Part 17

"Siinä oli todellakin kuumat paikat", todisti Judsonkin. "Joukko Luque'n neekereitä, noita pitkiä, laihoja ja nälkiintyneitä Santiagon poikia, oli murtautunut teräslankaesteiden läpi erään vihollisjoukon taakse, joka oli asettunut asemiin kukkulan juurelle. Pojat hiipivät puukot hampaissa espanjalaisten kimppuun päästen aivan näiden selän taakse, ja silloinkos verileikki alkoi -- voit arvata, ettei armoa annettu. Ja tämä Jacket-poika oli tietysti livahtanut mukaan ja riehui kuin riiviö tiheämmässä joukossa. Hän on kuin onkin oikein miesten mies, _muy malo_, niinkuin täällä sanotaan."

Oltuaan hetkisen vaiti Judson jatkoi: "Mutta saman päivän iltana sattui jotakin sangen omituista. Jacketin vuoro oli olla yöllä vahdissa, ja hän pelkäsi pimeätä. Kuulimme hänen itkevän ja volisevan --"

Jacket ponnahti seisoalleen. "Se on valhe, että minä pelkään pimeätä!" huudahti hän närkästyneesti.

"Etkös ulvonut niin, että koko leiri heräsi?"

"Minä en pelkää pimeätä", toisti poika melkein itkien kiukusta, mutta hänen pöyhkeytensä oli äkkiä kadonnut. Sikaankaan ei nähtävästi maistunut enää, sillä hän otti sen käteensä ja tuijotti siihen hajamielisesti.

"Itkitkö sinä?" kysyi O'Reilly hymyillen, ja poika nyökäytti päätään vastahakoisesti.

"Hänhän hälyytti koko leirin", sanoi Judson. "Luulimme vihollisen olevan kimpussamme."

"Mikä oli hätänä, Jacket?"

"Minä -- minä tuota --" Pojan sileät ja päivänpaahtamat kasvot kalpenivat ja hän kuivasi kosteat silmänsä. "Minä en säikähdä _elävää_ espanjalaista milloinkaan, mutta -- mutta kuollutta minä pelkään. Näin kuolleita kaikkialla!" Poika värisi tahtomattaan. "Ne ajoivat minut kenraali Gomezin turviin ja -- _caramba_, kuinka ukko suuttui, mutta kerrottuani hänelle, mitä olin nähnyt pimeässä, hän sanoi, ettei minun tarvinnut palata vahtiin enää. Hän antoi minun nukkua teltassaan ja sitten minä vähitellen tyynnyin. Sen jälkeen en ole ollut yöllä vahdissa enkä menekään."

Tuosta kaameasta tapahtumasta keskusteleminen oli nähtävästi sangen vastenmielistä Pino Bravon nuorelle sankarille, sillä hän siirtyi vähitellen kauemmaksi ja katosi viimein näkyvistä.

"Hän on kelpo poika", sanoi kapteeni Judson miettivästi, "ja sinua hän aivan jumaloi."

O'Reilly nyökäytti päätään. "Mihinkä hänkin, poika parka, joutunee sodan jälkeen? Sodan jälkeen!" toisti hän hiljaa. "Mahtaakohan tämä sota milloinkaan loppua?"

"Jos meillä olisi useampia Gomezin, Garcian ja Maçeon laisia kenraaleja, niin --?"

"Saammehan pian kolme, jotka ovat heitä paremmat."

"Tarkoitat --"

"Kenraalit kesä-, heinä- ja elokuu."

"Aivan oikein!" Tykkimies nyökäytti päätään merkiksi, että hän oli ymmärtänyt. "Onpa keltaisella Jaskalla taas työtä espanjalaisten keskuudessa. Mitä muutoin tuumit neiti Evansin sairaalahommista?"

Judson kääntyi niin että hän näki lehdon läpi kuultavan valkoisen teltan, leirin ainoan, joka oli pystytetty saman päivän aamuna saapuneelle Norine Evansille. Kapteenin silmät olivat melkein kiinni ja hänen jurot kasvonsa hymyilivät. Hän ei näyttänyt odottavan vastausta kysymykseensä.

"Minun mielestäni hän on aivan verraton", sanoi O'Reilly.

"Niinkö sanot!" Judson pudottautui takaisin riippuverkkonsa pohjalle. "Minunkin mielestäni hän on vallan ihmeellinen nainen." Kapteeni vaikeni ja katseli jälleen telttaan päin.

O'Reilly hymyili. Nyt hän ymmärsi, miksi hänen kumppaninsa oli aamulla käytellyt vettä ja saippuaa aivan järjettömästi tuhlaten ja kestänyt hymyillen kidutuksen, kun eräs vapaaehtoinen parturi, joka osasi heilutella puukkoa paremmin kuin partaveistä, oli siistinyt hänen naamansa.

Judsonin oli kaikesta päättäen käynyt samoin kuin majuri Ramoksen, eversti Lopezin, Leslie Branchin ja kaikkien muiden. No, senhän saattoi arvatakin. Ennenkuin O'Reilly oli ollut viikon Kubassa, oli hän huomannut, että kaikki miehet koettivat esiintyä mahdollisimman edukseen neiti Evansin läsnäollessa.

"Vai on se _sinuunkin_ tarttunut?" kysyi hän.

"Mikä sitten?" Judson ei kääntänytkään katsettaan.

"Se."

"Se? Ellet osaa enää englannin kieltä, niin puhu espanjaa."

Mutta O'Reilly jatkoi toisen töykeydestä huolimatta. "Minun mielestäni hänen täällä-olonsa on häpeällisintä, mitä milloinkaan olen kuullutkaan. Ajatella nyt, että hänenlaisensa varakas ja sivistynyt tyttö on aivan yksinään täällä Kubassa! Eihän sellainen voi käydä laatuun!"

Judsonin riippuverkko alkoi rajusti heilahdella ja oli vähällä revetä, kun hän nousi istumaan heilauttaen paljaat säärensä reunan yli. Hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen eteenpäin työntynyt alaleukansa vavahteli, kunhan kulmat rypyssä ärjäisi:

"Ole nyt vaiti! En kärsi, että puhut tytöstä tuolla tavoin."

"Vai et." O'Reilly katsahti häneen kiusoittelevasti. "Antaisitko sisaresi tehdä, mitä hän tekee?"

"Se ei kuulu tähän. Neiti Evansia ei voi verrata toisiin naisiin."

"Kuten tahdot, mutta tämä ei ole missään tapauksessa sopiva paikka kellekään naiselle, olipa hän kuka hyvänsä. Nämä kubalaiset ovat jo tietävinään yhtä ja toista."

"Vai niin?" Judson tuijotti kumppaniinsa. "Tahtoisinpa kuulla, mitä he tietävät, ja nähdä nuo tietäjät, tahtoisinpa totisesti." Hän puristi suuret kätensä nyrkkiin. "Täyttäisinpä heidän sairaalansa, niin että seinät pullistuisivat." Hetkisen kuluttua hän jatkoi rauhallisemmin: "Sinua tuo kaikki tietysti eniten huolettaa, kun olet vastuunalainen hänen täällä-olostaan, tavallaan, mutta --" Judson heittäytyi jälleen pitkäkseen ja lopetti: "Sinä olet, hitto vie, ainoa mies täällä, jolle en voi olla vihainen."

"Oletko siis mustasukkainen? En tiennyt, että olit niin pitkällä."

Toinen pudisti päätään. "Olen aivan päästäni pyörällä. Luuletko hänen huolivan minusta?"

"Ei sitten likikään."

"Häh? Miksi ei? Minä olen kunnon mies, ja kun sota on loppunut, otan minä jonkun toimen hallituksessa, ja --"

"Siinäpä pulma juuri onkin. Hän ottaa jonkun toisjalkaisen onnettoman. Hänen laisensa naiset tekevät aina niin. Heillä täytyy olla aina jokin hoidettava, näetkös. Antaisinpa paljonkin, jos tietäisin hänen pääsevän täysin vahingoittumattomana takaisin New Yorkiin."

Judson, joka nähtävästi tunsi tykit paremmin kuin naiset, mietti vakavasti O'Reillyn selitystä ja synkistyi.

"Jokin toisjalkainen onneton, jokin Branchin kaltainen mies, vai mitä?" Hetkisen kuluttua hän jatkoi toivehikkaammin: "_Branch_ se ei ainakaan ole; _hän_ ei elä niin kauan, ja se minua hiukan lohduttaa. Voisin melkein --"

O'Reilly viittasi häntä vaikenemaan, sillä Branch oli ilmestynyt näkyviin ja tuli hitaasti heidän luokseen. Hän oli tavallista synkemmän näköinen ja oli kuljeskellut ympäri leiriä levottomaan tapaansa.

"Sanokaas, mitä luulette minun tehneen?" aloitti hän.

"Enpä tiedä", vastasi kapteeni yksikantaan. "Ilahduttanut sairaita ja haavoittuneita, ja jaellut ympärillesi hymyjä ja päivänpaistetta, kuten tavallisesti?"

"Hm! Olet erittäin sukkela tänään, eikö niin? Oikein minua naurattaa, kun katselen sinua -- olet kuin taittunut pölkky. No niin, olen koettanut hankkia neiti Evansille jotakin syötävää, mutta en ole löytänyt mitään."

"Et mitään?"

"En mitään hänelle sopivaa. Et kai voi odottaa, että hän voisi tulla toimeen vain meidän iankaikkisella ja kirotulla häränlihamuhennoksella --" Branch värisi ja sylkäisi. "Minulle on syötetty eläimistä semmoisia paikkoja, joita ei ole milloinkaan aiottu ihmisten ruoaksi. Tämä vallankumouksellinen ruokajärjestys vie minulta hengen, hänestä puhumattakaan."

"Eikö majuri Ramos tuonut mitään mukanaan?"

"Hän sanoo, että Cubitaksessa saavat miehet nähdä nälkää."

"Meidän täytyy ottaa asiasta selvä", huudahti Judson ja huomattuaan vaatteiden kuivuneen hän alkoi kiireesti pukeutua.

Sitten nuo kolme toverusta tutkivat yhdessä leirin elintarvevaraston ja huomasivat Branchin olevan oikeassa. Elintarpeita oli vähän ja vain välttämättömimpiä lajeja. Tämmöinen asiain tila ei olisi heitä tavallisuudessa lainkaan hämmästyttänyt, sillä he olivat tottuneet sangen niukkoihin annoksiin, mutta nyt, kun neiti Evans oli leirissä, oli asian laita toinen. He keskustelivat vielä tilanteesta, kun neiti Evans astui ulos teltastaan levättyään helteisimmän ajan päivästä.

Kun hänen kolme ystäväänsä olivat kertoneet, mitä heillä oli sydämellään, rypisti Norine kulmiaan ja lausui surullisesta: "Viime viikko oli jo sangen kova, ja majuri Ramos sanoi minulle, että täällä olivat olot paljon paremmat. Toivoin pääseväni täällä oikein herkkujen ääreen."

Norine oli solakampi ja ruskeampi kuin Kubaan tullessaan, mutta ei ollut lainkaan sen näköinen, että hän olisi ollut ravinnon puutteessa. Yksinkertainen ruoka ja ulkoilmaelämä olivat vaikuttaneet häneen hämmästyttävän edullisesti.

"Minä pelkään, että ruokakaappimme on peloittavan tyhjä", sanoi O'Reilly huolestuneesti.

"Tänään teurastetaan jälleen yksi noita kuttaperkkahärkiä -- tuommoinen kuivettunut sotavanhus kymmenvuotisen sodan ajoilta", murahti Branch. "Saamme jälleen _muhennosta_! MUHENNOSTA! Yksi härkä ja kolmisenkymmentä hehtoa perunoita neljäänsataan mieheen! Onko tämä laitaa?"

"Tiedättekö mitä tahtoisin illalliseksi?" kysyi Norine. "Lampaankyljystä vihreiden herneiden kera, viipaleen ranskanleipää, salaattia ja kahvia."

Nuo kolme miestä loivat häneen tuskallisen silmäyksen, ja Judson liikahti levottomasti.

"Sitä minä _tahtoisin_, mutta en odotakaan saavani."

Huoaten helpotuksesta kapteeni huudahti: "Ja minä kun luulin, että sanelitte meille käskyn."

"En toki!" Tyttö istahti nauraen kenttätuolilleen viitaten miehiä istumaan maahan hänen ympärilleen. "Jos te tulette toimeen tarjolla olevalla ruoalla, niin tulen minäkin. Kertokaahan nyt, mitä olette tehneet sen jälkeen kuin lähditte Cubitaksesta. Olen ollut niin peloissani, että joku teistä olisi haavoittunut. Sentähden olen ollutkin yötä päivää työssä saadakseni sairaalat valmiiksi, sillä minä -- minä en saata ajatella, että haavoittuneiden täytyisi olla hoidon puutteessa."

"_Meidän_ haavoittumisestamme ei ole ollut puhettakaan", sanoi O'Reilly, "mutta tämä Leslie on mainitsemisen veroinen. Hän tekee nykyisin vain sankaritöitä."

Branch hymähti halveksivasti. "Sankaritöitä! Olen sairas mies ja tahdon mieluummin tulla ammutuksi kuin kitua vitkalleen kuoliaaksi; sehän on minun oma asiani, vai kuinka? En aio jäädä tähän maailmaan vieraiden ihmisten vastuksiksi kitumaan. Mutta olisinpa mielelläni syönyt vaihteeksi jotakin oikein hyvää. Minäkö sankari? Mitä vielä."

Norine katseli häntä tarkkaan ja sanoi sitten: "Ruokajärjestys sopii sinulle. Olet terveemmän näköinen kuin ennen."

Branch loi häneen synkän silmäyksen ja naurahti sitten katkeran ivallisesti. Hän uskoi ilmeisesti tytön puheen, mutta ei tahtonut näyttää sitä kenellekään. Hetkisen kuluttua hän lausahti:

"Toivoisin löytäväni muutamia kärpässieniä. Syön niitä raakoina."

"Kuulkaahan", sanoi Norine. "Pelatkaamme erästä peliä, jonka olen keksinyt. Kuvittelemme istuvamme Delmonicon suuressa ruokasalissa ja tilaamme vuorotellen parhaita ruokia, mitä voi ajatella. Kekseliäin voittaa. Se kiihoittaa ruokahalua. Leslie alkaa. Tulkaa nyt ja ojentakaa hattunne ovipojalle ja seuratkaa sitten hovimestaria. Tätä tietä, arvoisa herra. Pöytä yhdelle? Kiitän. Tässä sähköviuhkan edessä on viileä paikka. Meillä on tänään aivan erikoinen valikoima hienoja leikkeleitä. Ehkä kylmä kampela --"

"Ei kampelaa", vastasi Branch koettaen tarmokkaasti eläytyä Norinen mielikuvitelmaan. "Söin sitä aamiaiseksi. Ja kääntäkää tuo viuhka sivulle, tulen juuri Kubasta. Sitten voitte tuoda minulle muutamia ostereita ja --"

"Nyt ei ole osteriaika", mutisi O'Reilly harvakseen. "Muuten näyttelet hyvin."

"Ostereita", toisti Branch itsepintaisesti. "Sitten viipale kananpoikaa, käristettyä leipää ja Melba-juustoa."

Joe Judson lopetti äkkiä Branchin tilailun heittämällä tätä multakokkareella ja huudahtaen: "Olet nyt Delmonicossa etkä Battle Creekissä. Anna jonkun toisen, joka tietää, hoitaa tilaaminen. Tahdomme kaikki sipulilihaa."

"Mutta minä tahdon mansikoita!" huusi Norine. "Ne ovat nyt kypsiä. Mansikoita ja kermaa -- oh! Ajatelkaas!"

Seurasi pitkä ja painostava hiljaisuus, jonka O'Reilly vihdoin rikkoi sanomalla: "Arvelen, ettei tämä peli olekaan niin huvittava, miltä se ensin tuntui."

"Siltä näyttää", myönsi tyttö. "Puhelkaamme jostakin muusta."

"Pojat", kuten neiti Evans nimitti pientä amerikkalaisten ryhmää, jonka hän oli Kubassa kohdannut, antoivat hänelle paljon huolta, ja lukuisista kysymyksistä päättäen oli heidän hyvinvointinsa aina hänen sydämellään.

"Pojat" juttelivat mielellään, ja Norine sai pian jotakuinkin selvän käsityksen kubalaisten omituisesta, puutteellisesta ja tarkoituksettomalta näyttävästä, mutta kuitenkin tehokkaasta sodankäyntitavasta. Hänelle kerrottiin loppumattomista marsseista sinne ja tänne, satunnaisista kahakoista, kepposista ja ratkaisematta jääneistä taisteluista, jotka kaikki kuuluivat yleiseen sotasuunnitelmaan -- liikkeistä, joiden tarkoitus oli pitää vihollinen aina varuillaan ja vihdoin kokonaan masentaa sen kärsivällisyys ja kestävyys. Norine kertoi vuorostaan, mitä hänellä oli tekeillä ja kuinka hänen armeliaisuustoimintansa edistyi.

"Olen jo menettänyt rohkeuteni melkein kokonaan", sanoi hän lopuksi. "Kaikki on niin erilaista kuin luulin, ja minä olen niin heikko ja saamaton. Tuomani lääkintätarpeet ovat pian lopussa, ja minä olen saanut kokea, kuinka vaikea on järjestää sairaaloita, kun ei ole tarpeita. Tämän puolen miehiä on mahdoton saada huolehtimaan itsestään -- varokeinoihin ryhtyminen tautien varalta on heidän mielestään pelkuruutta. Kesä, tuo keltakuumeen aika, on käsissä, ja -- ja minä alan masentua. Masentunut ja nälkäinen! Tuo kaikki on minulle jotakin aivan uutta ja vierasta." Hän huokasi. "Kuvittelin saavani ihmeitä aikaan -- voivani työskennellä Florence Nightingalen lailla, niin että kaikki miehet jumaloisivat minua."

"Eivätkö ne sitten tee sitä?" kysyi Judson.

"Tavallaan kyllä, mutta eivät siten, kuin minä odotin."

"Täällä tahtoisi jokainen mennä kanssasi vihille", selitti O'Reilly.

"Vaiti, hävytön!" ärjäisi kapteeni. Hän nielaisi sitten tarmokkaasti ja lisäsi: "Mutta koska asia nyt tuli puheeksi, niin minä olen kyllä valmis milloin hyvänsä."

"Mitä ihmettä, Joe!" Norine katsahti kummissaan tuohon rotevaan mieheen.

"Olen aivan tosissani", vastasi tämä nöyrästi. "Voinhan keventää sydämeni yhtä hyvin tässä kaikkien kuullen. Ympärilläsihän on aina joukko urkkijoita ja kehittelijöitä."

"Hän tarkoittaa sinua, Leslie", sanoi O'Reilly. "Eikö olisi viisainta, että menisit pienelle kävelylle?"

Branch loi uhkaavan silmäyksen tykkimieheen, ja hänen alahuulensa työntyi hiukan eteenpäin. "En liiku paikaltani. Kun tuo on saanut vasikannahat, aion minä yrittää."

"Kylläpä te olette hassuja, pojat!" nauroi Norine. "Muut vain ilvehtivät, mutta te --"

"Ilvehtivät?" toisti O'Reilly hymyillen. "Ei suinkaan. Olen ainoa koko leirissä, joka ei ole sinuun rakastunut. Kun saavuit tänne aamulla, ryntäsivät kaikki purolle naamaansa ja vaatteitaan pesemään, ja minä olen varma, että tuon puron kalat maistuvat vielä vuosien päästä saippualle."

Ja kuin O'Reillyn sanojen vahvistukseksi ilmestyi eversti Lopez samassa paikalle. Hänen kasvonsa olivat paikoin aivan vereslihalla "parturissa" käynnin jälkeen, ja hänen jotensakin moitteeton univormunsa oli vielä märkä. Miehet nousivat tervehtimään päällikköään, joka viittasi heitä pysymään alallaan, sillä muodollisuuksista ei pidetty niin tarkkaa lukua. Hän ei ollut ainoa, joka oli nähnyt neiti Evansin tulevan teltastaan, sillä majuri Ramos, Norinen seuralainen päämajasta, ilmestyi myös pian kaksi camagueyanilaista luutnanttia mukanaan.

Viimemainitut olivat varakkaiden vanhempain lapsia. Ennen sotaa he olivat olleet hienoja keikareita, ja heillä oli vieläkin erittäin suuret käsitykset viehätysvoimastaan, mutta kun he eivät osanneet englannin kieltä, olivat he sangen vaarattomia kilpailijoita. Heidän silmänsä olivat taas sitä kaunopuheliaammat, ja katseita, joiden hehku melkein poltti, ei voinut väärinymmärtää.

"Olemme tässä puhelleet ruoasta", sanoi Leslie Lopezille. "Neiti Evans ei ole niin kiihkeä vallankumouksellinen kuin me muut, ja sentähden hän ei voi tulla toimeen vain keitetyllä häränlihalla, joka on syötävä hevosenkaviosta, kun ei ole lautasia eikä kuppejakaan."

"Vai sillä lailla?" Lopezin kauniit kasvot synkistyivät. "Olette siis nälissänne?"

"Niin olen", myönsi Norine. "En ole syönyt viikkoon säällistä ateriaa."

"Nytpä tiedän", huudahti eversti. "Eräässä talossa, jonne on parin penikulman matka, on vuohi, Jumalan kiitos."

"Mutta minä en huoli vuohesta!" huusi Norine. "Tahtoisin picklestä, sokerihilloa, sardiineja ja -- marmelaatia ja -- hammaspulveria! Oikeita koulutyttöjen herkkuja! Olisin valmis vaikkapa ryöstämällä hankkimaan noita hyvyyksiä, jos niitä olisi jossakin saatavissa."

Lopez pureskeli viiksiään ja näytti kohdistaneen ajatuksensa kiinteästi johonkin seikkaan. Vähän myöhemmin, toisten vielä jutellessa vilkkaasti, hän vei Ramoksen hiukan syrjään, ja kuiskailtuaan tälle tovin ajan hän kutsui Judsonin vielä kolmanneksi neuvotteluun.

Vasta noin tunnin kuluttua O'Reilly sai puhua Norinen kanssa kahden kesken, sillä upseeri toisensa jälkeen oli tullut tekemään tuttavuutta neiti Evansin kanssa. Kun viimeinen oli vastahakoisesti poistunut, sanoi O'Reilly:

"Puhelin Joen kanssa sinusta, ja minun mielestäni ei ole oikein soveliasta, että liikut näin vapaasti kaikkialla ja aivan yksinäsi."

"Sinähän tiedät, että tuommoinen jurnutus saa minut raivoon", varoitti Norine.

"Saakoon vain, mutta minä en voi olla rauhallinen, ennenkuin olet jälleen New Yorkissa, terveenä ja vahingoittumattomana; ja minä en herkeä nuhtelemasta sinua, ennenkuin --"

"Mutta minähän en ole yksin. Rouva Ruiz on aina mukanani."

"Älä nyt joutavia jaarittele. Hän ei ole sen kummempi holhooja kuin minäkään."

"Kylläpä sinä olet hirveän itsepäinen, Johnnie!" huudahti Norine kiukkuisesti. "Nyt ei ole aika puhua tuommoista hölynpölyä."

"Työsi laatu on tosin sellainen, että asemasi on poikkeuksellinen, mutta sinä et tunne latinalaisen rodun luonnetta kuten minä. Näillä kubalaisilla on aivan erilaiset käsitteet kuin meillä. He luulevat hyvin helposti, että --"

"En välitä rahtuakaan, mitä he luulevat", sanoi tyttö, "kun vain omatuntoni on puhdas, ja sillä hyvä."

Sanoja seurasi hetken hiljaisuus. Sitten O'Reilly virkkoi: "En pelkääkään, että sinä tekisit jotakin sellaista, joka ei olisi oikein, sillä sinä olet paras tuomari erottamaan oikean väärästä, mutta minua huolettaa vain se, miten tämä kaikki voi sinuun vaikuttaa. Olet vielä kokematon, runollinen" -- Norine naurahti, mutta O'Reilly jatkoi itsepäisesti -- "ja juuri sellainen tyttö, jonka hetkellinen mielijohde voi kokonaan vallata."

"Mistä olet saanut sen käsityksen, että olen kokematon ja runollinen?"

"Muussa tapauksessa et olisi täällä."

"No hyvä. Entä mitä tarkoitat tuolla 'hetkellisellä mielijohteella'? Mihin sinä oikein pyrit?"

"Minä pelkään" -- O'Reilly epäröi, mutta pelko, joka oli ahdistanut häntä enemmän kuin hän tohti myöntääkään, antoi hänelle rohkeutta -- "että jokin ajattelematon kiintymys, jokin rakkaus --"

Norine purskahti heleään nauruun, joka oli niin luonnollinen ja teeskentelemätön, että jännitys, jonka väittely oli aiheuttanut, laukesi heti.

"Täällä ovat kaikki rakastuneet sinuun, mikä on aivan luonnollista", kiirehti O'Reilly edelleen; "ja minä olen ihan sairas pelosta, että unhottaisit olevasi liian hyvä ainoallekaan heistä."

"Mikä tunnontarkka kaitsija oletkaan!" vastasi tyttö; "mutta voit olla täysin rauhallinen. Minua vaivaa sellainen koti-ikävä, että ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa olen valmis lähtemään tieheni. Lupaan sinulle jotakin, Johnnie. Jos päätän rakastua johonkin näistä ryysysankareista, niin en voi valita muita kuin sinut. Useimmat ovatkin siinä uskossa, että meidän välillämme on jotakin."

"En oikein tiedä, miten jaksaisin pitää puoleni siinä tapauksessa", tuumi O'Reilly, "sillä minun mielestäni olet täysin vastustamaton. Juuri sentähden minusta ehkä onkin niin vastenmielistä ajatella, että ottaisit jonkun tämän leikkisodan toisjalkaisen sankarin."

"Naiset eivät välitä jaloista naimisiin mennessään", huomautti Norine hilpeästi. "Mihin toimenpiteisiin olet ryhtynyt Rosaan nähden?" kysyi hän sitten vakavasti.

"Odottelen kuulumisia Matanzan kulmalta. Armeijassa ollessani minun täytyy tietenkin mennä, minne määrätään, mutta kenraali Gomez toimittaa parhaillaan tiedusteluja, ja saatuani luotettavia tietoja minä lähden jälkiä seuraamaan."

"Toivot siis vielä?"

O'Reilly nyökäytti päätään. "Toivottomuudelle en anna valtaa."

Kun O'Reilly tapasi Judsonin illallisen aikaan, hymyili tämä leveintä hymyään. "Näyttää siltä", virkkoi hän, "kuin olisimme sittenkin voittaneet jotakin äskeisellä pelillämme. Satuloi hevosesi kuun noustua!"

"Mistä on kysymys?"

"Eversti otti neiti Evansin sanat toden kannalta. Ratsastaa hurautamme San Antonioon -- parisataa miestä -- noutamaan neidillemme picklestä, hilloa, marmelaatia ja hammaspulveria."

XIX.

ODOTTAMATON LÖYTÖ.

Kertomuksissa ja selostuksissa Kuban vapaussodasta puhutaan aina "San Antonio de los Banoksen taistelusta", kuinka tuhatkunta vallankumouksellista valloitti kaupungin sitkeän ja verisen ottelun jälkeen; kuinka he vapauttivat espanjalaisten vangit, ottivat runsaan saaliin ja peräytyivät viimein, ennenkuin vihollisen apujoukot ehtivät hätään. Tapaus esitetään kylläkin jännittävästi, mutta noilla kertomuksilla on eräs paha vika, kuten kertomuksilla yleensä -- ne eivät ole todenmukaiset.

Ensinnäkään ei voida puhua taistelusta, vaan ryöstö- ja hävitysretkestä, johon otti osaa vain viidesosa kertomuksissa ilmoitetusta miesluvusta, ja joka ei hyödyttänyt mitään sotilaalliselta kannalta katsoen. Muuten oli hyökkäys hyvin järjestetty ja suoritettiin tulisella vauhdilla, sitä ei käy kieltäminen. Varovaisuudesta ei välitetty vähääkään, mutta hyökkääjäthän olivatkin nälkiintyneitä vallankumouksellisia, jotka kävivät päälle kuin kauan nälässä ollut maankiertäjäjoukko ruokamyymälän kimppuun. Koska seikkailulla oli kuitenkin suoranainen vaikutus monen tässä kertomuksessa esiintyvän henkilön elämänvaiheisiin, niin lienee paikallaan selostaa tapaus kokonaisuudessaan.

St. Anthonyn kylpylän suurin vetovoima oli rikkilähde, joka oli jo vuosikausia ollut suuressa maineessa kolotusta potevien camagueyanien keskuudessa, ja tämän lähteen ympärille oli vähitellen kasvanut pienoinen kaupunki, jossa kaupankäynti oli tavallista vilkkaampi muihin maaseutukaupunkeihin nähden. Juuri tämä seikka oli houkutellut tuon urhoollisen ja ritarillisen eversti Lopezin yritykseen, sillä, kuten hän selitti amerikkalaisille ystävilleen, jos Kubassa oli toinen paikka, paitsi Havanna, jossa oli saatavana picklestä, hilloa, sardiineja, hammaspulveria, marmelaatia ja muita herkkuja, jotka olivat välttämättömät heidän luonaan vierailevan amerikkalaisen neidin hyvinvoinnille, niin se oli San Antonio de los Banos. Eversti Lopez oli toiminnan mies, ja kun hän kerran oli päättänyt täyttää Norine Evansin toivomukset, olisi hän tehnyt sen oman henkensä uhallakin; hän olisi ampunut viimeisenkin tykinammuksensa San Antonio de los Banoksen muureihin, ennenkuin hän olisi palannut tyhjin toimin retkeltään. Mutta tykkejä ei nyt tarvittukaan, sillä kaupungin ympärillä ei ollut muureja, vaan jokunen mitätön ampuma-aukoilla varustettu hirsimökki.

Kaupungilla ei ollut mitään muuta suurenmoista kuin nimi. Kadut olivat viettävät, jyrkät ja kiviset ja pientä pölyistä toria reunustavat kauppapuodit oli rakennettu tavalliseen tapaan avoimin etusivuin, niin että ratsastavat maalaiset saattoivat toimittaa ostoksensa satulasta laskeutumatta. Kaupungin laidassa oli pari puulinnaketta, _fortinas_, joissa espanjalainen varusväki oli vetelehtinyt jo pari kuukautta.

Lopez lähestyi joukkoineen aamun valjetessa, ja kun hyökkäys oli heti tehtävä, jakeli hän miehilleen muutamia määräyksiä.