Part 22

Tämä huonosti salattu surumielisyys ei masentanut lainkaan Johnnien hyvää tuulta, sillä hänellä oli, kuten hän itse sanoi, rahaa taskussa, ja Matanza oli lähellä. Mutta sanoessaan hyvästit Jacketille tunsi hän suurta pettymystä. Kummallista kyllä suhtautui poika melkein välinpitämättömästi hänen lähtöönsä ja tuskin ojensi kättään hyvästiksi kuitaten O'Reillyn jäähyväissanat huolettomalla "_Adios_!"

"Emmekö eroakaan hyvinä ystävinä?" kysyi tämä loukkaantuneen hämmästyneesti.

"Tietysti!" vastasi Jacket kohauttaen olkapäitään ja kääntyi poispäin.

Jacket oli herttainen poika, jonka kiintymys oli lämmin ja välitön ja jonka mieltä oli hyvin vaikea pahoittaa. Lähtiessään leiristä kenraali Betancourtin antaman oppaan seurassa O'Reilly oli sentähden enemmän pahoillaan kuin hän tohti myöntääkään.

Ilma oli kostea ja raikas yöllisen sateen jälkeen, mutta pilvetön taivas ennusti helteisen päivän olevan tulossa. Sade oli pehmittänyt tiet, ja savisilla paikoilla upposivat hevosten jalat syvälle liejuun.

Kun oli menty erään kallioisen harjanteen poikki, tultiin aavalle viettävälle rinteelle, jossa kasvoi polvenkorkuinen ruoho ja runsaasti putelipalmuja, noita omituisia puita, joiden runko on laajentunut aivan suuren saviruukun muotoiseksi. Siellä täällä näkyi kaadettuja ja kuihtuneita kaalipalmuja, joiden viheriä ydin oli jo kauan ollut kapinallisten pääravinto. Espanjalaisten kirveet olivat olleet täällä työssä, eikä ainoaakaan puuta oltu säästetty. Alempana olevan laakson vehreydestä erotti silmä jo kauas korkean kuningaspalmun, tuon kuuman ilmanalan metsien valtijaan, joka tekee Kuban maisemat niin erikoisen ihaniksi.

"Tuolla on valtatie", sanoi opas viitaten laaksoon, "johon tämä polku päättyy, ja tuolla" -- hän kääntyi pohjoista kohti -- "on Matanza. Jumala kanssanne ja älkää juoko kaivovettä, sillä se on sateen saastuttama." Heilauttaen hymyillen kättään mies pyöräytti ratsut ympäri ja katosi viidakkoon.

Laskeutuessaan rinnettä alas O'Reilly tunsi olevansa todellakin yksin ja vihollisen alueella. Pinar del Rion itäpuolella olevat kukkulat ja metsät olivat kubalaisten hallussa, mutta kaupunkien läheisissä laaksoissa ja tasangoilla olivat espanjalaiset herroina. O'Reilly tiesi, että hänen oli nyt tultava yksin toimeen. Yrityksen koko menestys ja hänen henkensäkin olivat vain sen varassa, miten taitavasti hän osasi näytellä kurjaa ja avutonta "rauhoitettua". Hän tunsi mielessään outoa jännitystä, joka ei ollut suinkaan miellyttävä.

Tie, jolle hän tuli, kierteli punertavien savitöyräitten välissä, eikä ihmisasuntoja näkynyt missään; laakso oli aivan autio. Tuo ennen niin viljava seutu oli kuollut, ei kuulunut kukon laulua, ei tiukujen kilinää eikä karjan ammumista. Tämä lohduton tyhjyys teki O'Reillyyn masentavan vaikutuksen, sillä siinä oli jotain kaameata ja uhkaavaa.

Keskipäivällä tuuli tyyntyi ja helle kävi sietämättömäksi. Johnnie meni lähimpään varjopaikkaan odottelemaan sadetta, joka oli pian tulossa itäisellä taivaalla ajelehtivista pilvistä päättäen, ja alkoi syödä niukkaa murkinaansa. Hän kuori juuri maukasta perunaa, kun takaa kuuluva ääni sai hänet ponnahtamaan äkkiä seisoalleen ja pyörähtämään ympäri. Häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Noin viidenkymmenen askeleen päässä istui paljasjalkainen poika, joka myös kuori rauhallisesti perunaa. Se oli Jacket. Ruskeat posket olivat itkusta turvonneet, ja hän katseli O'Reillyä kysyvästi ja soimaavasti kirkkailla silmillään alta kulmain kyräten.

"Jacket!" huusi O'Reilly. "Mitä hittoa sinä täällä teet?"

"Saanko tulla mukaanne?" kysyi tungettelija.

"Vai niin! Lähdit kuitenkin jälkeeni, vaikka minä sanoin, etten huoli sinusta!" O'Reillyn ääni oli nuhteleva, mutta se ei vaikuttanut poikaan vähääkään.

"Katsos nyt", O'Reilly astui lähemmäksi, "koeta nyt olla järkevä, Jacket." Mutta Jacket oli varuillaan, ja tunkien perunan suuhunsa hän peräytyi turvallisen väli matkan päähän. Hän ei ilmeisesti luottanut O'Reillyn aikeisiin, ja mutisten jotakin hän sieppasi käteensä tukevan seipään.

"Tule tänne!" käski O'Reilly.

Mutta Jacket pudisti vain päätään, ja saatuaan perunan niellyksi hän käski ihanteensa mennä Kubaa hiukan kuumempaan paikkaan.

"Olen sisukas poika", sanoi hän, "äläkä rupea kujeilemaan kanssani."

Sitten vaihdettiin muutamia sanoja, ja kun poika huomasi, ettei hänelle aiottu tehdä mitään pahaa, istahti hän kuuntelemaan. Mutta kaikki nuhteet ja pyynnöt eivät hyödyttäneet mitään. Hän kielsi lähteneensä hyväntekijänsä jälkeen ja sanoi olevansa vapaa mies, joka sai mennä minne hän itse tahtoi. Jos kävi siten, että hän saapui Matanzan kaupunkiin silloin kun O'Reilly sattui tulemaan sinne, oli se vain kohtalon oikku, ja jos hänen seuransa oli vastenmielinen, niin O'Reillyhän saattoi odottaa ja tulla myöhemmin; se asia ei liikuttanut Jacketia lainkaan. Hänen täytyi toimittaa Matanzassa muutamia tärkeitä asioita, eikä hän aikonut kääntyä takaisin. Poika, valehteli oikein roimasti, oikein julkeasti, mutta piti siitä huolimatta kuulijaa tarkoin silmällä.

"No hyvä", sanoi O'Reilly vihdoin. "Mennään sitten yhdessä."

Jacketin kasvot kirkastuivat heti, ja hän aivan säteili tullessaan lähemmäksi.

"Minulla on aina omat keinoni, vai mitä, hitto vie?" nauroi hän.

"Onpa tosiaankin." O'Reilly pani kätensä hellästi uskollisen aseenkantajansa hartioille. "Ja minun täytyy sanoa, että olen sangen iloinen, kun pidit oman pääsi. Minusta alkoi tuntua niin -- niin yksinäiseltä. En tiennyt, että pidin sinusta niin paljon. Mutta meidän täytyy tehdä jokin sotasuunnitelma, jonka mukaan sitten toimimme. Olepas vaiti -- sinun oikea nimesihän on Narciso --?"

"Narciso Villar."

"Aivan niin. Minä olen sitten Juan Villar, sinun vanhempi veljesi, ja tästä lähtien puhumme vain espanjan kieltä. Sano minulle nyt, mikä oli isämme nimi, missä kotomme oli ja mitä me nyt puuhailemme."

Luonnon odottaessa hengähtämättä sateen puhkeamista he istuivat päät yhdessä keskustellen kiihkeästi, ja kun tuuli vavahdutti puiden oksia ja viileä sade alkoi rapisuttaa lehtiä, tarttuivat he myttyihinsä ja lähtivät jatkamaan matkaansa. Suuret sadepisarat kastelivat nopeasti, ja ohuet vaatteet tarttuivat ihoon kiinni veden virratessa ruumista pitkin. Mustien pilvien peittämällä taivaalla risteilivät kirkkaat salamat, ja avaruuden täytti huumaava jyrinä, mutta he astelivat hilpeästi eteenpäin lotisevalla tiellä.

Jacket oli taas aivan entisellään, ja kumartuen vihuria vasten hän koetti pysytellä O'Reillyn rinnalla. Hän koetti viheltääkin, mutta hänen hampaansa kalisivat raikkaassa tuulessa niin, ettei se onnistunut, ja karkoittaakseen vilun ruumiistaan ja rohkaistakseen ystäväänsä hän alkoi sitten hyräillä jotakin laulunpätkää. Nyt kun hänet oli vihdoinkin otettu osakkaaksi yritykseen, oli hänen velvollisuutensa ei vain jakaa vaarat, vaan myöskin koettaa lieventää yhteisiä kärsimyksiä ja huolehtia, ettei aika käynyt pitkäksi.

Sade oli kylmä, tien vieressä kasvavat orjantappurat viiltelivät julmasti paljaita sääriä ja vatsassa oleva yksinäinen peruna kaipasi kipeästi kumppania, mutta ilo, ylpeys ja innostus paisuttivat hänen rintaansa, ja hän oli mielestään onnellinen, hyvin onnellinen poika. Eikö hän ollut löytänyt veljensä, joka rakasti häntä? Viimemainittua seikkaa ei tarvinnut epäilläkään, sillä O'Reillyn katse oli aina sanomattoman lempeä ja hymyilevä, kun hän katsahti hentoon kumppaniinsa, ja hänen äänensä oli ystävällinen ja sydämellinen. Siinä oli mies, jonka puolesta kannatti vaikka kuolla, ajatteli Jacket.

Sadekuuro meni pian ohi, ja hetkisen kuluttua olivat vaatteet kokonaan kuivuneet kuumassa auringonpaisteessa. Illan tultua Villarin veljekset yöpyivät erääseen vanhaan sokerimyllyyn, tahi oikeammin sen raunioihin, ja seuraavana päivänä he saapuivat puolenpäivän tienoilla Matanzan näkyviin.

O'Reilly tunsi äkillistä liikutusta nähdessään tuon tutun kaupungin. Etäältä katsoen se oli aivan samanlainen kuin ennenkin, vain sillä erotuksella, että sinisenä päilyvä satama oli melkein tyhjä, kun taas harjanne, jonka takana oli Yumuri -- tuo onnen laakso, joka oli hänen ajatuksissaan niin läheisesti liittynyt Rosa Varonaan -- näytti hymyilevän hänelle vanhan ystävän lailla. Kuinka lukemattoman monta kertaa hän kysyikään itseltään, mahtoiko hän tulla vielä ajoissa lemmittyään pelastamaan, vai olivatko nuo kohtalon sallimat onnettomat viivytykset murskanneet iäksi heidän onnensa.

O'Reilly tiesi, että vaikka Matanza oli vankila ja rutonpesä, oli Rosan kaltainen tyttö siellä alttiina paljon hirveämmille vaaroille kuin vankeus ja kulkutaudit, ja tuo ajatus kiusasi häntä sanomattomasti.

Elonmerkkejä alkoi ilmestyä vähitellen. He näkivät pieniä puutarhoja ja jonkun pellonpalasen ja kohtasivat kaupunkiin matkaavia kuormarattaita, ja täytyipä heidän kerran kätkeytyä nopeasti tien viereen, kun espanjalainen ratsuväenosasto karahdutti ohi.

O'Reilly pysähtyi puhuttelemaan erästä ryppynaamaista vanhusta, joka lepuutti uupuneita juhtiaan.

"Kaupunkiinko matka?" kysyi ukko. "Nälkäkö pakotti? No niin, sehän on aivan samantekevää, missä nälkään nääntyy."

Jacket varasti kuormasta sokeriruo'on, jota hän alkoi pureskella.

"Mahtanevatko sotilaat päästää meidät menemään?" kysyi Johnnie.

"No, mikäs, ettei." Ukko naurahti ontosti ja lisäsi sitten vakavasti: "Kääntykää takaisin metsiin kuolemaan. Matanzassa on vain raatojen löyhkää. Kääntykää takaisin sinne, jossa ilma on puhdas." Hän heilautti pitkää piiskaansa ja vankkurit lähtivät valittavasti natisten liikkeelle.

Ansaan pääsee aina helposti. Sotilaita vilisi kaikkialla, mutta he eivät näyttäneet huomaavankaan noita kahta kurjaa kulkuria, jotka olivat niin repaleiset, ettei tarkastus olisi mitään hyödyttänyt. Pari kertaa heille tehtiin muutamia ylimalkaisia kysymyksiä ja käskettiin sitten mennä edelleen, mitä kehoitusta he vaieten noudattivat, ja ennenkuin he tiesivätkään he olivat päässeet vahtien ohi kaupungin laitaan ja yhtyneet kerjäläisten viisitoistatuhantiseen armeijaan.

XXIV.

ROSA.

"Katso!" Jacket tarttui O'Reillyn käteen ja silmäili vavisten ympärilleen. "Katso, kuinka paljon kerjäläisiä! _Cristo_! Entä nuo pienet lapset!" Hän koetti nauraa, mutta nauru tyrehtyi kurkkuun, "Ovatko ne lapsia vai sääritettyjä rumpuja?"

Mutta O'Reillyn huomio oli kiintynyt muualle. Hän katseli eteensä aukenevaa Matanzan pääkatua, jonka kaikkiin taloihin hän oli kerran ollut sydämellisesti tervetullut vieras. Mutta ajat olivat toiset. Poissa olivat nuo hienosti puetut ja hyvinvoivat naiset ja herrat, joiden tapana oli tähän aikaan päivästä ajella loistavissa ajoneuvoissa kaupungin muhkeimmalla kadulla, ja kadonnut oli myös paikan entinen hilpeä ja iloinen leima. Matanza näytti köyhältä ja kurjalta, kadut olivat rappeutuneet ja _Plaza de la Libertad_ -- mikä julma iva -- oli yleisön vallassa, jonka kaltaista se ei ollut O'Reillyn aikana milloinkaan nähnyt. Siellä harhaili vain olentoja, jotka olivat kaikki poikkeuksetta säälittävän ryysyisiä ja laihoja kuin luurangot. Ei ollut enää mitään hienoston iltapäiväparaatia, ei naurua eikä melua; penkit olivat kyllä täynnä, mutta istujat olivat vaiti ja liian sairaat tahi heikot kyetäkseen liikkumaan. Ilakoivat lapset olivat myös kadonneet. Pieniä, melkein nelikulmaisia olentoja näkyi kylläkin siellä ja täällä, mutta täytyi katsoa vähintään kahdesti, ennenkuin huomasi, etteivät ne olleet kääpiöitä tahi kokoonkutistuneita vanhuksia, vaan lapsia. Ei ollut oikeastaan lainkaan ihmeellistä, että Jacket oli verrannut niitä sääritettyihin rumpuihin, sillä he olivat kaikki alasti, ja useimpien ruumiit olivat turvonneet aivan muodottomiksi. He olivat todellakin sangen merkillisen näköisiä hoikkine hämähäkin jalkoja muistuttavine majoineen ja pienine, kuihtuneine kasvoineen.

O'Reilly pyyhkäisi silmiään ja hänen kätensä vapisi. "Oi Jumalani!" kuiskasi hän. "Onko -- onko Rosa yksi noista!"

Kaupungin laidassa sai jo jonkinlaisen käsityksen vallitsevista olosuhteista, sillä sielläkin näki näkyjä ja tunsi hajuja, jotka tekivät katsojan melkein sairaaksi, mutta keskikaupungilla esiintyi kurjuus kaikessa kamaluudessaan ja niin hirveänä, että O'Reilly tuskin saattoi uskoa silmiään. Ryysyläisjoukosta lähtevä inhoittava löyhkä vaivasi häntä ja Jacketia sanomattomasti, sillä he olivat tottumattomat näissä espanjalaisten keskitysleireissä vallitsevaan äärettömään likaisuuteen, jonka nälästä johtunut välinpitämättömyys aiheutti, ja tuo lian ja taudin löyhkä kuvasi kyllin selvästi olosuhteita, joissa vangit elivät. Moni epätoivon tylsistyttämä ontto katse kiintyi noihin kahteen vastatulleeseen näiden kulkiessa hitaasti ja viivytellen eteenpäin.

"Rauhoitetut" täyttivät Matanzan kuin saastainen hyönteisparvi; kadut ja torit olivat heitä aivan tulvillaan, eikä heitä koetettukaan pysyttää heitä varten määrätyllä alueella kaupungin laidassa. Auringon laskiessa he vetäytyivät sinne yötä viettämään, mutta jo varhain aamulla he lähtivät joukoittain kaupungille kuluttaen koko päivän hyödyttömässä ravinnon etsinnässä. Mitään huoltotoimintaa ei järjestetty hallituksen eikä yksityistenkään taholta, sillä elintarpeita ei ollut riittävästi, eikä kukaan voinut käsittää, millä pakolaiset elivät ja mistä he saivat murut, joilla he ylläpitivät heikon elonkipinän kurjuuden runtelemassa ruumiissaan.

Kaupungissa oli luonnollisesti muitakin asukkaita kuin tämä nälkiintynyt kerjäläisjoukko, joka oli tuskin viidesosa kaupungin rauhanaikaisesta asukasluvusta, ja elämä kulki jotakuinkin entistä tuttua latuaan. Kaupat olivat auki, Havannaan oli säännöllinen junayhteys, ja kasarmit olivat täynnä espanjalaista sotaväkeä. Nuo viisitoistatuhatta vankia elivät tämän vakinaisen asujamiston hylkäämillä muruilla, joita oli kuitenkin niin niukasti, että ne olivat omiaan vain pidentämään kärsimyksiä hidastuttamalla nälkäkuolemaa.

Näiden sodan viattomain uhrein näkeminen herätti O'Reillyssä synkän ja kiihkeän vihan koko sitä maata kohtaan, jonka hallituksen ja päämiesten käskystä tämä julma ja hirveä rikos oli tehty. Espanjalaisethan ovat kristitty kansa, joka on pystyttänyt enemmän ristejä kuin mikään muu kansa, mietti O'Reilly, mutta näiden ristien juurella se on sitten murhannut enemmän ihmisiä kuin maailman kaikki kansat yhteensä. Tämä kylmästi ja tarkoin harkittu suunnitelma hävittää sukupuuttoon Kuban koko väestö oli hänestä sanomattoman julma ja kaiken ihmisyyden vastainen, ja hän ihmetteli, voitiinko sallia, että se toteutettiin täydellisesti.

Ystävyksillä oli onneksi kenraali Betancourtin antamia rahoja, joten heidän ei tarvinnut heti tuntea nälänhädän kauhuja. Tehtyään muutamia ostoksia ja syötyään mahdollisimman säästäväisesti he alkoivat etsinnän, ja illalla he yöpyivät rautatieaseman porttikäytävään.

Yö oli uneton ja levoton, sillä yleinen alakuloisuus oli tarttunut heihinkin, ja päivän koittaessa he huomasivat, että nuo onnettomat ihmiset näännytettiin tahallaan kuoliaaksi. Aseman kivityksellä lepäsi jälleen useita kuolleita, ja elossa olevat valittivat, huokailivat ja hourivat, niin että sielläolo kävi vihdoin aivan sietämättömäksi O'Reillylle ja hänen nuorelle kumppanilleen.

"Minä en kestä tätä", sanoi hän. "En voi nukkua, kun ihmiset kuolevat vierelläni nälkään. Nämä rahat ihan polttelevat taskussani. Minä -- minä --"

Jacket ymmärsi hänen tarkoituksensa, ja tarttui varoittavasti hänen käsivarteensa.

"Ne rahat ovat ainoa pelastuksemme", sanoi hän lyhyesti.

"Mitä joutavia! Mehän olemme miehiä. Täällä on naisia ja lapsia --"

Mutta Jacket oli näköjään aivan tunteeton ja harkitsi asioita vain kylmän järjen kannalta. "Mitä luulet muutamain kolikkojesi hyödyttävän tuossa suuressa laumassa?" kysyi hän. "Jumala on sallinut näin tapahtua ja hän tietää, mitä hän tekee. Sitäpaitsi on lemmittysi todennäköisesti yhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin, ja kun löydämme hänet, tarvitsee hänkin varmasti ruokaa."

O'Reilly veti kätensä vitkalleen taskustaan. "Niin, olet oikeassa", sanoi hän, "rahat ovat Rosan. Mutta lähtekäämme täältä -- minä -- minä en kestä tätä."

He palasivat Plaza de la Libertad-kadulle ja istuivat eräälle penkille päivää odottamaan. He olivat hyvin uupuneet, mutta nukkumisesta ei tullut enää mitään, sillä kuolleita kokoilevat ruumisvaunut jyrisivät kaduilla.

Etsinnän huolellinen suoritus vaati, että heidän oli tunkeuduttava keskitysleirin joka soppeen, ja kauhuja, joita he siten joutuivat näkemään, ei kumpikaan voinut milloinkaan täysin unhottaa. Heidän näkemänsä näyt olivat sellaiset, että heidän nuorekas hilpeytensä katosi muutamassa päivässä olemattomiin. Päivän toisensa jälkeen he kulkivat aamusta iltaan tarkastellen pakolaisten majoja, tutkien kasvoja ja kysellen ja tiedustellen kaikilta, kunnes he olivat lopen uupuneet ja surusta sairaat.

Kun kaikki etsiskelyt olivat hyödyttömät eikä Rosa Varonasta löytynyt jälkeäkään, alkoivat kamalat aavistukset painaa O'Reillyn mieltä; kasvoihin ilmestyi ryppyjä, hartiat painuivat kumaraan ja astunta kävi laahustavaksi. Oli vain Jacketin ansiota, että hän välitti enää lainkaan olla liikkeellä. Poika, joka oli nyt todellakin tarpeellinen, osoittautuikin oikeaksi jalokiveksi; häntä ei mikään masentanut, eikä hänen uskonsa milloinkaan pettänyt, ja O'Reilly alkoi tuntea sisimmässään suurta kiitollisuutta, että sai pitää hänet luonaan.

Jacketin kasvot kalpenivat myös ja huulet painuivat harmaiksi, mutta hän koetti aina olla hyvällä tuulella eikä valittanut milloinkaan. Joka aamu hän kävi uudella innolla työhön ja odotti kiihkeästi, mitä päivän mittaan mahtoi tapahtua, ja etsinnän onnellista ratkaisua hän ei epäillyt silmänräpäystäkään. Sellainen esimerkki vaikutti suuresti hänen toveriinsa. He elivät mahdollisimman säästeliäästi uhraten toimeentuloon vain pari senttiä päivässä ja tutkivat perusteellisesti koko kaupungin laidasta laitaan.

Ensimmältä O'Reilly mietti useinkin, miten pako oli suunniteltava etsinnän loputtua, mutta kuta pidemmälti aikaa kului sitä vähemmän hän ajatteli asiaa. Eikä hänen tarvinnut enää huolehtia siitäkään, että hänet tunnettaisiin. Hän oli usein kohdannut vanhoja tuttaviaan näiden huomaamatta mitään, ja kerran hän sattui tulemaan aivan suoraan vanhaa don Mario de Castañoa vastaan. Don Mario oli myöskin muuttunut; hän oli vanhentunut ja lihavat kasvot olivat huolestuneiden ryppyjen uurtamat. O'Reilly oli kuullut huhuja, että sota oli köyhdyttänyt hänet.

He olivat vihanneet toisiaan, mutta siitä huolimatta O'Reilly tunsi äkillistä halua ilmaista itsensä ja tiedustella Rosan kohtaloa. Mutta hän muisti ajoissa, että don Mariota oli aina mainittu kostonhimoiseksi, minkätähden hän hillitsi halunsa. Eräs toinen tapaaminen painui sitä vastoin iäksi hänen mieleensä.

Hän ja Jacket sattuivat olemaan eräänä päivänä rautatieasemalle kokoontuneessa kerjäläisjoukossa, joka pyyteli almua Havannasta saapuvan junan matkustajilta, joita oli siihen aikaan sangen vähän ja enimmäkseen vain espanjalaisia upseereita, joille tuo nälkiintynyt ryysyläisjoukko ei ollut mitään uutta. Välistä sattui kuitenkin, että tuon sanomattoman kurjuuden näkeminen sai jonkun vieraan hellittämään kukkaron nauhoja, minkätähden odottava joukko oli aina saapuvilla. Tänään O'Reilly kuuli suuresti hämmästyen, että nuo kimeät avunpyynnöt muuttuivat äkkiä raivoisaksi mutinaksi. Vihellyksiä sekautui herjausten tulvaan ja sitten tuli oudon hiljaista, kun eräs roteva ja turpea vapaaehtoisten everstin univormuun puettu mies tunkeutui joukon läpi. Mies oli tavattoman tumma ja synkän näköinen, ja toisessa poskessa oli pitkä punainen arpi, joka veti suupielen hiukan ylös omituiseen irvistykseen, niin että pari hammasta näkyi.

O'Reilly ei ymmärtänyt ensin lainkaan tätä äkillistä käytöksen muutosta, vihellyksiä ja hillittyjä kirouksia, mutta asia selveni heti, kun hän kuuli kuiskattavan nimen "Cobo". Hän hätkähti jäykistyen samassa ja katsoi miestä kiinteästi.

Herättämänsä huomio näytti suuresti miellyttävän eversti Coboa. Ilkeä ilme mustissa silmissään hän meni rinta mahtavasti koholla joukon läpi ja iski joka askeleella kantapäänsä lujasti kivitykseen. Kun hän oli mennyt, kirosi Jacket karkeasti.

"Tuoko siis oli se lasten murhaaja!" huudahti hän. "Kiskaisisinpa iloiten sydämen hänen rinnastaan."

O'Reilly ajatteli melkein samoin kuin hänen pieni toverinsa. Hänen huulensa olivat kalpeat kun hän sanoi:

"Mikä roisto! Nuo kasvot --! Oh!"

Hän huomasi vapisevansa kiireestä kantapäähän ja tunsi itsensä selittämättömän masentuneeksi ja heikoksi. Hän koetti urheasti karkoittaa tuon tunteen, mutta ei onnistunut, sillä Rosan katkerimman vihollisen näkeminen ja miehen ylväs olemus olivat vaikuttaneet häneen omituisen musertavasti. Cobon itsetietoinen ja varma käytös sai O'Reillyn tuntemaan avuttomuutensa sitä voimakkaammin, ja ajatellessaan, kuinka himokkaasti tuo mies oli vainonnut Rosaa, kauhistui hän. Seuraavana päivänä hän jatkoi jälleen etsintäänsä maja majalta, mutta haluttomasti, mikä johtui siitä varmasta vakaumuksesta, että hän oli taas tullut liian myöhään.

Saman päivän iltana harhailivat ystävykset La Cumbren juurelle kyhättyjen kurjien hökkeleiden keskellä, mitä aluetta he eivät olleet vielä tutkineet. San Severinon vankila näkyi alhaalla ja heidän yläpuolellaan olivat Varonan kartanon rauniot. Useamman kuin yhden kerran oli O'Reilly kaupunkia kierrellessään katsahtanut sinne ylös tuntien suurta halua käydä paikalla, jossa hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, mutta pelosta, että vaikutus olisi kovin surullinen, hän oli jättänyt sen toistaiseksi tekemättä. Tänään hän ei kuitenkaan voinut enää vastustaa haluaan, ja huolimatta Jacketin vastaväitteistä tuon hyödyttömän voimaintuhlauksen johdosta hän alkoi kavuta rinnettä ylös. Poika ei luonnollisesti voinut antaa hänen mennä yksin.

Matkalla ei lausuttu montakaan sanaa, ja tie La Cumbren huipulle tuntui olevan nyt niin pitkä ja jyrkkä. Kuinka kevyesti O'Reilly olikaan ennen rientänyt sitä ylös! Nousu ei ollut milloinkaan väsyttänyt häntä niin kuin nyt, ja hän arveli, että nälkä oli heikontanut hänet enemmän kuin hän oli luullutkaan. Jacket uupui myöskin; hän huohotti kovasti ja levähti tuhkatiheään. O'Reilly huomasi pojan paljaiden, ruskeiden säärien käyneen kovin luiseviksi sitten kuin hän oli viimeksi kiinnittänyt niihin huomionsa, ja hän tunsi pistoksen sydämessään, että oli tuonut tuon pikku miehen tähän kärsimysten paikkaan.

"Niin, poikaseni", sanoi hän heidän pysähtyessään levähtämään; "minä pelkään meidän tulleen liian myöhään."

Jacket nyökäytti päätään välinpitämättömästi; hänkin oli menettänyt toivonsa. "He ovat varmasti kaikki kuolleet", sanoi hän, "sillä muussa tapauksessa me olisimme löytäneet heidät jo kauan sitten." Kun O'Reilly ei puhunut mitään, lisäsi hän: "On jo aika ruveta tuumimaan, miten pääsemme täältä pois, vai mitä?"

Johnnie istui pää käsiin vaipuneena. "Mitenkäs me täältä pääsemme?" kysyi hän asentoaan muuttamatta. "Matanzaan pääsee kyllä helposti, mutta --" Hän kohautti olkapäitään toivottomasti.

Paikasta, jossa he istuivat, he näkivät vastapäätä olevan kukkulan rinteen, osan laaksoa ja korkean piikkilankaesteen, joka kiersi koko kaupungin ympäri. Aitauksen luona näkyi säännöllisten välimatkojen päässä pieniä olentoja, jotka liikkuivat hitaasti edestakaisin. Ne olivat espanjalaisia vartijoita.

Paon ajatus sai Jacketin vilkastumaan. "Tohdinpa vaikka vannoakin", sanoi hän, "että löydämme jonkun reiän. Emme ole niinkuin nuo toiset, jotka eivät uskalla edes koettaakaan. _Caramba_! Muistatko rottia, joita söimme? Ne olivat kyllä sitkeitä, mutta niiden hajukin jo saisi minut hyvälle tuulelle. Hitto kumminkin! Vielä viikko tätä menoa, ja me saamme kaivella tunkioita noiden toisten onnettomain lailla."