Part 16

Kulkutaudit alkoivat luonnollisesti pian raivota, sillä noissa likaisissa ja saastaisissa hökkeleissä niljakkoine savipermantoineen ei voinut olla puhettakaan terveydellisistä toimenpiteistä. Hätä oli sanoinkuvaamaton. Lapset kuolivat ensin ja sitten vanhat ja kivulloiset. Ruumiiden näkeminen kaupungilla oli hyvin tavallista, niitä löydettiin melkein joka aamu porttikäytävistä. Toiset nälkiintyneet ihmisraukat koettivat raahautua torille toivossa saada kerjätyksi kipenenkään ruokaa, ja monet kuolivat sinne tyhjien kojujen väliin. Raskaat ruumisvankkurit, täynnä tuonen saalista, jyrisivät taukoamatta kaduilla tyhjentäen sisältönsä kaupungin ulkopuolelle, jossa oli hautaamattomia ruumiita jo ennestään jättiläismäinen kasa.

Lavantauti, isorokko ja keltakuume raivosivat hillittömästi. Sairaalat olivat ääriään myöten täynnä, eikä niissäkään noudatettu alkeellisimpiakaan varokeinoja. Sanottiin olleen tapauksia, että kuolleeksi luultu oli ryöminyt omaistensa luo ruumiskasasta, johon hänet oli heitetty, mutta kenenkään ei tiedetty palanneen noista rutonpesistä, olipa hän sitten kubalainen tai espanjalainen. Sentähden jäivät taudinsaastuttamat mieluummin omaistensa luo saadakseen kuolla heidän parissaan.

Niin, Matanza oli rauhoitettu. Weyler ei pöyhkeillyt suotta. Koko maakunnassa ei ollut kylvettyä pellonpalaa eikä kaupunkien ulkopuolella ainoatakaan rakennusta jäljellä. Matanzan kaupunkiin sijoitettu keskitysleiri ei ollut ainoa laatuaan, toisia oli Santa Clarassa, Havannassa ja Pinar del Riossa, ja niissä oli puoli miljoonaa ihmistä nälkään nääntymässä. Mitään kapinallista maata ei ole milloinkaan niin täydellisesti rauhoitettu, eikä mitään kansaa ole niin perinpohjin lannistettu ja masennettu. Vastarinnasta ei puhuttu enää, vaan rukoiltiin pyhää neitsyttä lopettamaan kurjuus. Kädet nousivat kyllä, mutta vain rukoukseen, ja tuonen sato oli runsas Jucarosta aina San Antonion niemeen saakka.

Rosa Varona ja hänen kaksi neekeriseuralaistaan tulivat Matanzaan, kerjäläisten ja kuoleman kaupunkiin, toivossa päästä siedettävämpiin oloihin. Matka sinne sujui onnellisesti, sillä he olivat liian risaiset ryöstettäviksi, ja Rosan valepuku salasi hyvin, mitä hänen kauneudestaan oli jäljellä. Mutta kun oli päästy kaupunkiin, niin minkä näyn he näkivätkään! Suuri Jumala, sitä kärsimysten ja kurjuuden pohjattomuutta, sitä ryysyjen paljoutta! Yllätys oli hirveä, ja kaikki kolme aivan tyrmistyivät inhosta ja kauhusta, mutta takaisinkaan ei voinut palata.

Asensio kyhäsi La Cumbren lähelle -- Varonan kartanon rauniot näkyivät ylhäältä -- jonkinlaisen hökkelin, johon he asettuivat asumaan. He olivat toivoneet voivansa kätkeytyä toisten vankien joukkoon, mikä onnistuikin täydellisesti, sillä vankileirin yleisessä kurjuudessa eivät naapurit välittäneet toisistaan rahtuakaan, ja sotilasten mielestä ei voinut olla mitään mielenkiintoista kahdessa ryysyisessä neekerissä ja näiden kyttyräselkäisessä tyttäressä.

Asensio oli uuttera ruoan hankkija, ja ensin hän onnistuikin haalimaan elintarpeita pienelle perheelleen aivan kylliksi. Hän saavutti aivan ihmeteltävän taidon kasviksien ja hedelmien löytämisessä, ja hän varasti, kerjäsi ja nuuski kaikki mahdolliset paikat. Eräänä päivänä vahti yllätti hänet, ja hänet pantiin patteritöihin sellaisten vankien mukana, joiden huomattiin kykenevän raskaampaankin työhön. Palkkaa ei maksettu, mutta jokainen sai aterian päivässä, ja Asensio onnistui joka ilta tuomaan osan annoksestaan kotiin.

On aivan hämmästyttävää, miten vähällä ihminen voi pysyä hengissä. Rosa ja hänen molemmat ystävänsä olivat jo kauan kamppailleet nälän kanssa, mutta nyt he saivat juoda kieltäymyksen maljan pohjaan saakka, sillä oli päiviä, jolloin Asensio ja hänen työtoverinsa eivät saaneet ruoan muruakaan. Jonkun ajan kuluttua Evangelina alkoi tehdä vakkoja ja palmikoida hattuja palmunsyistä, joita hän myyskenteli kuudella sentillä kappaleen. Hän neuvoi työn Rosallekin ja he työskentelivät aamusta iltaan saadakseen Asension tuomat annokset hiukan suuremmiksi ja torjuakseen aina uhkaavan nälkäkuoleman. Mutta se oli turhaa ja toivotonta työtä. Oli toisia, jotka ahersivat yhtä väsymättömästä, ja hattujen kysyntä oli rajoitettu. Heidän majastaan oli esteetön näköala San Severinon tielle, tuolle _via dolorosa'lle_, tuskien tielle, jota myöten kuolemaantuomitut vietiin teloitettaviksi, ja pian molemmat naiset oppivat tuntemaan torven äänen, joka ilmoitti, että jonkun kubalaisen viimeinen hetki oli tullut. Kun toitahdus kantautui heidän kuuluviinsa aamun sumusta, keskeyttivät he työnsä tehdäkseen ristinmerkin ja kuiskatakseen rukouksen niiden onnettomain sielujen puolesta, jotka olivat matkalla kuolemaan. Mutta se olikin päivässä ainoa lepohetki, jonka he soivat itselleen.

Ero entisen ja nykyisen elämän välillä antoi Rosalle paljon miettimisen aihetta. Matanzan hän tunsi syntymästään saakka ja oli lukemattomat kerrat astellut sen kaduilla hienona ja kaikkien ihailemana. Hänellä oli ollut kymmenittäin ystäviä kaupungin hienoimmissa piireissä, mutta niiden joukossa ei ollut ketään, johon hän olisi tohtinut nyt hädän hetkellä vedota. Espanjalaiset ja heidän puoluelaisensa vihasivat verisesti vallankumouksellisia, joiden kannattajia ei ollut Matanzassa ainoaakaan jäljellä. Sitäpaitsi oli Estevanin liittyminen vallankumouksellisiin katkaissut kaikki ystävyyssiteet heidän ja niiden perheiden välillä, jotka olivat hallitukselle uskolliset. Rosa tiesi, ettei häntä kukaan säälisi. Hän oli seurannut kaksoisveljeään vain sulasta rakkaudesta, mitään muuta ajattelematta, mutta teko oli leimannut hänetkin maanpetturiksi ja koko yhteiskunnan viholliseksi, joka oli kohtalonsa hyvin ansainnut. Tyttö oli saanut kokea liiankin hyvin, mikä henki oli vallalla. Mutta vaikka hän olisi ollut varma, että häntä olisi kohdeltu myötätuntoisesti, niin hän oli liian ylpeä anoakseen sitä. _Hänkö_ kerjäisi? Hän, eräs Varona, Kastilian grandien jälkeläinen ja Kuban hienoimman perheen ainoa edustaja! Ei kuunaan! Siten hankittu leivänmurukin olisi polttanut hänen kättään. Rosa kärsi mieluummin nälkää ja odotti hetkeä, jolloin nälkä tahi tauti saisi hänet unhottamaan menneet onnen päivät ja lopettaisi tämän kurjuuden, joka oli kuin hirveä uni.

Hän pelkäsi myöskin, että vanha Mario de Castaño, joka oli säälimätön ja kostonhimoinen mies, tuntisi hänet. Hänen viimeisistä sanoistaan, kun hän raivoissaan poistui heidän luotaan, oli Rosa selvästi ymmärtänyt, ettei hän antaisi saamiaan rukkasia milloinkaan anteeksi, ja Rosa vältti aina joutumasta hänen tielleen. Rosa näki hänet kerran. Don Mario oli matkalla torille perunain ostoon ja oli yhä vain lihonut, niin että hän oli nyt todellinen läskivuori, joka hyllyi joka suuntaan hevosen liikkeiden mukaan. Hän ratsasti tietään näkemättä ja kuulematta mitään, lasten itku ei liikuttanut hänen kivisydäntään, ja turhaan kurottelivat äidit laihoja käsiään almua anellen. Rosa pujahti erääseen porttikäytävään ja veti ryysyisen saalinsa alemmaksi kasvoilleen pelosta, että don Mario voisi tässä epämuodostuneessa vartalossa ja näissä surkastuneissa ja mustaksi värjätyissä kasvoissa tuntea ihanan kukkasen, jota hän oli omakseen himoinnut.

Eversti Cobo oli toinen, jota Rosa ei voinut milloinkaan unhottaa ja jota hän pelkäsi aivan hillittömästi. Kun hän ensi kerran näki miehen ratsastavan kaupungin läpi kurkunleikkaajaansa edellä, oli hän pyörtyä siihen paikkaan ja piilotteli sitten koko päivän majassaan vavahtaen pienimmästä risahduksestakin.

Näinä hädän synkkinä ja pitkinä päivinä muistuivat muinaiset huhut isän kätketystä aarteesta usein hänen mieleensä, ja hän mietiskeli asiaa paljonkin, voimatta kuitenkaan tulla muuhun kuin siihen johtopäätökseen, että kaikki oli vain satua. Estevanin merkillinen otaksuma aarteen kätköpaikkaan nähden oli ensin tuntunut kylläkin uskottavalta ja todennäköiseltä, mutta nyt kun Rosalla oli viljalti aikaa pohtia asiaa oikein perinpohjin, johtui hänen mieleensä kymmenenkin eri selitystä, miten kultaraha oli joutunut donna Isabelin käteen, ja niistä oli jokainen yhtä mahdollinen kuin Estevanin väite. Aarre saattoi tietysti olla olemassa ja oli ehkä kätkettykin juuri Estevanin otaksumaan paikkaan, mutta uskomatonta se oli. Kauempaa katsoen verhoutuu alastominkin totuus ruusuiseen hohteeseen kuin etäiset maisemat siintävään sineen, joka kuitenkin katoaa, kun päästään lähemmäksi. Niin oli Rosankin laita. Nähdessään joka päivä raunioiksi raastetun kotinsa hänen toivonsa masentui ja veljen väite alkoi tuntua niin tuiki mahdottomalta.

Hän olisi niin mielellään tahtonut uskoa veljen olleen oikeassa, mutta hirveä kurjuus, johon hän oli joutunut, masensi hänet aivan maahan. Sellaisia ihmeitä tapahtui vain ihanissa saduissa, tuumi hän, ja tottahan olikin, ettei hän, tyttö parka, voinut pitää itseään onnetarten suosikkina.

Häntä halutti monta kertaa jutella asiasta Evangelinalle ja Asensiolle, mutta hän jätti sen kuitenkin tekemättä. Evangelinan vaitioloon hän saattoi kyllä ehdottomasti luottaa, mutta hän ymmärsi, ettei Asension kaltaiselle henkilölle voinut uskoa suuria ja tärkeitä salaisuuksia -- tämä oli puhelias ja itserakas kerskailija, joka olisi kaikessa hyväntahtoisuudessaan pian puhunut liikoja ja tuhonnut siten heidät kaikki. Rosa oli kyllin järkevä ymmärtämään, että he kaikki olisivat joutuneet hirvittävään hengenvaaraan, jos isän rikkaudet olisivat löytyneet. Asia ei olisi voinut pysyä salassa. Hän tahtoi kuitenkin päästä johonkin varmuuteen, ja eräänä päivänä hän ja Evangelina lähtivät etsimään kasviksia ja juuria La Cumbren rinteeltä, joka kuului kaupungin alueeseen.

Käynti entisen kodin raunioilla oli surullinen. Evangelina itki ääneensä nähdessään Pancho Cueton toimeenpaneman kaamean mullistuksen, ja Rosaa ahdistivat tuskalliset muistot. Kodista ei ollut paljon jäljellä. Koko alue oli myllerretty ja kaivettu, puut kaadettu juurineen ja pinottu suuriin kasoihin, ja koko päärakennus oli jaoitettu maan tasalle kivi- ja soraläjäksi. Rosan silmät peittyivät kyyneliin, ja hetkisen kuluttua hän jätti Evangelinan itkemään raunioiden luo ja hiipi vanhaan puutarhaan, jossa hävityksen kauhistus ei ollut niin huomattava. Mutta entisestä kauneudesta oli siitä huolimatta vain rippeet jäljellä. Hoitamattomat viiniköynnökset roikkuivat pengermiltä melkein kuihtuneina ja säästyneet hedelmäpuut olivat nääntyneet hoidon puutteeseen; aika ja elementit olivat täydentäneet hävitystyön.

Kaivo oli vielä jäljellä, mutta oli peitetty laudoilla, ja Rosa huomasi, että sinne oli vierinyt paljon törkyä. Pieni vesilätäkkö vain kimalteli pohjalla. Tyttö katseli aukkoon kauan ja tarkkaan ja nousi vihdoin ollen varma, että Estevan oli erehtynyt. Oli aivan mahdotonta ajatella, että hänen isänsä, don Estevan, olisi valinnut sellaisen kätköpaikan, etenkin kun tilusten kiinnekirjat olivat hänen omaisuutensa arvokkain osa. Ei, jos aarre todellakin oli olemassa, oli se kätketty muualle. Kaivossa se ei ollut, mutta paikkaan liittyvät muistot olivat kalliit, sillä ne johdattivat Rosan mieleen menneet onnelliset ajat. Ja noita muistoja oli kaivo, niin, koko paikka ääriään myöten täynnä. Siellä olivat hän ja Estevan lapsina leikkineet, ja siellä oli hän ensimmäiset unelmansa unelmoinut. Siellä hän oli kohdannut O'Reillyn, hymyilevän ritarinsa, ja noiden pensaiden suojassa oli tämä painanut hänet povelleen ja pyytänyt odottamaan, kunnes hän palaisi. Ja Rosa oli odottanut.

Mutta oliko tuo Rosa Varona, joka silloin uskollisuutta vannoen lemmitystään erosi, tämä säälittävä, laiha, nälkäinen ja ryysyinen Rosa? Mahdotonta! Onni, tyytyväisyys ja ihanat toiveet olivat häilyviä unikuvia vain, ja ainoastaan kurjuus, epätoivo ja kärsimykset olivat todellisia. Mutta uni oli ollut ihmeen ihana, ja Rosa vannoi sitä aina riemuiten muistelevansa.

Evangelina tapasi tytön päivänpaisteessa istumassa. Tämän kasvot loistivat ja kyynelistä vielä kosteat silmät hymyilivät.

"Tule, pieni kyyhkyseni", sanoi Evangelina. "Menkäämme työhömme, sillä täällä ei ole mitään syötävää."

XVIII.

KESKUSTELUA RUOASTA.

Huomattavin piirre Kuban kapinan johtajien sodankäyntitavassa on se, että he jakoivat joukkonsa pienempiin osiin voidakseen nopeasti ja äkkiarvaamatta hyökätä heikompien espanjalaisten joukkojen kimppuun ja tuhota näiden avuksi lähetetyt osastot. Nämä erillään liikehtivät joukot koottiin yhteen kohtaan vain silloin, kun valmistauduttiin antamaan jokin ratkaiseva isku. Tämä menetelmä ei ollut vain sotilaallisesti edullinen, mikä pian huomattiin, vaan se oli aivan välttämätön sentähden, että vallankumouksellisten joukkojen täytyi tulla toimeen omasta maasta saaduilla elintarpeilla.

Kun O'Reilly ja Branch liittyivät idän armeijaan, kirjoitettiin heidät eversti Miguel Lopezin joukkoon, ja hänen päällikkyytensä alaisina he saivat tutustua kubalaisten sodankäynnin omituisuuksiin.

Palvelus alkoi heti, ja viikko oli tuskin kulunut loppuun, kun Leslie Branch sai maistaa "elämän suolaa" suun täydeltä, sillä heidän nuori everstinsä oli niitä harvoja kubalaisia sotapäälliköitä, jotka todellakin halusivat tapella.

Ensin oli hiukan epäilty, mahtoiko Branch kyetä lainkaan kenttäpalvelukseen -- hän oli saanut ankaran katarrin heti Cubitakseen saavuttuaan -- mutta hän ei hellittänyt, ennenkuin hänet hyväksyttiin sotilaaksi. Hän ei tahtonut olla muita huonompi. Kubalaiset katselivat häntä säälivästi ja ylenkatseellisestikin, sillä vähemmän lupaavaa vapaaehtoista ei ole milloinkaan nähty. Hän olisi epäilemättä voinut saada monta hyvää ystävää heidän keskuudessaan kaikesta huolimatta, ellei hän olisi aloittanut palvelustaan kieltäytymällä noudattamasta mitään kuria ja rikkomalla kaikkia aseenkäytön sääntöjä. Tuo kaikki oli hänen asemassaan vain turhaa voiteen haaskausta, selitti hän. Sellainen käytös herätti luonnollisesti pahennusta toisten joukossa, ja pian rupesi kuulumaan mutinaa, että miksi tuolle sairaalle huimapäälle suotiin kaikenlaisia merkillisiä etuoikeuksia. Mutta tämä kateus katosi heti ensimmäisessä taistelussa kuin taikaiskulla, sillä vaikka Branch ei välittänyt määräyksistä rahtuakaan, osoitti hän taistelussa niin hämmästyttävää rohkeutta ja vihollisluotien halveksumista, että toiset aivan tyrmistyivät. Tällä mielettömällä rohkeudellaan, joka oli sitä huimempi, mitä äreämpi hän oli, hän saavutti pian maineen, joka oli vertojaan vailla.

Tähän yleiseen ihailuun hän suhtautui yhtä odottamattomalla tavalla kuin järjellisiin taistelutapoihinkin. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan mitään kiitosta tahi palkintoa, ja hän rähisi ja haukkui hirmuisesti, kun toverit lausuivat hänelle jonkun ihailevan sanan -- käytös, joka herätti vieläkin suurempaa ihailua kubalaisten keskuudessa. Tavallisesti hän oli aina huonolla tuulella; hän murisi, ivasi ja huomasi kaikkialla vain vikoja ja virheitä, ja hänellä oli kerkeä kieli, jota hän käytti valitettavan huolettomasti.

Oli todellakin onni, ettei hän osannut espanjan kieltä eivätkä hänen kubalaiset toverinsa englantia, sillä muussa tapauksessa olisi ihailijain pitkämielisyys pantu liian kovalle koetukselle. Näin ollen kuuntelivat hänen asekumppaninsa naureskellen hänen herjauksiaan pitäen häntä hupaisena, vaikkakin hiukan omituisena veikkona, jonka isänmaallinen innostus oli suorastaan harvinainen.

Vain O'Reilly ymmärsi miehen sairaalloisen äreyden ja kuolemaa halveksivan uhkarohkeuden, mutta kun hän sanoi jotakin, käskettiin hänen pitää suunsa kiinni ja huolehtia omista asioistaan. Branch ei muuttanut käytöstään ja näytti kaikin mokomin tahtovan ehättää tautinsa edelle, joka turmeli hänen elämänsä.

Mutta kuten tavallista oli kohtalo määrännyt toisin, eikä sairaan toivo täyttynyt. Kun Leslie, uhmattuaan kuolemaa sokeasti, oli selvinnyt kaikista taisteluista vahingoittumattomana, hämmästyi hän melkein sanattomaksi ja alkoi pelätä ihmeellisen onnensa vain tarkoittavan sitä, että hänen täytyi nääntyä leirielämän puutteisiin ja kärsimyksiin. Kubalaiset ruoka-annokset olivat mitä niukimmat, ja yöt olivat kylmät ja kaste vahva -- siis mitä epäedullisimmat olosuhteet heikkorintaiselle miehelle. Branchia alkoi suututtaa. Sade täytti hänet suuremmalla kauhulla kuin lasketut pistimet, ja vilu hirvitti häntä enemmän kuin tuhat espanjalaista; häntä alkoivat vaivata tuskalliset näyt, miten hän makasi heikkona jossakin sairaalahökkelissä. Omituisinta hänen äreydessään oli se, että hän piti O'Reillyä ikäänkuin jollakin tavalla vastuunalaisena, ja oli tätä kohtaan kaikista katkerin.

Branchin kieli terävöityi päivä päivältä, hänen seuransa kävi sietämättömäksi ja hänen synkkyytensä painostavaksi ja vastustamattoman tarttuvaksi. Kun osasto vihdoin palasi leiriin hiukan lepäilemään, oltuaan useampia viikkoja partioretkillä, päätti O'Reilly koettaa vapautua Leslien synkkämielisyyden aiheuttamasta taakasta ja, jos mahdollista, vierittää osan siitä kapteeni Judsonin niskoille.

Leiriin tulon jälkeisenä päivänä O'Reilly ja tuo roteva tykkimies menivät eräälle viehättävälle purolle uimaan ja vaatteitaan pesemään, ja kun pyykki oli levitetty auringonpaisteeseen kuivamaan ja he loikoivat riippumatoissaan rääsyisen öljyvaatepeitteen suojassa, sanoi O'Reilly:

"Minä alan jo kyllästyä Lesliehen. Hän on maailman synkin mies ja maalaa koko elämän niin mustaksi ja toivottomaksi, että minä aivan masennun. Sinun täytyy ottaa hänet hoiviisi."

"Mikä häntä sitten vaivaa?" murahti Judson.

"Etkö ole arvannut, miksi hän on niin tulimmaisen uhkarohkea? Hän on sairas, ja kun hän uskoo kuitenkin pian kuolevansa, tahtoo hän lopettaa jutun äkkiä, ja minä saan kärsiä hänen kaiken katkeruutensa. Hän on sentähden aina niin kirotun huonolla tuulella, että hänellä on niin hyvä onni."

"Hän tahtoo siis tehdä itsemurhan?"

"Siltä se ainakin näyttää."

"No perhana!" Judson tuumi hetkisen. "Etkö voisi ilahduttaa häntä jotenkin?"

"Minäkö?" O'Reilly teki toivottoman liikkeen. "Kun minä koetan rohkaista häntä, murisee hän jotakin ihmisten sydämettömästä välinpitämättömyydestä, ja kun minä olen myötätuntoinen, väittää hän minun tyrkkivän häntä lähemmäksi haudan reunaa -- sanoo minun potkivan maan hänen jalkainsa alta. Hän on aivan pähkähullu. Ennen olen vaikka -- vaikka kyykäärmeen kanssa."

O'Reillyn nuorekas apulainen, _asistente_, vuovasi parhaillaan itselleen suurta mustaa sikaaria tupakasta, jonka hän luultavasti oli jostakin varastanut, mutta kuullessaan Branchin nimeä mainittavan hän kohotti päätään ja siirtyi lähemmäksi huudahtaen:

"_Caramba_! Hän se vasta sankari on! Herra Branch on urhoollisin mies mitä milloinkaan olen nähnyt. Meidän miehet ovat antaneet hänelle nimen _El Demonio_."

O'Reilly nyökäytti päätään puhujaan päin. "Siinä kuulitte. Hän on maineen kukkuloilla, ja se häntä vasta harmittaakin. Kubalaiset alkavat pian ajatella, että hän on noiduttu."

"Eikö mitä", sanoi kapteeni. "Hän on vain niin pahuksen ohut, etteivät espanjalaiset osu häneen, on aivan kuin ampuisi syrjittäin asetettuun pelikorttiin. Annie Oakley on ainoa, joka ehkä osaisi taidon."

"Oli miten oli, minun hermoni eivät kestä enää. Olen saarnannut ääneni käheäksi, mutta hän vääristelee kaikki. Toivon sinun saavan hänet uskomaan, että hänen käy vielä hyvin; se voisi saada hänet paremmalle tuulelle, mutta ellei mikään auta, niin minut tuomitaan hyvin pian nukkuvan miehen ampumisesta -- ja minä osun kyllä, ihan keskelle lasken, olipa hän kuinka ohut hyvänsä." O'Reilly vaikeni ja puristi huulensa tiukasti yhteen.

Poika, joka oli saanut sikaarinsa valmiiksi, sytytti sen nyt ja toisti: "Aivan totta, hyvät herrat, herra Branch on urhoollisin mies mitä milloinkaan olen nähnyt. Muistattehan ensimmäisen taistelun? Kun espanjalaiset näkivät hänen tulevan irvillä ikenin, heittivät he kiväärinsä pois ja vaipuivat polvilleen. Olinpa, hitto vie, aivan kuolla naurusta."

"Jacket" oli Lopezin komennuskunnan nuorin ja samalla jumalattomin soturi. Hänen parrattomilta huuliltaan purkautui mitä pöyristyttävimpiä kirouksia heti kun hän avasi suunsa puhuakseen englantia, ja O'Reillyn kaikki yritykset kitkeä pojasta tuo paha tapa eivät hyödyttäneet mitään.

"Eversti Miguel sanoo", jatkoi poika, "että jos hänellä olisi sata samanlaista sairasta kuin _El Demonio_, niin hän marssisi suoraan Havannaan. Mitäs siitä tuumitte? Jumaliste sentään!"

Judson kääntyi riippumatossaan niin että hän näki pojan. "Olethan sinäkin oiva sotilas, ainakin puolen veroinen", virkkoi hän naureskellen.

"Mitä?" Poika ei ollut oikein varma, ymmärsikö hän sukkeluutta.

"Tarkoitan, että olet kylläkin hyvä tappelemaan ollaksesi noin piskuinen."

"Eikö totta?" huudahti poika. "Kyllä minä tapella osaan."

"Pidä vain varasi, ettei jokin espanjalainen pistä sinua taskuunsa ja syö sinut suuhunsa", varoitti O'Reilly, jolloin poika nauroi ja pudisti päätään. Hän alkoi tottua amerikkalaisten leikinlaskuun ja rupesi pitämään siitä.

"Jacket olisi kovin katkera suupala", huomautti Judson.

Poika hymyili ja veteli pitkää sikaariaan. "Sanonpa -- sanonpa, että espanjalainen sylkäisisi minut suustaan tavallista sukkelammin."

Tämä camagueyanilainen poika, oli aivan erikoinen. Hän oli ehkä täyttänyt kuusitoista, mutta oli pieni ikäisekseen -- melkeinpä lapsi vielä. Siitä huolimatta hän oli jo kokenut sotilas ja oli kaikkien amerikkalaisten asekumppaniensa suosikki. Hän oli kaunis ja miellyttävä poika; suuret silmät olivat tummat ja sametinpehmeät, ja hänen tyttömäiset kasvonsa olivat viisaat ja eloisat. Nuoruudestaan huolimatta hän oli saavuttanut urhoollisuudellaan ja rohkeudellaan suhteellisesti aivan yhtä suuren maineen kuin Leslie Branch.

Vallankumouksellisten riveissä oli paljon tällaisia nuoria huimapäitä ja monella heistä oli oma, erikoinen arvonsa. Kaikissa sodissa on jokaisella armeijalla poikansa -- ihmeelliset, rakastetut lapsensa, joita vanhemmat toverit hellivät, kiusoittelevat ja jumaloivat. Ollen hurjia ja nuorekkaan huimapäitä ja himoiten mainetta ja kunniaa he muodostavat sotivien joukkojen ylimystön. Riemuiten he antautuvat mielettömimpiin seikkailuihin, ja heidän esimerkkinsä saa vanhemmatkin toverit innostumaan. Kaikkien aikojen historia on täynnä semmoisia urotöitä.

Jacket oli yksi sellainen ja ehkä Lopezin joukon innostunein ja uskollisin isänmaanystävä. Isänmaan vapaus ei ollut hänelle vain jokin hämärä käsite tahi periaate, vaan jokin todellinen, korkea ja saavutettava päämäärä, jonka puolesta ei mikään uhri ollut liian suuri. Kaikki Kuban kärsimät vääryydet kirvelivät hänen sydäntään. Itse hänen ei ollut tarvinnut milloinkaan kärsiä, mutta se ei merkinnyt mitään -- isänmaan hätä oli hänenkin hätänsä, ja hänen rakkautensa synnyinmaataan kohtaan oli hehkuva, puhdas ja turmeltumaton. Jos toiset lannistuivat, seisoi hän vielä pystyssä päin.

Oppiakseen paremmin englannin kieltä -- mistä taidosta hän oli sanomattoman ylpeä -- hän oli vapaaehtoisesti ruvennut O'Reillyn aseenkantajaksi sillä seurauksella, että heidän välilleen oli kehittynyt luja ystävyys. Liikanimi oli O'Reillyn antama ja johtui eräästä yleisesti tunnetusta seikasta. Asian laita oli nimittäin siten, että vaikka Jacketilla oli kaikki vallankumouksellisen soturin pukuun kuuluvat vaatekappaleet, piti hän niistä vain yhtä. Kylminä öinä ja joskus muulloinkin hän veti paidan ylleen, mutta muuten hän piti vain housuja ja oli aina avojaloin. Niin oli asianlaita nytkin, kun hän täydellisesti huoletonna ja kenestäkään piittaamatta istui varjossa nurmikolla pitkää sikaariaan pöllytellen. Hän jatkoi vielä äskeistä puhettaan:

"Niin, minä uskallan luvata vaikka mitä, etten maistuisi hyvältä espanjalaisen suussa. Olenko kertonut teille kahakasta Pino Bravon luona? Enkö?" Suuret, ruskeat silmät kääntyivät O'Reillyyn päin. "Jumaliste! Tapoin silloin hyvän joukon toistakymmentä miestä!"

"Ohoh!" huudahtivat molemmat amerikkalaiset, ja O'Reilly lisäsi nuhtelevasti: "Ettes häpeä valehdella noin törkeästi, Jacket."

"No, silmäänikin!" vannoi poika. "Tapoin vihollisia ainakin tusinan. Hiivimme niiden kimppuun takaapäin, eivätkä ne huomanneet meitä lainkaan, nähkääs. Pthyi!" Pitkä sylki tirskahti puroon. "Siinä meni miestä kuin heinää."