Part 5

"Järkyttävä ja omituinen tapaus", sanoi hän. "Mikään ei olisi voinut minua enemmän hämmästyttää."

"Aivan niin! Ja kaikki vain tuon onnettoman unissakävelyn tähden. Vapisen vieläkin kauhusta."

"Nukkuiko hän? Oletteko varma siitä?"

"Olenhan jo kertonut teille tapauksen." Estevanin kärsivällisyys alkoi loppua.

"Mutta sanotaan, että unissakävelijät aina varjeltuvat onnettomuuksiin joutumasta. Jokin kuudes aisti johtaa heitä -- varoittaa heitä vaaroista ja syvänteisiin ja kuiluihin putoamasta. Minä -- minä en voi ymmärtää --"

"Kaivo on vaarallinen kenelle hyvänsä. Ensin en huomannutkaan, miten lähellä hän oli aukkoa, ja kun huusin hänelle, näytti hän vain kiiruhtavan kulkuaan." Nuorukainen värisi, sillä tapaus oli vielä aivan elävästi hänen mielessään.

"Sanokaas, miten satuitte olemaan täällä siihen aikaan?"

Estevan huomasi Cueton ilkeän kasvojenilmeen ja hätkähti. "Se -- se on minun asiani. Ettehän suinkaan luule --"

"Olkaa huoleti! Voitte luottaa minuun." Päällysmies nyökytteli hymyillen päätään.

"Minulla sattui olemaan tänne hiukan asiaa", selitti nuorukainen jäykästi.

"Aivan niin! Ja tuo asioiminen kannatti kyllä!" Cueto nauroi. "Eihän minun tarvitse sanoa teille, ettei donna Isabelin kuolema sureta ketään. Onhan aivan selvää --"

"Vaiti!" Estevan vuoroittain kalpeni ja punehtui. "Hävyttömyytenne menee jo liian pitkälle."

"No, no, olkaamme järkevät, poikaseni. Ymmärrän sinut täydellisesti. Mutta poliisiupseeri saapuu millä hetkellä hyvänsä ja tahtoo varmasti tietää, miten satuit olemaan läsnä, kun äitipuolesi putosi tuohon satimeen. Niin että olepas varuillasi! Mitä hyödytti hälyyttää väki nyt liikkeelle? Olisithan voinut odottaa huomiseen. Mutta keskiyöllä ja aivan yksin! Hänestä tämä tuntuu varmaankin sangen kummalliselta. Entä jos hän saa kuulla, että olit eilen viimeksi riidellyt raha-asioista donna Isabelin kanssa?"

Nuori Varona tyyntyi pian. Hän tarkasteli nyt kiusanhenkeään kulmat rypyssä, ja kun Cueto oli lopettanut, virkkoi hän rauhallisesti: "Donna Isabel ja minä riitelimme usein rahoista, niin ettei siinä ole mitään omituista. Tahtoisitte saada minut myöntämään hautoneeni joitakin mustia suunnitelmia voidaksemme tulla siten paremmiksi ystäviksi, eikö niin? Mutta nyt sattuikin niin onnellisesti, etten ollutkaan yksin, eräs toinen henkilö näki myöskin tuon nais-raukan kuoleman ja voi todistaa jokaisen sanani. Ei Panchoseni, lennätte välistä liian korkealle. Ja" -- Estevan oli äkkipikainen ja oli jo vuosikausia tuntenut voittamatonta inhoa tilanhoitajaa kohtaan -- "painakaa visusti mieleenne, että olen nyt isäntä täällä ja teidän päällikkönne. Teette viisaammin, kun huolehditte omista asioistanne ettekä minun. Ymmärrättekö? Olen jo kauan epäillyt, että puuhianne olisi pidettävä tarkoin silmällä, ja minä aionkin toimittaa täällä hetimiten perinpohjaisen tarkastuksen. Tiedätte kyllä, että osaan käytellä numeroita." Ja kääntäen päällysmiehelle selkänsä nuorukainen poistui ylpein askelin.

Oikeastaan ei Cueto epäillytkään pojan viattomuutta, vaikka donna Isabelin kuoleman yhteydessä olleet asianhaarat olivat kyllä sellaiset, että kuka hyvänsä saattoi ajatella samoin, mutta pojan uhkausten johdosta hän katsoi olevan viisainta koettaa jotenkin turvata selkänsä kaiken varalta. Siinä mielessä hän palasi aamuhämärissä vanhaan puutarhaan toivoen paikkaa tutkimalla keksivänsä jonkun keinon, ja hänen toiveensa toteutuivatkin odottamattoman hyvin.

Istuessaan eräällä vanhalla kivipenkillä muistutellen mieleensä onnettomuustapausta Estevanin kertomuksen mukaan, näki hän maassa kirjekuoren. Se oli sinetöity, mutta ilman osoitetta. Cueto avasi sen vitkalleen ja alkoi lukea, mutta hätkähti samassa kovasti ja katsahti hätäisesti ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Hän luki kirjeen loppuun saakka pirullisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen. Estevania hänen ei tarvinnut enää pelätä. Tuo nuori huimapää päinvastoin melkein säälitti häntä, sillä kädessään olevalla kirjeellä hän ei voisi ainoastaan raivata poikaa iäksi tieltään, vaan saisi ilman muuta Varonan koko omaisuudenkin omakseen. Sallimus oli hänelle todellakin suosiollinen. Vuosien kärsivällinen vehkeily oli nyt palkittu.

Eräänä iltana noin viikkoa myöhemmin tuli don Mario de Castaño huohottaen kartanoon ja vaati saada heti tavata Rosaa, joka ilmestyi, ennenkuin vieras oli ehtinyt kuivata ponnistuksen aiheuttaman hien kasvoiltaan. Don Mario sanoi kursailematta, mikä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan.

"Rosa kultaseni, teidät ja Estevan on saatu ilmi! Olin aamiaisella kaupunginpäällikön luona ja kuulin kaikki. Ystävyytemme tähden hän lupasi antaa teille tunnin ajan ehtiäksenne pakoon."

"Mitä tarkoitatte, don Mario?" kysyi tyttö.

"Älkää turhia teeskennelkö!" huudahti vieras kärsimättömästi. "Näettehän, että voitte luottaa minuun. Jumalani, miten hulluja ja huimapäisiä nuoret ihmiset ovatkaan! Ettekö voineet antaa vanhempien ja kokeneempien huolehtia tuosta kapinoimisesta? Vai oliko vehkeily mielestänne ehkä aivan viatonta, jotakin huvittavaa --"

"Don Mario!" keskeytti Rosa. "En tiedä, mistä puhutte."

"Vai ette tiedä!" Don Marion posket kävivät entistä punaisemmiksi. "Käskekää Estevan heti tänne. Emme saa hukata hetkeäkään." Kun nuorukainen saapui, puuskahti don Mario hänelle soimaavasti: "Hyvä herra, olettepa keittänyt itsellenne kauniin sopan. Tulin varoittamaan teitä, mutta Rosa ei ole tietävinään mistään mitään. Ehkä teille on mielenkiintoista kuulla, että eversti Fernandez on antanut määräyksen vangita teidät ja sisarenne kapinallisten asiamiehinä."

"Mitä?" Estevan peräytyi. Rosa kalpeni valkeaksi kuin lilja ja saattoi tuskin hengittää. "Ensi yön saatte molemmat viettää San Severinossa", ilmoitti pyylevä vieras julmasti. "Tiedätte, mitä se merkitsee. Linnoitukseen viedyt kubalaiset palaavat harvoin. Olettehan huomanneet, että muurien juurella parveilee aina joukko suuria haikaloja? Tiedättekö, minkätähden? Minäpä sanon sen teille. Kapinallisten auttajien ruumiit ovat syötti, joka houkuttelee noiden teidän kaltaisten hullujen, jotka sanovat itseään isänmaanystäviksi."

Rosa huudahti kauhusta.

"Eversti Fernandez", jatkoi don Mario mahtipontisesti, "on ystäväni ja salli minun tulla varoittamaan teitä, sillä hän tietää, että olen Rosan kosija. Huolimatta velvollisuudestaan ja todistuksista --"

"Todistuksista? Mitä tarkoitatte?" kysyi Estevan lujasti.

"No, esimerkiksi tuota Lopezille osoitettua kirjettä, jossa häntä varoitetaan joutumasta Santa Claran luona viritettyyn ansaan ja jossa hänelle annetaan tietoja Sabanillan luo kootuista hallituksen joukoista. Älkää koettakokaan kieltää! Luin kirjeen omin silmin. Teitä ei voi kukaan pelastaa."

Sanoja seurasi painostava hiljaisuus. Don Marion hengästynyt läähätys kuului entistä äänekkäämmin ja hänen kasvoiltaan juoksi hiki kuin räystäältä sadevesi. Vihdoin lausui Rosa hiljaa: "Varoitinhan sinua, Estevan."

Estevan oli ymmällään, mutta näki selvästi, ettei hän ollut lainkaan peloissaan. "En ole vielä heidän kynsissään", nauroi hän.

"Sanoitte, että minut aiotaan myöskin vangita?" Rosa katsoi vieraaseen tuskaisesti.

"Aivan oikein!"

"Mutta miksi?"

"Niin, miksi? Kuka häntä syyttää ja mistä?" kysyi Estevan närkästyneestä

"Sen olen myöskin saanut tietää. Ei kukaan muu kuin Pancho Cueto."

"Cueto!"

"Hän juuri. Hän on ilmiantanut teidät molemmat ja kirje on luullakseni vain pieni näyte hänen tiedoistaan. Hänen muita todistuksiaan en tosin tiedä, mutta voitte olla varmat, ettei hallitus vaadikaan nykyään kovin päteviä todistuksia, epäluulokin ja riittää. Ymmärrätte siis, miksi olen täällä. Minulla on vaikutusvaltaa, voin pelastaa Rosan, mutta pelkään, etten voi tehdä mitään teidän hyväksenne, Estevan. Teidän täytyy selvitä tästä omin neuvoin. Mitä tuumitte? Tuhlaamme vain kallista aikaa seisoessamme tässä suu auki."

Kun Estevan näki, miten kalpeaksi hänen sisarensa oli käynyt, kietoi hän kätensä tämän ympärille ja sanoi lempeästi: "Olen suuresti pahoillani, rakkaani. Kaikki on minun syyni." Ja kauppiaalle: "Teitte hyvin kun tulitte varoittamaan meitä."

Don Mario vilvoitteli nenäliinaa huiskuttaen. "Minua ilahduttaa, että annatte arvoa ponnistuksilleni. Uskolliset ystävät ovat korvaamattomat! Menen Rosan kanssa naimisiin ennenkuin tunti on kulunut ja olenpa melkein varma, että nimeni kykenee suojelemaan --"

Rosa kääntyi kosijaansa päin ja niiasi syvään. "En ansaitse niin suurta kunniaa", sanoi hän. "Näettekös, minä -- minä en rakasta teitä, don Mario."

"Rakasta!" huudahti vieras. "Jumala siunatkoon, eihän rakkaus tähän kuulu. Estevanilla on vain kymmenen minuuttia aikaa kiirehtiäkseen pakoon ja kaikki omaisuutenne takavarikoidaan. Olisihan parempi laittautua valmiiksi ja lähteä heti mukaani."

Mutta Rosa vain pudisti päätään.

"Mitä? Mikä teitä riivaa? Mitä sitten aiotte tehdä?"

"Seuraan Estevania", sanoi tyttö.

Nuo pari sanaa näyttivät tyrmistyttävän de Castañon. Hän istahti raskaasti lähimpään nojatuoliin ja tuijotti ihmeissään tyttöön märkä nenäliina kädessään. Silmät olivat pyöreät ja ulkonevat ja hiki vuosi ohimoilta virtanaan; hän oli kuin jokin vastikään vedestä noussut merihirviö, jonka auringonvalo on hetkeksi sokaissut.

"Te -- te olette mieletön", änkytti hän vihdoin. "Selittäkää hänelle, Estevan, mitä tuommoinen pako oikein merkitsee."

Mutta siihen ei Estevan kyennyt, sillä hänellä ei ollut itselläänkään hämärintä aavistustakaan siitä, mikä häntä odotti. Hänelle oli vain kerrottu, että vuoristo oli täynnä isänmaanystäviä, ja muusta hän ei välittänytkään. Hän oli nuori ja kuumaverinen ja vihasi espanjalaisia ja Pancho Cuetoa luontonsa koko hillittömyydellä. Hän oli valmis uhraamaan intomielin nuoren elämänsä vapaan Kuban puolesta. Sentähden hän sanoikin: "Rosa tehköön, niinkuin hän itse tahtoo. Jos meidän täytyy lähteä maanpakoon, niin kärsimme yhdessä. Palaamme pian."

"Sinä hullu!" riehahti don Mario. "Silloin on parempi, että heität hänet heti San Severinon haikaloille. Kaupunkien ulkopuolella ovat naiset kaikkea lain turvaa vailla. Saarellamme vallitsee täydellinen laittomuus. Nuo isänmaanystävät, joista puhut, ovat vain neekereitä, mulatteja -- sanalla sanoen Kuban kaikkein alhaisinta ja laiskinta väestöä."

"Oi, kuulkaa, don Mario", rukoili tyttö. "En voi mennä kanssanne naimisiin -- rakastan toista."

"Vai niin."

"Rakastan toista. Olen O'Reillyn, tuon amerikkalaisen kihlattu -- ja kun hän palaa, menemme naimisiin."

De Castaño nousi vaivalloisesti tuolistaan ja meni ovelle. Hän oli punainen raivosta ja pettymyksestä. Kynnykselle päästyään hän sähähti: "Hyvä on. Menkää! Olen tehnyt voitavani. Olisin mielelläni auttanut teitä tuota Cueto-roistoa vastaan, mutta nyt saa hän periä kaiken omaisuutenne. Nyt ovat todellakin roistot ja ryövärit vallalla! Minä -- minä --" Kykenemättä enää sanomaan mitään don Mario syöksyi ulos höpisten itsekseen.

Tunnin kuluttua olivat kaksoiset matkalla Yumurin halki Asension ja Evangelinan kotia kohti, sillä se oli heidän ainoa turvapaikkansa. Oli hyvä, että he olivat kiiruhtaneet, sillä samassa kun he pääsivät laaksoon, ratsasti joukko sotilaita Matanzasta rinnettä ylös Pancho Cueton johdolla.

V.

ERÄMAAN ÄÄNI.

New York tuntui Johnnie O'Reillystä sangen oudolta, kun hän saapumisensa jälkeisenä aamuna lähti kaupungille. Oli kylmää ja kolkkoa ja Baffinlahdelta puhaltava pohjatuuli oli niin pureva, että hän oli kiitollinen päästessään suojaan taloon, jossa Carterin tuontiyhtiön konttorit olivat. Lämpöinen ilmanala oli ohentanut O'Reillyn veren, sillä Kuban tuulet ovat hyväilevän pehmoiset, ja sentähden hän pysähtyi hetkeksi porraskäytävään lämmitelläkseen hiukan, joutuen siten toimiinsa kiiruhtavien miesten ja naisten tyrkittäväksi. Oikeastaan ei O'Reillyllä ollut ainoastaan kylmä; hän oli peloissaankin.

Hän ei ollut suinkaan mikään pelkuri. O'Reillyt eivät olleet sitä lajia, ja Johnnien itseluottamus oli niin suuri, että sitä olisi voinut pitää pöyhkeytenä, ellei hänen miellyttävä hymyilynsä olisi todistanut toista. Koko kotimatkan oli hän hengessään nähnyt vanhan Sam Carterin istuvan kumarassa lavean pöytänsä takana, ja tuo kuva oli monta kertaa saanut hänet unohtamaan huolellisesti valmistetun puheensa, jolla hän aikoi esittää luopuvansa liikkeen palveluksesta ja toiveista päästä vanhuksen vävypojaksi.

Herra Carterin pöydällä vallitsi aina moitteeton järjestys, ikäänkuin taisteluun valmiin laivan kannella, ja se olikin saanut kestää monet tuimat ottelut, sillä sen takana istuva mies ei arkaillut lausua julki mielipiteitänsä. Hän oli tarmokas luonne, voimakas ja kiivas kuin vanhanaikaisesta hitaasti syttyvästä mustasta ruudista ja nykyajan nitroglyseriinistä tehty seos, jossa piilevä voima on purkautuessaan aavistamattoman tuhoisa. Välistä hän ei räjähtänyt ilmivalkeastakaan, ja toisinaan kun liikkeen henkilökunta hiipi hiirenhiljaa hänen ovensa ohi, ettei hän häiriytyisi, saattoi pieninkin risaus aiheuttaa onnettomuuden. Räjähdys oli aina vakavinta laatua ja siitä selviydyttiin harvoin vaurioitta. O'Reilly tiesi jo edeltäpäin, ettei sitä voitu välttää, olipa herra Carter kuinka hyvällä päällä hyvänsä heidän keskustelunsa alussa, sillä hänen tuomat uutisensa vaikuttaisivat ehdottomasti kuin parhaimmat nallit. Tilinteko liikkeen toiminnasta Kubassa ei häntä lainkaan peloittanut, sillä Samuel Carter saattoi kuunnella aivan tyynesti selostuksia suuristakin tappioista, mutta vanhuksen ylpeydelle oli kova isku saada kuulla, että jokin toinen tyttö saattoi syrjäyttää hänen tyttärensä. Johnnie pudisteli hartioitaan ja kopisteli jalkojaan, mutta vilu ei lähtenyt hänen ruumiistaan.

Hänen rohkeutensa palasi kuitenkin, kun hän ajatteli Rosa Varonaa. Hän muisteli eron hetkeä, jolloin tyttö oli seisonut hänen edessään tuskaisesti ojennetuin käsin, silmät kyynelissä ja vavahtelevin huulin, ja tuo kuva lämmitti häntä ihmeellisesti. Se terästytti hänen tahtonsa, ja päättäen selvittää tilanteen mitään salaamatta hän astui urheasti hissiin.

Carterin tuontiyhtiön henkilökunta katsahti ylös, kun liikkeen Kuban edustaja astui sisään, mutta koska henkilökunta oli melkein kokonaan muuttunut sisäkonttorissa raivonneiden myrskyjen tähden, ei häntä tunnettu, ennenkuin hän esitti itsensä herra Slackille, Samuel Carterin luotetulle yksityissihteerille.

Herra Slack hymyili riutuneesti ja ojensi tulijalle luisevan ja kylmän kätensä, joka oli jäykkä kuin kuollut kala.

"Teitä on odotettu", sanoi hän. "Herra Carter tahtoo tavata teitä ennen lähtöään Californiaan."

"Kohtaamiseni ei ole omiaan sulostuttamaan hänen matkaansa", vastasi O'Reilly synkästi.

"Pelkäsimme, ettette pääsisikään lähtemään Kubasta; ajattelimme jo kääntyä Amerikan konsulin puoleen."

"Todellakin! En tiennyt olevani niin tärkeä henkilö."

"Oh, olettehan isäntämme lemmikki, niinkuin hyvin tiedätte." Herra Slackin kohteliaisuudessa oli huonosti salattua kateutta, sillä hänestä ei O'Reilly ollut muita merkillisempi. "Huonot markkinat, vai?"

"Niin. Tavaraa ei ole", vastasi toinen. "Liike-elämä on seisauksissa. Espanjalaiset eivät pidä meistä, ja syystä kylläkin, tohdin sanoa, kun otetaan huomioon kaikki huhut ja puheet sekaantumisestamme Kuban asioihin ja salaisesta kapinallisten avustamisesta. Minut pidätettiin Havannassa, vakoojaksi epäilivät, ja kun erehdys huomattiin, olivat viranomaiset aivan raivoissaan pettymyksestä. Juonikasta joukkoa, nuo espanjalaiset."

"Ilmoitan herra Carterille, että olette täällä." Sihteeri hiipi hiljaa yksityiskonttorin ovelle, katosi, ilmestyi jälleen yhtä hiljaa ja liikutti etusormeaan kutsuvasti. O'Reilly lähti kohtaamaan isäntäänsä kuin vanki, jota viedään mestauslavalle.

Sisälle päästyään hän masentui yhä enemmän, sillä herra Carter toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Vanhus syleili häntä, taputti häntä selkään ja kysyi ainakin kolmesti, miten hänen terveytensä laita oli. O'Reillyllä ei ollut enää kylmä, hiki virtasi joka huokosesta ja hän tunsi kauluksensa kostuvan. Särkeä tuon vanhuksen toiveet ja suunnitelmat oli samaa kuin potkaista lasta kasvoihin. Carter ei ollut milloinkaan ollut niin innokas ja sydämellinen; hänen koko tervehdyksensäkin oli melkein teatraalinen. O'Reillyn sydäntä oikein vihlaisi, kun hän huomasi, miten suuresti hänen isäntänsä oli kiintynyt häneen. Herra Carter, joka oli muuten kuuluisa itsensähillitsemistaidostaan, käyttäytyi nyt kuin hän olisi ollut aivan suunniltaan ilosta, mikä tuntui kuitenkin hyvin teeskennellyltä eikä oikein sopinut tilanteeseen, ja kun hän neljännen kerran tiedusteli Johnnien vointia, muuttui tämän pelko vilpittömäksi hämmästykseksi. Vihdoin huomautti herra Carter totisen leikillisesti: "No, poikaseni, sinähän onnistuit erinomaisen hyvin, eikö niin?" Äänensävy oli melkein imarteleva.

"Kyllä, herra, tein minkä voin", myönsi O'Reilly toivehikkaasti.

"Älä sano minulle 'kyllä, herra'. Olemmehan ystävät, eikö totta? Käsitän kaikki vallan hyvin enkä syytä sinua mistään -- tuo järjetön vallankumoushan markkinat turmeli. En voi ymmärtää noita ihmisiä. Toimit olosuhteisiin nähden loistavasti."

"Kapinaan on kyllä syytä -- sorto käy sietämättömäksi." O'Reilly mutisi tuon tutun lauseen melkein tietämättään vastaukseksi herra Carterin tuttavalliseen ystävällisyyteen.

"Kaikissa Espanjan maissa on asian laita sama", murahti vanhus, "on aina ollut ja tulee aina olemaan. Niitä hallitaan sorrolla ja politiikka on vain keinottelua. Muuten tohdin sanoa, ettei tuo kapina kauan kestä."

Keskustelun käänne oli O'Reillylle sangen mieluinen, sillä hänestä ei ollut mikään niin joutavaa kuin aiheeton ylistely, ja näistä asioista puheleminen viivyttäisi sitäpaitsi tulevaa räjähdystä. Oli muuten hyvin omituista, että Samuel Carterilla oli aikaa jutella näin ylimalkaisista seikoista. Johnnie ihmetteli, miksi vanhus ei syventynyt heti liikettä koskeviin yksityiskohtiin.

"Kapina on kehittynyt hyvin uhkaavaksi", sanoi hän. "Saaren itäosa on jo kapinallisten huostassa ja lähtiessäni etenivät Maceo ja Gomez parhaillaan länttä kohti."

"Mitä joutavia. Sodankäyntiin tarvitaan rahaa."

"Rahaa on", sanoi O'Reilly painokkaasti. "Marti sai käytettäväkseen toista miljoonaa dollaria, ja jokainen kubalainen sikaarinvalmistaja Yhdysvalloissa luovuttaa tarkoitukseen osan viikkopalkastaan. Kuban väestön parhaimmat ovat mukana taistelussa. Kapinalliset ovat tosin huonosti aseistetut, mutta osaavat tapella. Espanja on melkein voitettu, eikä jaksa enää kauan liikettä vastustaa."

"Voin melkein varmaan sanoa, että kubalaiset lopettavat hulluttelunsa, kun nälkä alkaa heitä ahdistella. Hallitus antaa heidän nääntyä nälkään. Oli miten oli, sota on tehnyt liiketoimintamme siellä mahdottomaksi ja" -- herra Carter siirsi varovasti mustepullon hiukan edemmäksi ja pisti paperiveitsen kalenterin väliin -- "lienee paikallaan, että hiukan neuvottelemme keskinäisistä asioistamme." Vanhus rykäisi kuivasti: "Muistathan sopimuksemme? Annoin sinulle tilaisuuden koettaa luoda itsellesi vakavan yhteiskunnallisen aseman ennenkuin -- ennenkuin suunnitelmasi tyttäreeni nähden saattoivat tulla kysymykseenkään."

"Niin." O'Reilly tunsi, että hänen olisi ollut nyt alettava huolellisesti valmistettu puheensa, mutta onnettomuudeksi hänen oli aivan mahdotonta muistaa, miten tuo hänen joutsenlaulunsa alkoi. Hän vaivasi päätään ja mietti ja muisteli, mutta ei saanut sanoista kiinni.

Herra Carter oli myöskin vaiti. Hän aukaisi kyllä pari kertaa suunsa, mutta ei sanonut mitään. Painostavan hiljaisuuden jälkeen karaisivat molemmat miehet sitten yhtäaikaa kurkkuaan ja katsahtivat toisiinsa odottavasti. Kului vielä hetkinen ja sitten alkoivat molemmat yhtäaikaa:

"Ikävä --"

Molemmat vaikenivat.

"Sanoitko jotakin?" kysyi herra Carter.

"En -- en mitään. Luulin teidän sanoneen --"

"Ajattelin vain, mikä onni oli, että sinä ja Elsa odotitte hiukan. Hm-m!" Herra Carter siirteli jälleen esineitä pöydällään. "Todellakin onni! Elsa on tunteellinen tyttö ja hänellä on herkkä omatunto ja nainen, jolla on herkkä omatunto, on sangen harvinainen kapine. Mielipiteemme eroavat kylläkin välistä, mutta jos hän on saanut päähänsä jotakin, niin hän ajaa tahtonsa perille, teinpä mitä hyvänsä. Mitäs iloa lapsesta olisi, ellei heitä hemmoteltaisi?" Hän katsahti ylös närkästyneen vetoavasti, ja kun kuulija näytti olevan samaa mieltä, huokaisi hän tyytyväisesti. "Varhaisia avioliittoja en hyväksy, mutta hän näyttää olevan toista mieltä, ja ehkä hän on oikeassakin. Vastustukseni hän on murtanut, joten olen pois pelistä, ja hän tahtoo mennä heti naimisiin, ennenkuin lähdemme länteen. Sentähden odotin sinua. Olet järkevä mies, Johnnie, etkä mikään pöhkö. Eihän sinulla ole mitään vastaan väittämistä, vai kuinka? Meidän miesten on tyhjennettävä kalkkimme miehuullisesti."

"Eipä -- eipä tietenkään", änkytti onneton O'Reilly.

"No, no, minä tiedän, että sinulla on kyllä sisua, mutta --" Sytytin oli alkanut sähistä ja Johnnie oli näkevinään, kuinka hänet raastettiin vastoin tahtoaan alttarin eteen. "Elsa pitää kyllä puolensa, ellen erehdy, ja jos olet järkevä, niin autan sinua kuin oma isäsi ja teen sinusta liikemiehen. Tulen vanhaksi, eikä Ethelbert kykene siihen milloinkaan. Muutoin --" vanhus vaikeni ja hänen silmänsä alkoivat hehkua vihaisesti.

"Kuka on -- Ethelbert?" kysyi O'Reilly heikosti.

"Miten niin, hitto vie? Hänestähän juuri puhun. Kiltti poika ja paljon parempi kuin maineensa."

"Onko Elsa rakastunut johonkin toiseen? Sitäkö tarkoitatte?"

"Hyvä Jumala, no, sitä juuri! Etkö ymmärrä enää englannin kieltä? En luullut, että se koskisi sinuun niin kovasti -- aion antaa sinulle paikan täällä liikkeessäni, mutta luonnollisesti, jos -- mitä? Mitä perhanaa sinä oikein tarkoitat?"

Samuel Carter tuijotti eteensä sanatonna hämmästyksestä, sillä hänen tyttärensä huikentelevaisuuden surkuteltava uhri oli hypähtänyt ylös ja ravisti voimakkaasti hänen kättään lausuillen käsittämättömiä sanoja, jotka tuntuivat ilmaisevan helpotusta, iloa, onnea ja kaikkea muuta paitsi sitä, mitä vanhus oli odottanut.

"Oletko sinä hullu, vai olenko minä?" kysyi hän.

"Täydellisesti päästäni vialla. Kas asian laita on siten, että minäkin olen muuttanut mieltäni."

"Mi-mitä ihmettä? Oletko?"

"Olen kohdannut kauneimman, suloisimman" -- O'Reilly hengähti ja alkoi sitten uudestaan, "kauneimman, suloisimman --"

"Älä siinä viserrä -- olen kuullut tuota kylliksi jo kotonakin. Ethän suinkaan tahtone väittää, että hän on kauniimpi ja suloisempi kuin Elsa? Olet rakastunut johonkin toiseen tyttöön. No hyvä! Nuori mies, minä sanon sinulle, että olet totisesti hullu."

"Niin olen."

Näin altis myöntyväisyys näytti hieman tyynnyttävän herra Carteria, joka huokaisi helpotuksesta ja murahti äkäisesti: "Hm! Tämähän kävi paremmin kuin olin toivonutkaan. Minä en totisesti tiennyt, mitä oikein sanoisin, kun astuit sisään. Ja ajatella, ettet ollut lainkaan säälin tarpeessa!"

"Olenpa niinkin. Ilman sitä en voi mennä naimisiin."

"Mitä joutavia! On parempi odottaa. En oikein luota noihin varhaisiin avioliittoihin."

"Luottakaa pois vain!"

"Saadaanhan sitten nähdä. Mutta oletpa sinä oikein aika poika! Ensin hylkäät tyttäreni ja samassa hengenvedossa jo kiristät minulta työtä. Pysy alallasi, sanon minä, äläkä potki rikki hienoa mattoani. Minun pitäisi totisesti suuttua oikein hirmuisesti, ja sen minä vielä teenkin -- mutta menehän nyt, niin soitan asiasta Elsalle, että hänkin saa vuorostaan tanssia."

O'Reilly kirjoitti sinä iltana pitkän kirjeen Rosa Varonalle. Seuraavina päivinä pantiin hänen hyvä tuulensa kovalle koetukselle ja hän suorastaan uhmasi herra Slackia, joka oli herra Carterin lähdettyä ottanut ylleen synkän arvokkaan ilmeen, joka sopi mainiosti hänen nykyisen asemansa raskaaseen vastuunalaisuuteen.