Part 28

Leirin naiset iloitsivat suuresti voidessaan auttaa Norinea, ja Estevanin vaatimaton hökkeli oli pian muuttunut ihanaksi kukkaismajaksi. Kauneimmat kukat valikoitiin morsiamille, joiden puvut olivat pian uhkeassa kunnossa ahkerien sormien avulla, ja kun tytöt astuivat käsi kädessä kujaa pitkin, tervehdittiin heitä jymisevin hurraahuudoin. Norine oli hyvillään; hän hymyili ja punasteli ja kesti tämän yleisen huomion täysin urhoollisesti. Mutta Rosa oli väsynyt päivän liikutuksista ja oli aivan menehtyä uupumuksesta. Siitä huolimatta hän oli kuitenkin onnellinen; silmät loistivat, kasvot säteilivät ja hänen kylmä ja vavahteleva kätensä lämpeni ja vakautui pian O'Reillyn lujassa otteessa.

Koko Cubitas oli kokoontunut juhlimaan näitä romanttisia kaksoishäitä, mutta vain harvat pääsivät näkemään vihkimistoimituksen, sillä Estevanin maja oli niin ahdas, ettei sinne mahtunut kuin väliaikaisen hallituksen ylhäisimmät viranomaiset, joten toisten täytyi odottaa ulkopuolella illan pimenevässä hämärässä. Ja kuinka kirjava olikaan tuo ministerein, sihteerein, kenraalein ja everstein joukko! Tuskin yhdelläkään oli ehyt puku yllään. Ne olivat päivänpaahtamaa ja ahavoittunutta väkeä, vanhukset olivat huolien harmentamat ja nuorempiin olivat leirielämän kärsimykset lyöneet leimansa. Mutta repaleet eivät voineet salata heidän ylhäistä ja hienostuneen kohteliasta käytöstään. He olivatkin Kuban vanhinta ja jalointa verta ja hienosti sivistyneitä miehiä. Sekä Norine että Johnnie olivat ansainneet heidän kiitollisuutensa, ja Varonan kaksoisten tarina, joka oli tuolle kovalle ajalle luonteenomainen, haihdutti pian kaiken jäykkyyden. Sydämellisiä onnentoivotuksia lausuttiin, ja sulavia ja hyvin harkittuja espanjalaisia kohteliaisuuksia tuhlattiin molempien morsianten kauneudelle.

Myöhemmin odotti juhlavieraita suuri ja täydellinen yllätys. Upseerein tilavaan kokousrakennukseen oli katettu muhkea juhla-ateria, ja soitosta huolehti pieni orkesteri, joka oli kätketty pehmeään maahan pistettyjen, tuoreiden palmunlehvien taakse. Tämä oli miesten järjestämä kunnianosoitus Kuban vieraalle. Kalusto oli kyllä puutteellinen, tinalautasia, kolhiintuneita posliinikuppeja ja kiviruukkuja, eikä syömistäkään ollut paljon, mutta todellista juhlatunnelmaa oli kaikesta huolimatta. Kuban tasavallan tunnusmerkki oli koristeltu tähtilipuilla, ja puheiden sarja oli pitkä.

Norinen vastustelut lähteä Estevanin luota kaikuivat kuuroille korville, ja Leslie Branch saatteli hänet kunniapaikalle sulhasen asemesta, joka lepäsi riippuverkossaan onnesta unelmoiden. Norinen hämmästyksellä ei ollut mitään rajoja, kun palmunlehvien takaa alkoi kuulua ihanaa soittoa, ei mandoliinein ja kitarain, vaan valikoidun orkesterin, jota Kuban etevin konserttimestari johti. Mistä soittajat ja soittokoneet olivat ilmestyneet, jäi salaisuudeksi, mutta soitto oli kaunista, aivan jumalallista, musiikkia kaivanneiden juhlavierasten mielestä.

Mikä ihana juhla se olikaan! Oli valmistettu jonkunlaista viiniä ja oli kahviakin, viidakon yrteistä keitettyä. Presidentin, joka oli ollut aikoinaan saaren huomatuimpia henkilöitä, täytyi viimein astua esiin ottamaan vastaan seurueen myrskyiset suosionosoitukset ja kiitokset onnistuneen juhlan johdosta.

Rosa oli hyvin suloinen lainatussa sairaanhoitajatarasussaan ja herätti suurta huomiota harvinaisella kauneudellaan, mutta kun häntä puhuteltiin Señora O'Reillyksi, punastui hän hiusmartoa myöten ja painautui miehensä turviin. Tuntea itsensä turvalliseksi, nähdä joka taholla ystävällisiä kasvoja ja tietää, että kaikki nämä hienot herrat ja naiset -- läsnä oli monta kubalaista kunnon perheenemäntää -- olivat hänen omia kansalaisiaan, jotka tarkoittivat vain hänen parastaan, oli aivan uskomatonta. Hänen oli täytynyt niin kauan piileskellä henkensä edestä ja pelätä jokaista vierasta, ettei tämä hänen arkuutensa ollut lainkaan ihmeellistä. Hän oli väsynyt, ja juhla rasitti häntä sanomattomasti.

Branch osoittautui hyvin onnistuneeksi Estevanin edustajaksi, sillä hän lievensi hilpeydellään Norinen huolia ja karkoitti tämän pelon. Kun häntä vaadittiin puhumaan, tekaisi hän verrattoman sukkeluuden rehellisesti tunnustamalla vilpittömän ilonsa sen johdosta, että pääsi pois sodan lukemattomista vaaroista. Jokin omituinen päähänpisto tahi viinin liiallinen nauttiminen pakotti hänet avoimesti tunnustamaan hämmästyttävän pelkuruutensa.

O'Reilly oli tulkkina ja melkein jokaiselle lauseelle naurettiin katketakseen. _El Demonio'n_ sankarimaine oli ehtinyt Cubitakseen ennen häntä, joten kuulijakunta piti hänen vilpitöntä yritystään saattaa itsensä pilkan esineeksi vain jonakin hänen omituisuutensa hullunkurisena ilmauksena. Koettaen murtaa tämän järkkymättömän epäuskon muurin, joka ympäröi hänet joka taholla, Branch lämpeni ja innostui yhä enemmän; hän kertoi surumielisen vakuuttavasti kuvaavia esimerkkejä halpamaisesta arkuudestaan ja pelkuruudestaan ja kauhusta, jota hän aina tunsi aseita ja verta nähdessään. Hänen pitkät ja kapeat kasvonsa olivat vakavan juhlalliset ja ääni värähteli, kun hän otsa tuskallisesti rypyssä kertoi kaameita seikkailujaan. Hän näytti päättäneen kerta kaikkiaan vapauttaa omantuntonsa sitä rasittavasta taakasta, mutta hänen rippinsä sai kuulijat vain vääntelehtimään naurusta. Kaikki nauroivat silmät kyynelissä ja sanoivat yksimielisesti, että Leslie oli verraton näyttelijä ja harvinaisin ja merkillisin koomikko, mitä he olivat milloinkaan sattuneet kuulemaan. He vannoivat, että menettäessään hänet Kuba menetti suurimman sankarinsa, ja kun Leslie lopetti puheensa tahi tunnustuksensa, tervehdittiin häntä raikuvin eläköönhuudoin, ja orkesteri alkoi soittaa innostavaa marssia.

Leslie kääntyi saadakseen ilmaista kiukkunsa ja ihmettelynsä Norinelle, mutta tämä oli pujahtanut tiehensä, ja hän kohtasi sen sijaan O'Reillyn hymyilevän katseen. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten tämä oli osannut tulkita hänen puheensa niin täydellisesti ja taitavasti väärin.

Kun Rosa ja O'Reilly palasivat Estevanin majalle, oli Norine jo siellä. Hän oli polvistunut riippuverkon viereen, jossa sairas lepäsi, ja heidän ääntensä hellä sointu kuului avoimesta ovesta. Rosa veti miehensä etemmäksi ja kuiskasi onnellisena:

"Estevan paranee varmasti. Jumala ja tuo ihmeellinen tyttö eivät anna hänen kuolla."

XXX.

HUUHKAJA JA JÄNIS.

Matka rannikolle sujui mukavasti, ja Estevan kesti sen hyvin. Jännitys kyllä väsytti häntä, ja paarien heiluminen oli kiusallista, mutta Norine ja Rosa olivat aina hänen luonaan. Oppaita ja hevosia oli runsaasti ja sairasta varten oli teltta, ja O'Reilly oli koko retkikunnan valpas päällikkö, missä toimessa Branch auttoi häntä vointinsa mukaan. Kerran maailmassa Branchkin taipui tekemään jotakin hyödyllistä eikä koettanutkaan päästä mahdollisimman vähällä, kuten ennen. Kipeä käsi parani ihmeen pian, ja hän puuhaili aamusta iltaan ravinnon hankinnassa huvittaen kumppaneitaan puuttumattomalla leikillisyydellään.

Jacket tuli luonnollisesti mukaan, sillä kuultuaan O'Reillyn aikovan lähteä kotiinsa Yhdysvaltoihin, oli hän heti jättänyt Kuban oman onnensa nojaan. Hän kielsi isänmaansa kokonaan ja vannoi olevansa Amerikan lainkuuliainen kansalainen. Hän selitteli ja todisteli vielä viimeisen kerran, että minne O'Reilly meni, sinne täytyi hänenkin mennä, sillä he olivat erottamattomat, eikä häntä surettanut suunnata askeleensa uusille teille ja uusia seikkailuja kohti.

Luottaen Cubitaksesta annettuihin ohjeisiin O'Reilly oli toivonut voivansa ostaa purjeveneen eräältä kalastajalta, jonka tiedettiin olevan luotettavan, mutta niin ei käynytkään. Kun saavuttiin määräpaikkaan pohjoisrannikolle, oli kalastajan mökki autio ja veneet tiessään, paitsi eräs pieni ruuhi, joka oli kuitenkin liian laho liikuteltavaksi. Se oli kumollaan kaukana hietikolla; laidat olivat madonsyömät ja kaikki saumat olivat vääntyneet auki kuumassa auringonpaisteessa.

Kun Estevan oli sijoitettu mökkiin, neuvotteli O'Reilly oppaiden kanssa tilanteesta, mutta ei tullut paljoakaan viisaammaksi. Toista kalastajaa ei ollut näillä main, ja lähimmät kaupungit olivat espanjalaisten hallussa, oli parasta palata heti Cubitakseen. Mutta O'Reilly ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Ottaen mukaansa Leslien ja Jacketin hän lähti ratsain tiedusteluretkelle ja lähetti oppaat päinvastaiseen suuntaan samassa tarkoituksessa. Kun oli ajettu muutamia penikulmia rantaa pitkin, tulivat O'Reilly, Branch ja Jacket laajalle mangrovesuolle, joka ulottui kuka tiesi kuinka pitkälle sisämaahan. He seurasivat vähän matkaa sen reunaa, mutta kääntyivät pian takaisin, sillä viidakko tiheni niin läpipääsemättömäksi, että he pelkäsivät eksyvänsä. Oli jo pimeä, kun he saapuivat leiripaikalleen, eivätkä he olleet nähneet ristin sielua, ei tietä eikä mökin pahaistakaan koko matkalla. Toinen tiedustelijajoukko oli toiminut paremmalla menestyksellä; aivan lähellä, leiripaikasta itään, oli pieni maatalo, jonka omistaja oli varoittanut menemästä kauemmaksi, sillä vahva espanjalainen sotilaskomennuskunta liikkui lähistöllä vaanien tuota amerikkalaista salaisten tiedonantojen kuljettajaa. Sama komennuskunta oli karkoittanut kalastajankin, ja oli aivan varmaa, ettei ainoaakaan venettä ollut saatavissa.

O'Reilly ei tiennyt oikein mitä tehdä. Hän epäili suuresti, ettei Estevan kestäisi enää paluumatkan vaivoja, ja kun hän puhui asiasta Norinelle, säikähti tämä melkein suunniltaan.

"Ei, ei!" huudahti hän tuskaisesti. "Hänen _täytyy_ päästä täältä pois. Oi, Johnnie, hänen paranemismahdollisuutensa huononevat joka päivä, jonka olemme pakotetut hukkaamaan sopivaa tilaisuutta odotellessamme! Hän elää nyt vain toivossa päästä pois täältä ja on varma matkamme onnistumisesta, niin että hän varmasti kuolee, jos hänen täytyy palata takaisin."

"Sitten meidän täytynee onnistua", hymyili O'Reilly.

Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana Norine menetti malttinsa.

"Meidän yksinkertaisesti _täytyy_ saada jostakin vene!" huudahti hän. "Estevanin täytyy saada lääkkeitä, hyvää hoitoa ja hyvää ruokaa voidakseen tervehtyä. Pettymys jo --." Ääni värähti, kyyneleet kohosivat silmiin ja hän alkoi vavista tuskallisesti. "Jos hän -- jos menetän hänet, niin kuolen minäkin", nyyhkytti hän.

O'Reilly koki lohduttaa, ja Norine painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.

"Lupaa, ettemme palaa takaisin", pyyteli Norine.

"Kyllä, jos vain tohdit antautua tuon kurjan ruuhen varaan, jonka löysimme rannalta --"

"Tohdin vaikka mitä."

"Se kyllä kantaa meidät kaikki, jos vain saamme sen vedenpitäväksi, mutta turvallinen se ei ole. Tähän vuodenaikaan ovat ilmat tavallisesti hyvin kauniit, niin ettemme viipyisi kauankaan matkalla Androkseen, jos onni on muuten myötäinen. Vastoinkäymisten sattuessa --"

Norine kuivasi silmänsä. "Mitä tekisit, jos olisit yksin? Tohtisitko yrittää?"

"Luulenpa melkein, mutta --" myönsi hän hiukan epäröiden.

"Olisiko meidän kaikkien mahdollista päästä yli?"

"Ehkä. Riippuu ilmoista."

"Emmekö -- emmekö voisi itse tehdä veneen?"

O'Reilly pudisti päätään. "Viipyisi liian kauan, vaikka meillä olisi kaikki tarpeet ja työkalut. Espanjalaiset ovat vain kymmenen penikulman päässä idässä päin, joten meidän on toimittava mahdollisimman nopeasti, ennenkuin he saavat vihiä meistä."

"Lähtekäämme sitten heti. Olen varma, ettei Rosa vastustele."

Niin kävikin. Kun O'Reilly esitti asian Rosalle, ilmaisivat poskien kalpeneminen ja silmäin kauhistunut katse, kuinka suunnattomasti hän pelkäsi viipyä kauemmin tässä vihan ja vainon maassa. "Älä käänny takaisin", pyyteli hän. "En ole enää sama kuin ennen. Olen kärsinyt täällä niin hirveästi -- että olen aina peloissani. Ehdota mitä hyvänsä muuta, mutta älä takaisin paluuta."

Seuraavana aamuna O'Reilly tarkasteli lähemmin tuota veneenhylkyä. Tulos ei ollut suinkaan rohkaiseva, ja kun hän selitti Leslielle aikovansa laittaa hylyn kuntoon, tuijotti tämä häneen suu auki.

"Mutta me hukumme joka sorkka", sanoi Leslie.

"Voit palata Cubitakseen, jos tahdot."

"Tappelua jatkamaan, niinkö? Ei kiitoksia. Olen saanut päähäni, että minut ammutaan ensimmäisellä pyssyllä, jonka näen."

"Sittenhän on parempi, että antaudut vaaraan joutua haikalojen ruuaksi."

Jacket tarkasti myöskin veneen perinpohjin ja huudahti rohkaisevasti. "Tällä minä seilaisin vaikka maailman ympäri. Lahohan tämä tosin on, laidan puhkaisee vaikka sormellaan, mutta eihän kaloilla ole sormia, ja minähän voin äyskäröidä vaikka koko matkan."

"Tuletko mukaamme?" Johnnie silmäili sanomalehtimiestä uteliaasti.

"Ky-kyllä-kyllähän minä!" änkytti Branch, "mutta on synti ja sääli menettää Rosan kaikki timantit."

O'Reilly ja eräs opas ratsastivat maatalolle, joka oli löydetty edellisenä iltana, ja palasivat pian tuoden mukanaan työkaluja, tervaa ja nipun galvanoitua teräslankaa.

Teräslangasta tehtiin nauloja ja silmukoita, joilla irvistelevät saumat kiristettiin kiinni, ja mökistä löytyneitä vanhoja vaaterääsyjä ja miesten vaatteista revittyjä suikaleita käytettiin tilkkeiksi. Tervaa siveltiin päälle paksulta. Toisten kyhätessä mastoa ja airoja tekivät toiset Estevanin teltasta purjeen. Kankea, auringon kovettama häränvuota liotettiin pehmeäksi ja naulattiin keulaan jonkunlaiseksi etukannen tapaiseksi, jonka alla Estevan saattoi olla suojassa auringon polttavilta säteiltä ja sateelta. Jacket kiipesi lähellä oleviin kookospalmuihin ja pudotteli runsaan varaston pähkinöitä matkaeväiksi.

Miehissä ahkeroidessa sujui työ nopeasti ja myöhään illalla oli vene kunnossa. Sitä täytyi pidellä sangen varovasti, ja kun se lykättiin vesille, vuoti se kuin seula. Mutta se turposi yön kuluessa niin paljon, että se voitiin aamulla äyskäröidä tyhjäksi.

O'Reillyn täytyi myöntää olevansa sangen tyytymätön veneeseensä. Branch haukkui sitä ruumisarkuksi ja sanoi olevan suorastaan itsemurhan uskaltaa lähteä sillä vesille, mihin mielipiteeseen kubalaiset yhtyivät, mutta tytöt olivat ihastuksissaan. Heidän mielestään tuo vaappera vene oli vakava ja luja, ja he olivat aivan kuumeessa päästä lähtemään.

Illalla tuuli tyyntyi hiljaiseksi viriksi, kookospähkinät ja muut eväät sijoitettiin veneeseen ja häränvuodan alle laitettiin lehvistä vuode, jolle Estevan asetettiin lepäämään. Oppaille sanottiin jäähyväiset ja niin lähdettiin.

Lähtöpaikasta oli ehkä noin viisi penikulmaa saariston kärkeen, joka oli vanhan Bahamareitin toisella puolella, ja meren ollessa tyynenä oli matka joutuin tehty. Vene oli täysin käyttökelpoinen ja kaikki paikat kestivät, mutta siitä huolimatta oli O'Reilly, joka oli perämies, sangen levoton ja jännityksessä. Hänen täytyi tähystellä tarkoin, oliko rannikkoa vartioivia kanuuna venheitä näkyvissä, ja sitäpaitsi hän pelkäsi tekevänsä väärin saattaessaan kalliin lastinsa Atlantin oikuille alttiiksi. Vaikka hänellä olisi ollut mukanaan vain taitavia purjehtijoita, olisi tämä matka hirvittänyt häntä sittenkin, sillä se oli epäilemättä hänen hurjin seikkailunsa, ja kaikkiin mahdollisiin vaaroihin viitaten hän luovutti lopullisen ratkaisun kumppaneilleen. Branch kieltäytyi äänestämästä, mutta Estevan ja tytöt vaativat kiihkeästi, että lähdettäisiin heti, ja Jacket oli luonnollisesti täydellisesti heidän puolellaan.

Auringon laskiessa he astuivat veneeseen ja pakovesi kiidätti heidät kauas avoimelle merelle, jossa he pian keinahtelivat valtameren mahtavissa mainingeissa. Vene kiikkui harjalta toiselle ja pyrki taukoamatta autiota pohjoista taivaanrantaa kohti tuikkiva Pohjantähti tienviittana. Hiljainen tuulenhenki pani merenpinnan karehtimaan, taivas oli kirkas ja ystävällisesti vilkuttavat tähtöset näyttivät olevan aivan lähellä.

Kun Kuban rannikko oli häipynyt tummaksi juovaksi, hiipi Rosa perään ja istahti miehensä viereen.

"Hengitän vapaasti ensi kerran sen jälkeen kuin don Mario tuli kosimaan minua", sanoi hän. "Menneisyys alkaa tuntua vain pahalta unelta, ja minä tunnen olevani niin iloinen. Olen kuin uudestisyntynyt, O'Rail-ye."

"Pari tuntia vielä, ja me voimme kaikki hengittää vapaasti", hymyili O'Reilly. Rosa pani pienen kätensä hänen peräsintä pitelevälle kädelleen, jolloin hän huudahti teeskennellyn tuimasti: "Pois sormet! Älä häiritse perämiestä, tahi muutoin hän voi ohjata harhaan. Ellet pysy alallasi, saat mennä omalle paikallesi takaisin."

Rosa totteli vastahakoisesti ja O'Reilly rankaisi häntä painamalla suudelman suoraan hänen suipistuneille huulilleen, jolloin Rosa painautui yhä lähemmäksi. "Kuinka sinua rakastankaan!" kuiskasi hän. "Mutta enhän voi sitä sinulle milloinkaan sanoa, kun emme ole milloinkaan kahdenkesken. Onko kuunaan nähty sellaista uhrautuvaa rakkautta, sellaista vihkimätoimitusta ja sellaisia häitä kuin meidän?"

"Olemme kuin vanhan sadun huuhkaja ja jänöjussi, jotka lähtivät merelle kauniilla palkoveneellä 'runsaasti hunajaa ja kasoittain rahaa mukanaan'. Kun kerran pääsemme rauhamme satamaan ja minä saan työskennellä kovasti henkemme pitimiksi, muistelemme näitä aikoja runollisina ja viehättävinä ja ehkä ikävöidenkin."

"En minä ainakaan", sanoi Rosa väristen. "Ollessani turvassa ja omistaessani sinut kokonaan olen täysin tyytyväinen."

"Sitten vuokraamme tuon pienen huoneuston, jota olin jo katsomassa, tahi jonkin toisen aivan samanlaisen."

"Mutta, O'Rail-ye, mehän olemme rikkaat."

"Minä -- minä unhotin sen. Otaksukaamme sitten, että olemme köyhiä. Ajattelehan, kuinka paljon naapureillamme olisi puhumista tuosta neljännen kerroksen sievästä rouva O'Reillystä ja hänen jalokivistään. He voisivat vaikka vannoa, että olen salakuljettaja."

Veneen lipuessa tasaisesti päämääräänsä kohti he istuivat koko illan onnestaan unelmoiden, ja keulassa vietti toinen onnellinen pari iltaansa samalla tavalla. Branch ja Jacket äyskäröivät vuorotellen.

Yö venyi sangen pitkäksi, sillä vene oli tilavuudestaan huolimatta sangen epämukava. Kompassia ei ollut, mutta O'Reilly koetti ohjata mahdollisimman suoraan pohjoista kohti. Päivän koittaessa alkoi taivas vetäytyä pilveen, tuuli kiihtyi ja O'Reillyn pelko kasvoi samassa suhteessa, sillä nopeampi vauhti sai veneen vuotamaan pahemmin, niin etteivät Branch ja Jacket tulleetkaan enää avutta toimeen. Syvä salmi oli jo kaukana takanapäin ja vene kiikkui nyt Bahaman matalikkojen hyrskyissä. Valkoinen, heleäväristen merikasvien koristama korallipohja näkyi selvästi, ja veden pinnassa häilyi pitkiä leviä. Pohjoisessa taivaanrannassa ei näkynyt vielä mitään ja Androkseen oli vielä pitkä matka.

Pilviverho ei ollut onneksi niin vahva, että se olisi peittänyt auringon näkyvistä, joten O'Reilly saattoi ohjata oikeaan suuntaan. Mutta tilanne ei miellyttänyt häntä.

Kymmenen tienoissa oli meri jo sangen levoton ja vene keikkui ankarasti. Purjetta täytyi pienentää, mutta siitä huolimatta makasi Estevan pian vesilätäkössä. Vene vuoti nyt niin kovasti, ettei vettä saatu vähenemään, vaikka tytötkin olivat rientäneet auttamaan; tuuli kiihtyi yhä, ja kaikki työskentelivät epätoivon vimmalla ihoa myöten märkinä.

Sitten alkoi sataa, jolloin aurinko häipyi kokonaan pilvien peittoon, niin että tienviittana oli vain sateen suunta.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Estevankin oli aivan vaiti väristen säälittävästi märällä vuoteellaan. O'Reillyn käskystä heitti Jacket melkein kaikki kokospähkinät laidan yli jättäen vain tusinan verran jäljelle.

"Uppoammeko?" kysyi Rosa suoristaen pakottavaa selkäänsä ja hymyili miehelleen.

"Eikö mitä! Tämä aallokko johtuu vain mainingeista", sanoi Johnnie rauhoittavasti, vaikka hän itse oli kaukana rauhallisesta. Hän koetti rohkaista itseään todistelemalla, etteivät hän ja hänen kumppaninsa voineet joutua tämän navakan tuulen uhreiksi, sillä he olivat jo pelastuneet niin monesta paljon suuremmasta vaarasta. Eihän kohtalo voinut olla niin julma, että heidän täytyisi tuhoutua juuri kun he olivat turvaan pääsemäisillään. Mutta tuossa vihmovassa sateessa, jonka kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin saakka, ja vaahtoharjaisten aaltojen temmellyksessä oli noiden todistelujen suoma lohdutus sangen pieni.

Pelastus tuli äkkiä ja aivan odottamattomalta taholta. Eräs vastatuulessa luoviva kuunari ilmestyi sateensumusta ylähangan puolelta. Pakolaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen ja heiluttivat vimmatusti hattujaan ja äyskäreitään seisoen nilkkoja myöten vedessä. Heidät huomattiin vihdoin ja laiva kääntyi tuuleen.

Rajaton kiitollisuus ja suloinen helpotus herpaisivat O'Reillyn niin, että hän tuskin sai ohjatuksi veneensä lähemmäksi. Hän näki tummia kasvoja, kuuli hämmästyneitä huudahduksia ja kiihkeitä kysymyksiä ja sitten lennähti vetoköysi veneeseen, joka vedettiin laivankylkeen kiinni.

Rosa itki ilosta ja Norine tuki Estevania suurten kyynelten tipahdellessa tämän kasvoille.

Kuunari oli matkalla Nassauhun; ja sen neekerimiehistö, joka puhui englannin kieltä, auttoi veneessäolijat auliisti kannelle nauraen ja huudellen lapsellisen iloisesti. Kuinka lujalta ja suloiselta tuo tukeva kansi tuntuikaan! O'Reillyn polvet kävivät äkkiä heikoiksi, ja hän tarttui pakottavilla käsillään köysistöön pysyäkseen pystyssä antaen Branchin ja Jacketin kertoa, miten he olivat joutuneet näille vesille. Lämmin ruoka ja kuuma kahvi olivat pian tarjolla ja kuivat vuoteet ja peitteet niitä tarvitseville.

Johnnie peitteli Rosan hyvin erään hytin kovaan vuoteeseen ja kumartui sitten suutelemaan häntä. Rosan hampaat kalisivat, mutta hän hymyili onnellisena.

"Jumala johdatti meitä", kuiskasi hän. "Täytyy vain rukoilla kyllin kauan ja väsymättä, niin hän kuulee."

* * * * *

Kuukautta myöhemmin. Vanhanaikainen kunnon Nassau uinaili iltapäivän helteessä, leveät kadut, matalat talot ja sileä ranta olivat häikäisevän valkoiset, ikäänkuin koko kaupunki olisi pesty puhtaaksi ja levitetty sitten auringonpaisteeseen kuivamaan. Taivaanrannassa näkyi valkoisia hyrskyjä, jotka näyttivät pesupaikalta singahtaneelta saippuavaahdolta. Tuulenhenki pani merenpinnan hauskasti väreilemään, ja rannalta, jossa paljasjalkaiset kalastajat askartelivat veneidensä luona, kuului naurua ja puheensorinaa. Tukevat neekerivaimot kantoivat koreja ja vakkoja päänsä päällä ja pysähtyivät silloin tällöin lörpöttelemään jonkun tuttavansa kanssa tahi huutelivat rannalla puuhaileville miehilleen. Rannalla oli melua ja hyörinää, mutta kaupunki uinui rauhallisena ja hiljaisena. Se lepäsi kuin päiväpaisteeseen nukahtanut laiskuri lipottavien laineiden ja hyönteisten surinan tuudittamana.

O'Reilly ja hänen nuori aseenkantajansa tulivat rannalta. Heillä oli puhtaat, valkeat vaatteet ja kuukauden lepo oli tehnyt heille hyvää. Jacket ei ollut enää laiha ja kuivettunut, vaan pyöreäposkinen ja kiiltävä ja täynnä kepposia kuin nuori varsa, ja O'Reillyn kulmikkuus oli kadonnut ja hän täytti vaatteensa kuten miehen pitääkin. He olivat olleet riutoilla kalastamassa ja veivät nyt kotiin saaliinsa parhaimmat kalat.

He kääntyivät eräästä portista sisälle ja kulkivat kukkaisistutusten läpi menevää käytävää pitkin, joka oli reunustettu ylösalaisin käännetyillä pullonpohjilla Bahamasaarten vanhan tavan mukaan. Käytävä päättyi pieneen huvilaan, jonka väljät kuistit olivat melkein kokonaan jasmiinipensasten, kuusamain ja villiviinin peitossa.

O'Reillyn silmät loistivat ja hän huudahti iloisesti, mutta hänen ei olisi tarvinnut ilmoittaa tuloaan, sillä portin salvan ensimmäisellä kilahduksella ilmestyi eräs viehkeä olento pensaiden tuoksuavasta kätköstä ja kiiruhti häntä vastaan.

"Katsopas, Rosa!" Jacket nosti raskasta kalanippuaan. "Meillä oli suurenmoinen kalaonni." Mutta Rosa oli heittäytynyt miehensä syliin ja he näkivät vain toisensa kuulematta mitään.

"Viivyitte kokonaisen iankaikkisuuden", sanoi Rosa moittien.

"Oliko sinun jo ikävä?"