Part 27

Leslie hymyili surullisesti. "Täällä olen kuitenkin tervehtynyt, mutta siitä huolimatta minä oleskelen mieluummin paikassa, jossa voin pestä itseni milloin haluan ja pitää muitakin vaatteita kuin vain purjekangasalushousuja. Olen kyllästynyt sotaan; toivon, että jokin konstaapeli ilmestyisi seisauttamaan liikenteen ja auttaisi minut kadun yli. Haluan istahtaa mukavasti hyvään aamiaispöytään, tarttua sanomalehteen ja iskeä pari munaa kuonooni. Tuota kaikkea kaipaan niin sanomattomasti."

Norine kaatoi vettä maljaan ja pesi haavan ja kääri sitten puhtaan siteen käsivarren ympärille. Branch katseli häntä koko ajan levottomasti ja rypisteli otsaansa, kun haavaan koskettiin. Vihdoin hän kysyi pelokkaasti: "Onko se ajettunut?"

"Ei."

"No hyvä! Olisipa ollut todellakin onnetonta, jos olisin saanut verenmyrkytyksen kaiken lisäksi."

Norine hämmästytti potilaansa kysymällä hajamielisesti:

"Leslie, onko täällä ketään, joka voisi toimittaa vihkimisen?"

"Mitä? Tietysti." Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä ja hän huudahti: "_Norine! Tarkoitatko täyttä totta_?"

"En puhu sinusta. En huolisi sinua miehekseni."

"Miksi et? Olenhan aivan terve --"

"Ole hyvä ja vastaa kysymykseeni."

Leslie painautui takaisin tuoliinsa. "Tohdinpa melkein vannoakin, että joku kubalainen esikuntaupseeri voisi toimittaa toimituksen jotakuinkin hyvin."

"Ei kelpaa."

"Kuka täällä sitten menee naimisiin?"

"Minä."

Branch hypähti seisoalleen suu auki. "Sinäkö? Mitä joutavia!" Kun Norine nyökäytti päätään, synkistyi hän. "Kuka hän on? Jokin rasvainen kubalainen varmaankin."

"Estevan parkahan se on."

"'Estevan parka'! Kaikkihan ne ovat parkoja ja sitäpaitsi rutiköyhiä. Hän kosi sinua vain saadakseen rahasi."

"Hän ei kosinut, vaan minä. Hän on -- kuolemaisillaan, Leslie." Norine vaikeni ja lisäsi hetken päästä: "Menen hänen kanssaan naimisiin ja vien hänet kotiini, jossa voin hoitaa hänet terveeksi."

"Mitähän O'Reilly sanonee?"

"Pelkään, ettemme näe O'Reillyä enää milloinkaan. Kuba on niellyt hänet ja nielee pian Estevaninkin -- minun sydämeni aivan pakahtuu -- pelkään tätä saarta."

"Rakastatko niin suuresti tuota Estevania?"

Norine katsoi häneen ja noiden sinisilmien syvyydestä Branch luki vastauksen kysymykseensä. "No niin, asiahan on sitten selvä", huokasi hän. "Täällä pitäisi olla jonkinlainen oikeusministeri, ja minä olen kuullut, että hän on oikeutettu toimittamaan kaikki tämmöiset toimitukset. Hänet löydämme pian."

Sattuikin niin onnellisesti, että presidentti ja melkein koko väliaikainen hallitus olivat Cubitaksessa, ja Norine ja Leslie menivät suoraan ensinmainitun puheille, joka oli heti valmis kaikin tavoin palvelemaan maansa kunnioitettua vierasta ja tämän huimapäistä maanmiestä, liikanimeltä _El Demonio_. Oikeusministeri haettiin joutuin paikalle, ja hän asettui heti mielihyvällä Norinen käytettäväksi sanoen koettavansa parastaan, vaikka hän ei ollut vielä milloinkaan toimittanut avioliittoon vihkimistä. Uutinen levisi kulovalkean nopeudella ja pian oli koko leiri jalkeilla, ja kun Norine poistui hallitustalosta, tervehdittiin häntä raikuvilla hurraahuudoilla. Naiset nyökyttelivät hänelle hymyillen päätään, repaleiset soturit heiluttivat leveälierisiä hattujaan ja lapset juoksivat ilakoiden hänen ympärillään. Tämä tunkeileva tuttavallisuus oli kyllä kiusallista, mutta samalla hyvin liikuttavaakin, sillä jokainen hymyily kuvasti vilpitöntä ihailua, rakkautta ja hyväntahtoisuutta. Norinea sekä itketti että nauratti, kun hän syöksyi läähättäen Estevanin majaan jättäen Branchin odottamaan ulkopuolelle.

Nähdessään hänet Estevan huudahti hiljaa ilosta. "Sinäkö armaani? Olen maannut koko ajan aivan onnen huumaamana. Maailma on kirkastunut, ja minä kuulen ihmisten nauravan. Mikä ihmeellinen muutos! Entä miten on _El Demonio'n_ laita?"

"Hän voi hyvin ja tahtoo nähdä sinut, mutta ensin -- olen järjestänyt kaikki valmiiksi! Presidentti on seurueineen läsnä vihkimätilaisuudessa."

Estevan oli kuin kivettynyt kyynärpäidensä varaan. "Mitä sinä olet oikein järjestänyt?" kysyi hän tiukasti.

"Sh-h!" Norine painoi sormen huulilleen. "Tasavallan vieras menee tänään naimisiin. Ylhäisimmät arvohenkilöt, raharuhtinaat ja kaikki viranomaiset ovat liikkeellä hänen kunniakseen. Juhlatilaisuutta varten pestään ja lainaillaan puhtaita paitoja kuumeisella kiireellä. Oikeusministerillä on säästössä uudet saappaat, jotka hän on luvannut vetää jalkoihinsa satoi tahi paistoi."

"_Norine_! Oi rakas Norine!" valitti sairas. "En voi sallia sinun tehdä tätä mieletöntä tekoa. Ajattelehan toki. Olen haudan partaalla --"

"Tämä tekee sinut terveeksi. Lähdemme täältä kun ensimmäinen retkikunta saapuu."

Mutta Estevan vastusteli yhä. "Ei, ei! Minulla ei ole mitään sinulle antaa. Olen kerjäläistäkin köyhempi."

"Mutta minulla on kylliksi, Jumalan kiitos. Olen upporikas, vaikka en ole puhunut sinulle siitä mitään, Estevan, eikä minun olisi tarvinnut tulla Kubaan, se oli vain tuommoinen edesvastuuttoman ja hemmoitellun naisen päähänpisto. Annoin suunnattoman summan New Yorkin Kuban seuralle ja siten pääsin tänne."

"Et ole siis ammattiammattisairaanhoitajatar?"

"Oi, en, kultaseni! Paitsi silloin kun minua huvittaa."

"Miten kummallista!" Sairas oli hämmästynyt, mutta pudisti päätään hetkisen kuluttua. "Minun täytyy sanoa, vaikka se onkin vaikeaa, etten tiedä, rakastatko minua todellakin vai onko säälittävä tilani niin liikuttanut jalon sydämesi. Olet saanut selville sydämeni salaisuuden ja toivot ehkä täten voivasi parantaa minut terveeksi. Onko niin?"

"Ei, ei! Olen itsekäs ja minun täytyy saada, mitä tahdon. Ja minä tahdoin sinut. Niin että älä väittele suotta." Norine kietoi kätensä hellästi Estevanin hennon vartalon ympärille. "Sinun täytyy tulla terveeksi -- tahi muutoin kuolen minäkin."

"Minulla ei ole voimaa kieltäytyä", huokasi Estevan. "Mutta kuitenkin, miten hennon jättää Kuban? Millä oikeudella minä voin omistaa tämän onnen ja jättää Rosan --?"

Tätä Norine juuri pelkäsikin, kysymystä, johon hän ei voinut vastata. Hänellä ei ollut rohkeutta keskustella siitä, eikä hän yrittänytkään. Sensijaan sanoi hän, painaen sairaan hellästi tyynyjen varaan:

"Leslie odottaa tuolla ulkona saadakseen toivottaa sinulle onnea ja pikaista tervehtymistä. Pyydänkö hänet sisään?"

Norine astui ovelle ehtien parhaiksi näkemään Leslien kiiruhtavan joutuin ja ilmeisesti hyvin kiihdyksissä tiehensä. Tyttö katsoi hänen jälkeensä hämmästyneesti ja närkästyneestikin ja aikoi juuri huutaa häntä tulemaan takaisin, mutta hillitsi itsensä, sillä samassa hän näki, mikä oli aiheuttanut Leslien äkillisen lähdön. Majojen välitse luikertavan kujan päässä näkyi pieni ryhmä, joka läheni hitaasti, ja vielä Norinen katsoessa tuo ryhmä suureni nopeasti, sillä miehiä, naisia ja lapsia kiiruhti joka taholta paikalle heittäen askareensa. Tulijoita oli kolme, eräs mies ja kaksi poikaa, jotka kävelivät hitaasti ja laahustaen kuin pitkästä matkasta väsyneet.

Norine totesi heti, etteivät tulijat olleet Cubitaksen asukkaita, vaan uupumuksesta nääntymäisillään olevia "rauhoitettuja". Hän näki Branchin porhaltavan äkkiä täyteen juoksuun, kuuli tämän huudahtavan jotakin ja näki kyynelten kohotessa silmiin tämän syleilevän kiihkeästi tulijoista pisintä. Joukko tiheni ja ympäröi heidät kokonaan.

"Estevan!" huudahti Norine äänellä, jota hän tuskin itsekään tunsi, ja peräytyi oviaukkoon painaen kädellään kiivaasti sykkivää sydäntään. "Estevan! Katso! Et arvaa, kuka on juuri saapunut? Leslie on mennyt --." Hän koetti terästää näköään pudistamalla päätään, ja hänen kielensä alkoi aivan sammaltaa kiihkosta. "_Nyt_ ne tulevat! Jumalani! _O-O'Reilly_!"

Estevan ponnisti kaikki voimansa ja pääsi riippuverkosta. "_Rosa_!" huusi hän minkä jaksoi. "_Rosa_!"

Norine kiiruhti häntä tukemaan, sillä muuten hän olisi kaatunut, ja Estevan repi ja riuhtoi kuin vimmattu päästäkseen irti tytön lujasta otteesta. "Toiko hän Rosan mukanaan? Onko Rosa täällä? Miksi et vastaa minulle, Rosa --?" Estevan alkoi mutista käsittämättömiä sanoja ja hurjistui niin, ettei Norine tahtonut jaksaa hallita häntä, ja kirkkaaseen oviaukkoon tuijottava katse aivan liekehti kiihtymyksestä. Norinesta tuntui, että tuo jännitys saada tietää miten Rosan oli käynyt, oli viemäisillään Estevanin hengen.

Ulkoa kuului liikettä ja äänten sorinaa. Joukko oli lähellä. Estevan vaikeni ja tarttui lujasti Norinen ranteisiin polttavilla ja luisevilla käsillään. Hän kumartui eteenpäin ja hänen koko sielunsa näytti keskittyvän hänen kuumeisten silmäinsä jännittyneeseen katseeseen.

Oviaukko hämärtyi ja kynnykselle ilmestyi eräs paljasjalkainen mies, joka oli repaleinen kuin linnunpelätin. Housut olivat aivan hajoamistilassa, piikkipensaat olivat repineet rikki takin ja paidan, niin että paljas rinta näkyi; parta ja hiukset olivat ruokkoamattomat ja takkuiset, ja koko tuo savessa ja liejussa ryvettynyt puku todisti monesta vaivalloisesta taipaleesta.

Tulija oli O'Reilly.

Hän katseli silmiään räpytellen hämärään majaan, ja sitten hän kääntyi ja otti kädestä hentoa, kyttyräselkäistä poikaa, jonka kasvot olivat melkein yhtä tummat kuin mulatin. Käsi kädessä he astuivat sisään, ja vielä kerran Estevan huudahti ikävöivän sydämensä koko kiihkeydellä: "Rosa!" Hän ojensi vapisevat, kaipaavat kätensä ja tuo kyttyräselkäinen poikanen heittäytyi hänen syliinsä.

Hämmästyksen mykistämänä ja kyynelten sokaisemana Norine huomasi tuijottavansa O'Reillyn kasvoihin ja kuuli tämän sanovan:

"Sanoinhan sinulle, että pelastaisin hänet."

Seuraavassa silmänräpäyksessä Norine nojasi hänen rintaansa vasten ilosta itkien.

XXIX.

MITÄ TAPAHTUI AURINGON LASKIESSA.

Uutinen O'Reillyn paluusta herätti suunnatonta huomiota ja hänen kertomuksensa Rosan pelastuksesta keskeytettiin tuhkatiheään. Keskeytykset kävivät lopulta niin häiritseviksi, että Norine, peläten hoidokkinsa rasittuvan liiaksi, karkoitti O'Reillyn vieraat ja vei tämän ja Branchin omaan majaansa jättäen sisarukset kahdenkesken. Norinen majassa O'Reilly sitten lopetti tärkeimpien tapahtumien ja seikkailujensa selostuksen. Hän oli nääntymäisillään väsymyksestä, mutta hänen molemmat ystävänsä eivät välittäneet siitä rahtuakaan; he olivat aivan hassuja ilosta hänen paluunsa johdosta ja kohtelivat häntä kuin kuolleista noussutta, niin että hänen täytyi kertoa kaikki alusta loppuun saakka. Hän kertoi vaarallisesta matkastaan länteen, tulosta Matanzaan ja siellä näkemästään sanomattomasta kurjuudesta, ja kun hän kuvaili, miten hän oli vihdoinkin löytänyt Rosan, olivat kuulijain silmät kyynelissä. Kertomusta paosta he kuuntelivat melkein hengittämättä.

"Pakomme kävi oikeastaan naurettavan helposti", sanoi hän, "sillä meillä oli aina hyvä onni, oikea irlantilainen onni. Olen varma, että kapteeni Morin epäili Rosan olevan tytön, mutta hän oli aivan hurmaantunut Jacketiin ja oli kärsivällinen hänen tähtensä. Tuota poikaa saamme kiittää kaikesta, hän on kerrassaan ihmeellinen. Lahjoin Morinin rahalla, mutta raha ei vaikuttanut sitä, että hän toi meidät Turiguanoon saakka, vaan Jacket. Hän vei meidät maihin yöllä Moron trochan tällä puolella, ja sen jälkeen olemme tarponeet soissa kainaloita myöten, tunkeutuneet viidakkojen läpi ja pureskelleet puunkuorta -- ja nyt olemme täällä." Johnnie huokasi syvään helpotuksesta.

"Mistä sinä sait rahaa vuokrataksesi kuunareita ja lahjoaksesi kapteeneita?" kysyi Branch: "Silloin kun tunsin sinut, olit aivan 'pankki'."

Epäröityään hetkisen O'Reilly kuiskasi: "Löysimme Varonan aarteen."

Norine huudahti: "Don Estevanin aarteenko?"

"Niin juuri. Se oli kaivossa, kuten nuori Estevan meille sanoikin."

"Johnnie! Sinä ilkeä mies!" huudahti tyttö. "Sinähän lupasit --"

"Kyllä sinä saat vieläkin auttaa kaivamisessa", nauroi O'Reilly. "Emme voineet tuoda kaikkea mukanamme; otimme vain jalokivet, asiakirjat ja niin paljon rahaa kuin vaatteemme kestivät. Loput --"

"Odota, _odota_ nyt hiukan, hyvä mies!" vaikeroi Branch pidellen päätään. "'Vain jalokivet, asiakirjat ja niin paljon rahaa kuin vaatteet kestivät?' Tuhat tulimmainen! Niinkuin yksi puku ei kestäisi kantaa maailman kaikki rahat. Uneksinko minä? Rahaa! En ole nähnyt vanhaa, kunnon dollaria sitten kun vedin pitkät housut jalkoihini. Miltä raha näyttää? Onko se pyöreä vai --?"

Johnnie otti taskustaan kourallisen kultarahoja.

Branchin silmät työntyivät ulospäin, ja hän otti kunnioittavasti yhden kolikon hyppysiinsä, koetteli huolellisesti sen painoa ja lopuksi suuteli sitä. Sitten hän hieroi sitä poskeaan vasten ja hiuksiinsa ja pisti sen hampaidensa väliin ja puri.

"Se on _oikea_!" huudahti hän. "Näytäpäs nyt niitä jalokiviä."

"Ne ovat Rosan hallussa, kätkettyinä hänen kyttyräänsä. Selkäkyttyrät tuottavat onnea, kuten tiedätte, ja hänen on miljoonien arvoinen."

"Tämähän muistuttaa aivan 'Arabian öiden' ihania satuja", kuiskasi Norine.

"Se muistuttaa --" Branch vaikeni ja nyökäytti tytölle varoittavasti päätään. "En usko sanaakaan kaikesta tästä, ja on parasta, ettet sinäkään usko. Johnnie keksi koko jutun purjehdusmatkallaan. Maailmassa ei ole ensinnäkään killinkiäkään enää; rahapajat on pantu kiinni. Jos minä kirjoittaisin tuommoisen merimiesjutun, niin --"

"Uskomatontahan se on", myönteli Johnnie. "Tuon Aladdinin luolan löysin joka tapauksessa, mutta" -- hän kalpeni ja liikahti levottomasti -- "mutta tuo löytö oli tuhota meidät kaikki. En ole kertonut vielä kaikkea; olette kuulleet vain puolet."

Ja toisten kuunnellessa hämmästyksestä kivettyneinä ja korviaan epäillen hän selosti tuon La Cumbren laella vietetyn unohtumattoman yön tapahtumat; kuinka Cobo hiipi paikalle ja joutui ansaan, ja miten Jacket yllätti tuon murhamiehen tämän polvistuessa kaivoon kurkistamaan ja iski veitsensä hänen selkäänsä.

Kun Johnnie oli lopettanut, olivat kaikki hiljaa pitkän tovin. Sitten Norine lausui värähtelevällä äänellä: "Sitä poikaa! Sitä siunattua poikaa!"

Branch kuiskasi heikosti: "Kaatakaa vettä päälleni, tahi muuten menehdyn. Minä -- sinä --" Kun hän ei keksinyt sopivia sanoja tunteitaan tulkitakseen, turvautui hän mielihuudahdukseensa ja hihkaisi: "No, tuhat tulimmainen!"

"Kaikki on todellakin niin satumaista", hymyili O'Reilly, "mutta kysykää Rosalta tahi Jacketilta; poika on aivan räjähtämäisillään halusta saada kertoa seikkailujaan. Hän oli jo aivan kuolla, kun hän ei voinut kerskua urotöistään kapteeni Morinille, ja nyt ei häntä hillitse kukaan. Pelkään hänen lörpöttelevän jotakin aarteesta kaikista varoituksista huolimatta. Nuo jalokivet houkuttelevat, enkä voi olla rauhallinen ennenkuin ne ovat varmassa tallessa jonkun pankin lujassa kassaholvissa. Nyt olen siis kertonut kaikki ja nyt on teidän vuoronne. Olen aivan kuolemaisillani uutisten nälkään. Jutelkaa itsestänne, Estevanista ja kaikista. Luulin hänen olevan jo aivan terveen. Mikä häntä vaivaa?"

"Oi, Johnnie!" alkoi Norine. "Hän on hyvin sairas, eikä parantuminen edisty enää lainkaan." Äänessä oli jotakin, joka sai O'Reillyn katsomaan Norineen tutkivasti. Branch nyökytteli päätään ja viittoi merkitsevästi ja tyttö tunnusti punastuen: "Niin! Sinähän sanoit, Johnnie, että rakastuisin johonkin köyhään vaivaispoloiseen. Olen hyvin onnellinen ja samalla -- hyvin murheellinen."

"Mitä joutavia! Hän on kaukana köyhästä ja vaivaisesta", oikaisi Leslie. "Hän omistaa puolet kyttyrällisestä timantteja ja kullan täyteisestä kaivosta, kuten muinoin parooni Münchhausen. Nyt on kiima-aika Kubassa kiihkeimmillään, Johnnie; Norine kosi häntä ja tuo poika parka oli jo liian pitkällä voidakseen kieltäytyä. Tulit juuri paraiksi estämään ajattelemattoman avioliiton."

"Onko se totta?" Kun Norine vastasi myöntävästi, tarttui Johnnie hänen molempiin käsiinsä. "Olen niin iloinen -- niin iloinen."

Kyyneleet tulvahtivat tytön silmiin ja hänen äänensä sortui, kun hän huudahti: "Auta minua, Johnnie! Auta minua saamaan hänet kotiin --"

O'Reilly taputti hänen käsiään lohduttavasti ja hänen sydämellinen lupauksensa sai tytön tyyntymään.

"Tietysti minä autan. Viemme hänet ja Rosan mukanamme sinne, jossa he voivat unhottaa Kuban ja kaikki kärsimykset, jotka se on heille saattanut. Teemme Estevanin terveeksi, niin että älä yhtään sure. Mutta asiasta toiseen. Rosa tarvitsee ruokaa ja vaatteita, ja samoin minäkin."

Kulkiessaan kujaa pitkin he näkivät Jacketin kiihkeästi kuuntelevan miesjoukon keskellä. Hetki oli pojan, joka tiesi käyttää sitä täysin hyväkseen, ja paisuen ylpeydestä hän tuprutteli nautinnolla miehiltä saamaansa suurta mustaa sikaria.

"En liioittele ollenkaan", kuului hän sanovan. "O'Reilly voi todistaa, että tapoin Cobon yksin ja kenenkään avutta. Mies hävisi yhtäkkiä ja koko Matanza on ymmällään. Tässä on käsi, joka iski, ja tämän puukon terä on vieläkin tuon murhamiehen veressä. Tätä veistä säilytetään vielä Havannan museossa, johon minulle laitetaan muistopatsaskin." Jacket huomasi O'Reillyn ja huusi häntä nimeltä. "Sano näille kunnon miehille, kuka tappoi Cobon. Eikö se ollut Narciso Villar?"

"Olipa hyvinkin", hymyili O'Reilly. "Niin, Cobo on kuollut."

Joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, ja miehet pakkautuivat tiheämmin Jacketin ympärille; veitsi kulki kädestä käteen. Epäilijät vaikenivat ja poika paisui silminnähtävästi. Hän aivan hypähteli kaikkien ihailevien katseiden vaikutuksesta, ja kun O'Reilly oli päässyt äänen kuulumattomiin, jatkoi hän kuvaustaan:

"Jumalani, minkälainen nujakka se oli. Aivan noiden muinaisaikojen gladiaattoriottelujen kaltainen, joista olette kuulleet kerrottavan. Mies oli kyllä urhoollinen, sitä ei taida kieltää, ja rohkea kuin kymmenen miestä -- kuin vihainen sonni, mutta minä --! Olin kerrassaan oivallinen, suurenmoinen, kaiken arvostelun yläpuolella! Cobo ähki, karjui ja ruikutti; hän hyökkäili niin että multa pöllysi pilviin, mutta minä olin _banderillero, picador ja matadori_, kaikki yhdellä kertaa. Olin täällä, olin tuolla ja kaikkialla yhtäaikaa; liikuin niin nopeasti, ettei silmä voinut minua erottaa." Jacket säesti kertomustaan notkeilla ponnahduksilla ja hypyillä puoleen ja toiseen. "Hänen julma maineensa hirvitti minua kyllä ensin, mutta se antoi minulle rohkeuttakin. Muistelin urhoollisia miehiämme ja noita viattomia naisia ja lapsia, jotka hän on murhannut, ja minä kävin hänen kimppuunsa kuin vimmattu joka taholta yhtäaikaa. Milloin olin edessä ja milloin takana, ja samassa pyörähtelin jo tässä tahi tuossa hänen sivullaan. Huusin iskiessäni: 'Tässä Los Villaksen asukasten puolesta! Tässä San Juanin naisten puolesta! Ja tässä vielä kerran kaikkien murhaamaisi pienokaisten puolesta!'"

Jacket elävöitti kuvauksensa tyrkkäämällä etusormellaan kolmea kuulijaa vuoron perään rintaan. "Hän hullaantui viimein kuin sonni ainakin, mutta minäpä olinkin toinen Rafael Guerra. Hänestä vuoti veri aivan tulvien, maa kävi niljakaksi ja nurmikko punoitti. Vihdoin hän alkoi huojua seisoessaan ja oli niin hengästynyt, että hän läähätti pauhaten kuin pyörremyrsky. Hän oli uupunut ja aivan vaahdossa, ja jäsenet näyttivät olevan lyijynraskaat. Odottamani hetki oli tullut. 'Kaikkien rikostesi kostoksi!' huusin minä ja iskin puukkoni hänen sydämeensä sellaisella voimalla, että kärki tuli selästä ulos, noin! Veljet, hänen lihansa oli kuin mädännyttä; veitseni upposi kuin voihin."

Jacket oli enemmän kuin tyytyväinen kertomuksensa vaikutukseen, sillä lapset alkoivat parkua, naiset värisivät ja miehet silmäilivät toisiinsa järkytettyinä. Hän käsitti, että hieman vilkkaampi ja seikkaperäisempi kuvaus olisi saanut kylmäluontoisimmankin kuulijan kauhistumaan ja naiset pyörtymään. Hän lopetti kertomuksensa huomauttamalla harkitun huolettomasti: "O'Reilly tuli liian myöhään, mutta hän auttoi minua hautaamaan, mitä oli jäljellä. Heitimme hänet päälleen erääseen vanhaan kaivoon ja vieritimme kiviä päälle. Siellä hän maatkoon kunnes Kuba on vapaa. Näin, ystäväni, juuri näin sai Cobo surmansa."

O'Reilly näki lemmittyään hyvin vähän sinä päivänä, sillä Norine vei tytön omaan majaansa ja huolehti siellä tämän tarpeista, joista vaatteiden puute oli suurin. Norinen puvustossa ei ollut juuri valinnan varaa, mutta he pienensivät sukkelasti erään sairaanhoitajattarenasun niin että se sopi hennommankin vartalon ylle. Siinä työskennellessään nuo molemmat tytöt tutustuivat kummankin suureksi iloksi nopeasti toisiinsa.

O'ReiIlyn samoin siistiessä itseään säädylliseen kuntoon hän ja Branch keskustelivat vakavasti tuloksella, että he lähtivät heti Gomezin puheille.

Kenraali toivotti heidät tervetulleiksi ja kuunteli mielenkiinnolla selostusta O'Reillyn seikkailuista ja kuvausta Matanzan oloista. O'Reilly lopetti sanomalla: "Olen suorittanut sen, mitä varten tänne tulinkin, mutta neiti Varona on vielä hyvin heikko ja järkytetty kaiken sen jälkeen, mitä hän on saanut kärsiä. Hän on hyvin hermostunut eikä lainkaan terve. Estevan on myöskin sangen sairas."

Kenraali Gomez nyökäytti päätään. "Neiti Evans on sanonut, että hänen pitää välttämättä päästä toisiin oloihin, ja asian vaatimiin toimenpiteisiin on jo ryhdytty. Aion lähettää hänet pois Kubasta. Hänen sisarensa, tuo lapsiparka, voi mennä samalla."

"Milloin he voivat lähteä?"

"Kuka tietää. Ei kuitenkaan aivan pian. Yhteytemme ulkomaailman kanssa on niin säännötön."

"Mutta heidän täytyy päästä heti", sanoi O'Reilly painokkaasti. "Sentähden juuri tulimme puheillenne. Sallikaa meidän -- Branchin ja minun -- viedä heidät kaikki kolme Yhdysvaltoihin."

"Sinäkö myöskin, _El Demonio_?" kysyi kenraali.

"Niin, herra kenraali, jos suvaitsette."

"Mutta miten aiotte menetellä? Miten voitte ottaa kaksi naista ja sairaan --?"

"Selviämme kyllä jotenkuten", selitti O'Reilly. "Bahama-saaristoon ei ole pitkä matka."

"Aivan oikein. Se on meidänkin maanalainen reittimme -- meidän -- vedenalainen rautatiemme. Kuten luultavasti tiedätte, kuljettaa eräs uskalias maanmiehemme kaikki salaiset tiedonantomme juuri tuota tietä. Hänen avullaan olemme yhteydessä New Yorkissa olevien ystäviemme kanssa, ja hän on tehnyt meille suuria palveluksia. Hän puikkelehtii edestakaisin pienellä venheellään, mutta kukaan ei tiedä, milloin hän aina tulee ja menee. Espanjalaiset vaanivat häntä, ja hänen päästään on luvattu palkinto, niin ettei pääsy salmen yli käy niinkään helposti ja turvallisesti. Varokaa vain, ettette käänny erehdyksessä jonkun toisen puoleen."

"Tarkoitatteko, että saamme lähteä?" kysyi Branch kiihkeästi.

Kun kenraali ei vastannut heti, sanoi O'Reilly:

"Minä puolestani olen valmis tulemaan takaisin, jos tahdotte, kenraali."

Gomez pudisti valkoista päätään. "Ei", sanoi hän. "Tulitte tänne lemmittynne tähden ja rupesitte vapaaehtoisesti palvelukseemme, kunnes olitte löytänyt hänet. Emme tahdo pitää täällä ketään vastoin tahtoaan, ja jonkun täytyy seurata neiti Evansia, joka on vieraamme. Te molemmat olette juuri soveliaat! Hän luottaa teihin ja jos hän uskaltaa lähteä mukaanne tahtomatta odottaa, kunnes voimme taata hänelle mukavamman ja turvallisemman matkan, niin emme tahdo estää häntä lähtemästä. Huolehdin, että pääsette turvallisesti rannikolle, mutta sitten saatte turvautua Jumalan johdatukseen."

Branch tunsi rajatonta helpotusta; hän yhtyi äänekkäästi O'Reillyn kiittelyihin ja unhotti kätensä kokonaan, joka ei näyttänyt vaivaavan häntä enää lainkaan. Päästä kunnialla rauhaan näytti olevan hänen ainoa toivomuksensa.

"Luulin saavani olla läsnä eräässä iloisessa juhlatilaisuudessa tänä iltana", jatkoi Gomez. "Onko saapumisenne muuttanut suunnitelmat?"

"Ei suinkaan, herra kenraali", vastasi O'Reilly ripeästi. "Tahtoisin tehdä sen kaksinverroin hauskemmaksi, jos neiti Varona vain suostuu."

"Bravo! Teillä on tapana tehdä aina jotakin odottamatonta. Kaksoissisarukset ja kaksoishäät! Mikäs sen nätimpää on? Saada nähdä hiukan onneakin tekee hyvää meille kaikille, jotka melkein pakostakin unhotamme, että elämä ja suuri maailma kiertävät tavallista rataansa. Luultavasti ei neiti Varona voi kieltää teiltä mitään."

Tuo vanha soturi oli oikeassa. Rosa suostui heti, ja auringon laskiessa tuo palmulehdon kaupunki näki harvinaisen näyn.