Part 20

"Sama juuri. Alberto Valdes neljän tyttärensä kanssa. Taivas opasti heidät luokseni. Alberto on vanha mies ja hänellä on raskas työ haalia lapsilleen ruokaa, mutta siitä huolimatta hän ei hylännyt minua. Tytöt olivat ruskettuneet ja repaleiset ja arat kuin metsäkauris. He hoitelivat minua viikkomääriä, sillä olin saanut haavakuumeen. Jumalani! Minusta tuntuu nyt, että makasin vuosikausia heidän luonaan sairaana ja avutonna. Kun pääni oli selvempi, koetin ajatella Rosaa, mutta silloin kuume yltyi ja minä olin menehtyä siihen paikkaan. Oi, kuinka kärsivällisiä ja ystävällisiä nuo ihmiset olivatkaan! Näetkös, olin kulkenut itään päin sen sijaan että minun olisi pitänyt pyrkiä länteen, ja olin siten joutunut penikulmain päähän kotoani, ja välillä oleva alue oli tulvillaan espanjalaisia, jotka polttivat, hävittivät ja murhasivat. Sinä et tuntisi enää Yumuria ja Matanzan seutuja, O'Reilly. Kaikki on vain hävitettyä erämaata."

"Vihdoin toivuin niin paljon, että kykenin hiukan kävelemään, mutta en voinut mitenkään saada sanaa Rosalle, ja epävarmuus oli vähällä tehdä minut hulluksi. Vaatteeni pysyivät tuskin koossa ja nahka oli aivan luussa kiinni. Mahdoin olla kummallisen näköinen! Eräänä päivänä minä sitten tapasin erään miehen, joka oli viemässä Gomezille tietoja. Hän oli Lopezin miehiä ja kertoi, että Lopez oli lähtenyt Maceon kanssa Rubiin, joten Matanzan maakunnassa ei ollut enää ainoaakaan meikäläistä. Hän tiesi muutakin. Häneltä nimittäin sain kuulla" -- Estevanin laihat kädet puristuivat riippuverkon reunoihin ja hän kääntelehti levottomasti -- "että Cobo oli hävittänyt Yumurin -- sisareni oli kadonnut. Jumaliste!"

"Niin, niin, mutta nythän tiedämme jo paljon enemmän", sanoi O'Reilly lohduttavasti.

"Miehen kertomus oli todellakin kamala -- murhia, ryöstöjä ja pöyristyttäviä julmuuksia -- olin aivan tulla hulluksi. Uskoin kaikki, sillä kertoja oli luotettava henkilö, eikä hän suinkaan liioitellut, kuten nyt tiedämme vaivuin synkimpään epätoivoon, kaikki elämänhalu katosi, ja minä olin pahoillani, etten kuollut silloin kun sorruin tielle taistelun jälkeen. Olin aina aavistanut jonkun onnettomuuden tapahtuvan, ja joka kerta kun lähdin Rosan luota, olin melkein sairas pelosta, etten näkisi häntä jälleen. Päätin lähteä Matanzasta, joka oli synnyinseutuni, ja sanoa hyvästit kaikelle, jota olin rakastanut ja kalleimpanani pitänyt, ja uhrata mitä minusta oli jäljellä Kuban pyhän asian hyväksi."

"Luulen, että Alberto ja hänen tyttärensä olivat hyvillään päästessään minusta, kun elintarvepula oli niin vaikea, ja, näin meidän kesken sanoen, minä sain sanansaattajan suostumaan ottamaan minut mukaansa. Koska en voinut päästä Lopezin luo, päätin lähteä itään yhtyäkseni siellä liikehtiviin joukkoihimme."

"Siten jouduin näille seuduille. Toverini ei päässyt milloinkaan tietoineen perille, sillä hän sai surmansa saartolinjan poikki pyrkiessämme, ja minä jouduin vangiksi. Ellen olisi ollut niin heikko ja sairas, olisi minutkin tapettu. Tuntuu siltä kuin tuosta yöstä olisi kulunut kokonainen vuosisata. Myöhemmistä tapauksista on minulla vain sangen hämärä muisto, sillä vankilaan jouduttuani sairastuin uudelleen ja olin melkein koko ajan tiedotonna ja houreissa. Muistan nähneeni korkean paaluaitauksen ja toisia vankeja, joista muutamat hoitelivat minua. Sanoit löytäneesi minut San Antonio de los Bafioksen vankilasta? Minä en tiennyt suuntiakaan, missä olin."

"Muistisi palautuu kyllä vähitellen", sanoi O'Reilly.

"Epäilemättä."

Molemmat olivat vaiti. Estevan sulki väsyneesti silmänsä, ja O'Reilly vaipui mietteisiinsä, jotka eivät suinkaan olleet valoisinta laatua. Sisimmässään hän ei ollut lainkaan niin varma Rosan kohtalosta kuin mitä hän oli Estevanille uskotellut, ja rohkaistessaan tätä hän oli itse joutunut pelon ja pahojen aavistusten valtaan. Hän oli sentähden sangen iloinen, kun Norine tuli takaisin ja karkoitti hänen synkät mietteensä.

Estevan oli melkein terve; tytöllä oli harvinainen taito luoda valoa ympärilleen ja ihmeellinen voima parantaa niin ruumiillisia kuin henkisiäkin vammoja. Tämä siunattu ominaisuus oli aivan riippumaton hänen taidostaan käytellä lääkeaineita -- se oli jumalallinen lahja, joka oli hänestä yhtä erottamaton kuin auringonsäteistä niiden parantava voima.

Estevanin pikainen parantuminen oli parhain näyte Norinen menestyksellisestä toiminnasta, sillä tämä oli palauttanut tuon kuoleman kielissä kamppailevan nuorukaisen melkein ilman mitään lääkkeitä elämään jälleen. Oli siis aivan luonnollista, että Norine oli ylpeä tuloksesta eikä sallinut määräyksiänsä rikottavan. Yhtä luonnollista oli, että Estevan vaati itselleen muihin nähden suuremman osan hänen huolenpidostaan.

"Oletko nyt kylliksi kiusannut tätä poika parkaa?" kysyi Norine O'Reillyltä.

"Olen. Tästä lähtien en puhu enää sanaakaan niistä surullisista asioista", vastasi tämä.

Estevan kääntyi hoitajattarensa puoleen ja kysyi äkkiä: "Luuletteko Rosan olevan elossa?"

"Tietysti. Olettehan tekin hengissä ja -- melkein terve."

Itsessään eivät sanat todistaneet mitään, mutta kaikesta huolimatta miesten mielet keventyivät, ja Estevan huokasi syvään helpotuksesta. "Tahtoisin kertoa jotakin teille molemmille", virkkoi hän hetkisen kuluttua.

"Annetaan olla huomiseen", ehdotti Norine.

Mutta Estevan oli itsepäinen. "Tahdon kertoa sen nyt", sanoi hän. "Löysittekö taskuistani vanhan kultarahan -- vanhan espanjalaisen kultarahan?"

"Taaskin tuo kultaraha!" Norine kohotti torjuen kätensä ja katsahti merkitsevästi O'Reillyyn. "Kokonaiseen viikkoon ette puhunut mistään muusta. Antakaas kun tunnustelen valtasuontanne."

Estevan ojensi kätensä epäluuloisen auliisti.

"Olit melkein alasti, kun löysimme sinut", selitti O'Reilly.

"Niin kait. Muistelenkin hiukan, että joku varasti sen."

"Kultarahoja! Hopeaharkkoja! Kalliita kiviä!" huudahti Norine. "Merirosvojen aarteita! Tämä kaikki muistuttaa kertomusta 'Kalliosaaren aarteesta', puujalka-Johnniesta, Ben Gunnista ja kaikista muista."

Estevan hymyili. "Aivan niin. Nyt onkin kysymys todellisesta aarteesta. Tuo kultaraha kuului Varonain kadonneeseen aarteeseen."

"Kadonneeseen aarteeseen?" Norinen harmaat silmät suurenivat. "Mitä te oikein puhutte?"

"Perheessämme on tarina eräästä salaperäisestä aarteesta, jonka minun isäni kätki jonnekin. Hän oli hyvin rikas, niinkuin tiedätte, ja pelkäsi espanjalaisia. O'Reilly tietää kyllä koko jutun."

"Olenhan minä sen kuullut kutakuinkin tarkkaan", murahti Johnnie.

Estevan kohottautui kyynärpäidensä varaan. "Luulet, että kaikki on vain satua, mutta niin ei kuitenkaan ole. Tiedän, missä aarre on. Löysin sen!"

Norine tuijotti puhujaan suu auki, mutta O'Reilly sanoi tyynnyttelevästi:

"Koetahan nyt rauhoittua, kuomaseni; tänään olet jo puhunut liiaksikin."

"Älä nyt turhia!" Estevan vaipui jälleen tyynyilleen. "Minulla ei ole lainkaan kuumetta. Olen täysin taidollani. Aarre on olemassa ja tuo kultaraha ilmaisi minulle sen piilopaikan. Pancho Cueto tunsi isäni ja _hän_ uskoi, mitä ihmiset puhuivat. Hän uskoi niin lujasti, että hän lopulta ilmiantoi minut ja sisareni maankavaltajina, ja hän hävitti kotimme kivi kiveltä aivan maan tasalle, mutta ei löytänyt mitään." Estevania nauratti. "Isäni, don Estevan, oli viisas ja osasi kätkeä kalleutensa paremmin kuin harakka kiiltoesineen, ja minun oli sallittu keksiä hänen salaisuutensa."

"Aarre! _Todellinen_ aarre! Miten sanomattoman ihmeellistä!" läähätti Norine Evans. "Kertokaa pian, miten sen löysitte. Muistathan, Johnnie, että hän houraili jostakin kultarahasta --"

"Hän hourailee nytkin", sanoi O'Reilly katsahtaen terävästi ystäväänsä.

Tyttö kääntyi lempeästi potilaansa puoleen. "Uskon teitä, herra Varona. Kertomukset kätketyistä aarteista olen aina ottanut toden kannalta, ja kuta suurempi aarre on sitä parempi. Minä suorastaan jumaloin merirosvoja, ja jos olisin mies, niin olisin varmasti merirosvo. Tiedättekös, minulla on aina ollut suuri halu kätkeä rahani jonnekin ja mennä sitten etsimään niitä."

"Nyt kujeilette, eikö niin?" Estevan katseli kumppaneitaan epäluuloisesti.

"En, en suinkaan!" Norine oli närkästynyt. "Tämä Johnnie ei usko ylimalkaan mitään, mutta hän onkin irlantilainen. Mutta minä uskon -- olen aivan hullaantunut tuommoisiin kertomuksiin. Ellette kerro tarinaanne, niin minä suutun."

"On aivan varmaa, että isälläni oli paljon rahaa ja rikkautta", alkoi Estevan, "hän oli Kuban rikkaimman kaupungin rikkain mies ja --"

O'Reilly nojautui takanaan olevaa puuta vasten, ja kasvoillaan lempeä nuhde hän kuunteli päätään epäilevästi pudistellen tuota tuttua tarinaa don Estevanista ja Sebastian-orjasta.

Nuori Estevan kertoi hyvin. Hänen oma varma vakaumuksensa vaikutti, että kertomus tuntui täysin uskottavalta, ja Norine kuunteli melkein hengittämättä. Don Estevanin kaamea loppu sai hänet kauhusta värisemään, ja hänen kasvonsa synkkenivät, kun Estevan kuvaili hänen ja Rosan ilotonta lapsuutta ahneen äitipuolen kiinteän valtikan alla. Selostusta donna Isabelin kuolemasta ja kultarahan löydöstä ei O'Reilly ollut ennen kuullut ja se muutti hänen mielipiteitään tuntuvasti. Kun Estevan lopetti, huokasi Norine syvään.

"Enpä ole milloinkaan kuullut kummempaa. Ajatella, että kaikki nuo kalleudet ovat siellä kaivossa nytkin, _juuri tällä minuutilla_! Miten _saatoitte_ poistua ja jättää ne?"

"En ajatellut niitä silloin. Minun täytyi paeta enkä ole voinut palata sinne."

"Mutta entäpä jos joku löytää aarteen?"

Norinen kurkkua aivan ahdisti.

"Siitä ei ole pelkoa. Aarre on ollut kätkössään jo sukupolven ajan, ja tarinakin on melkein unohtunut." Estevan kääntyi O'Reillyyn päin ja lisäsi riemuiten: "Luuletko vieläkin, että hourin?"

O'Reilly ei ollut oikein selvillä ajatuksistaan. Kultarahan löydön yhteydessä olevat asianhaarat olivat kylläkin kummalliset, mutta monella eri tavalla selitettävissä. Jos kultaraha todellakin oli ollut olemassa ja Estevan oli löytänyt sen kuolleen äitipuolensa kädestä, niin se ei vielä suinkaan todistanut, että tuo sadunomainen tarina Varonan aarteesta oli tosi, eikä myöskään ilmaissut piilopaikan salaisuutta. Hän epäili sangen vahvasti, että Estevanin jokin kuumehoure oli muuttunut pysyväiseksi päähänpistoksi.

"Mielenkiintoinen otaksuma", myönsi hän. "Mutta oli miten oli, niin sitä ei tarvitse pelätä, että joku voisi löytää aarteen. Cueto yritti kylliksi ja joutui kaikkien naurettavaksi, ja sinulla on kaikki edellytykset tehdä samoin sodan loputtua."

"Teidän täytyy molempien auttaa minua löytämään se", vastasi Estevan. "Jaamme kaikki tasan teidän kummankin, Rosan ja minun kesken."

"_Meidän_? Mikä oikeus _meillä_ olisi siihen?" kysyi Norine.

"Minun tähteni. Eikö O'Reilly vapauttanut minut vankilasta, ja ettekö te ole pelastanut minut kuolemasta ja parantanut minut terveeksi? Teitä molempia saan kiittää hengestäni."

"Mitä tyhjää! Minä en ainakaan huoli dollariakaan", sanoi tyttö. "Autan vain kaivamisessa, ja jos lupaatte minulle sen työn, niin --"

"Tietysti, ja te saatte neljäsosan kaikesta."

"Ei, ei."

"Mutta teidän _täytyy_, tahdon niin. Tiedänhän, että sairaanhoito on kovin huonopalkkainen ammatti. Ettekö tahtoisi olla rikas?"

"Ammatti! Ja huonopalkkainen!" mutisi Norine vihaisesti. "Niinkuin olisin täällä maksun edestä."

"Niinkuin minä voisin unohtaa suuren palveluksen jonkun kurjan kerjäläisen tavoin!" vastasi Estevan jäykästi.

O'Reilly purskahti nauruun. "Älkäämme riidelkö saaliista, ennenkuin olemme saaneet sen", sanoi hän. "Kaikkien aarteenetsijöiden käy tavallisesti niin, ja välttääksemme verenvuodatusta, suostun minä myymään osuuteni huutokaupalla. Mitä tarjotaan? Aletaanko dollarista? Dollari ensimmäinen, dollari toinen ja -- eikö kukaan lisää? -- dollari kolmas kerta! Osuuteni Varonan kuuluisaan aarteeseen menee nyt yhdestä dollarista!"

"Näkeehän sen, ettei hän usko sanaakaan kertomuksestani", sanoi Estevan äreästi.

"Onhan niitä ihmisiä, jotka eivät edes usko olevansa hengissä, elleivät saa hengittää kuvastimeen", vastasi Norine kohauttaen hermostuneesti olkapäitään. "Jumalani, kuinka minä vihaan tuommoisia epäuskoisia virnottajia!"

O'Reilly nousi suojellen toisella kädellään kasvojaan. "Poistun hyvän sään aikana ystävyytemme tähden, sillä muutoin käymme pian toisiimme käsiksi. Olkoot kaikki kätketyt aarteet kirotut!"

Mennessään hän kuuli Norinen sanovan: "Älkää välittäkö hänestä. Menemme kahden ja kaivamme aarteen esiin, emmekä odota sodan loppua."

Estevan ja hänen hoitajattarensa istuivat vielä tunti sen jälkeen päät yhdessä puhellen kultaharkoista ja luumun kokoisista Caribbeanin helmistä, kun O'Reillyn huudahdus havahdutti heidät. He katsahtivat ylös ja näkivät Johnnien juoksevan heitä kohti viittoen ja huudellen. Hän oli nähtävästi sangen kiihdyksissä ja läähätti kovin perille saapuessaan.

"Uutisia Matanzasta!" huohotti hän "Gomezin tiedustelija on palannut!"

Estevan koetti nousta, mutta Norine ehätti hätään eikä laskenut häntä ylös.

"Mitä hän sanoi? Missä Rosa?" huudahti Estevan.

"Hyviä uutisia! Rosa lähti Pan de Matanzasta noiden kahden neekerin keralla ennen Cobon hävitysretkeä."

Estevan sulki silmänsä ja teki heikosti ristinmerkin. Hän oli aivan kalpea.

"He näyttävät nähneen nälkää ja tottelivat Weylerin käskyä. He ovat nyt Matanzan kaupungissa."

"Kuuletko, Estevan?" Norine ravisti potilastaan olkapäästä. "Hän on elossa. Etkö huomaa nyt, että kannattaa aina toivoa parasta?"

"Elossa! Ja turvassa!" kuiskasi Estevan. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä ja puristaen lujasti Norinen kättä hän ojensi toisen kätensä O'Reillylle, joka tarttui siihen suurten kyynelhelmien vieriessä poskille. "Siis Matanzan keskitysleirissä! Hyvä. Meillä on siellä paljon ystäviä, jotka kyllä pitävät hänestä huolen. Tämä uutinen teki minusta uuden ihmisen. Katsokaa! Olen vahva jälleen. Menen hänen luokseen."

"_Sinäkö_?" huudahti Norine. "Sehän olisi sama kuin itsemurha. Et ole vielä kyllin vahva, ja sitäpaitsi on päästäsi luvattu suuri palkinto! Matanza on saarrettu kaupunki, jossa jokainen sinut tuntee, ja siellä raivoavat kulkutaudit, keltakuume, lavantauti --"

"Aivan oikein. Ja nälkä myös. Entäpä, jollei kukaan ole ottanutkaan Rosaa hoitoonsa? Nuo keskitysleirit eivät ole juuri hauskimpia olinpaikkoja."

"Mutta odotapas! Minulla on Washingtonissa vaikutusvaltaisia ystäviä, jotka kyllä sähköttävät Amerikan konsulille, että hän pitää Rosaa silmällä. Matanzaan paluuta et voi yksinkertaisesti suunnitellakaan." Norinen ääni värähti ja hän kääntyi poispäin.

O'Reilly nyökäytti päätään. "Sinähän olet vielä sairas", sanoi hän, "eikä meidän molempien tarvitse lähteä."

Estevan katsahti ylös. "Aiot siis --?"

"Lähden heti. Minun täytyy viedä tietoja kenraali Betancourtille, ja olen jo tunnin kuluttua matkalla. Nyt on alkukuu, ja saarroslinjan poikki on päästävä ennenkuin --"

"Niin, tuo saarroslinja, _trocha_!" Estevan kohottautui jälleen kyynäspäiden varaan.

"Ole varovainen, O'Reilly. Vartijat ovat valppaat, eikä piikkilankaesteissä ole ainoatakaan aukkoa. Huolehdi tarkoin, että leikkaat poikki joka säikeen, ja kääri hevosten kavioiden ympärille vaatetta, kun menet rautatien poikki. Siinä juuri jouduimmekin kiinni. Pablon ratsun kavio kolahti kiskoon, ja vartijat ampuivat heti ääntä kohti. Hän kaatui ääntä päästämättä. Minä tunnen kyllä tuon _trocha'n_!"

"Lemmon _trocha_!" huudahti O'Reilly. "Nyt siis saan minäkin tehdä jotakin. Kuinka kauan olen odottanutkaan!"

Estevan veti ystävänsä luokseen ja syleili tätä maan tavan mukaan. "Rosa on myöskin odottanut", sanoi hän värähtävällä äänellä. "Me Varonat osaamme odottaa, O'Reilly, ja Rosa ei lakkaa odottamasta, ennenkuin tulet. Sano hänelle --"

Norine siirtyi hiljaa kauemmaksi. Hän oli omituisen hellästi kiintynyt tuohon onnettomaan tyttö parkaan, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt, ja hän oli alkanut suuresti kunnioittaa O'Reillyn rakkautta. Tämän äänessä kuvastunut haikea kaipuu oli liikuttanut häntä syvästi, ja se oli nostattanut tuskallisen huokauksen hänen povestaan, sillä O'Reilly oli myös hänelle rakas. Ja hänen täytyi pyytää tätä menemään, vaikka hän hyvin tiesi, kuinka vaarallinen matka oli. Norinen kurkkua kuristi ja rintaa ahdisti. Jos Rosa todellakin oli Matanzassa, niin miten ihmeen lailla, mietti Norine, O'Reilly voisi päästä hänen luokseen? Johnnie oli ilmeisesti tehnyt jonkun huiman suunnitelman, ja Norine oli varma, ettei hän välittäisi hengestään rahtuakaan, mutta onnistuminen näytti niin mahdottomalta. Matanza oli piiritystilaan julistettu kaupunki, johon muukalaisia ei päästetty. Jos Rosa olisi ollut jossakin muualla piilossa, mutta ei vankilan muurein sisäpuolella, niin tehtävä olisi ollut paljon yksinkertaisempi. Mutta hän oli Matanzassa, joka oli paikoista pahin!

Sitäpaitsi tiesivät kaikki huhut kertoa, että keskitysleirien asukkaita kuoli kuin kärpäsiä, eikä Norine voinut olla ajattelematta, mahtoiko O'Reillyn matka loppua sydäntäsärkevän surullisesti. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja surulliset, kun hän kääntyi tarttuakseen O'Reillyn ojennettuun käteen kuullessaan tämän lähestyvän.

"Koetathan olla varovainen, koetathan?" pyyteli hän. "Ja pysy lujana, mitä sulle ikinä tapahtuneekin."

O'Reilly nyökkäsi. "Tänne Cubitakseen on pitkä matka. Voihan käydä niin, ettet näe minua enää."

"Niin, niin!" Tyttö purskahti itkuun. "Tarkoitat, ettet -- ettet tulekaan takaisin. Voi, Johnnie!"

"No, no, älähän nyt! Me O'Reillyt olemme sitkeähenkisemmät kuin tusina kissoja. Tarkoitin, ettet ehkä näe minua ennenkuin sodan loputtua New Yorkissa, jossa sitten jälleen varmasti tapaamme toisemme. Niin, olemme olleet hyvät ystävät ja -- minä olen iloinen, että tulit Kubaan." Hän puristi lujasti tytön molempia käsiä.

"Minähän tiedän kyllä, että sinun on mentävä, enkä minä koetakaan estää sinua, mutta --" Norinen ääni sortui ja samassa hän kietoi kätensä O'Reillyn kaulan ympärille ja painoi kiihkeän suutelon tämän huulille kuiskaten: "Tämä Rosalle!" Sitten hän hellitti kätensä ja katseli kyyneleisin silmin O'Reillyn jälkeen tämän häipyessä nopeasti palmulehtoon.

XXII.

TROCHA.

_Trocha_ -- estelinja tahi juoksuhauta -- oli ehkä kaikista omituisin taistelukeino, johon espanjalaiset turvautuivat Kuban itsenäisyyssodissa. Martinez Campos rakensi ensimmäisen _trocha'n_ kymmenvuotisen sodan riehuessa Cubitaksesta hiukan länteen, jossa saari on kaitaisin, toivoen tämän keinotekoisen sulun avulla voivansa rajoittaa kapinaliikkeen saaren itäpäähän, mutta hän pettyi siinä yhtä surkeasti kuin toimeenpannessaan laajan suunnitelmansa keskittää kaikki maalaisväestö kaupunkeihin, mikä toimenpide osoittautui myös aivan hyödyttömäksi. Mutta vasta Weylerin aikana nämä kaksi rauhoittamiskeinoa, _trocha_ ja keskitysleirit, otettiin mahdollisimman laajaan ja mitä voimaperäisimpään käytäntöön, ja tulos olikin sellainen, että koko maailma kauhistui, ja Weylerinkin kaltainen julmuri saattoi olla tyytyväinen. Uusia estelinjoja rakennettiin kaikille tärkeimmille paikoille ja koko maaseutu hävitettiin tyhjäksi ja autioksi, mutta kaikista näistä voimakeinoista huolimatta ei espanjalaisten asia kuitenkaan edistynyt, vaan päinvastoin huonontui. Estelinjat ja vankileirit muuttuivat espanjalaisten omiksi hautuumaiksi.

Weylerin estelinjat oli huolellisesti rakennettu piikkilankaestein ja lukuisin linnakkein ja maksoivat miljoonia, mutta sekä niiden kaivaminen että miehitys vaativat lukemattomia uhreja. Espanjalaisten lapiot möyrivät kuumeen ilmoille höyryävistä soista, ja kun joukot majailivat varustuksissa toimettomina helteessä ja sateessa, olivat nuo peloittavat kenraalit Kesä-, Heinä- ja Elokuu taukoamattomassa työssä kapinallisten puolesta pinoten valtaisia ruumiskasoja pitkin estelinjoja. Ja niin kauan kuin kaupungit olivat tulvillaan rauhoitettuja ja ilma kulkutautien saastuttama, kuoli espanjalaista varusväkeä kuin kärpäsiä myrkytetyn raadon ympärille.

Ylänkömaiden viileydessä ja tasankojen puhtaassa ilmassa, jossa kapinalliset oleskelivat, asui terveys. Nämä kapinalliset olivat kyllä laihoja, rääsyisiä ja huonosti aseistettuja, joita nälkä piti alituisessa liikkeessä, mutta he olivat terveitä, eivätkä kulkutaudit saaneet jalansijaa heidän keskuudessaan.

Johnnien lähtiessä Matanzaan oli sota -- sota, jossa ei ollut taisteluja, ei voittoja eikä tappioita -- muuttunut julmaksi kestävyyskilpailuksi. Idässä, jossa kapinalliset isännöivät, oli vielä elintarpeita jonkun verran, mutta Campoksen rakennuttaman Jucaro-Maron-_trocha'n_ toisella puolella vallitsi äärimmäinen hätä. Lähinnä oleva alue, jota kubalaiset mainitsevat nimellä Los Villas, veti jo viimeisiä henkäyksiään, ja Matanzan, Havannan ja Pinar del Rion kokonaiset maakunnat olivat jo kauan sitten sanan täydessä merkityksessä kuolleet. Nämä kolme viimemainittua olivat kuin luurangot, joiden luista Weyler oli lihat nokkinut.

Jucaro-Maron-_trocha'a_, joka oli rakennettu saaren poikki menevän rautatien yhteyteen, oli sitten Campoksen jälkeen paljon korjailtu ja vahvistettu. Aina neljännespenikulman päässä oli pieniä linnakkeita, jotka olivat puhelin ja lennätinyhteydessä keskenään ja välille sijoitettujen lukuisien vahtikojujen kanssa. Viidakko oli harvennettu molemmin puolin, ja pitkiin kantoihin ja kaatuneisiin puunrankoihin oli laitettu niin tiheä piikkilankaeste, että päivälläkään tuskin olisi voinut sen läpi ryömiä. Vartijat olivat valppaat, sormi aina liipasimella, ja Jucaro-Maron-_trocha_'lla seurasi seis-käskyä heti laukaus.

O'Reilly otti mukaansa kolme seuralaista -- aina uskollisen Jacketin, erään vanhan ja ryppynaamaisen camagueyanin, joka tunsi maakuntansa kaikki polut yhtähyvin kuin kettu tuntee luolansa, ja erään vaiteliaan _guajiron_, joka ollen lännestä kotoisin tunsi tarkoin lännen hävitetyt alueet. Molemmat oppaat, jotka olivat menneet _trocha'n_ poikki useamman kuin yhden kerran, puhuivat halveksien koko laitoksesta, ja heidän huolettomuutensa tarttui O'Reillyynkin Jacketin varoituksista huolimatta.

Johnnie ei ollut ajatellutkaan ottaa Jacketia mukaansa, mutta kun hän ilmoitti lähtevänsä, sanoi poika tulevansa mukaan. Kun ei muu ollut auttanut, oli Jacket mennyt suoraan kenraali Gomezin puheille. Hän oli selittänyt kyynelsilmin, että isänmaanrakkaus oli kylläkin hyvä ja ihailtava ominaisuus, mutta hänen isänmaanrakkautensa ei ollut hetikään niin pyhä kuin hänen kiintymyksensä Johnnie O'Reillyyn. Hän oli luvannut jakaa amerikkalaisen ystävänsä kanssa niin hyvät kuin pahatkin päivät, eikä mikään inhimillinen mahti voinut heitä erottaa, vakuutti poika. Hän uhkasi sitäpaitsi riisua heti aseensa, ellei hän saisi seurata hyväntekijäänsä länteen, missä tapauksessa kenraali Gomez saisi vapauttaa Kuban miten parhaiten taisi. Jacketin puolesta sai Kuba mennä vaikka helvettiin -- hän ei liikauttaisi sormeakaan sen pelastamiseksi. Mutta kummallista kyllä ei kenraali Gomez lainkaan säikähtynyt, vaan käski tunnettuun juroon tapaansa pojan mennä selkäsaunan uhalla heti tiehensä. Mutta Jacket oli päättänyt pitää oman päänsä ja oli sisukas. Kuullessaan kenraalin kylmän kiellon hän vallan raivostui. Hyppien aivan tasajalkaa hän vuorotellen itki, kirosi ja rääkkyi kuin villitty ja heittäytyi vihdoin maahan pieksäen sitä nyrkeillään kyynelten valuessa poskia pitkin. Eikä hän vaiennut, vaikka Gomez ärjyi ja noitui, vaan kirkui vastaan yhä hurjemmin, niin että tuo vanha soturi oli vihdoin hyvillään voidessaan päästä pojasta eroon antamalla tälle luvan mennä O'Reillyn mukaan. Samalla hän ennusti, että tuon itsepäisen poikarakkarin kävisi hyvin todennäköisesti juuri siten kuin tämä oli äskeisissä uhkailuissaan Kubasta lausunut.

Saatuaan tahtonsa perille Jacket korjasi luunsa tavallista sukkelammin ja riensi riemuiten rakkaan O'Reillynsä luo.