Part 21

Noin viidenkymmenen penikulman vaivalloisen ratsastuksen jälkeen saavuttiin _trocha'n_ luo toisena aamuna Cubitaksesta lähdön jälkeen ja leiriydyttiin sopivaan paikkaan. Myöhemmin päivällä hiipi Hilario, tuo vanha camagueyani, tiedustelemaan. Hän palasi hämärissä, mutta ei puhunut mitään, mitä hän oli nähnyt, ja vasta O'Reillyn toimeenpaneman ankaran ristikuulustelun jälkeen hän ilmoitti vastahakoisesti, että kaikki näytti hyvin lupaavalta. Hän oli katsonut ylimenopaikan valmiiksi ja yöllä oli sitten yritettävä. Muuta ei vanhus sanonut kaikista ponnisteluista huolimatta, ja Johnnie ihmetteli levotonna, eikö tämä vastahakoisuus johtunut pikemmin pelosta kuin synnynnäisestä juroudesta. Oli sen asian laita nyt miten oli, miehen käytös ei tuntunut lainkaan luottamusta herättävältä, ja kun ilta pimeni, hermostui Johnnie yhä enemmän.

Vaatimaton illallinen oli pian syöty. Sitten seurasi pitkä ja herpaiseva odotus, sillä kirkas kuu purjehti korkealla pilvettömällä taivaalla ja oppaat kieltäytyivät liikahtamasta askeltakaan ennenkuin se oli laskenut. Yö oli tyyni ja hiljainen eikä viidakossa lehtikään värähtänyt. Miesten ympärillä pilveilevät sääsket vain lauloivat ikuista ääretöntä nälkäänsä ja silloin tällöin kuului jonkun yöeläimen käheä äännähdys, joka oli välistä tuttu ja välistä taas kummallinen ja outo. Kuta pitemmälle yö kului sitä vilkkaammaksi elämä vilkastui viidakossa. Kuului vihellyksiä, äänekästä kotkotusta ja toisinaan kuin kimeätä naurua, oksat heilahtelivat ylhäällä, joka taholta kuului liikettä ja risahtelua, ja äkillistä hiljaisuutta seurasi aina sitä vilkkaampi toiminta. Istuessaan siinä sääskien syöttinä ja noiden salaperäisten äänten ympäröimänä ja ajatellessaan uhkarohkeata suunnitelmaansa, joka oli pian toteutettava, O'Reilly alkoi kirota vilkasta mielikuvitustaan ja kadehti kumppaniensa välinpitämättömyyttä. Jacketkin, huomasi hän, kesti jännityksen paremmin; poika oli hilpeä ja jutteli entiseen tapaansa eikä välittänyt vähääkään ympäristöstä. Kun sääsket kävivät kovin kiukkuisiksi, veti hän housut vastahakoisesti ja kiroillen jalkaansa.

O'Reillystä näytti kuu pysyvän aivan yhdessä kohden taivaan laella, ja hän oli jo monta kertaa antamaisillaan lähtökäskyn, mutta ajatteli sentään että aukealla täytyi kuutamon olla paljon kirkkaamman kuin sankan lehdistön varjostamalla leiripaikalla. Hetkisen kuluttua hän alkoi jälleen miettiä, mahtoivatko hänen oppaansa olla niin luotettavia kuin oli sanottu, ja johtuiko Hilarion itsepäinen vaiteliaisuus vain synnynnäisestä juroudesta vai pelosta tahi jostakin muusta. Molemmat olivat hänelle aivan oudot, eikä hänellä ollut mitään takeita heidän rehellisyydestään. Kun jonkun petoksen mahdollisuus oli kerran johtunut hänen mieleensä, vaadittiin voimakas tahdon ponnistus, että hän pääsi epäluuloistaan ja sai takaisin entisen lujan luottamuksensa kubalaisten vilpittömyyteen -- olosuhteisiin nähden sangen niukka lohdutus.

Keskiyöllä virinnyt lämmin ja kostea tuulenhenki nostatti taivaalle muutamia pilvenhattaroita, jotka aika-ajoin peittivät kuun kuin ohut huntu, ja O'Reilly toivoi jo, että nuo pienet pilvet olivat myrskyn ennustajia. Mutta mitään myrskyä ei kuulunut, ja vasta sitten kun yön kuningatar oli häipynyt puiden latvojen taakse, vanha Hilario polki savukkeensa sammuksiin ja alkoi satuloida hevostaan. Toiset seurasivat ripeästi hänen esimerkkiään, ja kun Hilario tunkeutui pimeään metsään, tulivat toiset varovasti jäljessä. Puhella ei tohdittu, ja vain kavion kolahdus puunjuuriin ja kiviin, satulan nahkojen narahtelu ja oksien heilahtelu ilmaisivat miesten läsnäolon.

Kun oli kuljettu pari penikulmaa, pysäytti Hilario hevosensa, ja toiset tulivat lähemmäksi. Yön tummaa taivasta vasten erotti selvästi, että viidakko harveni edessäpäin. Kuunneltuaan hetkisen Hilario laskeutui hiljaa satulasta ja hiipi eteenpäin toisten jäädessä jännitettyinä kuuntelemaan. Yön tuhannet äänet kuuluivat jälleen -- sirkkojen sirkutus, puusammakkojen kimeät huudot ja sääskien yksitoikkoinen soitto.

Hilario palasi sanomaan, että kaikki oli hyvin, ja jokainen laskeutui satulasta käärimään hevosten kavioiden ympärille säkkikaistaleita, joita oli varattu mukaan tätä tarkoitusta varten. Sitten he hiipivät yksitellen aukeaman laitaan. _Trocha_ oli heidän edessään.

Viidakon pimeyteen verraten tuntui yö nyt paljon valoisammalta, ja O'Reilly näki edessään noin neljännespenikulman levyisen aukeaman, joka oli täynnä pitkiä kantoja ja kaatuneita puunrunkoja ja joka ulottui oikealle ja vasemmalle silmänkantamattomiin. Toisella puolella oleva metsä oli kuin tumma seinä vaaleampaa taivaanrantaa vasten, ja aukeaman keskellä kohosi rautatiepenkere, jonka kahden puolen näkyi pari lennätinpylvästä. Kaikki oli hiljaa, eikä elonmerkkiäkään ollut huomattavissa. Koko paikka oli kuin kuollut. Ja kuitenkin, kun O'Reilly katseli aukeamaa, tuntui hänestä, että siellä oli kätkössä paljon miehiä, jotka tuijottivat häneen pimeästä. Rungot muuttuivat sotilaiksi, aavemaisia hahmoja liikkui ratapenkereellä ja kannotkin näyttivät liikkuvan.

O'Reilly tunsi käteensä pistettävän suitset ja kääntyessään katsomaan hän näki Hilarion tarkastelevan tukevia levysaksia.

"Tulenko mukaan?" kysyi hän oppaalta.

Tämä pudisti päätään. "Antonio tulee mukaani vartioimaan minun tehdessä tietä", sanoi hän: "Jos kuulette tahi näette jotakin, niin --"

"Sh!" suhahti Jacket. "Katsokaa! Tuolla!" Lyhdyn tapainen kirkas valopiste oli ilmestynyt pimeästä ja laskeutui nopeasti ratapenkerettä alas.

O'Reilly tarttui lujasti vanhan camagueyanin käsivarteen ja kysyi epäluuloisen terävästi: "Mitä tuo merkitsee -- hälyytyskö?"

Hetkisen seurasivat miehet hengittämättä mutkitellen liikkuvaa valoa ja sitten Antonio kuiskasi naurahtaen: "Tuliperhonen! _Cucullo_! Ettekö ole ennen nähnyt _cuculloa_, kun ette tunne sitä?" Ja varmistettuaan varovasti karbiininsa Antonio kiristi hiukan nuoranpätkää, joka hänellä oli vyönä.

O'Reilly huokaisi helpotuksesta. Hän ei ollut milloinkaan tottunut noihin kuuman ilmanalan jättiläiskiiltoperhosiin, vaikka hän oli usein vahdissa ollessaan katsellut kelloaan niiden avulla ja nähnyt kubalaisten naisten pitävän niitä hiuskoruinakin.

"Kylläpä minä säikähdin!" mutisi hän.

Hilario jatkoi: "Jos jokin käy hullusti, niin odottakaa tässä. Älkää ratsastako tiehenne, ennenkuin --"

"Älkää pelätkö. En jätä teitä", vakuutti O'Reilly.

Nuo kaksi valkopukuista olentoa hiipivät tiehensä ja häipyivät pian näkyvistä. Yö oli helteinen ja surullisesti laulavat sääsket kerääntyivät pilveksi odottavain ympärille purren kiukkuisesti. Hetkisen kuluttua korskahti eräs hevosista, ja Jacket kiroili hermostuneesti.

"Tahtoisinpa tietää, missä me oikein olemme?" mutisi poika.

"Tunnetko nuo miehet?" kysyi O'Reilly.

"En. Ja Jumala armahtakoon minua enää joutumasta semmoisten hakoniskojen seuraan."

"Toivottavasti he ovat rehellisiä."

"Hm! Minä en usko mitään, mutta mitäpä siitä. Heistä teen pian selvän, jos he osoittautuvat pettureiksi."

Puolen tunnin kuluttua oppaat palasivat.

"_Dios_!" murahti Hilario. "Tässä espanjalaisessa kitarassa on paljon kieliä, ja siitäpä nouseekin aika meteli, kun he huomaavat, miten kubalaisen sakset purevat." Vanhus näytti olevan jo paremmalla päällä, ja O'Reilly häpesi äskeisiä epäluulojaan.

"Onko tie selvä?" kysyi hän.

"On rautatielle saakka. Siellä kuulimme puhetta ja palasimme takaisin. Kun pääsemme yli, katkomme langat toisella puolella. Tulkaa nyt ääneti jäljessäni." Taluttaen hevostaan suupielestä Hilario lähti aukealle toisten seuratessa varovasti. Kätkeytyminen ei tullut enää kysymykseenkään, ja pimeys oli heidän ainoa turvansa. O'Reillyä vaivasi se kiusallinen tunne, että heidän matkueensa oli liian suuri voidakseen pysyä salassa; hän oli kuin heikolla jäällä liikkuva ihminen, joka kaikki hermot jännityksessä odottaa ensimmäistä rasahdusta. Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta liikkuivat hevoset peloittavan äänekkäästi, tahi ainakin tuntui siltä, ja huolimatta Hilarion pujottelusta ei voitu välttää kaikkia piikkilangan mutkia, jotka viilsivät rikki sekä vaatteet että nahan. Vihdoin saavuttiin ratapenkereen juurelle ja pysähdyttiin hetkeksi. Oikealta kuului hiljaista äänten mutinaa. Nuo neljä miestä nousivat mahdollisimman varovasti penkerettä ylös, menivät radan poikki ja laskeutuivat toiselle puolelle, ja hetkisen kuluttua he olivat täydessä työssä pyrkimässä toisen piikkilankaesteen läpi. Hilarion saksien terävät näpähdykset kuulostivat O'Reillyn mielestä pistoolinlaukauksilta. He tunkeutuivat eteenpäin kyynärä kyynärältä taivuttaen katkotut langat varovasti sivulle. Piikit haavoittivat ja jokainen askel oli harkittava, joten eteneminen kävi sangen työläästi.

Äkkiä kuului takaapäin jyrähtävä huuto "_quin vive_ (kuka siellä)?" jota tuima pamaus seurasi. Miehet eivät voineet käsittää, mikä oli ilmaissut heidät. Pamausta seurasi kokonainen yhteislaukaus, kun vahdit tyhjensivät kiväärinsä heitä kohti.

"Taitavat ampua lepakoita", murahti Hilario.

Antonio kääntyi ympäri ja nosti hanan, mutta toinen sanoi lujasti: "Oletko järjiltäsi? Jos laukaiset, niin leimahdus ilmaisee olinpaikkamme ja meidät ammutaan seuloiksi. Piru vieköön hämähäkin, joka kutoi tämän verkon."

Nyt pantiin miesten rohkeus kovalle koetukselle, sillä tuon sotkuisen piikkilankatiheikön läpi tunkeutuminen ankarassa kuulasateessa oli hermoille käypää hommaa. Jostakin kauempaa kuului jokin komentohuuto, juoksevien askelten töminää, ja oppaille tuli kova kiire. Siepaten raskaan puukkonsa Antonio alkoi raivoisasti hakata lankoja poikki auttaakseen Hilariota. Iskujen ääni ilmaisi heidän olinpaikkansa niin selvästi, ettei Hilario jaksanut lopulta enää hillitä itseään, vaan sähähti hampaidensa välistä.

"Ampukaa pojat vastaan, niin että metsä kajahtelee; sen leikin kyllä osaamme!"

O'Reilly oli koko ajan puristanut pyssyään lujasti uskaltamatta laukaista, ja hänen sydämensä löi kuin moukari. Hän oli ensi kertaa näin uhkaavassa tilanteessa, eikä hän voinut kyllin ihmetellä, miten suuresti kiväärin kohottaminen ja laukaiseminen rauhoittivat häntä. Pyssyn navakka potkaisu helpotti ankaraa mielenjännitystä ja selvitti ajatustoiminnan, ja hänen Jacketille antama kylmä ja rauhallinen käsky tähdätä alas hämmästytti häntä itseäänkin. Tyhjennettyään kiväärinsä panossäiliön yhden kerran pimeyteen hän tarttui hevosten suitsiin ja lähti taas pyrkimään eteenpäin auttaen välillä oppaita tien raivaamisessa.

Vihdoin he selvisivät verkosta ja pääsivät viidakon suojaan, jossa säkkirievut irroitettiin hevosten kavioista, ja sillä aikaa _trocha'n_ puolustajat laskivat yhteislaukauksen toisensa jälkeen umpimähkään pimeään viidakkoon.

Hilario imi känsäisiin käsiinsä saamia haavojaan ja sylkäisi veren suustaan sanoen:

"Jos Gomezilla olisi noin paljon ampumavaroja kuin nuo hullut parhaillaan tuhlaavat, niin hän vapauttaisi Kuban käden käänteessä."

Nyt, kun kahakka oli ohi, alkoi Jacketkin kerskua tapansa mukaan. "Ha! ha!" nauroi hän. "Ehkäpä nuo vietävät osaavat varoa näyttäytymästä, kun ensikerran satun taas näille maille. Näittehän! Tänä yönä tein jälleen monta leskeä."

"Eipä niinkään monta, pelkään", nauroi O'Reilly.

"Tämmöisessä olenkin oikein vanha tekijä, uskokaa pois", väitti Jacket. "Ammun pimeässä aivan yhtä hyvin kuin päivän aikaan." Tämä oli joka sana totta, ja kun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän kehumistaan, kunnes hän äkkiä parahti tuskallisesti.

"Mikäs on hätänä?" kysyi Johnnie.

"No, katsokaa nyt!" valitti sankari. "Muhkeista housuistani on toinen puoli jäänyt piikkilankatiheikköön!"

Antonio keikahti satulaan sanoen: "Meillä on viidenkymmenen penikulman matka edessämme, niin että satulaan, _amigos_. Sota kerkeää loppua, jos tässä kauan lörpöttelemme."

XXIII.

KUOLON KAUPUNKI

O'Reillyn monet ja jännittävät seikkailut matkalla Los Villas alueen läpi sivuutamme. Hänen täytyi monta kertaa ajatella ja toimia sukkelaan välttääkseen joutumasta kosketukseen espanjalaisten sissijoukkueiden kanssa, joita harhaili kaikkialla, ja hän kiersi huolellisesti kaikki suuremmat kaupungit, jotka useimmat olivat linnoitetut ja vaaralliset lähestyä, minkätähden hänen täytyi pysytellä syrjäteillä ja salaisimmilla poluilla. Mutta hänen molemmat oppaansa eivät joutuneet milloinkaan pulaan, vaan olivat aina neuvokkaat ja rohkeat, eikä hänen tarvinnut kertaakaan epäillä heidän rehellisyyttään.

Sodan jälkiä alkoi näkyä yhä enemmän mitä kauemmaksi päästiin. Laitumet olivat tulvillaan ruohoa, mutta karjaa ei näkynyt; kylät olivat autiot ja majat alkoivat rappeutua; poltetut vainiot joutuivat rikkaruohon valtaan ja hävitettyjen varastohuoneiden rauniot osoittivat, missä kapinalliset olivat olleet työssä. Tämä oli hedelmällisin sokerialue, Kuban sydän, jonka verta Espanja oli jo kauan imenyt, ja alusta alkaen olivat kapinan johtajat menetelleet siten, että suurimmat varastot ja viljelykset hävitettiin tyyten, ja vain pienet maatalot säästettiin, sillä näiden omistajain tiedettiin olevan Kuban itsenäisyyden uskollisia kannattajia.

Elintarvekysymys kärjistyi heti, kun oli päästy _trocha'n_ poikki. Metsissä piileskelevät perheet, jotka Antonio tunsi kaikki, auttoivat kyllä mielellään, mutta ruokaa oli vähän, minkä tähden O'Reillyn täytyi seuralaisineen tottua tulemaan toimeen villeillä hedelmillä, marjoilla ja palmunlatvojen ytimellä. Kerran he saivat kiinni porsaan, joka oli luultavasti ainoa eloonjäänyt jossakin viidakon helmassa tapahtuneesta murhenäytelmästä, mutta muuten oli heidän ruokajärjestyksensä kuten yllä on kerrottu. Vaihteeksi he pyydystivät iguanoja -- noita suuria ja inhoittavia sisiliskoja -- ja peltorottia, jotka eivät olleet niinkään pahoja syödä kuin olisi luullut. Edellisten liha oli valkoista ja mureaa, ja rottapaisti kävi myöskin laatuun nälkäisten miesten haukata, kuten Jacket sanoi. Hän ei ollutkaan ensi kerran pappia kyydissä, sillä hän oli ollut ennenkin lännessä ja oli tottunut rottiin, joita hän kertoi kumppaneineen kerran syöneensä niin kauan, etteivät he voineet lähestyä vihollista muuten kuin metsästäjäin tavoin vastatuuleen. Jacket kertoi aivan vakavasti ystävälleen, että espanjalaiset vainusivat heidät rotan hajusta viidenkin kilometrin päästä, minkä väitteen O'Reilly olosuhteiden vaikutuksesta kernaasti uskoi.

Hevosilla oli onneksi puuttumattomasti ruokaa, ja lukuisista kierroksista huolimatta matka edistyi nopeasti. Matanzan raja jäi pian taakse, ja harjanteiden yli, tasankojen halki ja hävitettyjen viljelysten ja autioiden kylien ohi riennettiin nopeasti matkan määrää kohti. Onnellinen sattuma opasti heidät kenraali Betancourtin armeijaan kuuluvan tiedustelijajoukon luo, johon he liittyivät, ja eräänä kauniina iltana pari päivää myöhemmin he saapuivat perille tuon kuuluisan kenraalin päämajaan.

Kenraali Betancourt luki kirjeen, jonka O'Reilly ojensi hänelle, ja katsahti sitten hymyillen vieraaseen.

"Jahah! Te olette siis noita Gomezin amerikkalaisia, vai mitä? Sitä en olisi mitenkään voinut arvata näöstä päättäen, sillä aurinko ja tuulet ovat tehneet teistä oikein aitokubalaisen. Entä pukunne --! Joku voisi erehdyksessä luulla teitä kubalaiseksi esikuntaupseeriksi."

O'Reilly yhtyi kenraalin sydämelliseen nauruun, sillä hän oli aivan yhtä repaleinen kuin tämän köyhin soturi. Kengät olivat aivan hajoamistilassa, ja piikkilankojen ja pensaiden repimä puuvillapuku, joka oli matkalla pahoin tahraantunut, oli välttämättä korjattava kelvatakseen enää käytäntöön. Parta oli saanut rauhassa rehoittaa, ja iho oli paahtunut mahongin ruskeaksi. Hänen ulkomuodossaan ja asussaan ei ollut tosiaankaan mitään, joka olisi ilmaissut hänen kansallisuutensa.

"Tässä kirjeessä", jatkoi kenraali, "on minulle määräys auttaa teitä jossakin yrityksessä. Olen käytettävänänne."

Johnnie selosti asiansa mahdollisimman lyhyesti, ja kenraali kuunteli nyökäyttäen silloin tällöin päätään ollen samalla hyvin hämmästyneen näköinen.

"Niin, minä sain vihdoin selville, että neiti Varona oli mennyt kaupunkiin. Epäilettekö --"

"En suinkaan, herra kenraali."

"Anteeksi -- mutta miksi sitten olette taivaltanut tämän pitkän matkan?"

"Tulin noutamaan häntä veljensä luo."

"Tässä -- tässä on varmaankin jokin väärinkäsitys Neiti Varona on Matanzan kaupungissa -- hän on vanki."

"Aivan niin. Sieltä minä aionkin hänet hakea."

Kenraali Betancourt hämmästyi niin, että hän astahti askeleen takaisin. "Hyvä mies!" huudahti hän. "Oletteko totisesti hullu?"

"Taidanpa olla", vastasi O'Reilly heikosti hymyillen. "Luulen, että kaikki rakastuneet ovat enemmän tahi vähemmän päästään vialla."

"Rakastuneet? Vai niin! No, nyt alan jo ymmärtää. Tuota noin -- miten olette muuten ajatellut suoriutuvanne tuosta -- tuosta aivan mahdottomasta yrityksestä?"

"Sanoitte juuri minulle, ettei kukaan voi erottaa minua kubalaisesta, mihin seikkaan minä nyt perustan koko suunnitelmani. Jos kerran pääsen kaupunkiin, niin jotenkin minä keinottelen itseni sieltä uloskin ja tuon hänet mukanani."

"Hm!" Kenraali katseli O'Reillyä miettivästi. "Kaupunkiin pääsette varmasti hyvinkin helposti, kun puhutte kieltämme kuin synnynnäinen kubalainen, mutta poispääsy on vallan toinen asia, minkä kyllä tulette huomaamaan. Matanza on nyt vain ruton, nälän ja epätoivon koto, johon ei kukaan mene enää vapaaehtoisesti ja josta ei kukaan pääse elävänä ulos."

"Jotakin sellaista olen minäkin kuvitellut", vastasi Johnnie huolettomasti.

"Tehän olette vallan merkillinen nuori mies!" huudahti kenraali hämmästyen yhä enemmän. "Onko mahdollista, ettette käsitä, kuinka hirveä ja vaarallinen tilanne kaupungissa on?" Hänen mieleensä näytti äkkiä johtuvan jotakin, ja hän lisäsi nopeasti: "Sanokaahan, ettehän vain ole sattumalta tuo kuuluisa sankari _El Demonio_? Olen kuullut kerrottavan, että hän on todellinen hornanhenki. Ettekö? No hyvä! Sanotte tahtovanne mennä Matanzaan, ja minun pitäisi auttaa teitä. Teen voitavani kun vain sanotte, miten se käy päinsä."

O'Reilly epäröi hetkisen. "Ensinnäkin tarvitsen rahaa", sanoi hän sitten viivytellen. "Minulla -- minulla ei ole nimittäin pesetaakaan."

"Annan mielelläni vaikka viimeisenikin."

Johnnie kiitti sydämellisesti. "Vielä yksi seikka", jatkoi hän sitten. "Oletteko niin hyvä ja annatte Jacket-pojalle, joka on ollut mukanani koko matkan, eheät housut ja lähetätte hänet ensi tilassa takaisin itään?"

"Tietysti. Sehän on selvää?" Kenraali laski ystävällisesti kätensä O'Reillyn olkapäälle lisäten vakavasti: "Tuntisin äärettömän suurta helpotusta, jos saisin lähettää teidät hänen mukanaan, sillä minä pelkään seikkailunne päättyvän onnettomasti. Matanza on helvetti, joka on jo niellyt kansalaisiamme tuhansittain, ja minä pelkään, ettette ymmärrä vaaran suuruutta, johon antaudutte."

Tämä hyvää tarkoittava varoitus ei vaikuttanut O'Reillyyn rahtuakaan, eikä hän näyttänyt kuulevankaan joka taholta satelevia pyyntöjä luopua mielettömästä suunnitelmastaan, joka oli pian tullut koko leirin tietoon. Hän päinvastoin laittoi kaikki kuntoon lähtöä varten ja oli koko iltapäivän mitä parhaimmalla tuulella, kun monet todistivat todeksi, että Rosa oli mennyt seuralaisineen kaupunkiin ennen Cobon hävitysretkeä.

Betancourtin armeijassa oli eräs mies, joka oli piileskellyt vuoristossa silloin kun Asensio oli perheineen lähtenyt keskitysleiriin, ja häneltä O'Reilly kuuli ensimmäiset luotettavat selostukset Cobon vapaaehtoisten harjoittamista julmuuksista. Mies oli menettänyt vaimonsa, pienen poikansa ja kaikki, mitä hän oli omistanut, ja pudistaen nyrkkiään taivasta kohti hän kirosi nyt raivoisasti onnettomuuksiensa aiheuttajan.

"Elän vain sentähden", huusi hän käheästi, "että saisin kohdata tuon miehen ja silpoa hänet pala palalta, niinkuin hän silpoo naiset ja lapset."

Ikävimmän tehtävänsä O'Reilly jätti viimeiseksi. Kun kaikki muut valmistukset oli tehty ja hän oli ottanut kaikista seikoista mahdollisimmin tarkan selon, vei hän Jacketin hiukan syrjään ja ilmoitti, että heidän täytyi erota seuraavana aamuna, mutta kuten hän oli odottanutkin ei poika ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviinsakaan, ja kun O'Reilly ei antanut perään, turvautui Jacket samoihin voimakeinoihin, jotka olivat murtaneet Gomezinkin vastarinnan. Ensin hän alkoi itkeä, joka kiihtyi lopulta semmoiseksi ulvonnaksi, että koko leiri oli herätä, mutta O'Reilly oli järkähtämätön. "Ole vaiti!" sanoi hän pojalle. "Minä en huoli sinua mukaani, ja sillä hyvä."

"Ette voi jättää minua", itki Jacket. "Olette ainoa ystäväni."

"Kun yhdenkin miehen on vaikea pujahtaa vartijaketjujen läpi, niin kaksi joutuisi varmasti kiinni", selitti O'Reilly.

"Espanjalaiset tappavat teidät!" valitti Jacket.

"Sitä suuremmalla syyllä on sinun siis parempi jäädä tänne."

Jacket polki kiukuissaan paljasta jalkaansa ja huusi kimeästi: "Ette _voi_ jättää minua -- ette _voi_!"

"Kuulehan nyt. Matanzassa on ankara nälänhätä, siellä raivoavat taudit, ja ihmiset kuolevat kaduille."

"Tulen vähällä toimeen."

Mutta Johnnie pudisti päätään, ja Jacket raivostui aivan suunniltaan. Hän riehui kuin villitty ja sadattelujen tulva, jonka hän päästi valloilleen, oli aivan hämmästyttävä. Hän kirosi espanjalaiset, O'Reillyn, itsensä ja koko maailman ja ihmiskunnan, ja tuomitsi synkästi naisen, joka oli tunkeutunut hänen ja hänen hyväntekijänsä väliin. Viimemainittu kuunteli hymyillen pojan raivonryöppyä.

"Olet sisukas poika", nauroi hän, kun Jacket oli hiukan tyyntynyt. "Pidän sinusta ja ottaisin sinut mielelläni mukaani, jos vain voisin. Mutta yritys, johon nyt ryhdyn, ei ole poikasia varten, niin että tämä metelöimisesi ei hyödytä mitään."

Jacket turvautui nyt todisteluihin. Hän koetti kaikella kaunopuheliaisuudellaan näyttää toteen, että hänen apunsa oli korvaamaton tämmöisissä vaarallisissa tehtävissä, ja selitti olevansa ainoa sopiva henkilö koko Kubassa jakamaan O'Reillyn vaarat ja vaikeudet. Ensinnäkään hän ei pelännyt espanjalaisia lainkaan, eikä keitään muitakaan -- sanoja seurasi kuvaava olkapäiden nykäys, ja viekkauteen, neuvokkuuteen ja varovaisuuteen nähden hänellä ei ollut vertaistaan koko maailmassa. Ja jos tuli kysymykseen kestää puutetta ja kärsimyksiä, niin hän oli todellinen spartalainen -- hän oikeastaan rakasti köyhyyttä ja puutetta. Hän oli vaitelias -- ominaisuus oli perinnäinen hänen suvussaan ja taito selvitä kaikista tilanteista oli hänen vahvin puolensa. Nälkä ei häntä peloittanut -- siitä ei O'Reillyn tarvinnut olla lainkaan huolissaan, sillä hän söi vähän ja lihoi lakastuneilla lehdilläkin. Sairastuako? Mitä tyhjää! Jacketia aivan nauratti. Hän tunsi taudit paremmin kuin moni lääkäri ja oli etevämpi sairaanhoitaja kuin kuunaan neiti Evans. Hän ei tahtonut mitenkään kerskailla, vaan oli päinvastoin aina hyvin vaatimaton, minkä hänen kaikki ystävänsä saattoivat todistaa, mutta hänen täytyi nyt totuuden nimessä tehdä tiettäväksi, että hän oli juuri sopiva O'Reillyn toveriksi. Hän ei yksinkertaisesti voinut kehua itseään liiaksi ja vannoi sielunsa autuuden nimessä, ettei hän voinut ajatella mitään tehtävää, johon hän ei kykenisi, eikä voinut ymmärtää, miksi hänen hyväntekijänsä ei tahtonut käyttää hyväkseen hänen hämmästyttävää nerokkuuttaan. Yritys oli vaikea, ja hänettä se varmasti epäonnistuisi.

Johnnie kuunteli vaieten, eikä häntä hymyillyttänytkään, sillä pojan kiihkeys oli liikuttava ja nosti melkein kyyneleet hänen silmiinsä. Nyt vasta hän huomasi, kuinka suuresti hän oli kiintynyt tuohon omituiseen poikaan, ja kun tämä lopetti katsoen toivehikkaasti häneen, kiersi Johnnie kätensä hänen ympärilleen.

"Uskon kaikki mitä sanot, Jacket", sanoi hän, "mutta sinä et voi tulla."

Jacket riistäytyi irti ja istahti vähän matkan päähän ottaen taskustaan puoleksi poltetun sikaarin, jonka hän sytytti, ja katseli kyräten ystäväänsä. Ja illan kuluessa O'Reilly näki useasti tuon synkän ja vihaisen katseen seuraavan itseään.

Kenraali Betancourt oli seuraavana aamuna varhain ylhäällä sanoakseen jäähyväiset vieraalleen, ja oli, huolimatta yrityksestä tehdä ero mahdollisimman hilpeäksi, ilmeistä, ettei hän toivonutkaan saavansa enää nähdä tuota huimapäistä amerikkalaista.