissa, ja sentähden oli kadutkin laadittu mahdollisimman eksyttäviksi, niin että väkivallan harjoittajat eksyivät järjiltään ja joutuivat kiinni. Siellä ja täällä oli suuria savimaljakoita sadevettä varten, joihin jokaiseen oli merkitty päivänmäärä, jolloin savenvalaja oli hellittänyt sen kädestään. Kirkkoja oli huomattavan paljon ja pohjoisessa siinsi Cubitaksen vuoriharjanne, johon O'Reilly tiesi kapinallisten leiriytyneen. Hänen päämaalinsa näytti olevan aivan käden ulottuvilla ja hän oli monta kertaa ankarassa kiusauksessa heittää kaiken varovaisuuden sikseen ja yrittää uhkarohkeasti päästä perille, kunnes hän vihdoin huomasi, että kaupunkia vartioitiin tarkasti. Puerto Principeen ei päässyt eikä sieltä saanut poistua ilman lupalippua. Kaupungin ulkopuolella ei ollut mitään rakennuksia ja kadut loppuivat piikkilankaesteisiin. Ja jokaisen kaupunkiin vievän tien varrella oli pieni espanjalaisten sotilasten miehittämä linnake. Kaduilla liikkui paljon sotaväkeä, vartijoita ja ratsumiehiä, ja kaupunki oli julistettu piiritystilaan. Nyt alkoi O'Reillykin tuntea tuon rautaisen käden voiman, joka puristi saarta niin säälimättömästi. Valmisteluista päättäen ei Espanja aikonut hevillä luopua uuden maailman viimeisestä alueestaan.

Kuljeskellessaan kaupungilla Johnnie piti silmänsä auki, ja hänen täytyi kysyä itseltään, miten oli mahdollista, että nuo harjaantumattomat, huonosti varustetut ja vaillinaisesti järjestyneet kapinalliset voivat toivoakaan voittavansa vastustajan, jolla näytti olevan väkeä, aseita ja kaikkea yllin kyllin. Yritys näytti toivottomalta. Mikäli O'Reilly tiesi, ei kapinallisten hallussa ollut vielä yhtään satamaa, kaupunkia tahi linnoitusta; he piilottelivat metsissä tahi ratsastelivat aavikoilla pienissä joukoissa, olivat tänään täällä ja huomenna tuolla ja heidän auttamisensa tahi suojelemisensa oli valtiorikos. He saattoivat ilmestyä viidakosta silloin kuin heitä vähimmän odotettiin ja katosivat taas äkkiä kun kaste maasta. Heidän sodankäynnissään ei näyttänyt olevan mitään johdonmukaisuutta ja heidän suurimpia voittojaankin saattoi seurata yleinen peräytyminen. Miten saattoivat he sitten uskoa voittavansa?

Espanjan voimasuhteet olivat heihin nähden niin moninverroin mahtavammat, että heidän voittonsa tuntui mahdottomalta, mutta espanjalaisen sotaväen runsaudesta ja valppaudesta päättäen mahtoi vihollinen olla kuitenkin aivan hirmuinen. O'Reillyllä ei ollut itse sodan kanssa mitään tekemistä, mutta hänestä tuntui tämä ihmishenkien ja varojen haaskaus niin tuiki mielettömältä, kun sovinto olisi ollut milloin hyvänsä mahdollinen. Itsepäinen ja järjetön vanhoissa periaatteissa pysyminen oli kaiken syy. Emämaan olisi tarvinnut tehdä vain muutamia aivan pieniä ja vähäpätöisiä myönnytyksiä ja miehet, jotka nyt vainosivat ja tappoivat toisiaan, olisivat syleillen tehneet veljeyden liiton.

Näissä mietteissä O'Reilly palasi hotelliinsa. Istuessaan kahvilassa mehulasistaan maistellen kuuli hän jonkun sanovan muutamia sanoja hyvin murteellisella espanjan kielellä, ja katsahtaessaan ovelle hän huomasi, että huoneeseen oli tullut toinenkin amerikkalainen. Vieras oli pitkä ja kalpea nuori mies ja hänen syvälle vajonneet silmänsä kiiluivat oudosti. Hän pyysi vettä ja jäätä, mutta hänen espanjan kielestään ei saanut kukaan selvää.

"Hei, George!" huusi hän, "tuokaa minulle keltaista mehuvettä." Sanat lausuttiin painokkaasti. "Ja oikein iso lasi."

Edeskäypä silmäili häntä kärsivällisesti eikä näyttänyt ymmärtäneen hituistakaan hänen puheestaan.

"Mehuvettä -- vettä ja jäätä. _Jäätä_. JÄÄTÄ!" toisti mies yhä kovemmin, ja kun ei vieläkään mitään tulosta näkynyt, ärjäisi hän: "Ettekö tiedä mitä 'jää' on?" Hän kietoi pitkät ja ohuet käsivartensa ympärilleen ja värisi. "Kylmä, palelee!"

Nyt asia selveni ja hymyillen ja anteeksipyyntöjä mutisten edeskäypä kiiruhti hakemaan noita haluttuja tavaroita.

O'Reilly astui esiin ja esitti itsensä. "Nuevitaksen hotellin isäntä sanoi, että tapaisin teidät täällä. Te olette --"

"Branch, Leslie Branch. Vai sanoi Carbajal niin, että tapaisitte minut täällä? Se rasvainen valehtelija. Hän luuli voivansa keitoksillaan tappaa minut, minkä hän melkein tekikin." Herra Branchin koko luisevaa olemusta puistatti ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä inho. "Mitä piditte hänen voistaan? Se oli kunnioitettavan vanhaa, mutta minä en välitä antiikkisista tavaroista. Muutoin on Carbajal tiedusteluosaston miehiä, ja liukas ja sukkela vakooja hän onkin."

"Sitä minäkin epäilin."

Herra Branchin juoma tuotiin samassa. Edeskäypä asetti hymyillen hänen eteensä pienen lasin ja mustan pullon. Branch tuijotti siihen hetkisen ja loi sitten mieheen kiukusta kipenöivän silmäyksen.

"Mitä tuo on?" kysyi hän.

O'Reilly luki pullon kyljessä olevan lapun. "Karvasvettä", sanoi hän.

"_Karvasvettä_! Ja minä kun pyysin mehuvettä." Branchin ääni aivan vapisi. "Olen kuumeeseen kuolemaisillani ja tämä norsunluinen pässinpää tuo minulle vielä myrkkyä. Tuhat tulimmaista!" Sadatteluja, jotka höystivät tämän muuten viattoman purkauksen, on mahdoton kuvata. "Raatelen hänen kurkkunsa niin heikko kuin olenkin", ja hän kiristeli uhkaavasti hampaitaan ja kohotti pihtejä muistuttavat kätensä.

Edeskäypä oli hämmästynyt, mutta ei peloissaan. Hän risti käsivartensa samalla tavoin kuin vieraskin oli äsken tehnyt ja värisi; sitten hän osoitti karvasvesipulloa ja nyökkäsi rohkaisevasti.

Miehelle olisi varmasti tapahtunut jotakin ikävää, ellei O'Reilly olisi rientänyt selittämään, että vieras tahtoi: "_Un vaso de agua con hielo_." Palvelijan hämmästys oli vilpitön eikä hänen anteeksipyynnöistään tahtonut tulla loppuakaan.

"Te siis taidatte kielen", ihmetteli herra Branch. "Minä en opi sitä milloinkaan enkä välitäkään. En voi sietää mitään espanjalaista. Onhan tämä maakin jo koko helvetti, kun voikin on niin vanhaa, että sillä voi myrkyttää ihmisen kuoliaaksi."

O'Reilly nauroi. "Olette varmaankin tullut toimeen jonkun matkaoppaan sanaston avulla. Carbajal sanoi ohimennen, että kirjoittelette lehtiin."

Herra Branch nyökkäsi välinpitämättömästi. "Tulin tänne kapinaliikettä seuraamaan ja kirjoittamaan siitä lehteeni, mutta espanjalaiset eivät salli minun lähteä minnekään. He pelkäävät, että kirjoitukseni voisivat vahingoittaa heitä. Kyllästyn jo tähän pilaan."

"Lähdettekö kotiin?"

"En uskalla." Puhuja taputti sisäänpainunutta rintaansa. "Keuhkot päin hiiteen. Tulin tänne kuolemaan ja toivon sen tapahtuvan pian. Mitä teillä on Kubassa tekemistä?"

"Oleskelen täällä myös terveyteni tähden." Toinen todellinen sairas vain tuijotti. "Minua vaivaa kolotus."

"Aiotteko hikoilla sen ruumiistanne? Niin, hikoileminen on minunkin ainoa --" ankara yskänkohtaus puistatti Branchin hoikkaa olemusta -- "ainoa työni -- hikoileminen ja yskiminen. Tuhat tulimmaista! Tästä yskästä ei voi erehtyä, vai mitä?" Hiukan hengähdettyään hän jatkoi: "Kas niin! Kasvonne miellyttävät minua, ja minä aion luottaa teihin, kävi miten kävi. Tuo puhe sanomalehtiin työskentelystäni on vain paljasta pötyä. En jaksaisi kirjoittaa niin paljon, että eläisin sillä. Tulin tänne parantamaan keuhkojani ja -- tarvitsen apuanne."

O'Reilly hämmästyi. "Miten voisin auttaa teitä?" kysyi hän.

"Ottamalla minut mukaanne."

"Mukaani? Ja minne sitten?"