Part 24

"Jonkinlaisen hirsiseinän, joka oli kehäkivityksen takana." Kun Rosa ei näyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän selitystään. "Ensin en nähnyt mitään tavatonta. Pohja on melkein kuiva -- täyttynyt, ymmärräthän, ylhäältä vierineillä kivillä ja soralla, mutta sitten huomasin, että vaikka kaivo on louhittu kallioon, on se katettu kivikehyksellä alhaalta ylös asti. Tämä tuntui minusta heti kummalliselta."

"Niinkö?"

"Eräässä kohden huomasin vielä, että tuon kivityksen takana oli jonkinlainen hirsiseinä -- ikäänkuin hirsillä olisi peitetty jonkun luolan suu. Sinähän tiedät, että nämä Kuban kalliot ovat täynnä luolia."

Rosa risti vavisten kätensä. "_Olet löytänyt sen_, O'Reilly -- olet löytänyt sen", kuiskasi hän.

"Ei, ei! En ole vielä löytänyt mitään. Mutta olen lähettänyt Jacketin hankkimaan kuokan tahi rautakangen, ja tänä yönä minä aion murtaa alas tuon kivityksen ja tarkastaa, mitä sen takana oikein on."

"Tänä yönäkö? Sinun täytyy antaa minun tulla mukaan. Tahdon auttaa sinua."

"Hyvä on, mutta älä anna toiveillesi kovin suurta valtaa, sillä meillä on kaikki mahdollisuudet pettyä katkerasti. Äläkä puhu mitään Evangelinalle. Minulla on vielä muutamia pennyjä jäljellä, joilla aion ostaa pari kynttilää."

Rosa syleili lemmittyään kiihkeästi. "Jokin sanoo minulle, että kaikki on totta! Tiedän nyt, että sinä pelastat meidät kaikki."

Evangelina mutisi nurkassaan miehelleen: "Noita lemmenlintuja! He ovat kuin pari kyyhkystä; yhtä suutelemista ja kuhertelua!"

Jacket palasi illan pimetessä tuoden mukanaan ruosteisen, ainakin kolmen jalan mittaisen, tukevan rautakangen, joka oli nähtävästi kuulunut johonkin ikkunaristikkoon. Poika oli väsynyt ja tuskastunut. "Kuokka! Rautakanki! Yhtähyvin voisi koettaa varastaa kanuunan San Severinosta. Olen valmis tekemään kaikkea, jossa on jotakin järkeä, mutta --"

"Juuri tämmöistä tarvitsenkin; tämä on oikein hyvä", sanoi O'Reilly.

"Hauskaa kuulla", murahti Jacket; "tuo kepakko oli maksaa minulle henkeni. Selkäni melkein katkesi, kun väänsin sitä irti, ja tuo roisto, joka omistaa talon -- taivaan tuli hänet murskatkoon -- ajoi minua takaa, kunnes olin läkähtyä. Jos veitseni olisi ollut valmis, olisin kääntynyt päin ja antanut hänelle jotakin kylkiluiden väliin. Juoksin niin, että keuhkoni olivat haljeta."

Majassa oli enää vain sen verran ruokaa, että se tuskin riitti naisille ja sairaalle Asensiolle, ja kun O'Reilly oli ostanut viimeisillä rahoillaan kynttilöitä, täytyi hänen ja Jacketin olla jälleen syömättä. Myöhään illalla, kun kaikkialla kurjassa keskitysleirissä vallitsi yön syvä hiljaisuus, hiipivät nuo kolme aarteenetsijää majastaan ja suuntasivat kulkunsa kukkulalle. Jännityksestä huolimatta he liikkuivat kaikki sangen hitaasti, sillä heillä ei ollut voimia kiiruhtaa, ja onneksi ei kaupungin piirin sisäpuolella ollut enää kulkuvahteja, kun nälkä oli riistänyt pakolaisilta voimat uskaltaa yrittää paeta. Espanjalaisten valppaus oli vähentynyt samassa suhteessa, ja nyt vartioitiin vain tuota korkeata piikkilankaestettä, joka kiersi koko kaupungin ympäri. Ketään ei kohdattu.

Jättäen Jacketin tähystelemään kukkulan laelle ja Rosan kaivon suulle O'Reilly laskeutui kaivon pohjalle. Sytytettyään kynttilän hän tutki paikan huolellisesti tuloksella, että Estevanin otaksuma tuntui entistä todenmukaisemmalta. Muuraustyö oli tehty niin verrattoman huolellisesti, ettei ajan hammas ollut pystynyt siihen juuri lainkaan, ja oli erinomainen näyte siitä, kuinka perinpohjin hyvää työtä orjilta oli vaadittu. Siellä ja täällä oli muurilaasti hiukan irtautunut, mutta enimmäkseen se oli yhtä lujaa ja lujempaakin kuin muuraukseen käytetyt kivet. Olkapäänsä korkeudella eräällä sivuseinämällä O'Reilly huomasi kivityksessä kohdan, jossa muuraus oli rosoisempi kuin muualla, ja tutkittuaan erästä rakoa hän oli näkevinään kostean hirren. Tästä oli paras alkaa, ajatteli hän, ja tarttui rautakankeensa, mutta hän huomasi pian tekevänsä melkein turhaa työtä. Laasti oli kuin piikiveä, johon hänen tylsä työaseensa teki tuskin jälkeäkään. Voidakseen käyttää kankeaan vipuna hän koetti kaikin voimin hakata rakoa suuremmaksi seisoen syvällä mutaisessa vedessä. Hiki juoksi virtanaan ja hänen heikkoutensa alkoi harmittaa häntä, sillä hänen täytyi levähtää aina vähän väliä.

Rosa seurasi kiihkeästi hänen työskentelyään ja koetti rohkaista häntä kaikin tavoin. Levähtäessään O'Reilly saattoi nähdä hänen kalpeiden kasvojensa häämöittävän ylhäällä kynttilän himmeässä valossa.

Kun hän oli ahertanut tunnin tahi pari, ilmoitti hän, että hänestä alkoi todellakin näyttää siltä kuin seinässä olisi jonkinlainen suljettu aukko.

Rosa taputti käsiään ja nauroi riemuiten. "Kiiruhda, kultaseni, minä aivan kuolen jännityksestä."

O'Reilly huokasi raskaasti. "Tuo Sebastian tunsi tehtävänsä", sanoi hän valittavasti. "Laasti on kovaa kuin teräs, ja minä pelkään, että katkaisen vielä kankeni."

Rosa suuteli keveästi lehteä, jonka hän löysi maasta, ja heitti sen kaivoon lausuen hymyillen: "Tuo antaa sinulle uusia voimia, kultaseni."

O'Reilly ei huomannutkaan enää ajan kulkua, vaan työskenteli ahkerasti, eikä hän tahtonut uskoa korviaan, kun Jacket tuli huomauttamaan, että päivänkoittoon oli vain tunti aikaa. "Enhän minä ole vielä ehtinyt oikein alkaakaan", vastusteli hän. Hän huomasi suureksi hämmästyksekseen olevansa melkein kaatumaisillaan väsymyksestä ja että kädet olivat naarmuuntuneet ja rakoilla. Kiivettyään köyttä myöten toisten luo vaipui hän uupuneena nurmikolle. "En -- en ole oikein entiselläni", puolusteli hän -- "ravinnon puute -- tiedättehän. Mutta tästä lähtien sujuu työ helpommin, sillä olen jo päässyt hyvään alkuun."

"Luuletko vieläkin --?" Rosa epäröi lausua julki kysymystä, joka pyöri hänen huulillaan.

"Ensi yönä tiedän varmasti", vastasi O'Reilly. Hän käski Jacketin panna kaivon suuta peittäneet lankut paikoilleen, ja kaikki kolme hiipivät sitten tiehensä.

O'Reilly makasi koko päivän uupumuksen aiheuttamassa horroksessa Rosan vaaliessa häntä huolestuneesti. Jacket näytti nukkuneen rauhallisesti jo vartiopaikallaan, joten hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja valmisteli veistään. Sinä iltana syötiin viimeiset ruuantähteet.

Yön tultua oli aika jälleen lähteä La Cumbren huipulle ja O'Reilly ihmetteli, mahtoiko hänellä olla enää työn suorituksen vaatimia voimia. Hän oli haluton ja heikko, joka luuta ja lihasta kihelmöi ja pakotti, ja hän sai panna liikkeelle kaiken tarmonsa päästäkseen perille. Hän punnitsi oliko viisasta näin tuhlata viimeiset vähäiset voimansa niin epävarman asian hyväksi, mutta toisekseen hän oli jo melkein varma, että Varonan aarre oli olemassa, ja tunsi vastustamatonta uteliaisuutta saada tietää, minkä salaisuuden nuo vettyneet hirret kätkivät. Hän käsitti luonnollisesti, että nyt, kun ruoka ja rahat olivat loppuneet, paon mahdollisuudet huononivat joka hetki, minkä he Matanzassa viipyivät, mutta jos hänen oli sallittu löytää nuo kätketyt rikkaudet, ajatteli hän, niin heidän kaikkien pelastus oli taattu. Panoksesta kannatti pelata, tuumi hän.

Sopivilla työaseilla olisi ollut helppo murtaa tuo luja kivitys, mutta kun tarjolla olivat vain paljaat kädet ja tuo taipuisa rautakanki, täytyi O'Reillyn ahertaa jälleen melkein koko yö, mutta jo kauan ennenkuin viimeinen kivi oli väännetty irti hän näki jotakin, joka sai hänet katsahtamaan Rosaan kiihkeästi.

"Tässä on pieni ovi, niin totta kuin elän!" huudahti hän.

Tyttö oli aivan menehtyä jännityksestä. "Niinkö? Mitä muuta näet?"

"Ovi on sangen tukeva ja on teljetty kahdella suurella kotitekoisella lukolla."

"Lukolla? Sitten me _olemme löytäneet_ sen." Rosa sulki silmänsä ja hänen päätään aivan huimasi. "Estevan oli oikeassa. Lukot merkitsevät tietysti sitä, että oven takana on jotakin kätkössä. Oi, jospa vain voisin auttaa sinua!"

"Jumalani! Kunpa minulla olisi edes jonkinlainen kunnollinen vehje, millä murtaa tuo ovi!" mutisi O'Reilly alkaessaan jälleen työnsä kaksinkertaisin voimin. Hän ei koettanutkaan enää säästää itseään, sillä aarteenetsijän kiihko oli kokonaan vallannut hänet, ja Rosa yllytti käsiään väännellen häntä kiiruhtamaan.

Mutta tuo matala ja paksu ovi, joka oli tehty jostakin erittäin kovasta ja sitkeästä puulajista, oli nyt märkä ja niljakka, eivätkä O'Reillyn iskut voineet sille mitään. Tukevat saranat ja lukkoraudat olivat kyllä syvältä ruostuneet, mutta vielä järkähtämättömän lujat, ja O'Reillyn täytyi vihdoin pysähtyä levähtämään melkein suunniltaan pettymyksestä ja väsymyksestä.

Päivä alkoi jo sarastaa, mutta hän kieltäytyi lopettamasta ja ahersi edelleen itsepintaisesti ja epätoivon vimmalla, kunnes Rosa pyysi häntä taukoamaan.

Johnnie vaipui jälleen nurmikolle rajusti huohottaen toisten asetellessa lankut paikoilleen.

"Jos olisin jatkanut vielä tunnin, niin olisin päässyt sisään", kuiskasi hän.

"Tapat itsesi", sanoi Jacket.

Rosa kumartui lemmittynsä puoleen säteilevin silmin ja huulet hiukan raollaan.

"Niin", sanoi hän, "ole kärsivällinen, O'Reilly. Tulemme takaisin, ja ensi yönä olemme rikkaat."

* * * * *

Eversti Cobo sytytti väkevän savukkeen ja puhalsi sieraimistaan mahtavan savupilven nojaten mukavasti nojatuolinsa selustaan ja tuijotti synkästi aliupseeriin, joka oli pyytänyt päästä hänen puheilleen.

"Mitä lorua tämä on?" kysyi hän vihdoin. "Totta, joka sana. La Cumbrella kummittelee, ja minä tahtoisin puhua asiasta papille."

"Kummittelee? Kuka sitten?"

Aliupseeri -- matalaotsainen ja tyhmännäköinen mies -- liikahti levottomasti. "Henget -- pahathenget helvetistä", sanoi hän. "Miehet tahtoisivat ostaa esirukouksia."

"Mitä joutavia! Luulin sinun olevan järkevän ihmisen."

"Ette usko minua? En minäkään uskonut ensin, kun minulle kerrottiin asiasta, mutta nyt uskon. Näin omin silmin."

Cobo nojautui eteenpäin ja oli hiukan hämmästynyt. Hänen koko roistojoukossaan oli tämä mies viimeinen, josta hän olisi voinut ajatella jotakin tämmöistä. "Mitä sinä näit?" kysyi hän.

"En mitään muuta kuin aaveen, herra eversti. La Cumbre ei ole mikään sopiva paikka rehelliselle kristitylle."

Eversti purskahti ivalliseen nauruun. "Rehelliselle kristitylle, kuten _sinulle_! Olethan pahin koko roistojoukossani. Olet varas, valehtelija ja salamurhaaja, ja sinä valehtelet nytkin. Totuus esiin tahi minä käsken piiskurin miehineen heti tänne."

"Jumala olkoon tuomarini, että puhun totta", vastusteli sotilas. "Ruoskittakaa minut, jos tahdotte -- ennen menen piiskurin luo kuin yöllä La Cumbrelle. Tiedättehän tuon vanhan kartanon?"

"Senkö, jonka Pancho Cueto repi raunioiksi? Aivan hyvin. Aiotko sanoa nähneesi vanhan don Estevanin kävelevän siellä pää sylissään."

"En, mutta minä näin hänet, joka suistui kaivoon ja taittoi niskansa."

"Mitä? Milloin sinä näit tuon -- tuon näyn?"

"Toissa yönä. Hän seisoi kaivon reunalla, ja kasvot loistivat pimeässä kuin lyhty. Ne olivat kuin tulessa, ja hän katosi ja ilmestyi jälleen kuin perhonen lampun valoon. Menen heti tunnustamaan syntini. Miehet nauroivat samoin kuin minäkin ensin nauroin, kun kerroin heille, mitä olin nähnyt, mutta viime yönä meni pari pahinta epäilijää tuota kummaa katsomaan."

"Jahah; eivätkä nähneet tietysti mitään."

"Anteeksi, eversti. He palasivat kylmä hiki otsallaan ja viettivät loppuyön polvillaan. Nainen oli siellä jälleen. Olettehan nähnyt meren välkehtivän yöllä? Miehet sanoivat, että naisen kasvot hehkuivat aivan samalla tavalla, ja maan sisästä kuului kahleiden kalinaa ja vasarain pauketta. Kertomuksen onnettomuustapauksesta tiedätte, joten asia on selvä. Mutta kamalaa se vain on."

"Todellakin kummallista", myönsi Cobo; "mutta jokin selitys on luonnollisesti olemassa ja aivan yksinkertainen. Henget -- jos nyt sellaisia onkaan -- ovat vain tyhjää -- kuin ilmaa; miten siis semmoiset voisivat kalistella kahleita? Näit luultavasti vain jonkun kurjan 'rauhoitetun', joka oli etsimässä jotakin syötävää, ja kuvittelit loput."

"En suinkaan! Kuulinhan kaikki omin korvin. Kuiskauksia, äänten mutinaa, valitusta ja vanhan Sebastianin vasaran kalkutusta. Tuo vanha orja on synteinsä tähden kahlehdittu johonkin La Cumbren luolaan. Äänetönkö? Enhän ole lapsi! Tiedän kyllä milloin nukun ja milloin olen valveilla. Paikka on noiduttu, enkä lähde sinne enää millään hinnalla."

Cobo vaipui mietteisiinsä antaen savukkeen hiiltyä, niin että se viimein poltti hänen paksuja sormiaan. Hän ei ollut lainkaan taikauskoinen eikä ylimalkaan uskonut mitään yliluonnollista olevan olemassakaan, mutta siitä huolimatta hän oli varma, ettei aliupseeri valehdellut, ja Pancho Cueton mainitseminen johti hänen ajatuksensa oudoille urille. Hän oli tuntenut Cueton hyvin, ja tämän järkähtämätön usko aarteen olemassaoloon oli usein johtunut hänen mieleensä. Hän kummaili nyt, oliko jokin toinen, jolla oli yhtä luja usko, mahtanut jotenkin keksiä salaisuuden avaimen ja toimitti nyt etsintöjä kaikessa hiljaisuudessa. Ajatus oli uskomaton, mutta siitä huolimatta Cobo päätteli, että jos joku kerran oli nuuskimassa noiden autioiden raunioiden ympärillä, täytyi tällä olla pätevät syynsä. Tuon naisen läsnäolo -- naisen, jolla oli hehkuvat kasvot, oli kyllä sangen kummallista, mutta koko juttuhan oli kummallinen. Hän päätti ottaa siitä selvän ja mutisi: "Tahtoisinpa nähdä tuon hengen."

Aliupseeri kohautti olkapäitään. Hänen kasvoistaan näki selvästi, ettei hän aikonut vastata onnettomuuksista, jotka tuommoisen toivomuksen toteutuminen voisi aiheuttaa. "Ensi yönähän sopii koettaa", sanoi hän.

"Hyvä on! Käyn katsomassa, ja jos näen jotakin tavatonta, niin -- tuota noin -- sitten uskon, mitä olet minulle puhunut. Mene nyt kaikella muotoa papin luo, sillä se ei sinua suinkaan vahingoita."

XXVI.

KUN COBO SEISOI PÄÄLLÄÄN.

Rosa ja O'Reilly istuivat koko sen päivän käsi kädessä ja odottivat nälkää ja väsymystä tuntematta kärsimättömästi ja mitä suurimmassa jännityksessä yön tuloa. Välistä he olivat aivan suunniltaan ilosta ja puhelivat riemuiten hyvästä onnestaan ja välistä pettymyksen pelko teki heidät ihan sairaiksi. Kerta toisensa jälkeen he astuivat ulos majasta ja tuijottivat pelokkaasti La Cumbren rinteelle ollakseen varmat, ettei kaikki ollut vain ihmeellistä satua, ja yhä uudelleen Johnnie kuvaili pienimpiä yksityisseikkoja myöten, mitä hän oli nähnyt kaivon pohjalla. Iltapäivällä hän koetti useamman kerran nukkua, mutta ei voinut, sillä heti kun hän sulki silmänsä, oli hän kuilussa harjanteen laella koettaen murtaa tuota lujaa kivitystä ja vettyneitä hirsiä. Toimetonna oleminen hermostutti, ja väsymys teki hänet kuumeiseksi ja kärsimättömäksi.

Jacket oli myöskin jännityksessä, ja koetettuaan monta kertaa turhaan saada unen päästä kiinni hän nousi ja meni ulos auringon paisteeseen veistään teroittamaan. Hiottuaan sen kahdenpuolen teräväksi hän teki siihen pään ja ripusti sitten laitteen nuoraan kaulansa ympärille. Hän näytti sitä O'Reillylle, ja saatuaan kiittävän arvostelun hän meni jälleen ulos ja koetti unhottaa kuinka sairas hän oli. Mustia pilkkuja häilyi silmäin edessä, ja välistä huimasi päätä niin, että hän pelkäsi kaatuvansa. Hän tiesi tämän kaiken johtuvan ravinnon puutteesta ja oli ollut jo niin kauan nälissään, että häntä inhoitti ajatellakin ruokaa, kummallista kyllä. Kukkulalle nousu alkoi hirvittää, sillä hän pelkäsi, ettei hänellä olisi enää voimia laskeutua sieltä alas.

Salaisuuden säilyttäminen onnistui hyvin, sillä Evangelina oli ravinnon etsinnässä melkein koko päivän, ja Asensio makasi kuumehoureissa, ollen liian sairas kiinnittämään mitään huomiota toisten puuhiin.

Pimeän tultua nuo kolme lähtivät sitten jälleen kapuamaan raunioille, ja heistä tuntui kaikki niin kummalliselta, ja epätodelliselta. He eivät puhelleet enää, sillä keskustelu väsytti ja koko päivän kestänyt jännitys alkoi herpaista. O'Reilly horjahteli kulkiessaan, jalat olivat lyijynraskaat, ja työ, johon hänen oli jälleen ryhdyttävä, peloitti häntä. Hän ei voinut muuta ajatellakaan, ja hänestä tuntui, että tuon oven murtamiseen tarvittiin vähintäin Herkuleen voimat. Mutta päästyään jälleen kaivon pohjalle hän sai uutta tarmoa katsellessaan Sebastianin käsialaa, ja kun hän ei voinut ovelle mitään, muutti hän menettelytapaa ja alkoi vääntää irti kiiloja, joilla ovi kehyksineen oli kiinnitetty lujasti aukkoon. Hän riehui epätoivon vimmalla ja hetkisen kuluttua hän oli lrroittanut koko ovilaitteen paikoiltaan, jolloin kaivon seinämään syntyi niin suuri aukko, että hän mahtui parahiksi ryömimään lävitse.

"Kaikki valmista!" huusi hän Rosalle, ja ottaen kynttilän käteensä hän kumartui katsomaan aukkoon. Hän näki, mitä hän oli odottanutkin, pienen luolan, joka oli ilmeisesti louhittu kaivoa kaivettaessa, ja käsitti nyt, kuinka helppo oli ollut kätkeä se aivan jäljettömästi. Rosa odotti ylhäällä melkein hengittämättä, kunnes O'Reilly suoristausi ja katsahti häneen.

O'Reilly koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan, ja hänen kädessään oleva kynttilä häilyi sinne tänne.

"Mitä näet?" kysyi tyttö kiihkeästi ja peloissaan.

"Se -- se on täällä! Na-nassakat, lippaat -- kaikki!"

"Jumalan kiitos! Olemme vihdoinkin löytäneet isäni rikkaudet!"

Rosa unhotti ympäristönsä kokonaan ja liittäen kätensä ristiin hän pyysi O'Reillyä tarkoin huolehtimaan, että he saisivat aarteen haltuunsa. Hän meni peloittavan lähelle kaivon reunaa ja polvistui kuin jokin rukoileva papitar; silmät olivat kyynelissä ja korvissa kaikui huumaava kohina. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, ettei hän huomannut suurta tummaa olentoa, joka ilmestyi pimeästä hiipien ja pysähtyi hänen taaksensa.

"Hän tarkoitti sen lapsilleen", nyyhkytti hän, "ja sallimus pelasti sen julmilta vihollisiltamme. Jumala johdatti meidät tänne, O'Reilly. Sanohan, mitä nyt näet?"

O'Reilly oli nyt ryöminyt sisälle tuohon kosteaan kammioon, ja kynttilän liekki loi kapean valojuovan kaivon vastapäiselle seinälle. Rosa kuuli hänen puhelevan liikkuessaan.

Don Estevan Varonan maanalaiseen kätköpaikkaan olisi mahtunut suurempikin aarre kuin tämä; kammio oli noin kymmenen jalan pituinen ja niin korkea, että pitkäkin mies saattoi seisoa suorana. Perällä oli rivissä useita pieniä puunassakoita ja toisella sivuseinällä joukko lippaita, sellaisia, joissa oli tapana sälyttää kalliita viinejä ja liköörejä. Kaikki oli liman ja homeen peitossa, rautasiteet olivat läpi ruostuneet ja ilma oli sanomattoman ummehtunut.

O'Reilly katseli hämmästyneenä tätä Aladdinin luolaa, ja hänen täytyi asettaa kynttilä maahan, sillä hänen kätensä vapisi ankarasti. Hän kumartui varovasti kuin peläten rikkovansa jonkin lumouksen ja koetti nostaa erästä nassakkaa, mutta se oli kuin juotettu kallioon kiinni. Huomattuaan, että kansi oli pullistunut kuin kosteuden vaikutuksesta, hän tarttui rautakankeensa ja iski lujasti uurteeseen. Puu murskautui ja toisella iskulla kansi irtautui kokonaan. Näky aivan häikäisi hänet ja hän seisoi hetkisen räpytellen silmiään sillä nassakka oli reunojaan myöten täynnä rahoja -- kultarahoja, suuria ja pieniä. Hän kahmaisi niitä kourallisen ja meni lähemmäksi kynttilää; rahojen joukossa hän näki samanlaisen espanjalaisen kultarahan, jonka Estevan oli löytänyt.

Hän koetteli toisten nassakoiden painoa ja huomasi kaikkien olevan yhtä raskaat, ja yrittämättäkään lähimainkaan arvioida löytöä hän, ollen hiukan asiantuntija, tiesi, että nassakat sisälsivät suunnattoman omaisuuden. Sykkivin sydämin aukaisi hän sitten lähimmän lippaan. Siinä oli useampia osastoja, joissa jokaisessa oli erisuuruisia ja -muotoisia, huolellisesti käärittyjä kääröjä. Päällekirjoituksia ei voinut enää lukea, mutta ensimmäisessä käärössä, jonka O'Reilly avasi, oli erinomaisen taiteellisesti tehty hopeahaarikka. Se oli mustunut aikojen kuluessa, mutta O'Reilly näki heti, että se oli kauttaaltaan hopeaa. Hän oli sattumalta ilmeisesti avannut lippaan, joka sisälsi vanhan ja kallisarvoisen espanjalaisen pöytäkaluston.

Lippaan eräässä kulmauksessa hän näki metallisen asiakirjakotelon, jonka hän sai hetken ponnisteltuaan aukimurretuksi. Päällä oli paksu pinkka vanhoja papereita, joissa riippui mahtavia sinettejä. Kosteudesta huolimatta olivat kaikki hyvässä kunnossa, ja kirjoituksista ja sineteistä O'Reilly totesi, että paperit olivat juuri nuo kadonneet kiinnekirjat, nuo kruunun antamat omistustodistukset, joita donna Isabel oli turhaan etsinyt. Papereiden alla oli useita nahkapusseja, jotka olivat niin lahoneet, että ne hajosivat käsiin. Niissä oli suuri valikoima erilaatuisia irtonaisia jalokiviä, joista toiset hehkuivat kuin verenpisarat ja toiset olivat kirkkaat kuin vesihelmet. Siinä olivat rubiinit ja timantit, jotka olivat koituneet donna Isabelin kuolemaksi.

O'Reilly ei malttanut katsella kauemmin. Kynttilä kädessä hän ryömi luolasta kertomaan Rosalle näkemiään. "Olemme löytäneet sen! Kultaa on kasoittain ja siellä ovat maittenne kiinnekirjatkin. Ja niin paljon jalokiviä! Voin -- voin tuskin uskoa silmiäni." Hän näytti Rosalle kourallisen kultarahoja. "Katsopas! Näitä on tuhansia. Olet Kuban rikkain tyttö. Rubiineja, timantteja ja helmiäkin -- tohdinpa melkein sanoa --" Hän alkoi nauraa hermostuneesti.

"Olen usein kuullut kerrottavan noista helmistä", huudahti Rosa. "'Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut'. Isabel houri niistä aina unissaan."

"Löysin kiinnekirjat aivan ensimmäiseksi. Maat ovat nyt ehdottomasti sinun."

Rosa nousi vaikeasta asennostaan, sillä hän oli aivan jäykistynyt väsymyksestä, ja päätä huimasi. Noustessaan hän kosketti johonkin, joka oli lihaa ja luuta ja joka seisoi aivan hänen takanaan. Hän kavahti vaistomaisesti takaisin horjahtaen aivan kuilun reunalle, jolloin raskas käsi ojentui pimeästä ja tarttui häneen, ja hän huomasi tuijottavansa kasvoihin, jotka eivät olleet suoneet hänelle yölläkään rauhaa, kasvoihin, joiden muisteleminenkin sai hänen verensä jähmettymään. Ne olivat kamalat kasvot; iho oli tumma ja huulet paksut, ja niitä rumensi ohimosta suupieleen saakka ulottuva arpi, ja pienissä, kekäleinä hehkuvissa silmissä, joita ympäröivä valkuainen näkyi kokonaan, oli mielettömän hurja ilme.

Rosa jäykistyi ensin aivan sanattomaksi eikä yrittänytkään paeta. Ilmestys salpasi hänen henkensä ja lamautti hänet sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän luuli ensin menettäneensä järkensä, mutta hän oli tuntenut Cobon käsien puristuksen ennenkin, ja selvittyään ensimmäisestä hämmästyksestään hän käsitti olevansa täydessä tajussaan. Hän koetti huutaa ja työntää miehen luotaan, mutta hänen riuhtoilemisensa oli heikkoa ja hyödytöntä kuin pikku linnun räpistely. Cobo painoi hänet maahan ja tukahdutti hätähuudon.

Kauhu voi olla niin rajaton, ettei sitä voi kestää, mutta Rosa meni onneksi heti tajuttomaksi. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän tunsi vaipuvansa äärettömään tyhjyyteen.

O'Reilly tuijotti ylöspäin ja kysyi levottomasti: "Mikä on hätänä?" Hän kuuli askelia ja jalkojen töminää, mutta ei saanut mitään vastausta. "Rosa! Mikä sinua säikähdytti. _Rosa_?" Hän odotti hetkisen tuskallisen vaiti, mutta sitten hän työnsi hartioillaan ovilaitteen paikoilleen ja alkoi kiivetä köyttä myöten ylös. Mutta hän oli päässyt vain vähän matkaa, kun köysi äkkiä irtautui ylhäältä ja hän putosi takaisin kaivon pohjalle.

"Rosa!" huusi hän jälleen pelosta sortuneella äänellä ja kavahti samassa kaivon seinää vasten hengityksen salpautuessa hänen kurkkuunsa.

Kaivon reunalla näkyi ensin hämärästi tumma pää, sitten leveät hartiat ja vihdoin kaksi käsivartta. Olento kumartui alemmaksi, ja O'Reilly tunsi nuo tummat kasvot, jotka hän oli nähnyt Matanzan rautatieasemalla. Ei ollut epäilystäkään -- se oli Cobo.

Miehet tuijottivat toisiinsa sanaakaan sanomatta, ja Cobo näytti olevan äärimmäisen kiihtynyt. Hänen katseensa sattui aarrekammion aukkoon ja saadakseen täyden varmuuden, että hän oli kuullut oikein, hän kumartui yhä pidemmälle käsiinsä nojaten ja käänteli päätään puoleen ja toiseen paremmin nähdäkseen. Hän näytti huojuvan kaivon reunalla kuin suunnaton musta ja lihava hämähäkki.

"Uneksinko minä -- vai oletteko te todellakin löytänyt tuon aarteen?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

O'Reillyn ylöspäin kääntyneet kasvot olivat aavemaisen kalpeat. Hän kostutti huuliaan ja kuiskasi hiljaa nimen: "Rosa".