Part 23

Jättäen Jacketin tyyntymään Johnnie jatkoi yksin matkaansa ajatellen koko ajan pojan sanoja. "Rohkeutta koettaa!" Mihin oli hänen oma rohkeutensa joutunut, ihmeteli hän. Ehkä kaikki kurjuus, jonka hän oli nähnyt, oli murskannut sen, sillä hän oli totisesti nähnyt tarpeeksi. Ainainen oleskelu sairaiden ja kuolevien parissa ja sellaisen pohjattoman epätoivon ja suunnattoman kurjuuden keskellä riitti kyllä tappamaan kenen hyvänsä toiveet, ja vaikka hän oli koettanut pysyä lujana, oli hänen pelkonsa kiihtynyt joka hetki. Nyt kun hän arvosteli asiaa kylmästi ja johdonmukaisesti, oli hänestä aivan mieletöntä hetkeäkään uskoa, että Rosa Varonan kaltainen hento tyttö olisi voinut näin kauan kestää tämän kauhujen paikan kaikki kärsimykset; vahvempiakin ihmisiä oli jo sadoittain sortunut. Nytkin olivat sairaalat täynnä, eikä hökkeleissä makaavia sairaita hoitanut kukaan. Mikäli O'Reilly tiesi, ei kukaan ollut arvioltakaan laskenut, montako kuoli päivittäin ja montako ruumisvankkurit olivat jo vieneet kaupungin ulkopuolelle, mutta niitä oli paljon. Saattoiko millään syyllä ajatella, ettei Rosa ollut viimemainittujen joukossa? Olisi ollut paljon parempi, että hän olisi pysytellyt Pan de Matanzan autioilla ja hävitetyillä rinteillä, sillä maassa oli ainakin mehuisia juuria ja metsän puissa hedelmiä ja marjoja, kun täällä ei ollut mitään muuta kuin tappavat taudit ja hirvein nälänhätä.

Päästyään La Cumbren laelle O'Reilly näki jonkun matkan päässä kumartuneen olennon, joka kaiveli maata teroitetulla kepillä. Kaivaja oli neekerivaimo, joka, luotuaan tulijaan tutkivan silmäyksen, jatkoi työtään.

Varonain kodista oli jäljellä vain kivi- ja muurilaastiröykkiö, ja alue, joka oli ollut kaunis donna Isabelinkin laiminlyönnin aikana, oli nyt tyyten hävitetty. Muutamia oranssipuita oli vielä jäljellä, mutta niissä ei ollut mitään hedelmiä, vaikka ne olivat elinvoimaiset ja täydessä lehdessä, ja niiden suloinen tuoksu vain vaivasi ja ivasi nälkäistä vierasta. Cueton säälimättömän hävityksen jäljet vaikuttivat O'Reillyyn syvästi ja johtivat hänen mieleensä tuskallisempia ajatuksia kuin mitä hän oli aavistanutkaan. Vaikka paikkaa oli melkein mahdoton tuntea, muistutti se Rosasta, ja onneton O'Reilly jaksoi tuskin hillitä liikutuksen, jonka se aiheutti. Hänen ei olisi pitänyt antaa valtaa sairaalloiselle halulleen, mutta kun hän oli kerran tullut, ei hän voinut poistua. Melkein tietämättään hän suuntasi kulkunsa vanhan kivilouhimon puutarhaan, paikkaan, jossa hän ja Rosa olivat niin usein kohdanneet toisensa.

O'Reillyn hartain toivo oli saada olla yksin tällä hetkellä, mutta hän huomasi, että jokin toinen oli ehtinyt ennen häntä -- eräs nainen, joka oli ilmeisesti samanlainen kurja "rauhoitettu" raukka kuin hän itsekin ja näytti myöskin etsivän juuria, sillä O'Reilly oli aivan kompastua häneen guava-pensaikon läpi tunkeuduttuaan.

Nainen pelästyi aivan suunniltaan ja koetti horjuen kiiruhtaa pakoon, mutta tyyntyi O'Reillyn lausuttua muutamia rauhoittavia sanoja. Repaleiset vaateriekaleet eivät voineet salata, että hänen selkänsä oli käyristynyt kyttyrälle.

Paikka oli melkein entisensä kaltainen -- tuossa oli kivipenkki, jonka luona hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, ja tuolla oli kaivo --

"Señor!" kuuli O'Reilly tuon kyttyräselkäisen naisen sanovan. Ääni oli heikko ja värähteli kiihkeästi, mutta hän oli ajatuksissaan eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

"Señor! Etsittekö jotakin -- jotakin --?"

"En tiedä", vastasi hän mietteissään. "Kyllä, etsin jotakin -- erästä --"

"Jotakin, jonka olette kadottanut?"

"Jotakin, jonka olen kadottanut!"

Kysymys, joka oli tehty tuskin kuuluvalla äänellä, vaikutti O'Reillyyn syvästi, sillä se soveltui täydellisesti hänen surullisiin mietteisiinsä. Hänen silmiään kirveli ja kurkkuun oli kohonnut karvas pala. Hänen lujuutensa oli murtumaisillaan.

O'Reillyn kuulokin alkoi pettää, sillä hän oli kuulevinaan jonkun kuiskaavan hänen nimensä. Hyvä Jumala! Tämä paikka ei ollut kuollut -- siellä oli eloa -- muistoja, ääniä, näkymätöntä, mutta todellista läsnäoloa. Hän tarttui lähimpään pensaaseen tukea etsiäkseen ja sulki silmänsä vain kuullakseen nimeään selvemmin mainittavan.

"O'Rail-ye!"

Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja kääntyi, hän kuunteli, mutta ketään ei ollut näkyvissä paitsi tuo repaleinen olento, joka oli suoristautunut ja katseli häntä. Hän tarkasteli naista toistamiseen ja maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän astui horjuen lähemmäksi. Hän katsoi jälleen, tarkemmin, sillä hänen silmänsä alkoivat hämärtää.

Nainen oli laiha -- melkein kuin luuranko -- ja niin hento, että iltatuuli näytti häntä häilyttelevän, mutta ylöspäin kohotetut kasvot olivat kuin kirkastetut. O'Reilly tuijotti häneen kuin maahan naulittuna, ja kun nainen aukaisi silmänsä, huudahti hän riemuiten:

"_Rosa_!"

Hän otti tuon epämuodostuneen olennon syliinsä ja peitti suudelmilla nuo kuihtuneet värittömät kasvot. Mutta Rosa ei vastannut hänen hyväilyihinsä, vähäiset voimat olivat pettäneet, ja hän lepäsi O'Reillyn käsivarsilla liikkumattomana ja tuskin hengittäen. Kyyneleet vierivät poskille ja sormet sivelivät hyvin heikosti O'Reillyn partaista poskea.

Kului hetkinen, ennenkuin Johnnie selvisi hämmästyksestään ja käsitti täydellisesti, että kaikki oli totta, mutta sittenkään hän ei saanut sanaakaan lausutuksi, sillä hänen mielensä oli hurjassa kuohuntatilassa. Ilo, kiitollisuus, sääli ja tuhannet muut tunteet yhtyivät jonkinlaiseksi huumaukseksi, joka teki selvän ajatustoiminnan ja puhumisen mahdottomaksi.

Pelko palautti hänet vihdoin järkiin, sillä hän huomasi, että Rosa oli mennyt tajuttomaksi eikä tuntenut hänen hyväilyjään. O'Reilly kantoi hänet nopeasti penkille ja alkoi virvoitella häntä, ja hetkisen kuluttua Rosa avasikin silmänsä ja sanoi hymyillen tuskin kuuluvalla äänellä:

"Jumala kuuli rukoukseni ja lähetti sinut luokseni."

"Rosa! Oletko sairas?"

Tytön silmäluomet värähtivät.

"Olen kuolemaisillani, O'Rail-ye", kuiskasi hän. "Odotin vain saadakseni nähdä sinut vielä kerran."

"Ei, ei!" Tuskissaan hän nosti tytön jälleen syliinsä.

Hennoilla sormillaan Rosa siveli jälleen O'Reillyn poskia ja kosketti tämän repaleista pukua. "Sinä olet myöskin kärsinyt. Mikä on tehnyt sinusta niin köyhän, että sinun täytyy nähdä nälkää, O'Rail-ye?"

"En ole köyhä, vaan rikas. Kuuletkos?" Hän helisteli rahoja taskussaan. "Minulla on rahaa, rahaa sinulle, sydänkäpyseni, jolla ostan sinulle lääkkeitä ja ruokaa, niin että tulet terveeksi ja vahvaksi jälleen. Rosa kultaseni, olen etsinyt sinua niin kauan, niin kauan --" Ääni sortui ja hän antoi päänsä vaipua. "Minä -- minä pelkäsin --"

"Odotin niin kauan kuin jaksoin", sanoi tyttö. "On vain paha, että tulit niin myöhään."

Hän vaipui jälleen heikkouden aiheuttamaan tiedottomuuteen, ja O'Reilly hyväili hänen käsiään mainiten häntä nimeltä ja pyydellen häntä jäämään hänen luoksensa. Hän oli nyt kykenemätön auttamaan, ja hänet valtasi kauhea epätoivo ja avuttomuuden tunne.

Kuullessaan jonkun puhuvan hän katsahti ylös ja näki vieressään tuon neekerivaimon, joka oli kaivanut rinteellä hiukan alempana. Se oli Evangelina, joka oli laihtunut vain luuksi ja nahaksi. Silmät olivat sameat ja syvälle vajonneet, ja kutistuneet kasvot muistuttivat apinaa, mutta O'Reilly tunsi hänet heti ja hän O'Reillyn.

"Te olette tuo amerikkalainen", sanoi hän. "Olette Rosan mies."

"Niin, mutta mikä häntä vaivaa? Katsokaa! Hän on sairas --"

"Hän on usein noin heikko. Nälkä sen tekee. Meillä ei ole mitään syötävää, herra. Minä olen myöskin kuolemaisillani ja Asensio --! Oh, te ette voi kuvitella, kuinka me olemme saaneet kärsiä."

"Meidän täytyy saada Rosa kotiin. Missä te asutte?" Evangelina kääntyi kaupunkiin päin. "Tuolla alhaalla", sanoi hän. "Mutta mitä se hyödyttää. Siellä ei ole ruuan hiventäkään, ja Rosa pelkää noita vankkureita. Tehän tiedätte, -- noita, jotka kokoilevat kuolleita. Hän tahtoi, että toisin hänet tänne kuolemaan."

Tyttö oli nyt aivan tiedoton, sillä hän liikahteli levottomasti ja mutisi:

"Nuo vankkurit! Älä anna panna minua sinne toisten kuolleiden joukkoon. Ruumiit ladotaan korkealle --" Heikko vavahdus värisytti häntä.

O'Reilly kumartui ja lausui päättäväisesti:

"Sinä et kuole, Rosa. Minulla on rahaa, jolla saamme ruokaa. Nousehan, Rosa, nouse!"

"Hän rukoilee puolestanne joka ilta", sanoi Evangelina. "Sellainen usko! Sellainen luja luottamus! Hän ei milloinkaan epäillyt, ettette palaisi hänen luokseen. Välistä hän kyllä itki, mutta vain silloin kun hän muisteli veljeään. Estevanhan on kuollut, kuten ehkä tiedätte. Niin, kuollut, kuten kaikki muutkin."

"Estevan _ei_ ole kuollut", vastasi O'Reilly. "Hän elää. Rosa, kuuletko, että Estevan elää ja on terve! Hän on idässä Gomezin luona, ja minä olen tullut noutamaan sinua hänen luokseen."

"Estevanko elossa? Laskette leikkiä." Evangelina nyökytteli päätään. "Me tiedämme kyllä."

"Sanon teille, että hän _elää_", sanoi O'Reilly lujasti, ja kuullessaan Jacketin huutelevan häntä, huhusi hän vastaan, ja kun poika saapui, selitti hän lyhyesti, mitä oli tapahtunut, antamatta Jacketille aikaa ilmaista suurta hämmästystään.

"Etsintämme on loppunut; olemme löytäneet heidät. Mutta he eivät tahdo uskoa, että Estevan elää. Kerro heille."

"Hän on elossa. Löysimme hänet eräästä vankilasta mätänemästä ja vapautimme hänet", todisti Jacket. Hän tuijotti uteliaasti penkillä lepäävään muodottomaan olentoon ja sitten O'Reillyyn ja vihelsi pitkään. "Hän on siis lemmittysi, vai mitä? Hän -- minä -- tuota -- enpä olisi tuntenut häntä. Mutta ethän sinäkään ole enää miesten kauneimpia, vai mitä arvelet?"

Evangelina, joka näytti olevan kestämäinsä sanomattomain kärsimysten tylsistyttämä, laski luisevan kätensä O'Reillyn olkapäälle ja sanoi kiihkeän varoittavasti: "Varokaa Coboa! Olettehan kuullut hänestä? Niin, hän on kaiken kurjuutemme alku ja juuri. Hän kaahasi meitä paikasta toiseen, ja hänen tähtensä minä laitoin tuon kyttyrän Rosan selkään. Ymmärrättehän, Rosa on suora -- kyllin suora ja kaunis kenelle hyvänsä amerikkalaiselle. Hänen ihonsa on myöskin maidonvalkoinen, ja hänen hiuksensa -- hänellä oli tapana pitää kukkia hiuksissaan teitä miellyttääkseen, ja sitten me leikimme ja haaveilimme tulevista onnen päivistä. Mutta te ette tullut milloinkaan. Ettehän välitä siitä, minkä näköinen hän nyt on, ettehän?"

"Rosa parka! Te ihmisraukat!" O'Reillyn ääni vapisi ja hän kätki kasvonsa lemmittynsä rintaa vasten.

Silloin Rosa heräsi ja huokaisten syvään hän alkoi hyväillä O'Reillyn hiuksia.

O'Reillyn nousu kukkulalle oli käynyt hitaasti, mutta laskeutuminen sujui monin verroin hitaammin, sillä Rosa oli niin heikko, ettei hän kyennyt juuri lainkaan kävelemään, eikä O'Reilly jaksanut kantaa häntä pitkääkään matkaa kerrallaan. Vihdoin he kuitenkin saapuivat erään kurjan hökkelin luo, jossa Asensio makasi, ja jättäen Rosan sinne Johnnie kiiruhti kaupunkiin. Hän palasi pian tuoden mukanaan useita pieniä paketteja, jotka hän oli kätkenyt vaatteidensa alle, ja alkoi Evangelinan avulla heti valmistaa jotakin syötävää.

Rosalla ja noilla kahdella neekerillä ei ollut vähintäkään ruokahalua -- he olivat jo kauan sitten sivuuttaneet sen asteen, jolloin he vielä tunsivat olevansa nälkäiset -- ja O'Reillyn täytyi pakottaa heidät syömään. Annettuaan heille niin paljon kuin hän tohti, tarjosi hän loput Jacketille.

Poika nuolaisi huuliaan ja hypisteli sormiaan, mutta pudisti kieltävästi päätään.

"En välitä", sanoi hän välinpitämättömästi. "Minulla on torilla eräs tuttu kalakauppias; menen varastamaan häneltä jonkun kalan."

O'Reilly taputti häntä olkapäälle sanoen: "Olet hyvä poika. Sinähän ymmärrät, että nämä sairaat ihmisraukat tarvitsevat enemmän ruokaa kuin jaksamme ostaa, joten meidän täytyy vain kiristää nälkävyötämme?"

"Luonnollisesti. Syöminen on vain totuttu tapa, josta me miehet kyllä selviämme. Minä löydän aina jotakin meille molemmille, sillä minä olen hiton hyvä varastamaan. Voin varastaa hiuksen miehen päästä, jos vain oikein koetan." Ja nyökäyttäen päätään hän lähti hankkimaan illallista hyväntekijälleen.

Jacket vihelteli sankarillisen iloisesti niin kauan kuin hän oli O'Reillyn näkyvissä, mutta sitten hänen käytöksensä muuttui. Suupielet alkoivat vavahdella, ja silmät kostuivat. Hän hieroi likaisella kädellään vatsaansa ja mutisi heikosti: "_Cristo_! Kylläpä ottaa lujalle pysyä miehuullisena, kun paistinhaju nenään lehahtaa!"

XXV.

AAVEIDEN PUUTARHA

Rosa Varona ei kuollut. Kihlattunsa hellässä hoidossa hän päinvastoin toipui niin hämmästyttävän nopeasti, että muutoksen saattoi huomata tunti tunnilta; hän elpyi kuin näivettynyt kukkanen virkistävässä sateessa. O'Reillyn läsnäolo merkitsi yhtä paljon kuin rahoilla hankitun ravinnon vaikutus, ja tietoisuus, että Estevan oli elossa ja turvassa, kiihoitti yhä enemmän hänen elämänhaluaan. Rosa tunsi toivon heräävän sydämessään, ja eräänä päivänä hän huomasi nauravansa. Hän ei tahtonut uskoa korviaan. O'Reilly istui hänen vieressään lehtivuoteella ja äkkiarvaamatta Rosa painoi hänen kätensä huulilleen ja kysyi, kuten hän oli jo lukemattomat kerrat kysynyt:

"Rakastatko minua?"

Vastaukseksi O'Reilly kumartui ja suuteli häntä.

Rosa painoi hänen kätensä poskelleen etsien sanoja iloaan ja onneaan ilmaistakseen.

"Näin suurta onnea on vain taivaassa", kuiskasi hän viimein. "Välistä se aivan peloittaa minua. Kun olet luonani, on tämä vankila kuin paratiisi, eikä minulta puutu mitään. Sota, kärsimykset, epätoivo -- en voi kuvitella, että niitä on enää olemassakaan."

"Niin on kuitenkin asianlaita, ja Matanza on kaikkea muuta kuin paratiisi", sanoi Johnnie. "Matanza on helvetti, josta meidän on päästävä pian pois."

"Paetako, tarkoitat? Mutta se on aivan mahdotonta. Asensio tietää kyllä. Espanjalaiset antoivat ensin miehille luvan mennä piikkilankaesteen ulkopuolelle ruokaa etsimään, mutta se oli vain sotajuoni. Kukaan ei tullut milloinkaan takaisin -- heidät murhattiin kaikki. Nyt ei kukaan enää koetakaan."

"Täällä emme voi kuitenkaan enää kauan olla." Nähdessään tytön kysyvän katseen hän lisäsi: "Rahani ovat menneet -- melkein viimeistä senttiä myöten, ja kun ne on syöty, ei ole enää mitään keinoa jäljellä. Jacketilla on jokin salaperäinen elintarvevarikko, josta hän onnistuu välistä saamaan jotakin, mutta meitä on viisi, ja hänellä on tarpeeksi työtä hankkia oma ravintonsa. Ei, meidän on yritettävä nyt, kun vielä jaksamme."

Rosa ei ollut tiedustellut, mistä tuo siunattu ravinto saatiin, joka palautti elämän hänen ruumiiseensa, ja vaikka ruokaa ei ollut paljon -- hiukan jauhoja, juureksia, silloin tällöin jokin paistettu kala tahi lihaa -- ei hänen mieleensä ollut kertaakaan johtunut, että sekin vähä voisi loppua. Mutta hän ajatteli asiaa urhoollisesti.

"Olen ollut jo niin kauan kuoleman lähellä", sanoi hän, "niin että tuo kaikki merkitsee minulle sangen vähän. Sinähän olet luonani ja sinun rinnallasi minä kestän vaikka mitä."

"Meidän täytyy yrittää niin kauan kuin jaksamme", vastasi Johnnie. "Jos minulla olisi rahaa, niin olisi helppo lahjoa jokin vartija, niin että pääsisimme ulos, mutta kakki kenraali Betancourtilta saamani rahat ovat menneet." Hän siveli Rosan tummaa tukkaa ja hymyili rohkaisevasti. "Keksin kyllä jonkin keinon, niin että älä vaivaa suloista päätäsi. Ryöstän rahat vaikka don Mariolta. Enkö ole mielestäsi aivan maantierosvon näköinen! Pelkkä ilmestymiseni saisi tuon lihavan roiston kauhistumaan."

"Mielestäni olet niin kaunis", kuiskasi tyttö. Ja katsoen maahan hän lisäsi: "Kuinka minä turmelenkaan sinut! Olen aivan unhottanut säädyllisen käyttäytymisen -- Isabel oli oikeassa sanoessaan, että olin röyhkeä ja tunkeilevainen letukka. Käännä nyt kasvosi poispäin, että voin ajatella, sillä siitä ei tule mitään, kun katsot minuun -- rakastan sinua niin äärettömästi. Kas niin! Nyt on hyvä. Pidän sinua kädestä, ja kun suutelen sitä, voit vilkaista minuun."

Painautuen lähemmäksi Rosa alkoi vakavasti:

"Ennenkuin tulit, olin jo monta kertaa kääntymäisilläni jonkun entisen ystäväni puoleen, mutta ne ovat kaikki espanjalaisia ja siis vihamiehiäni. Ymmärräthän?"

Rosa vaikeni odottaen vastausta.

"Täydellisesti. Olen samassa asemassa, sillä jokainen entinen tuttavani täällä olisi heti valmis ilmiantamaan minut, jos ilmaisisin itseni. Ja taisteltuani kapinallisten riveissä minä en tohdi mennä Amerikan konsulinkaan puheille apua pyytämään -- jos täällä enää onkaan Amerikan konsulia."

Rosa nyökäytti päätään ja jatkoi viivytellen:

"Näin viime yönä niin merkillisen unen -- ehkä se oli jokin enne, kukaties? Uneksin äitipuolestani. Muistathan, miten hän kuoli? Kirjoitin sinulle --"

"Niin, ja Estevan kertoi myös."

"Estevan nosti hänen ruumiinsa kaivosta ja eräänä päivänä piileskelyssämme metsässä kaukana Yumurin toisella puolella hän näytti minulle vanhaa kultarahaa --"

"Tiedän", sanoi O'Reilly nopeasti. "Hän kertoi minulle koko jutun. Hän on siinä uskossa, että tuo kultaraha on avain isänne aarreaittaan, mutta -- minun mielestäni hänen luulonsa on aivan aiheeton. Minä en ole tähän hetkeen saakka edes uskonut, että tuo kultaraha oli olemassakaan."

"Mutta se oli! Minä näin sen."

"Sitten ei veljesi houraillutkaan?"

"Ei suinkaan, se --" Rosa keskeytti huudahtaen: "Sinä katsot minuun, O'Reilly!"

"Mutta sinähän annoit minulle luvan", puolustelihe Johnnie.

"Eikö mitä; panit itse kätesi minun huulilleni." He katselivat toisiaan vaieten ja unhottivat hetkeksi kaiken muun. Sitten Rosa kuiskasi: "Miten omituista! Silmäsi ovat välistä siniset ja välistä harmaat. Merkitseekö se, että rakkautesikin voi muuttua?"

"Ei varmastikaan. Mutta jatkahan kertomustasi Estevanista ja tuosta kultarahasta."

Lujalla tahdonponnistuksella tyttö palautti itsensä todellisuuteen jälleen. "No niin, tuo viimeinen uneni johdatti mieleeni ajatuksen, että Estevan saattoi sittenkin olla oikeassa. Kukaan perheeseemme kuulumaton henkilö ei luonnollisesti usko tuota vanhaa tarinaa, vaikka isääni pidettiin aikoinaan hyvin rikkaana miehenä, mutta Pancho Cueto uskoi, ja hän tiesi tarkalleen talon asiat."

"Aivan oikein! Jospa tuo --" O'Reilly rypisti otsaansa miettiväisesti.

Rosa kohottautui kyynärpäiden varaan ja hänen silmänsä säteilivät. "Eikö olisi ihmeellistä, jos kaikki olisikin totta? Ajattelehan, O'Reilly, nassakoittain Espanjan kultaa, arkuittain hopeaa, nipuittain kalliita koruja, oh, olen kuullut Isabelin puhuvan niistä kyllin usein!"

"Älä millään muotoa unhota noita luumun kokoisia Caribbeanin helmiä", hymyili O'Reilly. "Tuota kaikkea en ole voinut milloinkaan oikein sulattaa. Viinimarjankin kokoisella helmellä voisimme ostaa vapautemme vaikka paikalla." Hetkisen kuluttua hän jatkoi vakavammin: "Tahtoisinpa mielelläni tarkastaa tuota kaivoa jo tänä iltana. Turhaahan se tietysti on, mutta -- kertomus tuntuu nyt todennäköisemmältä kuin ennen, kummallista kyllä. Ehkä se on hyvinkin tutkimisen arvoinen." Hän teki nopeasti päätöksensä. "Lähden -- lähden juuri tällä minuutilla."

Kun O'Reilly astui ulos majasta, näki hän Jacketin työskentelevän ahkerasti kädessään tahkon palanen, jonka hän oli jostakin puhaltanut. Poika katsahti ylös nähdessään ystävänsä lähestyvän ja näytti pitkää, ohutta viilaa, jonka kärkeä ja särmiä hän kaikin voimin teroitti.

"Mitäs tästä tuumit?" kysyi hän ylpeästi. "Se voi olla hyvään tarpeeseen, kun kerran olemme valmiit lähtemään tästä rutonpesästä."

"Mistä sinä sait sen?"

"Varastin tietysti. Nykyään varastan kaikki, mitä suinkin kykenen. Eihän sitä tiedä, milloin täytyy jokin kurkku katkaista, ja viilat tehdään tavallisesti hyvästä teräksestä."

"Koska olet niin sukkela varas, niin voisitkohan varastaa jotakin minullekin?" kysyi O'Reilly. "Pari syltä köyttä?"

"Köyttä?" toisti Jacket hämmästyneesti. "Köyttähän tarvitaan vain espanjalaisia hirtettäessä. Mutta ystävälläni kalakauppiaalla on jaala, josta minä ehkä voin nipun nykäistä." Kätkettyään tavaransa Jacket nousi ja lähti kiireesti rantaan päin, ja kun hän tunnin kuluttua palasi, oli hänellä paidan alla nippu hyvin kulunutta, mutta täysin käyttökelpoista köyttä. Selittämättä tarkemmin mihin köysi tarvittiin O'Reilly pujotti kätensä pojan kainaloon ja suuntasi matkan La Cumbren rinteille, ja kun hän vanhaan kivilouhimoon päästyään selitti Jacketille aikovansa tutkia tuon vanhan kaivon, ei pojan kummastuksella ollut enää mitään rajoja.

"Mitä sinä luulet sieltä löytäväsi", kysyi Jacket.

"Totta puhuen en yhtään mitään", vastasi Johnnie. "Aion etsiä Varonain kätkettyä aarretta, mutta koko tuuma alkaa tuntua minusta joutavalta."

"Kätkettyä aarretta!" Jacketin äänensävy ilmaisi, että hän luuli ystävänsä joutuneen hiukan päästä vialle, ja O'Reillyn kerrottua koko tarinan don Estevanin kadonneista rikkauksista ivasi hän koko juttua. Hän kurkisteli tutkivasti kaivon mustaan aukkoon ja pudisti päätään. "_Caramba_, minkälainen päähänpisto? Oliko ukko hullu, kun heitti rahansa menemään?"

"Hänellä -- hänellä oli, tuota noin, enemmän kuin hän tarvitsi ja hän tahtoi pelastaa rahansa espanjalaisten kynsiin joutumasta", selitti O'Reilly haluttomasti.

"Hm! Kenelläkään ei ole enemmän rahaa kuin tarvitsee." Semmoinen lapsellinen herkkäuskoisuus harmitti Jacketia ilmeisesti. "Tämähän on kaikesta päättäen aivan tavallinen kaivo, ehkä hiukan syvempi, niin että on parasta olla hyvin varovainen. Muuten voit taittaa niskasi, niinkuin tuo donna 'Mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan'."

O'Reillystä tuntui todellakin siltä, että hän teki itsensä naurettavaksi, mutta siitä huolimatta hän sitoi nuoran lujasti kiinni ja laskeutui pimeään aukkoon jättäen Jacketin vartioimaan. Noin viidentoista minuutin kuluttua hän ilmestyi jälleen aukon reunalle huohottaen ponnistuksesta.

Hän oli märkä ja limainen ja yltäpäältä liejun tahrima ja Jacket nauroi henkimenokseen hänet nähtyään.

"Ha, ha! Mikäs suuri sisilisko tämä on? Kauniit vaatteesihan ovat nyt aivan pilalla. Entä aarre? Missäs se on?" Poika oli sanomattomasti huvitettu. Hän taputti paljaita sääriään ja hyppi ja nauroi aivan kyykkysillään.

O'Reilly hymyili hyväntahtoisesti ja asetettuaan aukkoa peittävät lankut paikoilleen hän kätki köyden lähimpään pensaikkoon. Kotimatkalla hän kuunteli hajamielisesti Jacketin iloittelua, mutta Asension majan lähellä hän sai pojan jälleen hämmästymään kysymällä:

"Voitko hankkia minulle kuokan tahi rautakangen?"

Jacketin silmät suurenivat ja hän pysähtyi keskellä hämärää tietä. "Mitä sinä näit siellä alhaalla, toveri? Kerrohan."

"Enpä paljon mitään. Juuri sen verran, että haluan nähdä enemmän. Luuletko voivasi varastaa minulle jonkinlaisen työaseen?"

"Voinhan koettaa."

"Ole niin kiltti. Ja muista, ettet puhu mitään Asension tai hänen vaimonsa kuullen."

O'Reilly kohtasi Rosan ovella ja huudahti hämmästyksestä, sillä hänen poissaollessaan oli Rosa pessyt värin kasvoiltaan ja poistanut kyttyrän, jonka Evangelina oli laittanut hänen selkäänsä heidän lähtiessään Pan de Matanzan kätköstä. Hän seisoi nyt O'Reillyn edessä suorana, solakkana ja suloisena -- hänen unelmiensa Rosa -- mutta oli vielä hyvin laiha ja hento. Repaleet vain lisäsivät hänen viehkeyttään, ajatteli O'Reilly.

"Rosa armaani! Luuletko, että voit olla turvallinen näin?" kysyi hän epäröiden.

Evangelina, joka oli kumartunut miehensä puoleen, suoristausi ja tuli hymyillen heidän luokseen.

"Hän on kaunis, vai mitä? Liiankin kaunis katseltavaksi? Mitä minä sanoin!"

Rosa oli onnellinen ja hämillään O'Reillyn peittelemättömän hämmästyksen ja ihailun johdosta. "En olekaan siis niin kovin paljon muuttunut?" kysyi hän.

"Niin, et ole lainkaan muuttunut, paitsi että olet entistä kauniimpi. Evangelina on oikeassa, olet liian kaunis katseltavaksi. Kuulehan!" Hän vei Rosan hiukan sivulle ja kuiskasi: "Olin kaivossa." Hänen äänessään ja katseessaan oli jotakin, joka sai tytön tarttumaan kiihkeästi hänen käteensä. "Ehkä olen väärässä", jatkoi hän nopeasti, "ehkä siellä ei olekaan mitään -- mutta minä näin kuitenkin jotakin."

"Mitä?"