Part 4

"Jumala varjelkoon! Niin, niin, kaikki vanhat urhothan ovat mukana jälleen. Kukaan ei uskonut, että Maximo Gomez on palannut, mutta se on kuitenkin totta. Ja Maceo Costa Ricasta on myöskin täällä. Antonio on jo vallannut melkein koko Santiagon maakunnan ja etenee taukoamatta länteen päin. Espanjalaiset koettavat luonnollisesti salata hänen menestystänsä, joten emme täällä tiedä, mitä oikein on tekeillä. Kauppa on kuitenkin lamassa ja minut on kutsuttu kotiin selostamaan, millä kannalla liikkeemme asiat täällä ovat. Siellä näyttävät kumppanini vaativan minut vastuuseen tästä kapinasta."

"Ja sanottuanne heille totuuden tulette takaisin, eikö niin?"

"Niin -- ehkä."

"Sanoitte teillä olevan muitakin syitä --"

O'Reillyn hämmennys aiheutti painostavan vaitiolon, jonka hän koetti naurahtaen rikkoa.

"Niin onkin. Muutoin olisin jäänyt tänne ja ahnaat ystäväni olisivat saaneet viheltää pitkään voitto-osuudelleen. Näyttää aivan siltä kuin minua aina seuraisi kirotun hyvä onni. Ettekö tekin ole huomannut sitä? Ettekö? No niin, ehkäpä minä olen sitten erinomainen liikemies. Ainakin yhtiöni johtaja on siinä luulossa ja toivoo minua vävypojakseen."

"Teitäkö -- sittenhän --!" huudahti Rosa, mutta O'Reilly kiiruhti selittämään:

"Tuommoisilla rikkailla äijillä on aina kaikenlaisia mielettömiä päähänpistoja. Otaksun --"

"Lemmitte siis --"

Nuorukainen nyökkäsi innostuneesti. "Niin teenkin. Lemmin todellakin -- Kuban suloisinta tyttöä. Siinähän pulma juuri onkin. Sydämeni roihuaa jo kuin roviotuli ja minun täytyy kiiruhtaa täältä, etten kokonaan palaisi." Tahtomatta katsoa liian kauan tahi liian syvään Rosa Varonan tummiin silmiin, ennenkuin tämä oli ehtinyt ymmärtää koko totuuden, hän seisoi vaitiollen katsoen maahan. "Olen iloinen, että ratkaisun hetki tuli", lisäsi hän vihdoin, "voinhan puhua suuni puhtaaksi. Toivottavasti ei tyttö välitä minusta". Ja hetkisen kuluttua hän rohkeni jatkaa: "Vai välittääkö hän -- välitätkö sinä, Rosa?"

"Minäkö? Teistäkö?" Rosa kohotti kulmiaan ollen suuresti hämmästyvinään. Sitten kallisti hän viehkeästi kaunista päätään niinkuin hän olisi tarkoin harkinnut kysymystä. "Olette luonnollisesti hyvin miellyttävä, mutta -- mutta minä en ehdi teitä enää paljon ajatella, sillä menen pian naimisiin."

"Naimisiin? _Mitä ihmettä_?" O'Reilly hätkähti kovin ja tyttö huudahti osaaottavasti:

"Oi, Señor! Satutitte itsenne jälleen tuohon piikkiseen pensaaseen. Tästä ei voi piakkoin enää kulkeakaan."

"Käsiäni en haavoittanut, mutta jokin pisti minua suoraan sydämeen. _Naimisiin_? Mitä joutavia?"

"Aivan totta. Vai olenko mielestänne niin ruma, ettei kukaan huoli minusta?"

"Hyvä Jumala! Te" -- O'Reilly nielaisi tarmokkaasti. "En tahdo sanoa teille totuutta, jonka niin hyvin itse tunnette."

"Matanzan rikkain mies pyysi kättäni juuri tänä iltana."

"Kuka? Mario de Castañoko?"

"Niin."

O'Reilly nauroi helpotuksesta, ja vaikka Rosa koetti näyttää loukkaantuneelta, täytyi hänen pakostakin hymyillä. "Hän on tosin lihava", myönsi hän, "ja hengittää hassusti puuskuttaen, mutta hän on rikas kuin Kroisus ja minä jumaloin rikkaita miehiä."

"Ja minä vihaan", julisti O'Reilly. Tarttuen sitten Rosan pehmoiseen käteen hän sanoi hyvin vakavasti: "Olen aivan varma, että käsität nyt, armas, miksi en osaa kosia. Me irlantilaiset olemme semmoisia, näetkös. Tahdotko odottaa, kunnes tulen takaisin?"

"Viivytkö kauankin?"

O'Reilly katsoi syvälle noihin tummiin silmiin, joissa kuvastui nyt sanomaton hellyys äskeisen veitikkamaisuuden asemasta. Hän ojensi kätensä riemusta huudahtaen ja Rosa Varona painautui hänen povelleen kuiskaten:

"Odotan ikuisesti."

IV.

PAHAN PALKKA.

Vaikka donna Isabel oli jo kauan ollut varma, että tilanhoitaja Pancho Cueto petti häntä, ei hän ollut kuitenkaan milloinkaan uskaltanut vaatia häntä tilille. Ja hänen menettelyllään oli pätevä syy. Mutta don Castañon umpimähkäinen syytös ja monet huutavat puutteet olivat lujittaneet hänen epäluulonsa lujaksi päätökseksi ja kauppiaan vierailun jälkeisenä päivänä hän lähetti hakemaan päällysmiestä, joka asui siihen aikaan eräässä syrjäkartanossa.

Sananviejän lähdettyä valtasi hänet kuitenkin suunnaton hätä ja hän oli jo lähettämäisillään hakemaan lähetin takaisin. Levottomuus yltyi illan tullen ja yö oli sitäkin kurjempi. Tämä ei ollut suinkaan mitään uutta, sillä hän oli tottunut näkemään pahoja unia, ja menneiden aikojen tutut hahmot ahdistivat häntä. Eikä hän suinkaan hämmästynyt, kun hän herätessään aamuisin huomasi, että tohvelit olivat märät ja tahraiset ja yöpuku kasteen kostuttama.

Kului tuskin kuukautta, ettei hän olisi kävellyt unissaan.

Cueto oli ilmeisesti sangen utelias kuulemaan, miksi hänet oli käsketty saapumaan, mutta koska hän ei aloittanut keskustelua, oli hänen emäntänsä tehtävä se. Usean onnistumattoman yrityksen jälkeen sai donna Isabel vaivoin sanotuksi:

"Parahin Pancho, ajat ovat huonot. Tila rappeutuu eikä tuota enää, niin etten --."

Pancho Cueton silmät olivat hyvin lähellä toisiaan, hänen laihat kasvonsa olivat kapeat ja julmat ja hän tuijotti puhujaan niin synkin ja röyhkein katsein, että tämä tuskin kykeni lopettamaan lausettansa: "niin etten voi enää kauemmin palkata itselleni tilanhoitajaa ja pitää teitä palveluksessani."

"Ajat paranevat", vastasi Cueto.

"Mahdotonta! Tämä sota uhkaa turmella viimeisetkin mahdollisuudet ja kun Estevan ja Rosa ovat nyt kotona, tuhlaavat he rahaa kuin vettä. Näännyn köyhyyteen."

"Niin, he eivät näytä tyytyvän vähään. Mutta siitä syystähän onkin apuni tarpeellinen."

"Ei, ei! Sanon teille, että olen täydellisesti vararikossa."

"Niinkö? No, se seikka on helposti korjattu; myykää osa kartanosta."

Vaikka tämä ehdotus oli aivan luonnollinen, tyrmistyi donna Isabel kokonaan ja hänen väkinäinen hymynsä vääntyi irvistykseksi. Hän ihmetteli, mahtoiko Cueto aavistaa hänen aikeensa. "Myydäkö Varonan maita?" toisti hän hetkisen kuluttua. "Ei. Silloinhan Estevan nousisi haudastaan. Hän tahtoi, että kartano joutuisi kokonaisuudessaan hänen lapsilleen."

"Ja hänen tahtonsa on teille pyhä?" Cueto nyökäytti hyväksyvästi päätään, vaikka hänen hymynsä oli sangen omituinen. "Todellakin ihailtava uskollisuus, joka tuottaa teille kunniaa! Mutta näistä asioista puhuessani muistuu mieleeni tuo riita, jonka José Oroz tässä tuonnoin alkoi La Joya-alueen rajoista. Hän on suuri roisto, tuo Oroz, ja hän varastaisi mehunkin kasvavista sokeriruo'oistanne, jos hän vain voisi. Olen luvannut näyttää hänelle La Joyan alkuperäiset maakirjat ja todistaa, että raja kulkee oikein. Se olisi paljon tepsivämpi toimenpide kuin oikeudenkäynti, eikö niin?"

"Varmasti! Mutta -- tahdon itse neuvotella hänen kanssaan."

Cueto kohotti varoittavasti kätensä ivallisen ilmeen samassa häivähtäessä hänen kasvoilleen. "En voi sietää, että antaudutte tuon roiston armoille", sanoi hän sitten hartaasti. "Ennen menen itse kaiken uhallakin. Rakastan don Estevanin lapsia kuin omiani ja teitä, _señora_ --"

Isabel tiesi, että hänen täytyi saavuttaa joko täydellinen voitto tahi joutua auttamattomasti tappiolle.

"Ei konsanaan!" keskeytti hän päättävästi. "Alttiuttanne en voi käyttää hyväkseni. En ole sitä ansainnut. Olkaa ystävällinen ja laittakaa tilikirjanne heti kuntoon. Tahdon antaa teille niin kauniin lahjan kuin nykyiset olosuhteeni suinkin sallivat pitkän ja uskollisen palveluksenne kiitokseksi."

Pancho Cueton käytöksessä tapahtui nyt odottamaton muutos. Hän naurahti lyhyesti ja ravisti päätään.

Donna Isabel oli vähällä pyörtyä, ja hänen äänensä vavahteli, kun hän sanoi: "Ymmärtäkää minut oikein. Eroamme hyvinä ystävinä huolimatta kaikesta, mitä olen teistä kuullut. En usko maailman juoruja, sillä teillä on todennäköisesti paljon vihollisia. Ja vaikka kaikki, mitä kerrotaan, olisikin totta, tahdon kuitenkin olla teille lempeä rakkautenne tähden miesvainajaani kohtaan."

Cueto nousi vieläkin hymyillen. "Minä se olen, joka olen ollut lempeä", virkkoi hän.

"Mitä? Sanokaa suoraan, mitä tarkoitatte."

"Varsin kernaasti. Olen jo kauan epäillyt, että don Estevan kätki maidensa kiinnekirjat samaan paikkaan, johon hän piilotti rahansakin, ja teidän täytyy myöntää --?"

Donna Isabel hätkähti kovin. "Myöntää? Mitä? Oletteko tullut hulluksi? Kiinnekirjat! Mitä te oikein puhutte?" Hän kesti urheasti Cueton terävän katseen, mutta hän tunsi huultensa vapisevan.

Luopuen kaikesta teeskentelystä päällysmies huudahti: "_Por el amor de Dios!_ Tämä ilveily loppukoon nyt! Minä tiedän kyllä, miksi lähetitte hakemaan minua. Olette varma, että olen pettänyt teitä. Niin olenkin, myönnän sen rehellisesti. Miksi raataisin kuin juhta, kun te ja nuo kaksoiset elätte täällä ylellisyydessä ja laiskuudessa rahoilla, joihin teillä ei ole mitään oikeutta?"

"Olenko menettänyt järkeni?" huohotti leski. "Mitään oikeuttako?"

"Ei ainakaan paremmin kuin minullakaan. Ettekö jo ymmärrä? Ette ole näiden maiden omistaja, vaan minä. Olen jo monet vuodet maksanut verot omasta taskustani."

"Verot! Mitä tarkoitatte?"

"Olen maksanut ne. Kuiteissa on minun nimeni."

"Jumalani, mikä katala petos! Ja te, joka olitte miesvainajani uskollisin palvelija!"

"Kiinnekirjat ovat olleet hukassa jo niin kauan, että maat olisi palautettu kruunulle, ellei minua olisi ollut. Epäilettekö sanojani? Vedotkaa oikeuteen, niin saatte nähdä, että puhun totta. On säädetty uusia lakeja, joita voi sovittaa kaikkiin tapauksiin, ja jos viranomaiset tietäisivät, ettei testamenttia ole, riistäisivät he teiltä jollakin syyllä kaiken omaisuuden. Teille ei jätettäisi kattoa päänne päälle. Onneksi voin sen estää, sillä olen nyt maiden omistaja paremman puutteessa."

Donna Isabelin mielessä riehui ankara taistelu, ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi kiihkeästi:

"Olin kaikesta tietämätön ja te käytitte tilannetta hyväksenne pettääksenne minua. Viranomaiset tunnen kyllä. Jos on säädetty laki, joka soveltuu minun kohtaani, niin voidaan säätää toinen, jota voidaan sovelluttaa teihin. Kun kerron heille, mitä olette tehnyt, niin tuskinpa teitä kohdellaan niin hyvin kuin näytätte luulevan."

Cueto kohautti olkapäitään. "Ehkä. Siitä juuri tahtoisin puhuakin teille, kunhan vain olisitte hiukankin järkevä. Keskustelkaamme nyt rauhallisesti. Eikö olisi parempi antaa asioiden olla ennallaan, koska laitamme on nyt melkein samoin?" Hän tuijotti rävähtämättä kuulijaan. "Tarkoitan täyttä totta. Eikö teidän ole parempi tyytyä siihen, minkä hyvä sydämeni velvoittaa teille antamaan, kuin saattaa meidät molemmat vaaraan koettamalla anastaa liian paljon?"

"Laupias Jumala, minkälainen roisto olettekaan! Arvelen teidän rikastuneen varastuksellanne." Isabelin ääni oli alentunut hämmästyksestä.

"Rikastunutko? Eipä sentään, mutta hyviin varoihin olen joka tapauksessa päässyt." Cueto hymähti. "Avomielisyyteni saattaa teidät varmaankin ymmälle. Ehdotukseni taitaa närkästyttää teitä? Mitäpä siitä, ajattelette sitä vielä paljonkin, jos olette järkevä nainen."

"Oletteko aivan tunnoton?"

"Oh, _señora_! En suinkaan. Don Estevan oli hyväntekijäni, kunnioitan hänen muistoaan, ja tunnen velvollisuuteni olevan huolehtia, ettei hänen perheeltään puutu mitään. Sentähden olen huolehtinut teistä ja annan teille edeskinpäin kohtuullisen toimeentulon. Mutta koska nyt voimme vihdoinkin iloita välillemme muodostuneesta luottavaisesta suhteesta, niin älkäämme enää epäilkö toisiamme. Unhottakaamme tämä ikävä väärinkäsitys ja olkaamme ystäviä kuten ennenkin."

Sanottuaan tämän seisoi Pancho Cueto hetkisen odottaen, mutta kun vastausta ei kuulunut, kumarsi hän syvään ja poistui huoneesta.

Varkauden tunnustus saattoi ahnaan donna Isabelin aivan suunniltaan ja tietoisuus, että hän oli avuton ja eli vain Cueton armoilla, masensi sanomattomasti hänen ylpeyttään.

Hän mietiskeli koko päivän, ja illan tullen hän oli niin hermostunut, ettei voinut syödäkään. Milloin hän käveli levotonna ja käsiään väännellen huoneessaan, milloin hän heittäytyi tuskissaan vuoteelleen ja pureskeli käsiään koettaen keksiä jonkun keinon, millä hän voisi karkoittaa petollisen päällysmiehen. Mutta lakiin turvautuminen kauhistutti häntä ja mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä selvemmin hän ymmärsi olevansa aivan avuton. Oli aivan varmaa, että viranomaiset oli lahjottu. Siihen he olivat ennenkin olleet tunnetusti taipuvaiset ja sota oli tehnyt heidät entistä huonommiksi. Turmelus levisi kaikkialle. Olisi ollut suurin hulluus ilmoittaa, ettei don Estevan ollut jättänyt mitään kiinnekirjoja. Ei, donna Isabelin täytyi myöntää olevansa täydellisesti Cueton armoilla.

Illan kuluessa hän sai hurjan päähänpiston. Päällysmies oli jäänyt taloon yöksi ja hän päätti surmata tämän. Teko näytti ensin sangen helpolta -- pistoolinlaukaus tahi puukonisku vain, ja kaikki olisi ohi -- mutta asiaa tarkemmin harkitessa ilmestyi kaikenlaisia vaikeuksia ja ilmitulon vaarakin alkoi hirvittää. Ei, myrkky oli paljon turvallisempi keino.

Hän valvoi kauan tehden lopullisen ja yksityiskohtaisen suunnitelman ja vaipui sitten sopivaa hetkeä odottaessaan keveään horrokseen. Kokonainen sarja vaihtelevia haavekuvia ilmestyi hänen eteensä ja menneiden aikojen muistojen paljous oli rajaton; toiset kuvat olivat todellisia ja toiset merkillisiä unihoureita. Horros syveni sikeäksi uneksi ja näyt selvenivät vain sitä mukaa kuin donna Isabelin tietoisuus ympäristöstä hämärtyi.

Aarteen alituinen ajatteleminen oli jo kauan sitten muuttunut sairaalloisuudeksi, eikä se suonut hänelle unissakaan rauhaa. Nyt hän näki jälleen unta siitä ja kummallista kyllä oli uni tällä kertaa hyvin miellyttävä. Sebastian oli hyvin lempeä eikä lainkaan uhkaillut häntä, kuten aina ennen, ja don Estevan oli yhtä ritarillinen ja kohtelias kuin muinoin Havannassa. Donna Isabel huomasi pukeutuneensa valkoiseen morsiuspukuunsa ja olevansa sangen kaunis. Näytti myös siltä kuin hänen tenhovoimansa olisi selittämättömästi lisääntynyt, sillä don Estevan oli aivan hänen vallassaan, ja hän saattoi nähdä ihmeteltävän kauas -- uusi ja miellyttävä tunne. Ilma oli täynnä ihanaa, hurmaavaa tuoksua, kaukaa kuului vesiputousten kohinaa ja hän ymmärsi tuulen kuiskeen. Se oli suloista ja hämmästyttävää. Estevan ja hän käyskentelivät ulkona kedoilla ja Estevan kertoi noista nassakoista, jotka olivat täynnä kultarahoja, lippaista, kulta- ja hopeahelyistä ja helmistä, jotka olivat suuria kuin luumut. Hänen puhuessaan Isabel tuli vuoroin kuumaksi ja kylmäksi jännityksestä ja hän aivan hypähteli riemusta. Hän tunsi, että hänen täytyi tanssia ja juosta ilosta. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista riemua kuin nyt, kun Estevan vei häntä kätköpaikalle puhuen hänelle nuorekkaalla kiihkolla.

Sitten hänen koko unimaailmansa sortui äkkiä. Hän heräsi nimeään huudettaessa, tahi ainakin luuli niin tapahtuneen, mutta vaikka hän tunsi hätkähtävänsä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin, kuten henkilö, joka äkkiarvaamatta herätetään unestaan, tuntui hänestä kuitenkin, että hän vielä nukkui, sillä hänen ympärillään oli sumuista ja pimeää, ilma oli kylmä ja kostea ja märkä ruoho hyväili hänen polviaan. Hänen mielessään välähti ajatus, että hänen kaunis unensa oli yksinkertaisesti muuttunut hirvittäväksi painajaiseksi, ja hän koetti kaikin voimin vapautua siitä, mutta turhaan. Samassa hän tunsi putoavansa. Putoamisen tunne ei ollut hänelle suinkaan outo -- kaikki painajaisen ahdistamat tuntevat sen -- mutta siitä huolimatta hänet valtasi sanomaton kauhu. Hän kuuli huutavansa epätoivoisesti ja käsitti liian myöhään, että hän oli todellakin valveilla. Kuului kummallista melua, läiskähdys -- kirkkaat salamat häikäisivät hänen silmänsä -- ja sitten pimeni kaikki.

* * * * *

Estevan Varona valvoi sinä iltana myöhäiseen kirjoittaen kirjettä, jonka laatiminen vaati mitä suurinta varovaisuutta. Paperi oli mahdollisimman ohutta ja kuori, johon kirje suljettiin, oli samaa lajia. Kun työ oli vihdoin valmis, pisti hän kuoren taskuunsa osoitetta kirjoittamatta, sammutti kynttilän, hiipi varpaisillaan ovelle, joka oli hänen ja Rosan huoneen välillä, ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei hiiskaustakaan kuulunut. Varmistuttuaan siitä, että sisar nukkui sikeästi, hän hiipi eteishalliin. Siellä hän pysähtyi hetkeksi kuunnellen ensin Pancho Cueton ja sitten äitipuolen ovella. Hän kuuli selvästi päällysmiehen raskaan hengityksen ja donna Isabelin järjettömän puhelun -- viimeksimainittu valitti ja huudahteli taukoamatta, mutta kun se oli aivan tavallista, ei Estevan välittänyt siitä sen enempää.

Livahtaen ulos hän kiiruhti vanhaan puutarhaan. Kasteesta raskaat hämähäkin verkot sulkivat tien välkkyen kuutamossa kuin jalokivet, kukkien tuoksu oli huumaava ja salaperäiset yölinnut liitelivät äänettömästi puiden ja pensaiden välissä. Hän sivuutti vanhan kaivon aivan läheltä ja sen musta aukko, jota peittävä puusuojus oli jo ammoin lahonut ja sortunut, muistutti häntä lupauksesta, jonka hän oli antanut sisarelleen. Hän oli luvannut kattaa kaivon laudoilla, sillä semmoisenaan se oli sangen vaarallinen sekä eläimille että ihmisillekin, jotka eivät tienneet sitä varoa. Hän päätti ryhtyä työhön heti seuraavana aamuna.

Istahtaen eräälle vanhalle kivipenkille nuori mies sytytti savukkeen ja valmistautui odottamaan. Hän istui kauan mietteisiinsä vaipuneena ja oli juuri uneen torkahtamaisillaan, sillä hiljaisuus oli painostava ja häntä nukutti, kun vihdoin eräs olento hiipi pimennosta hänen luokseen. Tulija oli repaleinen neekeri, maan köyhemmän väestön tavoin puettu.

"Luulin, ettet tulisikaan, Asensio. Hankin täten kuumeen itselleni," sanoi Estevan ärtyisästi.

"Matka on pitkä, don Estevan, ja Evangelina ei päästänyt minua lähtemään ennen pimeän tuloa. Emme voi olla kyllin varovaiset."

"Mitä uutta?"

Asensio huokaisi helpotuksesta istahtaessaan penkille. "Kuuleehan sitä paljonkin uutta, mutta on vaikea tietää, mitä uskoa ja mitä ei. Santa Claran luona tapellaan ja Maceo etenee länttä kohti."

"Minulla on nyt toinen ilmoitus eversti Lopezille", sanoi Estevan ottaen taskustaan kirjoittamansa osoittamattoman kirjeen.

"Pahuksen Lopez!" murahti neekeri. "Tänään hän on täällä ja huomenna tuolla eikä häntä milloinkaan mistään löydä, vaikka kuinka etsisi."

"Sinun täytyy löytää hänet ja heti, Asensio. Tässä kirjeessä on niin tärkeitä uutisia -- niin tärkeitä" -- Estevan naurahti huolettomasti -- "että jos huomaat vaaran uhkaavan, niin niele kirje mahdollisimman nopeasti. Sen neuvon annan sinulle."

"Painanpa sen mieleeni", tuumi neekeri, "sillä tehtävä on kylläkin vaarallinen. Pelkään espanjalaisia sotilaita vähemmän kuin noita kaikkialla retkeileviä sissijoukkueita, jotka sanovat olevansa isänmaansa ystäviä, mutta ovat vain roistoja ja ryöväreitä. Ne --"

Asensio vaikeni äkisti. Hän tarttui kumppaninsa käsivarteen ja tuijotti eteenpäin kumartuen puutarhan aukeaman toisella puolen olevaan synkkään pimentoon. Puiden alla liikkui jokin. Näkyi jotakin valkoista, joka näytti kulkevan eteenpäin sinne tänne mutkitellen.

"Mi-mikä tuo on?" änkytti neekeri alkaen vapista kiireestä kantapäähän ja huohottaen äänekkäästi. Estevanin täytyi kaikin voimin pidellä häntä kiinni, sillä muutoin hän olisi juossut tiehensä. "_Jesu Cristo_! Se on vanha don Estevan, teidän isänne. Sanotaan hänen kuljeskelevan täällä keskiyön hetkellä ja kanniskelevan päätään sylissään."

"Hiljaa!" sai nuori Varona vaivoin kuiskatuksi osoittaen siten ihmeteltävää rohkeutta. "En usko kummituksiin." Mutta sanoistaan huolimatta hän oli juuri antamaisillaan Asensiolle esimerkin pelkurimaisesta paosta, kun salaperäinen olento samassa ilmestyi pimennosta kirkkaaseen kuutamoon. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus. "Nyt tiedän. Äitipuolenihan se on. Hän kulkee unissaan."

"Unissaanko?" Asensio suhtautui selitykseen hyvin epäilevästi. Hän oli vielä niin peloissaan, ettei Estevan tohtinut irroittaa otettaan.

"Niin juuri. Hänen silmänsä ovat auki, mutta hän ei näe mitään."

"Tuo ei minua lainkaan miellytä", tunnusti neekeri vapisevalla äänellä. "Miten saattaa hän kulkea, jos hän kerran nukkuu? Jos hänen silmänsä ovat auki, niin miten voi hän olla meitä näkemättä? Tehän tiedätte, että hän vihaa minua ja Evangelinaa."

"Hän ei näe eikä tiedä mitään --" Hetkisen katselivat molemmat valkopukuista olentoa, mutta sitten Estevan liikahti ja nousi. "Hän menee liian lähelle kaivoa." Hän syöksähti pari askelta eteenpäin. "Sanotaan, että unissakävelijät menettävät järkensä, jos heidät herätetään aivan äkkiarvaamatta, mutta kuitenkin --"

Donna Isabel puheli matalalla ja luonnottomalla kurkkuäänellä, ja vaikka sanat olivatkin kaikkea merkitystä vailla, vaikutti hänen koko esiintymisensä salaperäiseltä ja kaamealta keskiyön hiljaisella hetkellä. Vilunväreet puistattivat Estevania.

Kun unissakävelijä yhä vain läheni kaivon aukkoa, mainitsi Estevan hiljaa hänen nimensä. "Donna Isabel!" Ja sitten kovemmin: "Donna Isabel! Herätkää!"

Nainen näytti sekä kuulevan äänen että olevan sitä kuulematta. Hän käänsi hiukan päätään kuin kuunnellakseen, mutta jatkoi käyntiään. "Älkää säikähtykö", sanoi Estevan rauhoittavasti, "minähän se olen, Estevan -- _donna Isabel! Seis! Jumalan tähden, seis_!" Estevan syöksyi esiin huutaen täyttä kurkkua, sillä kuullessaan nimeään mainittavan oli donna Isabel kääntynyt suoraan oikealle, liike, joka saattoi hänet aivan kuilun partaalle.

"Takaisin! Takaisin!" huusi nuorukainen. Mutta hänen varoituksensa hukkui tuskalliseen ja läpitunkevaan hätähuutoon, johon sisältyi niin sanoin kuvaamaton kauhu, että linnutkin puissa vaikenivat. Donna Isabel kompastui polvilleen ja haparoi käsillään ympärilleen koettaen saada kiinni jostakin, mutta maa ja rappeutunut sementti murtuivat hänen allaan. Hän luisui eteenpäin ja katosi äkkiä näkyvistä melkein Estevanin käsien välistä. Kaukaa alhaalta kuului kumea loiskahdus, kivien putoilemista veteen ja viimeksi vesikuplien synnyttämää heikkoa poreilemista. Sitten oli kaikki hiljaa. Estevan seisoi paikallaan kauhun jäykistämänä ja olisi luultavasti horjahtanut aukkoon, ellei Asensio olisi vetänyt häntä syrjään.

Pancho Cueto, joka nukkui hyvin raskaasti, heräsi viimeiseksi Estevanin hätähuutoihin. Hän sivalsi vaatteet ylleen ja kiiruhti palvelijoiden luo, joille Estevan huuteli määräyksiä selittäen, miten donna Isabelin oli käynyt. Hän vaati lyhtyä ja vahvaa köyttä. Cueto luuli ensin, että kaikki olivat menettäneet järkensä, kunnes hän vihdoin kuuli, mikä onnettomuus oli kohdannut hänen emäntäänsä. Toimen miehenä hän oli heti valmis toimintaan ja kun hän ja Estevan saapuivat juosten onnettomuuspaikalle, olivat sekä lyhty että köysi heti käsillä. Ennenkuin Estevan oli ehtinyt kiinnittää köyden ympärilleen, oli useita auttavaisia käsiä tarjolla laskemaan hänet kuilun syvyyteen.

Neekerien käytös ilmaisi selvästi, minkälainen suhde oli vallinnut heidän ja donna Isabelin välillä. Onnettomuustapauksesta keskusteltiin sangen kiihkeästi, mutta enemmän uteliaasti kuin osaaottavasti, ja Pancho Cueton maatessa pitkällään kaivon reunalla antaen neuvoja köyttä piteleville miehille, puhelivat neekerit koko ajan kuiskaten ja näyttivät suhtautuvan tapaukseen huonosti salatulla iloisuudella.

Tehtävä, jonka Estevan oli ottanut omalle osalleen, ei ollut suinkaan helppo, sillä kaivo oli ollut jo kauan käyttämätönnä, seinät olivat paksun liman peitossa ja vesi oli pilaantunutta ja mustaa. Hän oli aivan pyörtymäisillään, kun hän vihdoin kiipesi ylös jättäen neekerien tehtäväksi hinata ilmoille vettä valuvan ja raskaan taakan, jonka hän oli tavannut kaivon pohjalla.

Vanhan Sebastianin kirous oli toteutunut. Donna Isabelin oli käynyt niinkuin hän oli ennustanut päivänä, jolloin hän riippui kahleissaan veriin piestynä ja kärpästen kiduttamana. Aarre, jonka tähden donna Isabel oli punonut niin monet juonet, oli vihdoin koitunut hänen kuolemakseen. Petollisen virvatulen lailla se oli viekoitellut hänet kuolemaan, ja oli kuin kohtalon julminta ivaa, että hänen oli viimeisellä hetkellään suotu löytää se. Eläessään hän oli sitä turhaan etsinyt, kuollessaan hän melkein syleili sitä.

Pahimman hämmingin asetuttua ja sananviejän lähdettyä kaupunkiin, tiedusteli Cueto Estevanilta tarkemmin tapahtumaa.