Part 6

Kirje seurasi kirjettä ja oli aivan varmaa, että O'Reillyn kynä oli nyt noitakeinoin teroitettu. Hän luki itsekin suurella nautinnolla kirjeitään. Hän pyysi Rosaa valmistautumaan hänen paluunsa ja sitä välittömästi seuraavan avioliiton varalle; tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveilut omasta kodista, jonka he laittaisivat New Yorkiin, nielivät sivuja lukemattomat määrät. Hän kuvaili haltioituneesti huonekalustoa, jonka hän oli päättänyt ostaa, ja tuhlasi sanoja tuhansittain kertoessaan näkemästään kiinalaisesta pöytäkalustosta. Huoneistojakin hän oli jo ollut katsomassa, ja ensimmäisen sellaisen retken selostus täytti kolme kokonaista arkkia. On todellakin merkillistä, millä runollisella hartaudella ja välittömällä lämmöllä rakastunut sulhasmies osaa kuvata viiden huoneen huoneiston; pienellä palkallaan hän sisustaa sen satumaisella loistolla ja sittenkin jää niin paljon jäljelle, että voidaan elää huolettomasti ja ylellisestikin.

Mutta O'Reillyn kirjeet eivät sisältäneet ainoastaan käytännöllisten ja aineellisten seikkojen selvittelyjä, niissä oli myöskin paljon lemmen runollisuutta. Kuten kaikki lempivät kirjoitteli hänkin sivuittain hehkuvia lemmenvaloja ja iäisiä uskollisuuden, kunnioituksen ja rajattoman rakkauden lupauksia, lauseita, jotka hämmästyttivät häntä itseäänkin, kun hän luki ne. Mutta hän ei epäillytkään niiden vaikutusta Rosaan, ja oli varma, että Rosa olisi milloin hyvänsä valmis seuraamaan häntä ja jättämään synnyinmaansa. O'Reillyn rakkaus oli rajaton ja hänen luottamuksensa tyttöön ehdoton. Hän tunsi ja tiesi myöskin, että tyttökin rakasti häntä ja luotti häneen. Tämä olikin hänen mielestään varsin ihmeellistä -- harvinainen tapaus, jota hän ei voinut milloinkaan kyllin ihmetellä. Hän ei uneksinutkaan, että kaikki miehet ovat ihmetelleet samaa.

Ja niin kuluivat päivät nopeasti. Oli kyllä omituista, ettei hänen kirjeisiinsä vastattu. O'Reilly alkoi hermostua, hän kirosi vallankumousliikkeen, joka oli tehnyt postiyhteyden kovin epävarmaksi, ja vihdoin hän sähkötti, mutta mitään ei kuulunut. Hänen kärsimättömyytensä muuttui vähitellen peloksi ja kaikenlaiset arvelut ja luulot veivät hänen mielenrauhansa kokonaan.

Suuri oli siis hänen helpotuksensa, kun eräänä päivänä oli hänen pöydälleen pantu kulunut ja ryvettynyt kirje, jonka osoite oli kirjoitettu Rosan käsialalla. Amerikan postileima ja Key Westin postimerkki näyttivät sangen oudoilta, mutta -- olihan kuoressa Rosan käsiala. Rosan ensimmäinen kirje! O'Reilly ihmetteli, olikohan hänen ensimmäinen kirjeensä mahtanut liikuttaa Rosaa niin syvästi kuin tämän ensimmäinen kirje liikutti häntä. Hän suuteli kuorta kohtaan, jota Rosan huulet olivat koskettaneet kirjettä kiinniliimatessa, ja avasi sitten kirjeen innosta vavahtelevin sormin.

Kirje oli pitkä ja tiheään kirjoitettu, mutta luettuaan vähän matkaa muuttui hänen ilonsa viiltäväksi tuskaksi ja viimeiselle ohuelle sivulle ehdittyään oli hän aivan suunniltaan. Hän luuli näkevänsä unta. Hänen päätänsä huimasi ja vapautuakseen painajaisestaan hän katsoi ympärilleen kuin apua etsivä, mutta kirjoituskoneiden kylmä rätinä ja läheltä kuuluva ääni, joka saneli kahvitilausta Brasiliaan, todistivat hänen olevan auttamattomasti valveilla. Arkki, jota hän piteli kädessään, oli todella olemassa, ja oli kirjoitettu täyteen Rosan käsialalla. Hän oli varmaankin lukenut väärin. Hän alkoi lukea toistamiseen, mutta hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän voinut pidellä kirjettä kädessään, vaan hänen täytyi levittää se pöydälle.

Kirjeen kyhääminen oli varmaankin pannut Rosa-paran kovalle koetukselle, mutta ensimmäisten lauseiden vanhanaikainen muodollinen jäykkyys oli vain omiaan antamaan sitä suuremman painon hänen tuskalliselle ja epätoivoiselle avunhuudolleen, joka oli kirjeen lopussa.

"Rakkaani!

"Tartun kynään arkaillen ja epäröiden, sillä pelkään, että sinä pidät käytöstäni sopimattomana, kun kirjoitan sinulle näin vain ilman muuta. Mielestäni on sivistyneen nuoren naisen oltava aina mahdollisimman varovainen myöskin kirjevaihdossaan miehen kanssa, joka on kunnioittanut häntä kosinnallaan, mutta nyt ovat olosuhteet sellaiset, että nämä seurustelusäännöt saavat luvan väistyä.

"Jumalani! Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua lähdettyäsi Matanzasta ja mihin kurjuuteen minä ja Estevan olemmekaan joutuneet! Miten voi ilo niin äkkiä murheeksi muuttua, yltäkylläisyys puutteeksi ja turvallinen olo alituisten vaarojen uhkaamaksi? Tiedän tuskin mistä aloittaisin ja mitä sinulle kertoisin; käteni vapisee ja kyyneleet himmentävät näköni enkä myöskään tohdi uskoa tämän kirjeen milloinkaan joutuvan käsiisi, sillä minä ja Estevan olemme kodittomia karkulaisia, henkipattoja, ja asumme nyt vuoristossa Asension ja Evangelinan, isämme entisten orjain, luona. Köyhyytemme on sanoin kuvaamaton. Mutta he olivat ainoat ystävämme ja me rakastamme heitä, sillä he ottivat meidät hoiviinsa, kun jouduimme kodittomiksi.

"Näen sinun tuijottavan näihin sanoihin ja kuulen sinun sanovan: 'Rosa on varmaankin tullut hulluksi niinkuin hänen äitipuolensakin!' Ja totisesti luulen itsekin välistä samoin. Mutta niin ei ole kuitenkaan käynyt. Kaikki, mitä kerron, on totta. Oikein helpottaa, kun saa puhella sinulle kaikesta, vaikka et kirjettäni milloinkaan saisikaan. Asensio toimittaa kirjeen kapinallisten leiriin, joka on monen penikulman päässä täältä, ja ystävämme eversti Lopez on luvannut jollakin salaperäisellä tavalla toimittaa sen edelleen sinulle vihollistemme nenien editse. Niin, meillä on vihollisia! Meillä, jotka emme ole kenellekään pahaa tehneet! Odotahan kun kerron sinulle.

"Mutta jospa tämä kirje saapuukin perille -- luen rukouksen lähettäessäni sen matkalle -- niin mitä sitten? En tohdi ajatella sitä kovin paljon, sillä miehen sydän on erilainen kuin naisen. Mitä mahdatkaan ajatella, kun kuulet, että ihailemasi Rosa Varona ei olekaan enää sama Rosa kuin silloin? Kuulen sinun mutisevan: 'Tyttö unhottaa itsensä!' Mutta olosuhteet ovat kokonaan muuttuneet ja minun on myöskin täytynyt luopua kaikesta, mihin olin tottunut. Olen nyt turvaton kuin ahdistettu metsän eläin."

O'Reilly tunsi suurta tuskaa ajatellessaan, että Rosa oli voinut hetkisenkään epäillä häntä. Mutta oikeastaan ei Rosa epäillyt; lausutut arvelut olivat vain satunnaisia ja kokonaan ohimenevää laatua. Kirjeen sävystäkin hän jo huomasi, että hän uskoi sisimmässään järkkymättömästi O'Reillyn rakkauteen.

Hän kertoi tarkkaan donna Isabelin kuoleman ja kaikki sitä seuranneet tapahtumat, ja O'Reilly luki kuin lumouksen vallassa. Kaikki tuntui aivan mahdottomalta.

"Siten jouduimme Asension ja hänen vaimonsa luo", jatkui kirje. "Kuvittelehan! Majamme on kaukana Yumurin tiheikössä ja mahdollisimman vähäpätöinen, ettei kukaan sitä keksisi. Piilottelemme kuin arat villieläimet, vaikka luonto ei ole meille suonut yhtä suurta taitoa vaaroja välttääksemme. Emme ole enää mitään huomattuja henkilöitä; turvallisuutemme on vain sen varassa, miten näkymättömät voimme olla. En rakasta erämaata, se täyttää mieleni pelolla, öisin kuulen katto-olkien risahtelevan yläpuolellani ja aamuisin lasken jalkani paljaalle maalle. Elämme hedelmillä ja Evangelinan tarhan kasviksilla, ja kun Asensio on kotosalla, saamme välistä vaihteeksi jonkun linnun tahi muun eläimen. Estevan näyttää viihtyvän hyvin, mutta minä en voi tottua uuteen ympäristööni. Välistä minun täytyy aivan purra kieleeni pidättääkseni valitukseni, etten pahoittaisi hänen mieltään.

"Koko maassa on kauhea sekasorto. Työtä ei tehdä missään, vain epäluulot, viha ja väkivalta rehoittavat. Oi, minkä hävityksen tämä sota on saanut aikaan! Estevanista on jo tullut partiolainen eli _guerillero_. Hän on varastanut jostakin lehmän, niin että meillä on maitoa kahviimme, mutta kahvia on vain hiukkanen jäljellä ja enemmästä ei ole juuri toivoakaan. Rosvoilevia espanjalais-joukkueita retkeilee kaikkialla ja niistä on liikkeellä pöyristyttäviä juttuja. Miten tämä kaikki päättynee? Kuinka kauan kuluu, ennenkuin meidät löydetään ja viimeinen tuho tulee?

"Heti tänne saavuttuamme lähti Estevan eversti Lopezin leiriin sopimaan meidän liittymisestämme tämän armeijaan, mutta hän palasi masentunein mielin. Se näyttää olleen mahdotonta juuri minun tähteni. Kapinallisilla on vielä huonommat olot kuin meillä ja eversti Lopez oli sanonut suoraan, ettei hän tahdo leiriinsä naisia, joista on vain vastusta ja huolta. Estevan on siis toistaiseksi luopunut taisteluhaaveistaan ja tekee nyt kaikkensa suojellakseen minua. Minulla ei ole muuta turvaa kuin hänen kätensä voima. Kaupungit ovat espanjalaisten hallussa ja maaseudulla vilisee roistoja ja pahantekijöitä, niin että on hyvin vaikea pysyä piilossa pitempää aikaa. Tunnen olevani taakka toisille. Estevan suunnittelee omaa partiojoukkoa ja minä olen aivan tyrmistynyt pelosta. Kaikki hänen vihansa on nyt kohdistunut Cuetoon, petolliseen palvelijaamme, jonka konnamaisuus lopultakin saattoi meidät tähän kurjuuteen. Estevan on niin nuori ja huimapäinen. Jospa vain olisit täällä häntä ohjaamassa.

"Jospa vain olisit täällä -- oi, kallehin Juanini! Jospa vain olisit täällä -- niin ottaisit minut syliisi ja karkoittaisit tämän alituisen kauhun sydämestäni. Olisitpa täällä kertomassa minulle, että rakastat minua vieläkin kaikista onnettomuuksista huolimatta. Katso! Kyyneleeni tipahtelevat kirjoittaessani. Silmäni ovat himmeät, käteni vapisee ja voin vain kirjoittaa kun muistelen, että lupasit palata luokseni. _Tulethan?_ En osaisi näin kirjoittaa, ellen olisi varma, ettet milloinkaan lue näitä rivejä, öisin rukoillessani -- mutta en tahdo kertoa sinulle rukouksistani; saat kirjeen, jos niin on sallittu. Kun epäilykset ahdistavat minua, toistelen mielessäni yhä uudestaan, että sinä tulet varmasti minua noutamaan.

"Välistä leikin Evangelinan kanssa -- ainoata leikkiämme. Kokoilemme villejä kukkia. Sitten minä puen ylleni parhaimman leninkini, jonka onnistuin sieppaamaan mukaani, ja koristelen kukkasilla itseni. Hymyilen ja nauran sitten hetkisen ja Evangelina selittää, että olen kyllin kaunis sinua miellyttääkseni. Mutta kukat kuihtuvat ja näissä oloissa lakastuu kauneuskin. Miten sitten käy? kysyn itseltäni.

"Kun palaat Kubaan -- katso, uskoni on vahva jälleen -- niin vältä menemästä Matanzaan meidän kummankin tähden. Don Mario tahtoi mennä kanssani naimisiin pelastaakseen minut tästä pakolaisuudesta, mutta minä kieltäydyin. Kerroin olevani sinun kihlattusi ja hän raivostui. Hän on vaikutusvaltainen henkilö, hän nujertaisi sinut ja San Severinossa on aina yhdelle tilaa. Pancho Cuetokin, joka elää nyt loisteliaasti rikostensa hedelmillä, pitäisi sinua turvallisuudelleen vaarallisena. Näetkös? miten viekkaaksi rakkaus on tehnyt minut?

"Tulisin luoksesi, jos voisin. Mutta kun olen jo henkipatto, niin en voi päästä täältä. Jos siis vielä haluat minut omaksesi, niin sinun on tultava minua noutamaan. Tahdothan? Luotan siihen yhtä lujasti kuin ristiinnaulittuun. Epäilysten valtaan antautuminen olisi sama kuin tuhoutuminen. Jos meidän täytyisi muuttaa toiseen piilopaikkaan, mikä on sangen todennäköistä, niin saat tietää olinpaikkamme eversti Lopezilta.

"Oi, jos olisit pyytänyt minua tulemaan mukaasi tuona päivänä! Olisin ollut heti valmis, sillä sydämeni sykki jo silloin yhtä kiivaasti kuin nytkin vain sinulle.

"Kynttilä loppuu pian ja kohta alkaa aamukin sarastaa, ja silloin on tämän kirjeen lähdettävä pitkälle ja vaaralliselle matkalleen. Hiivin nyt vuoteelleni rukoilemaan ja uneksimaan. Majassa on kylmä näin ennen auringon nousua ja katto-oljet risahtelevat yläpuolellani. Olen sangen masentunut, alakuloinen ja orpo, O'Reilly, mutta vielä ovat poskeni pyöreät ja heleät, huuleni voisivat oppia hymyilemään jälleen, eikä sinun tarvitsisi hävetä minua.

"Asensio nousee. Hän menee hevostaan hakemaan ja minun on lopetettava. Suokoon Jumala, että tämä joutuisi käsiisi jolloinkin ja jotenkuten. Toivon, etteivät nämä monet tahrat anna sinulle aivan väärää käsitystä kirjoitustaidostani. Käsialani on hyvin sievä ja säännöllinen, mutta nyt on muste niin kehnoa ja sitä on niin vähänkin. Täällä Asension majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti paitsi kyyneleitä. Mutta miehethän eivät pidä kyyneleistä ja sentähden koetan hymyillä nyt kun piirrän nimeni:

"Sinun rakastava ja uskollinen Rosasi.

"Oi, Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!"

VI.

ETSINTÄ ALKAA.

Kun O'Reilly oli lukenut kirjeen toistamiseen, oli tuhraantuneelle arkille ilmestynyt yhä uusia tahroja. "Käsialani on hyvin sievä --" "Täällä Asension majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti --" "Majassa on kylmä --" ... Pieni Rosa-parka! Hän oli aina pitänyt tätä ylpeänä rohkeana ja vilkkaana tyttönä, mutta Rosa, joka oli tämän kirjeen kirjoittanut, oli aivan toinen henkilö. Tytön avunhuuto pani hänen koko sydämensä väräjämään ja hänen irlantilaisen luonteensa kaikki ritarilliset vaistot heräsivät. Tyttö epäili häntä ja pelkäsi, ettei hän täyttäisikään lupausta. No, ne epäluulot hän pian poistaisi. "Oi, Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!" O'Reilly hypähti tuolistaan ja pyyhkäisi kyyneleet silmistään.

Herra Slack katsahti hämmästyneesti mieheen, joka oli syöksynyt hänen eteensä. Hän oli tosin tottunut O'Reillyn aina täydellä höyryllä käypään olemukseen eikä suinkaan hyväksynyt sitä, mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt häntä näin kiihdyksissä -- mieshän aivan hypähteli; ääni oli terävä; kädet vapisivat ja silmät olivat siniset, kirkkaat ja kylmät.

"Palkkani ja paikalla", alkoi Johnnie.

Herra Slack vihasi kaikkea kiihtymystä ja inhosi kiirettä; hän ihaili vain käytöstä, jolla oli kauttaaltaan kylmän ja kiihkottoman liikeneuvottelun luonne.

"Hyvä O'Reilly", sanoi hän. "Neuvon teitä --."

"En tarvitse neuvoja, vaan rahaa", tiuskaisi toinen. "Jätän toimeni."

"Todellakin? Milloin sitten aiotte lähteä?"

"Heti, ja ellette liiku nyt kuin rasvattu salama, niin koskee eroni teitä pian henkilökohtaisesti."

"Herra Carter ei olisi milloinkaan --"

"Hiiteen herra Carter! Kirjoittakaa heti maksuosoitus. Ettekö aio --" O'Reilly puristi huulensa yhteen ja tuhauttaen nenäänsä omituisesti hän tarttui raskaalla kädellä sihteerin olkapäähän. "Koetapas nyt joutua, vanha hyytelökala!"

O'Reillyn katse oli omituisen hurja ja kerrankin herra Slack näki parhaaksi noudattaa erään alaisensa määräystä. Hän koetti joutua.

Johnnien muut valmistukset suoritettiin yhtä kiivaalla tarmolla, ja kahden tunnin kuluttua olivat matkavarustukset valmiit. Mutta hän ajatteli koko ajan kylmästi ja selvästi kaikesta kiireestä huolimatta. Rosan varoitus, että hänen täytyi kaikin mokomin välttää joutumasta Matanzaan, oli epäilemättä paikallaan ja hänen omat kokemuksensa, miten Havannan viranomaiset amerikkalaista kohtelevat, olivat vielä tuoreessa muistissa. Espanjalaiset epäilivät kaikkia amerikkalaisia, etenkin maahan pyrkiviä, ja tämän tietäen hän päätti välttää kaikkia suurempia kaupunkeja ja livahtaa sisämaahan ikäänkuin jostakin takaovesta viranomaisten huomaamatta. Hän tunsi saaren tarkoin. Itäosa oli kapinallisten hallussa ja sinne kerran päästyään hän kyllä keksisi jonkun keinon pettää paikalliset virkamiehet ja yhtyä eversti Lopezin joukkoihin.

O'Reilly mietti näitä seikkoja hetkisen ja kiiruhti sitten Kuban avustamisyhdistyksen toimistoon.

Siihen aikaan kiinnitti Yhdysvaltojen sanomalehdistö suurta huomiota Kuban kapinaliikkeeseen. Espanjalaisten julmuuksien selostukset, joihin vähitellen totuttiin, herättivät ensin kaikissa piireissä suuttumusta ja inhoa ja ne olivat harvat lukijat, jotka eivät tienneet aina jotakin Kuban isänmaanystävien yhdistyksen päämajan toiminnasta. Toimisto oli sijoitettu New Streetin varrelle numeroon 56 ja sanomalehdet väittivät, että kaikki kapinaliikkeeseen tarvitut rahat oli tuo toimisto hankkinut. Sen sanottiin myös huolehtineen aseiden ja ampuma varojen kuljetuksesta kapinallisille.

Toimiston huoneisto ei tehnyt lainkaan sotaista vaikutusta; seinillä ei ollut sotakarttoja, eikä asevarastoja eikä sotilashenkilöltä ollut missään huomattavissa -- sotaisesta vehkeilystä ei sanalla sanoen näkynyt jälkeäkään. Huoneiden sisustus oli melkein vaatimaton ja pettymystä tuottavan jokapäiväinen. Eräs kohtelias nuori mies tuli kysymään, mitä asiaa O'Reillyllä oli.

Johnnie sanoi niin paljon kuin hän piti tarpeellisena ja pyysi sitten saada tavata jotakin toimiston johtohenkilöä. Hänen irlantilainen hymynsä oli ehkä niin miellyttävä tahi hänen taivutuskykynsä niin vastustamaton, että hänet ennen pitkää kutsuttiin herra Enriquezin, erään keski-ikäisen ja arvokkaan näköisen kubalaisen puheille.

"Sanoitte teillä olevan minulle tärkeää asiaa?" kysyi tämä hienostuneella äänenpainolla.

O'Reilly selitti asiansa mutkittelematta, ja kun hän oli lopettanut, kysyi herra Enriquez:

"Miten siis toivotte minun auttavan teitä?"

"Tarvitsen neuvojanne enemmän kuin apuanne. Voittehan sanoa minulle, missä eversti Lopez tätä nykyä majailee."

Enriquez silmäili puhujaa terävästi. "Tuo tieto mahtaisi todellakin olla hyvin arvokas", sanoi hän. "Mutta, kuten ymmärrätte, emme tiedä täällä juuri mitään Kuban tapahtumista -- ainakin paljon vähemmän kuin espanjalaiset itse. Pelkään, etten voi auttaa teitä."

"Epäilette minua vakoojaksi, eikö niin?" lausui Johnnie hymyillen valoisinta hymyään.

"Ette ole sen näköinen, mutta me emme voi milloinkaan heti tietää, kehen voi luottaa. Kuka on tuo nuori nainen, josta olette niin huolissanne?"

"Hänen nimensä on Varona; neiti Rosa Varona."

"Niinkö?" Enriquez kohautti kulmiaan. "Ei suinkaan tuon kuuluisan Varonan aarteen perijätär?"

"Juuri sama, jos vain aarre on olemassa." Sitten oli hetkisen hiljaista, jonka kuluessa kubalainen naputteli miettiväisesti pöytänsä reunaan. "Hänen veljensä Estevan kertoi minulle, että hän työskenteli asianne hyväksi. Pyysin häntä olemaan varuillaan, mutta --" O'Reillyn ääni sortui. "Kas tässä. Lukekaa. Tahdon, että luotatte minuun." Ja hän pani Rosan kirjeen kunnioittavasti tämän maanmiehen eteen. "Tapani ei ole näytellä kirjeitäni vieraille, mutta minä luulen tämän saavan teidät uskomaan, etten ole vakooja."

Hän odotti vaitiollen, kunnes kirje oli luettu, eikä hän pettynytkään tuloksesta. Herra Enriquezin tummissa silmissä kuvastui lämmin osanotto, kun hän katsahti nuoreen mieheen sanoen:

"Kirje on hyvin liikuttava ja minä kiitän teitä, että sallitte minun lukea sen. En epäile teitä enää. Poloinen Kuba! Poikiesi täytyy olla urhoolliset ja tyttäriesi kärsivälliset."

"No niin! Nyt siis ymmärrätte, miksi minulla on niin kiire ja miksi en tohdi viivytysten pelosta mennä Matanzaan tai Havannaan. Tahdon nousta maihin kauempana idässä ja toivon, että autatte minua pääsemään eversti Lopezin luo."

Herra Enriquez rypisti miettivästi kulmiaan. "Mitä äsken teille sanoin, on aivan totta", sanoi hän vihdoin.

"Emme tiedä joukkojemme olinpaikkoja ja epäilemme myös kaikkia muukalaisia, mihin meillä on kyllä pätevät syyt. Mutta -- nytpä tiedän." Hän poistui anteeksi pyytäen. Kun hän palasi, huudahti hän: "En muistanut sanoakaan teille, että meitä pidetään aina silmällä, joten julkinen avunantomme varmasti turmelisi tehtävänne onnistumisen. Mutta olen juuri keskustellut puhelimessa erään ystäväni kanssa, johon voin luottaa, ja kerroin hänelle tarinanne. Hänellä on sukulaisia Kubassa ja hän lupasi auttaa teitä, jos hän suinkin voi. Hänen nimensä on Alvarado." Hän kirjoitti osoitteen käyntikortille, jonka hän antoi O'Reillylle. "Menkää hänen luokseen, kertokaa hänelle sama kuin minullekin ja toimikaa hänen neuvojensa mukaan. Älkää myöskään käykö enää täällä, ellei se ole aivan välttämätöntä; noustuanne maihin Kubassa saisitte ehkä katua sitä." Herra Enriquez ojensi hänelle kätensä, mutta kun O'Reilly kiitti häntä, pudisti hän päätään. "Älkää minua kiittäkö. Toivotan teille onnea ja menestystä, mutta -- pelkään teidän ryhtyneen kovin vaaralliseen yritykseen."

Tohtori Alvarado, joka oli joka suhteessa tyypillinen kubalainen, odotti häntä ja kuunteli kärsivällisesti vieraansa hiukan hätiköityä asian esitystä.

"Teette oikein kun vältätte kaupunkeja, joissa teidät tunnetaan", myönsi hän. "Näin ollen olisi Matanzassa näyttäytyminen sulaa hulluutta; teidät karkoitettaisiin heti -- nuo ystäväinne viholliset pitäisivät siitä kyllä huolen. Siinäpä juuri pulma onkin, miten päästä kapinallisten luo --"

"Jos antaisitte minulle kirjeen, että olen ystävä --"

Tohtori hylkäsi ehdotuksen heti. "Ettehän suinkaan luule, että tämä käy kuin leikitellen vain? Ensinnäkin teidät tutkitaan ja ehkä tarkastetaankin, nousittepa maihin missä hyvänsä. Jos teiltä löydettäisiin tuommoinen kirje, niin teillä ei olisi enää mitään onnistumisen mahdollisuuksia ja henkilöt, joille kirje olisi osoitettu, joutuisivat kärsimään. Minulla ei ole mitään oikeutta saattaa vaaraan ystäviä, joita rakastan. Nyt uhkaa vaara kaikkia kunnon kubalaisia, herra O'Reilly. Enriquez kertoi minulle tuosta tyttö-poloisesta. Hänellä on tunnettu nimi ja minä tahdon auttaa teitä." Hän otti silmälasit nenältään ja kuivasi ne huolellisesti. "Meitä Alvaradoja on vielä kolme elossa. Veljeni Tomas ja Ignacio asuvat Kubassa ja me työskentelemme jokainen suunnallamme maamme itsenäisyyden puolesta. Minä elän täällä täysin turvassa, mutta he ovat vaarojen ympäröimät. Olkaa siis äärimmäisen varovainen pyrkiessänne heidän yhteyteensä, sillä minä uskon heidän henkensä teidän käteenne ja minä -- rakastan heitä suuresti."

"Teen kuten sanotte."

"Hyvä on sitten! Veljeni Tomas asuu Nuevitaksessa, johon täältä lähtee eräs höyrylaiva kolmen, neljän päivän kuluttua. Voin järjestää teille paikan laivassa ja perille päästyänne te menette sopivan tilaisuuden sattuessa veljeni puheille, joka on hammaslääkäri, ja sanotte näin: 'Terveisiä Felipeltä. Hän kertoi minulle kerran, että löitte häntä piiskalla estääksenne häntä lähtemästä kymmenvuotiseen sotaan!' Muuta ei tarvita; hän kysyy teiltä heti, kuka olette ja mitä tahdotte."

"Ymmärrän. Lause on jonkinlainen tunnussana."

"Ei, ei suinkaan. Minun ei ole vielä kertaakaan tarvinnut sitä käyttää", ja tohtori Alvarado hymyili hilpeästi nähdessään O'Reillyn kasvoilla kuvastuvan hämmästyksen. "Teidän ei tarvitse sanoa enempää. Ei kukaan, paitsi Tomas ja minä, tiedä, että hän löi minua kerran, mutta se on kuitenkin totta. Olin nuori ja tahdoin lähteä sotaan, mutta hän jäähdytti intoni bamburuo'olla. Sovimme myöhemmin, ettei asiasta mainittaisi kenellekään halaistua sanaa. Kuullessaan lauseen hän tietää, että luotan teihin, ja hän auttaa teitä pääsemään kapinallisten luo, jos se vain käy päinsä. Mutta sanokaahan minulle, mitä aiotte sitten tehdä, kun olette löytänyt neiti Varonan?"

"Lähdemme heti tiehemme."

"Miten? Luuletteko voivanne noin vain ilman muuta mennä johonkin satamaan ja astua laivaan? Joudutte heti maahan tultuanne tarkan valvonnan alaiseksi ja sisämaahan häivyttyänne olette merkitty mies."

"Mitäpä siitä; menen jo siellä tytön kanssa naimisiin. Olenhan Amerikan kansalainen --"

"Älkää luottako liian paljon siihen seikkaan", varoitti tohtori. "Espanjalaiset vankilat ovat vahvat ja maanne ei ole milloinkaan vaatinut kansalaistensa loukkaamattomuutta yhtä jyrkästi kuin muut maat."

"Ehkä. Mutta ensin minun täytyy löytää neiti Varona ja saattaa hänet turvaan. En välitä paljoakaan, mitä sitten tapahtuu."

Alvarado nyökäytti hymyillen päätään. "Jumalani! Miten tämä maailma olisikaan ikävä, ellei tunteita olisi! Elämä suosii rakastavaista sydäntä. Ihailen rohkeuttanne ja toivon sydämestäni, että saan pian jälleen nähdä teidät ja -- vaimonne."

O'Reilly punastui ja yritti sanoa jotakin, mutta tuo kunnon kubalainen taputti häntä ystävällisesti olkapäälle. "Tulkaa palattuanne luokseni ja tuokaa minulle terveisiä Tomas-veljeltäni. Hyvästi nyt ja onnea matkalle, toveri."

"Hyvästi, _señor_. Olen teille syvästi kiitollinen."

O'Reilly sai vaikeudetta paikan englantilaisessa höyrylaivassa _Dunham Castle_'ssa, joka oli matkalla suoraan Nuevitakseen, ja eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin näki hän sumun keskeltä Kuban rannikon, jota kohden laiva pyrki kaikin voimin keikkuen ilkeästi valtameren aallokossa.