Part 26

Rosa taputti iloissaan käsiään "Sinäpä sen sanoit. Odotahan hiukan."

Rosa laittoi jalokivet ja korut nopeasti pieneen, lujaan kääröön -- Evangelina ja Asensio eivät tienneet vieläkään mitään lippaan sisällöstä -- ja kiinnitti sen lujasti selkäänsä takin alle. Saatuaan sen tyydyttävästi paikoilleen hän käski O'Reillyn kääntyä katsomaan. Tämä oli nyt paljon tyytyväisempi; epämuodostuman vaikutus sai hänet aivan hämmästymään, ja opetettuaan Rosalle muutamia miehiselle sukupuolelle ominaisimpia käytöstapoja, hän sanoi valepuvun olevan niin täydellisen kuin voi toivoakin. Kun kasvot oli tuhrittu Evangelinan väriaineella ja pukua hiukan revitty ja liattu, sanoi O'Reilly, että Rosa menisi pojasta missä hyvänsä.

Eräänä pimeänä iltana nuo kolme sanoivat sitten hyvästit Evangelinalle ja Asensiolle ja hiipivät hiljaa kaupungin läpi Pueblo Nuevo nimiselle alueelle. Siellä he poikkesivat rantaa pitkin menevälle tielle ja pysähtyivät vihdoin erään rappeutuneen rakennuksen suojaan, joka oli kerran maailmassa ollut uimahuoneena. Rakennus oli osaksi paalujen varassa ja he ryömivät sen alle seisoen polvia myöten liplattelevissa laineissa. Matanzan valot näkyivät vasemmalta ja _Penas Altas_-linnoituksen tulet oikealta, mutta suoraan edessäpäin, jossa satama oli, oli aivan autiota ja pimeää. Jonkun ohilipuvan aluksen lyhty vain pilkoitti himmeästi.

Pakolaiset saivat odottaa kauan ja alkoivat jo pelätä, että vanhan Morinin hermot olivat pettäneet yhdennellätoista hetkellä, kun he samassa näkivät veneen ilmestyvän pimeästä. Se tuli lähemmäksi, ja matala ääni kuiskasi:

"Sh! Oletteko siellä?" Soutaja oli Morin itse.

Pian olivat kaikki veneessä, Morin tarttui airoihin ja vene kiiti ulapalle kuin nuoli. "Näkikö teitä kukaan?" kysyi hän.

"Ei."

Hän souti hetkisen aivan ääneti, mutta sanoi sitten: "Tämmöiset hommat eivät miellytä minua lainkaan. Vaara on liian suuri. Ajatella, että minäkin, vanha mies, antaudun tämmöisiin seikkailuihin --"

"Hi, hi!" nauroi Jacket. "Tämähän se vasta hauskaa onkin. Jos Miguelito olisi isänsä laivan kapteeni, olisimme päivänkoitossa Cardenaksessa."

"Milloin lähdette?" kysyi O'Reilly. "Aamun sarastaessa, jos Jumala sallii. Teidän täytyy pysyä koko ajan piilossa ettekä saa hengittääkään. Olen sanonut miehilleni teidän olevan vaimoni sukulaisia -- kunnon espanjalaisia, mutta minä epäilen, etteivät he ota oikein uskoakseen puheitani."

"Olette siis enoni?" kysyi Jacket keulasta. "Caramba! Tämä on jo liikaa! Onhan jo kyllin paha, että meitä luullaan espanjalaisiksi, mutta olla tuommoisen kalalle haisevan vanhan saiturin sisaren- tahi veljenpoika on jo liikaa!" Mutta tämmöinen härnäily ei ärsyttänyt enää tuota kunnon kalastajaa. "Nykyään tarkastetaan aluksemme vain ani harvoin", sanoi hän toivehikkaasti, "mutta eihän sitä voi milloinkaan olla aivan varma. Ehkäpä onnistumme livahtamaan tiehemme aivan nuuskijoiden nenän edestä."

Hän souti veneen vanhan jaalan kylkeen, ja matkustajat kiipesivät kannelle. Perässä oli pieni kajuutta, jonka katolla nukkui pari miestä suojellen itseään yökasteelta isonpurjeen laskoksella. Tulijat seurasivat Morinia tuohon pienen pieneen kajuuttaan, jossa tämä varoitti heitä kaameasti kuiskaten:

"Ei äännähdystäkään, muistakaa se! Jos joku tulee laivaan, niin ryömikää lastiruumaan ja kätkeytykää sinne. Tarkastuksen sattuessa --" Hän mutisi jotakin partaansa ja hiipi sitten kannelle sulkien oven visusti.

Kajuutassa oli pilkkopimeä, niin että sisälläolijat eivät tohtineet liikkua askeltakaan peläten herättävänsä katolla nukkuvat merimiehet. Aika kului hitaasti. Jacket haukotteli tiheään ja kiukuteltuaan hetkisen itsekseen hän oikaisihe kajuutan kapealle penkille ja nukahti heti. O'Reilly istahti erääseen nurkkaan ja veti Rosan luoksensa, ja tyttö kyyristyi mukavasti hänen syliinsä painaen päänsä hänen olkapäätään vasten. He olivat nyt ensi kerran todellakin kahdenkesken.

Vaarallinen yritys oli alkanut. Rosa oli nyt kokonaan antautunut hänen johdettavakseen, ja O'Reilly tunsi nyt, kun vaarat vaanivat heitä joka taholla, että tyttö kuului hänelle ehdottomammin ja täydellisemmin kuin milloinkaan ennen, ja hän painoi tämän hellästi povelleen kuiskaillen hänelle lemmen suloisia sanoja ja tunnustaen tunteensa kiihkeämmin kuin hän oli milloinkaan ennen uskaltanut. Oli kuin ympäröivä pimeys olisi liittänyt heidät lujemmin toisiinsa, ja tuntiessaan Rosan sydämen lyönnit omaansa vasten O'Reillyn sieluun tulvahti sanomaton onnentunne.

He kuiskailivat hiljaa, etteivät herättäisi nukkuvaa poikaa, eivätkä huomanneetkaan ajan kulkua. Rosa lepäsi lemmittynsä olkapäätä vasten ja kertoi monien hyväilyjen keskeyttämänä, kuinka katkerasti hän oli sulhoaan ikävöinyt ja kuinka äärettömän onnellinen hän nyt oli. Hetki oli heidän elämänsä onnellisin.

Välistä O'Reilly luuli, että Rosa uinaili, mutta ei ollut milloinkaan varma, sillä tyttö tunsi hänen pienimmänkin liikkeensä ja vastasi hänen huultensa arimpaankin kosketukseen. Yö kului sukkelaan ja heidän mielestään liiankin pian.

Päivän koittaessa Morin herätti väkensä. Kannelta kuului uneliasta mutinaa, paljaiden jalkojen töminää ja väkipyörien kitinää, kun purjeita levitettiin. Keulassa kuului joku hakkaavan puita aamiaisen valmistusta varten. Toinen purjealus teki äänistä päättäen myöskin lähtöä ja eräs kalastajavene, täynnä yön saalista, ankkuroi lähelle. Villarin veljekset tunsivat jaalan rupeavan hiljaa keinumaan ja tiesivät sen suuntaavan kulkunsa sataman suulla olevaa espanjalaista kanuunavenhettä kohti, joka oli siellä vartioimassa juuri tämmöisten yritysten varalta. Hetkisen kuluttua kuului huuto, joka hyppäytti heidän sydämensä kurkkuun. Morin itse vastasi:

"Huomenta, toveri! Oletteko saaneet kiinni noita kirottuja salakuljettajia sitten kuin näin teidät viimeksi? Niinkö? Cayo Romanonko? Kas vain! Ne tulevat yöllä ja menevät yöllä. Jos olisin laivanne peräsimessä, niin minä vannon, että veisin teidät paikkaan, jossa saisitte kiinni koko roistojoukon. Tunnen tarkkaan nämä vedet. Mitäkö kuljetan?" Morin purskahti nauruun. "Senhän kyllä tiedätte -- tietysti tykkejä ja ammuksia kapinallisille. Tahdotteko tulla katsomaan?... Eikö?... No kuppi kuumaa ehkä maistuisi näin aamutuimaan?"

O'Reilly tirkisti kajuutan pienestä tuhruisesta ikkunasta ja näki, että jaala lipui juuri panssarilaivan perän ohi, joten hän kavahti kiireesti syrjään.

Vieraanvaraisista sanoistaan huolimatta ei kapteeni Morin poikennut suunnastaan tuumaakaan, vaan viiletti rauhallisesti eteenpäin huudellen silloin tällöin jonkun leikkisän sanan näkymättömälle puhekumppanilleen. Näytti aivan uskomattomalta, että espanjalaiset päästäisivät jaalan menemään ilman mitään muodollista tarkastustakaan, vaikkapa vain lyhemmällekin matkalle, mutta niin oli kuitenkin asianlaita. Järjestys oli kokonaan höltynyt. Espanjalaiset olivat ilmeisesti saaneet kyliänsä noiden pienten alusten tarkastuksesta. Todellakin heidän tapaistaan.

Yksi vaarallinen kohta oli nyt onnellisesti sivuutettu, mutta niitä oli vielä paljon jäljellä, sillä Morinin jaalan saattoi pysäyttää jokainen rannikkoa vartioiva laiva, joita oli lukuisasti itäänpäin mennessä. Siitä huolimatta katsoivat pakolaiset olevansa pelastetut, kun tuskallisessa jännityksessä vietetyn tunnin kuluttua päästiin sataman suusta aavalle merelle.

Morin tempaisi oven auki ja kurkisti hymyillen kajuuttaan. "Hei, te laiskurit!" huusi hän. "Herätkää, sillä Panchon kahvi tuntuu jo kiehuvan, ellei nenäni erehdy."

XXVIII.

MATKAMIEHET PALAAVAT.

Estevanin toipuminen kävi hyvin hitaasti. O'Reillyn Cubitaksesta lähdön jälkeisinä viikkoina hän voimistui päivä päivältä, mutta vain määrättyyn rajaan saakka, jonka yli hän ei näyttänyt kykenevän pääsemään. Sitten alkoivat voimat jälleen vähetä. Norine huomasi sen kyllä heti, mutta meni jonkun aikaa, ennenkuin hän oli varma asiasta. Hän käsitti, että pitkällinen vankinaolo, pahoinpitely, kidutukset, nälkä ja kaikkinainen hoidon puute olivat tukahduttaneet melkein kaiken elämän Estevanin ruumiissa. Kuume näytti kuluttaneen hänet loppuun, ja jokin hiipivä tauti, joka vielä piili hänen elimistössään, näytti kokonaan sammuttaneen tuon kipinän, jota paremman nimen puutteessa sanomme elinvoimaksi.

Estevan totesi myöskin heikontuvansa päivä päivältä, ja oli sangen pahoillaan, sillä hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotakin hyvin ihmeellistä, ja hän vietti enimmät aikansa suloisessa haaveilussa odottaen sopivaa hetkeä, jolloin hän voisi toteuttaa ihanat unelmansa. Hänestä tuntui, että hän oli aina rakastanut Norinea, joka oli varmasti vallannut hänen sydämensä ja kauan ennen kuin hän oli selvinnyt kuumehoureistaan, sillä tullessaan täyteen tajuunsa hän oli jo täydellisesti rakkautensa orja. Alkua hän ei tiennyt, vaan oli astunut pimeydestä häikäisevään kirkkauteen, ja vasta sitten kun hän huomasi jälleen heikontuvansa, hän koetti hillitä tunteitaan, sillä siihen saakka hän ei ollut milloinkaan ajatellut, oliko hänellä oikeutta rakastaa. Tämä oli hyvin vaikeaa ja melkein liian raskas taakka hänen kannettavakseen, mutta yritys osoitti suurta luonteen jaloutta.

Vihdoin oltiin niin pitkällä, ettei hän voinut enää sallia tytön koettaa pettää häntä ja itseään urhoollisesti teeskennellyllä hilpeydellään. Norine oli juuri sanonut hänelle, kuinka joutuin hänen parantumisensa edistyi, mutta Estevan pudisti hymyillen väsynyttä päätään.

"Olkaamme rehelliset", sanoi hän. "Sinä tiedät ja minä tiedän, että heikonnun päivä päivältä."

Norine siisti parhaillaan majaa, johon Estevan oli sijoitettu, ja keskeyttäen työnsä hän kysyi silmät suurina:

"Mitä sinä tuolla tarkoitat?"

"En voi enää lainkaan hyvin, minkä olen tiennyt jo kauan. Sinä tiesit sen myöskin, mutta hyvä sydämesi ei sallinut --"

Norine hypähti riippuverkon luo ja painoi viileän kätensä sairaan otsalle.

"Älä menetä rohkeuttasi", sanoi hän vakavasti. "Muista, että ilmanala on sinulle sopimaton eikä meillä ole mitään lääkkeitä. Ruokakin on niin kurjaa." Estevanin hymy muuttui surumieliseksi. "Nuo seikat eivät vaikuta kuumeeni jatkumiseen. Jos minussa olisi hivenenkään terveyttä ja elämää jäljellä, niin sinä saisit ne kyllä elpymään, mutta minua kalvaa jokin merkillinen paha, ja -- me vain tuhlaamme aikaa."

"Sinä et yksinkertaisesti _saa_ puhua noin", huudahti tyttö ja nähdessään Estevanin hellän katseen hänen äänensä värähti. "Sinä -- sinä tuhoat kaikki hyvät saavutuksemme. Oi, jospa olisimme jossakin sellaisessa paikassa, jossa voisin sinua oikein hoitaa!"

"Uskon -- mitä sanot. Mutta me olemme nyt täällä, pahaksi onneksi."

"Vien sinut täältä pois", huudahti tyttö.

Estevan taputti hänen kättään rauhoittavasti. "Mahdotonta, Norine. Olet ollut minulle niin ihmeen hyvä, enkä voi sinua kyllin kiittää --" Norine liikahti, mutta Estevan ei hellittänyt hänen kättään, kosketuksen antaessa hänelle rohkeutta jatkaa. "Olen jo kauan aikonut sanoa sinulle jotakin. Tahdotko kuunnella?"

Norinen olemuksessa oli aina jotakin vallitsevaa ja hillitsevää ja hänellä oli ihmeellinen taito ohjata tilanteet mielensä mukaan, mutta nyt hän menetti äkkiä varmuutensa ja hätääntyi aivan suunniltaan.

"Ei nyt!" huudahti hän kalveten hiukan. "Älä rasita suotta itseäsi."

"Olen odottanut jo liian kauan; minun täytyy puhua."

Norine ei voinut kyllin ihmetellä hämminkiään, joka oli vain naisellista heikkoutta, ja mahdollisuus saada kuulla jotakin, jota hän oli kauan odottanut, herpaisi hänet kokonaan.

"Tiedän, kuinka tämä työ sinua kyllästyttää", sanoi Estevan, "ja minä tiedän, että tahtoisit mielelläsi palata omaan elämääsi jälleen."

"Niin?"

"Olet jäänyt tänne vain minun tähteni, eikö totta?" Norine nyökäytti päätään hiukan empien. "Nyt sinun täytyy lakata ajattelemasta minua -- ja järjestää kotimatkasi."

Norine loi puhujaan omituisen katseen. "_Tätäkö_ sinä olet niin kauan aikonut minulle sanoa?" kysyi hän.

"Niin."

"Siinäkö kaikki?"

Estevan oli hetkisen vaiti, mutta vastasi sitten viivytellen: "Niin. Minähän tiedän, kuinka tämän kurjuuden, puutteen ja tämän toivottoman taistelun täytyy väsyttää sinua. Sinä et ole kubalainen eikä asiamme ole sinulle kallis. Yhdysvalloista saapuu retkikuntia aina vähän väliä, ja hallituksemme huolehtii kyllä, että pääset turvallisesti ensimmäisellä laivalla, joka lähtee paluumatkalle. Kyllä kait minä aina jotenkin tervehdyn."

Väri oli palautunut Norinen kasvoille, kun hän kumartui riippuverkon ylitse silmät kyynelissä. "Etkö sinä tarvitse, etkö sinä kaipaa minua enää?" kysyi hän.

Estevan käänsi pois väsyneen katseensa peläten sen ilmaisevan hänen toivottoman viheliäisyytensä. "Olet tehnyt kaikki, mitä ylimalkaan voi tehdä. Tahdon, että palaat takaisin omaan maailmaasi ja unhotat --" Samassa antoi tyttö täyden vallan jollekin äkilliselle mielijohteelle, hän kumartui ja kiersi nuoret ja voimakkaat kätensä sairaan ympärille huudahtaen: "Älä ole tuhma. Sinun maailmasi on minunkin maailmani, Estevan rakkaani, enkä minä jätä sinua milloinkaan, en milloinkaan, kuuletko?"

"_Norine_!" Estevan ponnistelihe heikosti päästäkseen vapaaksi. "Sinun täytyy --"

Norine nauroi, vaikka silmät olivat kyynelissä. "Kun et sinä tahtonut puhua, niin puhuin minä. Kuinka hullunkurista! Luuletko sinä, Estevan kultaseni, etten tiedä aivan tarkalleen, kuinka suuresti minua rakastat? Olethan sanonut sen minulle tuhatkin kertaa."

"Älä, _älä_!" huusi Estevan vapisevalla äänellä. "Tämä ei käy laatuun. Minä en voi sallia sinun -- sinun laisesi tytön, jolla on kaikki --"

"Sh!" Norine puristi häntä yhä lujemmin. "Aiot sanoa olevasi köyhä ja ettei sinulla ole mitään, mitä minulle tarjoisit. Juuri niin hienosti ja jalosti aiot nyt käyttäytyä, mutta minä en voi kärsiä niin jaloja ihmisiä. Olen itsekäs, äärettömän itsekäs ja hemmoiteltu, enkä aio antaa ryöstää itseltäni mitään, josta pidän, kaikista vähimmän elämäni onnea. Sinähän rakastat minua, eikö niin?" Estevan kiersi huudahtaen kätensä hänen ympärilleen, ja Norine vastasi hyväilyyn sydämensä koko lämmöllä. "Miksi sitten puhut noin? Enhän -- enhän voi jatkaa kosintaani loppumattomiin. Eihän se ole naisellista."

"Olemme aivan mielettömät, aivan järjettömät", virkkoi Estevan hetkisen kuluttua. "Minun on nyt paljon vaikeampi sinusta luopua."

"Sinun ei tarvitsekaan luopua minusta eikä sinun tarvitse kuollakaan. Minä en salli. Nyt vasta kannattaakin elää."

"Minä -- minä tein väärin, kun annoin myöten."

"Minähän se olin, joka annoin myöten. Täytyykö minun nyt sanella kaikki? Etkö sinä aio kysyä? --"

"Kysyä, mitä?"

"Tahdonko mennä naimisiin kanssasi, tietysti."

Estevan meni aivan sanattomaksi, hän katsoi syvälle Norinen silmiin ja sulki silmänsä pudistaen päätään. "Ei niin", kuiskasi hän. "Oi, ei niin --"

"Me menemme naimisiin ja minä vien sinut pois tästä kurjuuden pesästä."

"Mikä onnen hetki!" kuiskasi Estevan. "Oi, jospa olisin terve -- Mutta minä en salli sinun mennä naimisiin kuolevan kanssa."

Norine nousi ja hänen kasvonsa säteilivät tarmoa ja päättäväisyyttä. Hän pyyhki kyyneleet silmistään ja järjesti tukkansa näppärin, vaistomaisin ottein katsellen hymyillen riippuverkossa lepäävää nuorukaista. "Palautin sinut elämään aivan kuoleman kidasta. Pelastin henkesi, kun toiset olivat menettäneet kaiken toivon, ja nyt sinä teet juuri niin kuin minä tahdon. Olet minun enkä neuvottele enää --" Hän kääntyi, sillä joku oli avannut oven. Tulija oli eräs hänen englannin kieltä taitava hoidokkinsa, joka toimi jonkinlaisena lähettinä.

"Señorita", sanoi mies hymyillen niin että valkoiset hampaat loistivat. "Meillä on nyt toinenkin sairas, ettekä te voi arvatakaan, kuka. Tuo amerikkalainen, _El Demonio_ --"

"Herra Branch?"

"Sama juuri. Hän on juuri tullut rintamalta."

"Onko hän sairas vai haavoittunut?"

"Hän sai kuulan käsivarteensa. Saavuttuaan hän kysyi heti Señoritaamme."

"Tietysti. Tulen heti." Kun lähetti oli mennyt, kumartui Norine ja painoi kiihkeän suudelman Estevanin huulille. "Muista, että sinun täytyy nyt totella minua", sanoi hän ja kiiruhti tiehensä ruohoista kujaa pitkin.

Branch odotteli Norinen tuloa ja hänen toinen kätensä oli kaulan ympärille kiinnitetyssä kantosilmukassa. Hän katsahti ylös tytön lähestyessä, mutta tämä tuskin tunsi hänet, niin muuttunut hän oli.

Leslie oli lihonut. Päivän paahtamien kasvojen väri oli raikas, lihakset olivat kimmoiset ja silmät kirkkaat.

"Halloo, Norine!" huusi hän. "Ne osuivat minuun vihdoinkin."

Norine pysähtyi hämmästyneenä. "_Leslie_! Oletko pahoinkin haavoittunut? Pelästyin jo aivan pahanpäiväisesti."

"Juuri parahiksi, että Lopez lähetti minut tänne."

"Onko kättäsi hoidettu?"

"Ei. En antanut noiden kömpelösormisten välskärein peukaloida sitä. He olisivat heti katkaisseet sen olkapäätä myöten, enkä minä luota heihin."

"Katsotaanpa, minkä näköinen se on."

Mutta Leslie kohautti vain olkapäitään. "Se tuntuu olevan nyt oikein hyvä eikä vaivaa minua lainkaan. Tahdoinkin vain saada nähdä sinut --"

"Älä millään muotoa laiminlyö haavaasi; siihenhän voi --"

"Kylläpä sinä olet pulskan näköinen", keskeytti Leslie. "Sinuahan katselee mieluummin kuin herkullista päivällispöytää."

"Entä _sinä_!" Norine katseli häntä arvostelevasti. "Olethan kuin toinen mies."

"Varmasti! Kuulepas tätä." Hän löi rintaansa. "Parempia keuhkoja ei ole koko Amerikan valtakunnassakaan. Ulkoilman ansiota kaikki."

"Kuinka ikävää, että sinun piti haavoittua juuri tervehdyttyäsi. Mutta sinähän oletkin aina niin mielettömän uhkarohkea. Katsotaanpa nyt haavaasi", ja Leslien vastustelusta huolimatta Norine työnsi hänet majaansa.

"Sitä ei todellakaan lainkaan pakota", vakuutti Leslie. "Se on vain vähäpätöinen naarmu."

"Tietysti sanot niin. Istu."

"Älä nyt vaivaudu suotta, ellei sinua haluta --"

"Mutta minä haluan. Ellet ole hiljaa, haetan välskärin tänne!"

"Välskäreitä en voi sietää. Heidän repostelunsa aiheuttaa vain kylmänvihat."

"Ole sitten siivolla." Norine painoi potilaansa tuolille ja irroitti käden silmukasta. Sitten hän purki näppärästi siteet Leslien vastusteluista huolimatta. Tämän kasvojen ilmeestä Norine sai sen käsityksen, että hänen kosketuksensa aiheutti kovia tuskia, mutta kun viimeinen side heltisi, katsahti hän ylös ihmeissään.

"Leslie!" huudahti hän; "mitä maailmassa --?"

"Niin, niin! Miksi olit niin itsepäinen?" mutisi tämä. "Minähän sanoin sinulle, että se oli aivan vähäpätöinen." Hän koetti katsoa tyttöä silmiin, mutta painoi sitten katseensa maahan.

Molemmat olivat hetkisen vaiti ja sitten Norine kysyi uteliaasti: "Mitä tämä oikein merkitsee? On parasta, että teet nyt täyden tunnustuksen."

Branch nieleskeli hetkisen ja sanoi sitten: "Niin -- niinhän minä aionkin. Nyt ehkä ymmärrät, miksi en tahtonut mennä lääkärille: minä -- minä ammuin haavan itse. Ethän sano sitä kenellekään?"

"Minä en oikein ymmärrä --"

"Olen hirveässä pulassa. Tahdoin päästä pois rintamalta eikä muuta keinoa ollut. Tarkoitukseni oli ampua kuula suoraan lävitseni ja minä koetin kolmesti, mutta en osunut."

"Et osunut? Miten niin?"

Branch pyyhkäisi hien otsaltaan. "Suljin silmäni, kun painoin liipasinta -- pelkäsin."

Norinen täytyi istua. Hän tuijotti ihmeissään tuohon onnettoman näköiseen puhujaan. "Pelkäsit! Sinä, _El Demonio_! Ethän sinä pelkää mitään."

"Uskotko sinäkin niin, sanohan? Minä pelkään omaa varjoanikin ja olen aina pelännyt, enkä minä ole ollut milloinkaan urhoollinen. Lääkärit sanoivat minun kuolevan pian, ja minä säikähdin niin, että päätin koettaa tehdä lopun kaikesta mahdollisimman pian. En voinut sietää ajatustakaan, että minun täytyisi kuolla hitaasti, noin tuuma tuumalta, mutta Jumalani, kuinka minua peloitti lähteä taisteluun. Olin koko ajan ihan sokea pelosta, eikä se ole siitä muuttunut. Kun vain näenkään kiväärin, värisen, ja jokainen laukaus saa minut hätkähtämään. Jumalani, kuinka olenkaan kärsinyt. Ensimmäisessä taistelussa minä menetin malttini kokonaan -- olin aivan järjiltäni pelosta. En tiennyt, missä olin ja mitä ympärilläni tapahtui, ja kun minulle sitten hurrattiin kuin sankarille ainakin, luulin toverien laskevan leikkiä. Olin aivan, varma, että kaikkien oli täytynyt nähdä, kuinka peloissani olin. Myöhemmin kyllä huomasin, että petin heitä, ja minua alkoi hävettää. Minun täytyi sitten pakostakin pitää huolta maineestani tahi joutua naurunalaiseksi. Mutta se oli viedä minulta hengen."

"Jos puhut nyt totta, niin et ole lainkaan semmoinen pelkuri kuin luulottelet", sanoi Norine.

"Olen kylläkin. Odotahan! Ennenkuin tiesinkään, olin saavuttanut suuren maineen, jota minun oli sitten ylläpidettävä." Puhuja huokasi raskaasti. "Niin kauanhan se aina kävi laatuun, kun olin sairas, mutta kun aloin tervehtyä --" Branch loi Norineen epätoivoisen katseen ja muutti ääntään. "Kerronpa sinulle, mikä minut paransi. _Pelko_! Nuo keuhkoihini pesiytyneet täit tukehtuivat, sillä minä en tohtinut hengittääkään, jos jokin espanjalainen oli kilometrin päässä, ja eräänä kauniina päivänä minä huomasin, etten voinut rykiä, vaikka kuinka olisin koettanut. Vahvistuin, nukuin hyvin ja söin. Sitä _ruokahalua_! Hotkaisin annokseni parissa silmänräpäyksessä ja kerjäsin lisää ja varastin tovereiltani. Tulin iloisemmaksi ja elämä alkoi näyttää niin ihanalta ja ruusuiselta. En tahtonut enää kuolla -- enkä ole oikeastaan milloinkaan tahtonut, paitsi kun halusin petkuttaa noita keuhkojani kaluavia täitä, ymmärräthän? Minua aivan hirvitti ajatellakin, kuinka uhkarohkea olin ollut. Olla vahva, terve ja kivuista vapaa, voida syödä ruokansa villieläimen ahneudella ja kyetä ilolla tekemään raskastakin työtä -- tuo kaikki oli minulle jotakin aivan uutta ja ihmeellistä. Olin kuin juovuksissa ilosta enkä voinut sietää ajatusta, että saatoin milloin tahansa saada kuulan kallooni, joutua raajarikoksi ja tulla jälleen tuommoiseksi säälittäväksi raukaksi, joka olin ollut. Pelkoni kiihtyi moninkertaiseksi, sillä nyt minulla oli paljon enemmän menetettävää. Sinähän ymmärrät? Minun täytyi pakottamalla pakottaa itseni tuohon hurjaan uhkarohkeuteen, johon toverini olivat tottuneet -- tosin aivan luonnollista ylpeyttä -- mutta kun olin yksinäni, häpesin sanomattomasti. Ryömin vatsallani ja kätkeysin tiheikköihin kuin käärme koloonsa."

"Kuinka -- hullunkurista!" huudahti Norine.

"Sinulla on ylimalkaan kirotun omituiset käsitykset huumorista!" purskahti Branch entiseen ärtyiseen tapaansa.

"Ja sitten sinä ammuit itseäsi?"

"Niin! Suoriutuakseni leikistä mahdollisimman kivuttomasti koetin valikoida hyvän paikan, joka ei olisi niin vaarallinenkaan, mutta ihmisruumiissa ei ole semmoista kohtaa. Joka tuuma on tarpeellinen. Ajattelin ampua jalkaani, mutta jalkani ovat täynnä luita, ja minä näin hengessäni, että kävelin koko loppuikäni kainalosauvojen varassa."

"Miksi et eronnut armeijasta? Eihän sinua otettukaan palvelukseen laillisessa järjestyksessä, joten olisit varmasti saanut eron, jos olisit tahtonut."

Branch nyökäytti päätään. "Ajattelin kyllä sitäkin, -- mutta olen saavuttanut maineen, josta en halua luopua ja josta olen, kumma kyllä, äärettömän ylpeä. Ajattelin, että jos kaadun taistelussa, surraan minua sankarina ja saatetaan haudan lepoon liehuvin lipuin. Tahdon kertoa lapsilleni, jos sellaisia joskus saan, mikä kuuluisa sankari olen ollut ja kuinka urhoollisesti olen taistellut Kuban itsenäisyyden puolesta. Minun täytyy valehdella lapsilleni kuin varas! Nyt siis ymmärrät, miksi en tarvitse lääkäriä. Maailmassa on vain yksi, jota ikävöin ja kaipaan -- ja se on -- _koti_." Leslie huokasi raskaasti. "Olen aivan sairas koti-ikävästä."

"Niin minäkin", sanoi Norine lämmöllä. "Luulen ymmärtäväni, miltä sinusta tuntuu, enkä voi moittia sinua, että tahdot elää, kun olet saanut kokea, kuinka ihanaa elämä on."

"Jos O'Reilly olisi ollut luonani, olisin luultavasti päässyt paljon helpommalla, sillä hän ymmärsi tilani. Minä -- minä en lähde enää milloinkaan rintamalle -- en, vaikka tapettaisiin. Oletko kuullut mitään Johnniesta?"

"En sanaakaan. Kuba on niellyt hänet kokonaan. Oi, Leslie, tämä on julma maa. Se vie kaikki parhaimmat ja nuorimmat. Minä -- minä en tahdo enää olla täällä."