Part 25

"Varonain rikkaudet! Jumaliste, mikä löytö!" Cobon suu vetäytyi ahneeseen irvistykseen, niin että hampaat loistivat. "Hyvä, hyvä! Ja te olette vanhan Sebastianin La Cumbren sisuksiin kahlehdittu henki? Ha ha! Tämmöisiäkö ne aaveet olivatkin, ha, ha!" Hän purskahti nauruun, mutta hänen ivallinen naurunsa kuulosti hukkuvan korinalta.

"Mitä olette tehnyt Rosalle --?"

Kuulematta kysymystä Cobo jatkoi kiihkeästi:

"Aarre on varmaankin hyvin suuri kaikista kertomuksista päättäen -- oikein kuninkaallinen, kuten Cuetokin aina sanoi. Niin juuri: 'kuninkaallinen'."

Cobo käänteli yhä päätään puoleen ja toiseen tuijottaen syvyyteen, niin että silmät näyttivät olevan päästä putoamaisillaan. Pitkään aikaan hän ei kiinnittänyt mitään huomiota O'Reillyyn, mutta kun hän oli hiukan tyyntynyt, katsahti hän tähän, ja hänen käytöksensä muuttui. Hän nojautui vasempaan käteen ja veti oikealla revolverin vyöstään.

"Mitä aiotte tehdä?" huusi O'Reilly käheästi.

Kysymys näytti suuresti kummastuttavan everstiä. "Hullu! Luuletko, että aion jakaa sen kanssasi?" kysyi hän.

"Täällä on kylliksi meille kaikille", vastusteli O'Reilly heikosti, ja kuullessaan hanan napsahduksen hän lisäsi sukkelaan: "Antakaa meidän mennä -- maksan hyvin -- teen teistä rikkaan miehen." Epätoivoissaan hän ojensi kätensä lyöden kynttilän sammuksiin, mutta samassa eversti laski varovasti hanan ja sanoi:

"Olette oikeassa. Mitä minä ajattelenkaan? Ei mitään melua, ei millään muotoa. _Caramba_! Olisipa se ollut kaunista, kun kaikki mieheni olisivat kiiruhtaneet tänne ylös katsomaan, mitä oli tekeillä. Ei, ei! Ei laukauksia eikä mitään melua. Ymmärrättehän tarkoitukseni?"

Hän irvisti julmasti pannessaan revolverin syrjään ja alkoi sitten irroittaa suurta kiveä kaivon rappeutuneesta reunasta. "Ei mitään melua!" nauraa hykerteli hän. "Ei millään muotoa mitään melua."

O'Reilly, jonka tuon hirviön äkillinen ilmestyminen ja pelko Rosan kohtalosta olivat ensin kokonaan tyrmistyttäneet, huomasi nyt, että mies aikoi säälimättä murskata hänen päänsä. Tuskissaan hän katsahti ympärilleen aikoen hakea suojaa aarrekammiosta, mutta pakotie oli suljettu, sillä pelästyksessään hän oli sysännyt oven paikoilleen. Hän oli kuin rotta loukussa, kokonaan tuon roiston armoilla. Kivi putosi jymähtäen O'Reillyn jalkoihin ja Cobo nauroi pirullisesti.

"Ha, ha, ha!" hirnui hän; "olen hieman taitamaton, vai mitä? Mutta eipä tässä ole kiirettä." Hän alkoi irroittaa toista kiveä. "Jalokiviä! Luumun kokoisia helmiä! Enhän minä, köyhä mies parka, osaa sitä vielä uskoakaan!" Kivi ei irtautunut, minkätähden hän nojautui yhä kauemmaksi. "Helmiä todellakin. Yhdestäkin passittaisin vaikka kymmenen miestä helvettiin --"

O'Reilly seisoi paikallaan kauhun lamauttamana kalliota vasten painautuen ja seurasi tyrmistyneenä toisen hitaita liikkeitä. Samassa hän näki Cobon ilman mitään ymmärrettävää syytä rupeavan äkkiä vapisemaan ja kääntelehtimään tuskallisesti. Sitten tämä jäykistyi paikalleen suonenvedontapaisesti, katse alkoi harhailla, ja O'Reilly kuuli hänen huokaisevan raskaasti. O'Reilly ei voinut käsittää, mikä miehelle tuli. Hänestä tuntui, että Cobo oli tuossa nojaavassa asennossaan kokonaisen iankaikkisuuden, ikäänkuin jokin ääni tahi melu olisi säikähdyttänyt hänet liikkumattomaksi. Mutta asianlaita ei ollut ilmeisesti siten, koska Cobon kasvot alkoivat ensin vavahdella suonenvedontapaisesti ja sitten niillä kuvastui ääretön ja vilpitön hämmästys. Miehet tuijottivat äänettöminä toisiinsa, O'Reilly ylöspäin kääntynein kasvoin ja Cobo käsiinsä nojaten, tuijottavissa silmissään tuo omituisen ihmettelevä katse. Sitten alkoi hänen asentonsa hitaasti muuttua. Hän vaipui yhä syvemmälle kuin raskaan taakan painosta, pää nousi ja laski kääntyillen sinne tänne, ja hän huokaisi toisen kerran tuskallisen raskaasti.

"Jumalani! Oi Jumalani --" kuiskasi hän sopertaen. Pää valahti rinnalle, kädet eivät jaksaneet enää kannattaa hänen painoaan, ja hetkisen kuluttua luiskahti toinen käsi irti kaivon reunasta ja hän horjahti eteenpäin. Silmänräpäyksen ajan hän heilui vyötärönsä varassa ja sitten näytti kaikki voima katoavan hänen suuresta ruhostaan. Murennutta muurilaastia, soraa ja pieniä kiviä putoili ensin varoittavasti kaivon pohjalle ja sitten suistui Cobo kuin eloton liharöykkiö pää edellä O'Reillyn niskaan.

Johnnie kohotti kätensä vastaan, mutta valahti polvilleen, ja kun hän melkein pyörryksissä raahautui seisoalleen, oli hän pilkkopimeässä. Jalkoja likisti jokin raskas taakka. Kauhun terästämällä voimalla hän riuhtaisi jalkansa irti, ja kun ei mitään ääntä kuulunut, haparoi hän kynttilän käteensä ja sytytti sen vapisevin sormin. Hänen oli vaikea uskoa silmiään. Hänen pelastuksensa oli niin käsittämätön, aivan yliluonnollinen. Hän oli nähnyt kuoleman leiman Cobon vääristyneillä kasvoilla jo tämän koettaessa pysytellä käsiensä varassa ennen putoamista, mutta hän ei voinut kuolemakseen käsittää, mikä oli aiheuttanut kaiken tämän, mikä näkymätön käsi oli surmannut hänen vihollisensa. Hän kumartui katsomaan ruumista, ja silloin hän ymmärsi. Cobo oli kuin luuton kasa, vain käsiä ja jalkoja; kasvoja ei näkynyt, mutta hartioiden välissä törrötti kotitekoisen veitsen kömpelö pää, jossa oli nauhasilmukka.

O'Reilly tuijotti veitseen tyrmistyneesti ja katsahti sitten ylös. Yön tummaa taivasta vasten hän näki nuoret, parrattomat kasvot ja kiihkeän silmäparin.

Hän huusi Jacketia nimeltä ja poika vastasi hymyillen ja varoitti: "Tuo veitsi mukanasi, kun tulet ylös."

"_Sinäkö_!" O'Reillyn ääni oli heikko ja vapisi. "Minä luulin --" Hän pani kynttilän maahan ja peitti kasvonsa käsillään.

"Veitsi on hyvä ja teräväkin, eikä tuo mies paljoa sätkytellyt, vai mitä?" puheli Jacket. "Kukahan se mahtaa olla?"

"Etkö tiedä? Cobohan se on!"

"_Cobo_? Cobo, tuo lasten murhaaja! No, hitto!" Jacketin täytyi oikein hengähtää. "Tuo siunattu veitsi!" Poika kumartui niin alas, että hän oli vaarassa seurata uhriaan syvyyteen. "Kylläpä sattui hyvin. Ja ajatella, että hän kuoli yhtä helposti kuin jokin toinenkin."

"Rosa! Missä on Rosa?" kysyi O'Reilly tuskallisen pelon vallassa.

"Hän on kyllä tallella", vastasi Jacket huolettomasti. "Luulen, että hän on pyörtynyt. _Caramba_! Naiset ovat naisia. Ei paljon tarvita, ennenkuin holtti on poissa, eikö niin? Mutta, _toveri_ -- sepäs vasta oli isku Kuban itsenäisyyden puolesta, vai mitä? Minusta puhutaan vielä kauan sen jälkeen kuin olen yhtä hengetön kuin tuo sika. Kun ihmiset näkevät minut, sanovat he: 'Tuolla menee Narciso Villar, Cobon tappaja.'" Jacket nauroi menehtyäkseen. "Luulin -- luulin ensin, että hän hyppäisi ylös ja lähtisi jälkeeni, minkätähden kiiruhdin pakoon, mutta hänhän suistui suoraan hautaansa, eikö niin? Hänen lihansa oli kuin voita, O'Reilly."

"Auta minut sukkelaan ylös! Kas tässä köysi." Johnnie heitti köyden pään nuorelle ystävälleen, ja hetkistä myöhemmin hän oli kiivennyt kaivosta, joka oli äkkiä joutunut semmoisten järkyttäväin tapausten näyttämöksi.

XXVII.

MORIN KALASTAJA.

Kun Rosa Varona oli tullut kyllin tajuihinsa voidakseen täysin käsittää mitä oli tapahtunut, osoitti hän suurta itsensähillitsemiskykyä. Ensin hän kyllä joutui aivan suunniltaan, mikä oli vallan luonnollista, mutta O'Reilly onnistui pian rauhoittamaan hänet, eikä häntä tarvinnut kahdesti muistuttaa, ettei heikkouden valtaan antautuminen ollut nyt paikallaan. Hän se oli, joka ensiksi huomautti, että kuollut Cobo oli tuskin vaarattomampi kuin elävä.

"Mihin aiot panna hänet?" kysyi hän.

Jacket käsitti myös tilanteen vakavuuden. "Meidän täytyy päästä hänestä joutuin eroon", sanoi hän, "sillä hänen miehensä ovat lähellä, ja häntä aletaan kaivata ja etsiä."

"En tosin tahtoisi lahjoittaa hänelle tuota aarretta", sanoi O'Reilly julmasti hymyillen, "mutta muuta pelastuksen keinoa ei ole."

"Mutta mihin kätkemme hänet?" kysyi Jacket käsittämättä O'Reillyn tarkoitusta. "Yhtä hyvin voisi yrittää kätkeä kirkkoa; häntä ei jaksaisi härkäkään kaivosta kiskoa."

"Aivan niin! Hän säästi meiltä kaikki vaivat. Rahoja voimme ottaa vain pienen osan mukaamme, ja loput saavat olla täällä, kunnes sota on loppunut. Vartioikoon Cobo niitä!"

Jacket hyväksyi tuuman heti. "Sehän on kaikista selvintä!" huudahti hän. "Hänen henkensä on kyllin paha pitämään ihmiset loitolla, ja me vieritämme kiviä hänen päällensä, niin että hän saa maistella omaa lääkettään. Onpa todellakin hauskaa ajatella Cobon seisovan päällään iankaikkisesta iankaikkiseen tuon kaivon pohjalla."

Viime puolentunnin järkyttäväin tapausten vastavaikutus alkoi nyt täysin tuntua, ja O'Reilly oli aivan menehtymäisillään uupumuksesta, mutta käsittäen, että työ oli tehtävä valmiiksi, hän laskeutui vielä kerran kaivoon. Käsivarret olivat puutuneet ja sormet kankeat, niin että hän enemmän putosi kuin liukui köyttä myöten. Saatuaan aarrekammion oven auki hän ryömi sisään ja mätti taskunsa kukkuroilleen kultarahoja. Jalokivilippaan hän sitoi köyden päähän, ja kun se oli vedetty ylös, raahasi hän Cobon ruumiin aarrekammioon ja laittoi oven paikoilleen. Sitten alkoi ylöskiipeäminen, mutta voimat alkoivat pettää, ja Rosa ja Jacket saivat ponnistaa kaikki voimansa saadakseen hänet pois kaivosta.

"Kootkaa nyt kiviä ja kaikenlaista törkyä ja heittäkää kaivoon", huohotti hän.

Poika ja tyttö noudattivat kehoitusta mielihyvällä ja hetkisen kuluttua alkoi Johnniekin auttaa heitä risujen, lehtien ja kivien kantamisessa. Tarkoitus oli peittää kaivon pohja niin paksulta, että heidän vihollisensa lepopaikan sisäänkäytävä peittyisi kokonaan näkyvistä. He raatoivat kuin orjat ja O'Reilly salli lopettaa työn vasta sitten kun kaikki olivat vaipua maahan uupumuksesta. Päiväkin alkoi jo koittaa.

Laskeutuminen sujui äärettömän hitaasti, ja kun he vihdoin saapuivat Asension majalle, olivat he aivan sairaat ja kuoleman väsyneet, mutta siitä huolimatta olivat heidän sydämensä toivoa täynnä, sillä O'Reillyn ryysyt olivat revetä kullan painosta ja tuo pieni metallilipas, jota hän kantoi, oli raskas. Aarteen salassapysyminenkään ei huolettanut heitä suuresti sillä luolan sisäänkäytävä oli syvälle haudattu, ja Cobo, partiojoukkojen päällikkö, vartioi lippaita ja rahanassakoita.

Evangelina joutui ensin aivan ymmälleen nähdessään kultarahan, joka pantiin hänen käteensä, mutta lähti sitten kiireesti ruokaa ostamaan ja keitti ja paistoi melkein koko päivän, ja aarteen etsijät vuorotellen söivät ja nukkuivat. Vasta iltamyöhällä Rosa ja O'Reilly tunsivat halun katsella jalokivilippaan sisältöä, ja selin oveen ja päät yhdessä he sitten toimittivat nopean tarkastuksen. He olivat kuin lumouksen vallassa, sillä irtonaisia jalokiviä oli suuri valikoima, toiset ihmeen kauniita ja toiset pienempiä; oli vanhoja espanjalaisia koristeita, jotka olivat suuriarvoiset jo vanhuutensa tähden; hopea- ja kultahelyjä, joista useimmat olivat mitä hienointa valmistetta; smaragdeja ja safiireja, joiden hintaa he eivät koettaneetkaan arvioida, ja sitäpaitsi suuri joukko halvempia jalokiviä. Toiset säteilivät kuin kimalteleva lukinseitti tulen valossa, ja toiset hehkuivat kuin verenpisarat. Erisuuruisia ja -värisiä opaaleja oli hieno kokoelma -- muun muassa useita suuria ja tummia, joiden alati vaihteleva väritys oli sanoinkuvaamattoman ihana. Mutta kaikista kauneimmat olivat helmet. Miten don Estevan oli saanut ne haltuunsa, pysyi salaisuutena, sillä hän oli matkustellut verraten vähän. Helmet olivat kerrassaan häikäisevän kauniit ja ainoat laatuaan kokoon ja loistoon nähden. Toisissa heijastuivat kaikki sateenkaaren värit kuin saippuakuplissa, ja toisten väri vaihteli vaaleanpunaisesta tummanruskeaan. Niihin koskettaminen tuntui pyhyyden loukkaukselta.

O'Reilly käsitti hämärästi pitelevänsä käsissään omaisuutta, jonka vertaista hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitellakaan. Jalokivethän olivat kuin jonkun rajahin aarreaitasta kotoisin. Oli aivan uskomatonta, että tuo repaleinen tyttö hänen vierellään oli kaiken perijätär, aarteen omistaja, jota kuninkaatkin saattoivat kadehtia. Hän käsitti, että näiden jalokivien omistaminen saattoi heidät uuteen ja alati uhkaavaan vaaraan.

Rosa ja hän istuivat koko illan majan pimeässä nurkassa kiihkeästi kuiskaillen, ja heistä tuntui, että monet ja tuntemattomat vaarat vaanivat heitä yön pimeydessä.

Aamulla he olivat jo kaikki paljon rauhallisemmat ja tunsivat ensi kerran pitkästä kotvasta olevansa nälissään, mikä osoitti voimain ja terveyden vähitellen palautuvan. Asensiokin sanoi aivan ihmeellisesti vahvistuneensa. Evangelinan valmistaessa aamiaista miettivät Rosa ja Johnnie sopivan selityksen, mistä he olivat saaneet tuon kultarahan, ja hiukan myöhemmin Johnnie vielä kerran varoitti Jacketia pitämään suunsa kiinni.

"Meidän täytyy olla nyt äärimmäisen varovaiset", sanoi hän pojalle. "Harkitsematon sana tahi pieninkin varomattomuus voi tuhota meidät kaikki."

Jacket nyökäytti päätään merkiksi, että hän ymmärsi täydellisesti. "Aivan niin! Espanjalaiset ovat kaikki rosvoja ja tappaisivat meidät yhdestä pesostakin, eivätkä 'rauhoitetut' ole lainkaan paremmat. Meidän täytyy laittautua täältä joutuin tiehemme."

"Aioin järjestää tuon seikan heti, mutta jalokivet ovat saaneet minut pelkäämään. Jos meidät tarkastetaan, tahi jos meitä vain epäilläänkään --"

"Niin, siinä tapauksessa ei Rosalla olisi enää mitään iloa koreista helyistään. Hän olisi taivaassa, ennenkuin ehtisit pyyhkäistä nenääsikään."

O'Reillyn muoto synkistyi. "Rosa on vielä heikko. Mahtaisiko hän kestää kaikki vaivat, joihin joudumme, jos -- jos lähtisimme täältä?"

"En usko, mutta minä olen tehnyt toisen suunnitelman."

"Niinkö?" O'Reilly katsahti kiihkeästi nuoreen ystäväänsä, jonka neuvokkuudesta hänellä alkoi olla suuret ajatukset, ja etenkin viimeöisen urotyön jälkeen hän oli heti valmis kuulemaan, mitä Jacketilla oli ehdotettavana.

"Minähän olen kertonut sinulle useasti ystävästäni kalakauppiaasta", alkoi Jacket. "Hän on kyllä vain kurja espanjalainen, mutta hänen poikansa on vuoristossa."

"Meikäläisiäkö?" kysyi Johnnie hämmästyneesti.

"Niin. Isällä on jaala, jolla hän tuo sysiä idästä kaksi kertaa kuussa."

Hetken olivat molemmat vaiti ja sitten sanoi O'Reilly viivytellen, ikäänkuin hän olisi pelännyt lausua ääneen ajatuksensa: "Sinä tarkoitat siis, että -- että hän voisi viedä meidät täältä -- aluksessaan?"

"Kenties. Hän ei ole mikään paha ihminen, ja hän pitää minusta. Mutta naisia hän ei varmastikaan huoli mukaansa."

"Kuinka paljon hän sitten pitää sinusta?"

"Olemme kuin kaksi varasta."

O'Reilly tuumi hetkisen ja sanoi sitten: "Vie minut hänen luoksensa, mutta muista, että olen veljesi Juan."

Matanzan torilla oli sangen hiljaista ystävysten saapuessa sinne. Oli jo keskipäivä, joten tarjolla olleet elintarpeet olivat jo kauan sitten loppuneet, ja melkein kaikki myyntikojut olivat tyhjät. Joukko nälkiintyneitä 'rauhoitettuja' harhaili niiden välissä etsien syötäväksi kelpaavia jätteitä tahi kerjäten apua myyjiltä, jotka vielä viipyivät torilla. Espanjalaisen tavan mukaan olivat myyntikojut kaikkea muuta kuin puhtaat, ja niistä lähtevä haju oli vastenmielinen nälkäänäkevillekin. Kalamyymälöiden luona, jossa haju oli voimakkain, Jacket pysähtyi tervehtimään erästä kiukkuisen näköistä vanhaa laivuria, jolla oli punainen myssy, väljä pusero ja yhtä väljät housut sekä jaloissa kuitusandaalit.

"Hyvää päivää, kapteeni", huusi hän hilpeästi.

Espanjalainen kohotti päätään ja rypisti julmasti kulmiaan heilauttaen uhkaavasti pitkää ohutteräistä veistään.

"Ahaa! Vai täällä sinä roisto taas maleksit! Korjaa nyt luusi, ennenkuin vetäisen halki pienen ahneen mahasi!" Sanat lausuttiin vihaisella ja käheällä äänellä. Kun Jacket ei hätäillyt, huitoi espanjalainen hänelle suurta nyrkkiään, johon oli kuivunut verta ja suomuja. "Enkö minä vannonut luovuttavani sinut sotilaille, jos vain vielä kerran tulet minua kiusaamaan?"

Tämä vihamielinen vastaanotto ei vaikuttanut Jacketiin vähääkään. Hän hymyili leveästi ja tarkasteli nenäkkään uteliaasti tyhjiä vakkoja. "Missä on minun kalani?" kysyi hän. "Niin totta kuin elän minä pelkään, että olette myönyt sen! Jumalani, minkälainen saituri! Antaisitte varmaankin minun kuolla nälkään, jos saisitte sentin? Onko teillä lainkaan sydäntä?"

"_Sinunko_ kalasi!" ärjäisi laivuri iskien veitsensä raihnaiseen pöytäänsä. "Ei ole haikalaa, joka olisi varastanut niin paljon kaloja kuin sinä. Tulehan vain tänne, niin minä teen sinusta lopun kerta kaikkiaan saadakseni olla hiukan rauhassa. Nälissäsikö? _Sinäkö_? Ha, ha! Vatsasihan on kuin rumpu!"

"Niin, ja aivan yhtä tyhjä. Olen nälissäni koska teillä on sydän kivestä. Yksi ainoa kala, vain sormenne pituinen. Vain yksi!"

"Ei häntääkään!" huusi mies. "Pitääkö minun ruokkia Matanzan kaikki kapinalliset?"

"Vain yksi pieni kala", vinkui Jacket. "Miguelin tähden, joka taistelee urhoollisesti vuoristossa, ja häpeäksi hänen vanhalle ja saidalle isälleen, joka lihoo minunlaisteni uskollisten isänmaanystävien valituksilla! Täytyykö minun jälleen muistuttaa teitä, että Miguel oli veljeni? Täytyykö minun jälleen kertoa nähneeni nälkää vain sentähden, että hänellä olisi syötävää?"

"Valehtelet!"

"Totta joka sana."

"Häntä et ole milloinkaan nähnytkään."

"Miguel Moriniako? Jolla on arpi niskassa? Idän urhoollisinta poikaako? Kysykää häneltä, tunteeko hän Narciso Villaria. Antakaa nyt minulle kalani! Vai täytyykö minun kuolla tähän silmäinne eteen osoittaakseni olevani nälissäni?"

"Mikä harminkappale!" mutisi laivuri kurkottaen kätensä erääseen vakkaan, josta hän lennätti pöydälle makrillin. "Siinä! Säästin sen sinulle ja jätin Matanzan kunnon emännät ilman. Mutta tämä onkin viimeinen kerta. Jos tulet vielä näkyviini, vetäisen mahasi halki ja lyön suolaa sisääsi."

"Olette _aina_ minun kunnon kapteenini!" huudahti Jacket riemuiten ja sieppasi saaliinsa. "Mihin olisin minä kurja joutunutkaan ilman teitä?" Kääntyen O'Reillyyn, joka oli taampana seurannut tätä teeskenneltyä riitelyä, hän lisäsi: "Kapteeni Morin, tuolla on veljeni Juan, josta olen teille puhunut."

Morin hymyili Johnnielle ja ojensi likaisen kätensä. "Näyttää siltä, että tämä pikku mies osaa puhua tottakin, kun tahtoo. Aloin jo epäillä, olikokaan hänellä veljeä. Semmoinen nallikka!" Hän kumartui lähemmäksi ja kuiskasi: "On parempi antaa hänelle kala, sillä muuten hän varastaa koko korillisen. Mutta hän on suuri valehtelija. Enhän ole vieläkään varma, tunteeko hän Miguelito poikaseni."

"Teillä on siis poika kapinallisten puolella?"

"Niin." Kalastaja katsahti pälyillen ympärilleen. "Hän on isänmaanpetturi pahinta lajia, enkä minä tunnusta häntä enää lapsekseni, mutta hän on urhoollinen poika ja taistelee mielellään. Välistä minä kaipaan häntä niin sanomattomasti."

"Miksi ette mene taistelemaan hänen rinnalleen?" kysyi Jacket.

"Jumala varjelkoon!" Morin nosti kätensä taivasta kohti. "Olen lain kuuliainen kansalainen."

"No niin, mutta me aiomme lähteä takaisin omiemme luo. Pakenemme ja yhdymme jälleen Gomezin armeijaan!" lausui Jacket rauhallisesti.

"S-sh! Mitä puhetta!" Morin hermostui aivan suunniltaan pelosta, että joku olisi kuullut sanat. "Niinkuin Matanzasta voisi kukaan paeta! Miksi sitten tulitte tänne, kun olette niin innostunut tappelemaan?"

"Sanon sen teille", puuttui O'Reilly puheeseen nähtyään mihin suuntaan keskustelu kääntyi. "Meitä on kolme veljestä, me molemmat ja pikku Estevan. Cobon miehet saivat hänet vangiksi ja toivat hänet tänne, ja me tulimme hakemaan häntä."

"Tulitte _tänne_ -- tännekö Matanzaan?" ihmetteli vanha Morin epäillen ja kiroili partaansa. "Sepä oli kauniisti tehty. Entä löysittekö hänet?"

"Kyllä. Hänet oli helppo löytää, sillä hän on vaivainen, poika parka."

"Vai niin, vai niin! Kuinka säälittävää!"

"Mutta hän on nyt sairas -- aivan kuolemaisillaan, ja --"

"Niin, niin. Nuo ihmisraukat ovat kaikki kuolemaisillaan! Hirveätä kerrassaan."

"Me -- "O'Reilly'n ääni värähti hieman, sillä kaikki oli nyt sen varassa, miten Morin suhtautui siihen, mitä hän aikoi nyt sanoa. "Me tahdomme saada hänet täältä pois -- meidän _täytyy_ tehdä se, tahi muussa tapauksessa hän kuolee varmasti."

Espanjalainen katsahti puhujaan terävästi, sillä hänestä tuntui, että sanoissa piili jotakin, ja hänen ruskeat kasvonsa synkkenivät.

"Miksi sanotte minulle tämän?" kysyi hän. "Ettekö pelkää, että annan teidät ilmi santarmeille?"

"Tiedän, ettette tee sitä. Teillä on hyvä sydän ja olette pelastanut Narcison nälkäkuolemasta vain poikanne tähden."

"Entä sitten?"

"Tahdotteko auttaa meitä?"

"_Minäkö_? Mutta taivaan nimessä, miten?"

"Kätkemällä meidät hiilijaalaanne kun purjehditte täältä."

"Te olette hullu!" Morin silmäili pelokkaasti ympärilleen. "Olen köyhä mies. Nuo kaksi alusta, kalasumppi ja jaala, jolla kuljetan hiiliä, ovat ainoa omaisuuteni. Luuletteko todellakin, että tahtoisin menettää ne ja oman henkeni vielä päällepäätteeksi vain parin muukalaisen takia?"

"Vaara ei olisi kovinkaan suuri."

"Vai niin? Sen seikan tiedän minä ehkä hiukan paremmin."

O'Reilly kumartui lähemmäksi. "Sanoitte olevanne köyhä. Minä maksan hyvin."

Morin mitteli tuota repaleista puhujaa närkästynein silmäyksin eikä näyttänyt kiinnittävän lupaukseen suurtakaan huomiota, minkä tähden O'Reilly otti taskustaan kultarahan, jonka nähdessään laivuri hätkähti.

"Minkälaisia 'rauhoitettuja' te olette?" kysyi hän silmät suurina.

"Minä olen myöskin vain köyhä mies parka, mutta tahdon ostaa pikku veljeni ja itseni vapaiksi."

"Onko teillä montakin tuommoista?"

"On -- onhan niitä muutamia; monenkin hiililastin hinta."

"Ja minä kun olen antanut sinulle kalat ilmaiseksi!" huudahti Morin mulkoillen Jacketiin kiukkuisesti. Kultarahan näkeminen oli saattanut hänet aivan ymmälle, ja hän mutisi kauan partaansa.

"Migueliton tähden", pyyteli Jacket. "_Caramba_, kuinka kovasydäminen isä tuolla pojalla on!"

"Vaiti!" ärähti Morin, ja kääntyen O'Reillyyn hän lisäsi: "Menettelette väärin kiusatessanne köyhää miestä."

"Veljeni Estevan on sairas. Hän on hento ja pieni, kyttyräselkäinen poikanen. Jumala on palkitseva hyvyytenne."

"Ehkä! Mutta mitä _te_ maksatte?"

"Kymmenen tämmöistä kolikkoa -- kaikki, mitä minulla on."

"Ei riitä."

O'Reilly tarttui Jacketin käteen ja kääntyi mennäkseen. "Olen hyvin pahoillani", sanoi hän. "Toivoisin voivani tarjota teille enemmän."

Kun he olivat menneet vähän matkaa, huusi Morin harmistuneesti heidän jälkeensä:

"Tulkaa takaisin huomenna, niin keskustelemme järkeväin ihmisten lailla!"

Villarin veljekset tulivat Morinin kalakaupan luo seuraavana päivänä iltapäivällä ja sitten joka päivä, kunnes he vihdoin saivat espanjalaisen voittamaan pelkonsa ja lupaamaan auttaa heitä. Ja ollakseen täysin valmiit lähtemään milloin hyvänsä he tekivät varovasti muutamia ostoksia. He ostivat takin yhtäältä, housut toisaalta ja paidan jostakin kolmannesta paikasta, niin että he saivat kokoon täydellisen pojan puvun.

Rosa kieltäytyi ensin jyrkästi jättämästä uskollisia neekeriystäviään ja alkoi tutustua pakosuunnitelmaan vakavasti vasta sitten, kun O'Reilly oli esittänyt asian Asensiolle ja Evangelinalle ja molemmat olivat kieltäytyneet lähtemästä mukaan. Asensio sanoi olevansa liian sairas kyetäkseen lähtemään ja jäi monin verroin mieluummin sinne, missä hän oli, kun hän vain sai riittävästi rahaa tullakseen toimeen. Ja Evangelina oli samaa mieltä.

Monien suostuttelujen jälkeen alkoi Rosa vihdoin laittautua valmiiksi. Ensin hän käski Evangelinan leikata tukan, pyhyyden loukkaus, joka pusersi tuosta kunnon neekerivaimosta monet huokaukset, kyyneleet ja äänekkäät valitukset, ja sitten hän puki pojan vaatteet ylleen.

Kun hän vihdoin astui O'Reillyn eteen arvosteltavaksi, oli hän niin ujo ja arka ja niin vähän pojan näköinen, että tämä pudisti hymyillen päätään.

"Kultaseni", sanoi hän, "tämä ei käy. Olet aivan liian sievä."

"Mutta odotahan kun panen tuon kamalan kyttyrän selkääni ja tuhrin naamani, niin saat nähdä, kuinka ruma voin olla."

"Ehkä", sanoi O'Reilly epäillen, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat samassa. "Nytpä tiedän", huudahti hän. "Sinä otat jalokivet."

"Minäkö? Miten?"

"Selkääsi, tuohon kyttyrään. Se on kaikista varmin kätköpaikka."