Part 15

Ateria viipyi, sillä keittovehkeet olivat sangen alkuperäiset ja talon säikähtynyt emäntä ei voinut olla kauan poissa sairaan luota. Hän pistäytyi Norinen luona tuhkatiheään, ja jokaisen käynnin jälkeen hän ilmoitti kuiskaten, miten potilas jaksoi. Neiti on hyvin kalpea -- hengitys heikkenee -- hän on jo menettänyt tajuntansa -- kaikki on pian ohi -- oli parempi antaa hänen muuttaa rauhassa ja tuskitta paratiisiin kuin kiduttaa häntä hyödyttömillä lääkkeillä. Myrkky oli siis jo alkanut vaikuttaa, minkätähden miehet hiipivät ovelle varpaisillaan ja kurkistivat sisään säälivästi, jolloin kuoleva kohotti päätään sen verran, että hän kykeni haukkumaan heitä "vanhoiksi hakoniskoiksi" ja käskemään heidän laputtaa tiehensä.

"Hän hourailee", selitti isäntä ja lisäsi kuin O'Reillyä rohkaistakseen: "Hän on nuori ja vahva, niin että hän voi kestää iltaan saakka."

Ateria valmistui vihdoin ja miehet istuivat alakuloisina pöydän ääreen. Samassa syöksähti kuoleva huoneestaan ja istahti heidän joukkoonsa.

"Señorita! Tämä on itsemurha!" huudahtivat kaikki, mutta kun Norine ei välittänyt heidän rukouksistaan, vaan kävi reippaasti ruokiin käsiksi, menettivät miehet ruokahalunsa ja nousivat pöydästä.

"Minä pyydän, antakaa hänen olla; kuolevilla on välistä omat päähänpistonsa", lausui O'Reilly vakavasti ja iski silmää Norinelle.

Niin kylmä välinpitämättömyys sulhasmiehen taholta sai nuo kunnon kubalaiset aivan ymmälle. He katselivat O'Reillyä erittäin nuhtelevasti, ja kaikesta ilmeni, että amerikkalaiset olivat heidän mielestään raa'an kylmäverinen ihmisrotu. Samalla he seurasivat pelolla ja vavistuksella Norinen jokaista suupalaa.

Mutta ateria meni onnellisesti, ja kun Norine ehdotti, että jatkettaisiin matkaa, kuiskailivat miehet hetkisen keskenään ja myöntyivät vihdoin. Olihan viisainta olla kaikin tavoin hänen mielikseen. Hänhän oli heidän hallituksensa vieras, jonka mieltä ei saanut millään muotoa pahoittaa. Koska hän oli jo auttamattomasti mennyttä, niin olihan aivan samantekevää, missä hän veti viime henkäyksensä. Hevoset satuloitiin ja niin lähdettiin.

Norine oli koko iltapäivän noiden kolmen kubalaisen oppaan hellimmän huolenpidon alainen. He pelkäsivät joka hetki lopun olevan käsissä, ja kun tyttö oli aina vain yhtä pirteä, eivät he voineet kyllin ihailla ja ihmetellä hänen suurta mielenlujuuttaan.

Illalla tultiin toiseen vaatimattomaan maataloon, johon jäätiin yöksi, ja kun seuraavana aamuna kuultiin Norinen ei ainoastaan voivan hyvin, vaan tahtovan aamiaiseksi mango-hedelmiä ja maitoa, ojensi huopahattuinen mies kätensä taivasta kohti ja huudahti O'Reillylle:

"On jo suuri ihme, että hän on vielä hengissä, mutta nyt hän kiusaa Jumalaa, _señor_! Minä puolestani en aio enää kuunaan lyöttäytyä semmoisen henkilön seuraan, joka aivan tahallaan antautuu tuommoiseen uhkapeliin elämästä ja kuolemasta. Minusta ovat kaikki amerikkalaiset pähkähulluja."

Seurue oli saapunut Sierra de Cubitas-harjanteiden juurelle, ja kuta korkeammalle päästiin, sitä jylhemmiksi maisemat muuttuivat. Kuban maisemat ovat yleensä hivelevän kauniit, ja koko saari aivan kuin hymyilee. Usein sanotaankin, että Kubassa ovat kaikki ystävällisiä; asukkaat ovat hyväntahtoisia ja rakastettavia ja eläimet ja hyönteisetkin ovat vaarattomat. Kubassa on karja arkaa, hevoset kärsivällisiä ja lauhkeita, käärmeet myrkyttömiä, ja vaikka hämähäkit ja skorpioonit ovat hirvittävän suuria, ei niiden purema ole vaarallinen. Mutta Cubitaksen harjanteilla on kaikki toisin. Maisemat ovat peloittavan jylhät. Syvien rotkojen äkkijyrkät, kosteudesta niljakat seinät ovat huimaavan korkeat, ja kapeat ja mutkaiset polut kiertelevät jyrkänteiden reunoilla kaveten välistä pyörryttäviin korkeuksiin ja välistä häipyen rotkojen tummiin pimentoihin, jotka ovat yhtä synkät kuin espanjalaisten vankilat. Näiden luoksepääsemättömien kukkuloiden ja rotkojen kätköön olivat vallankumoukselliset sijoittaneet päämajansa. Siellä Gomezin, Maceon ja Garcian sotilaat levähtelivät taistelujen lomassa turvassa kaikilta yllätyksiltä. Siellä hoideltiin haavat ja koottiin voimia uusiin hyökkäyksiin.

Paikka oli todellakin oudon näköinen ollakseen armeijan päämaja ja hallituksen keskus -- maailmassa ei ole ollut toista samanlaista -- sillä armeija oli puettu rääsyihin, ja hallintorakennukset olivat kurjia, oksista ja lehdistä kyhättyjä hökkeleitä. Hevoset kävivät laitumella ruohoisilla kaduilla eli kujilla, nuotiot loimusivat ja tuulenhenki lennätti savun milloin minnekin.

Toisena iltana lähdön jälkeen neiti Evans ja O'Reilly seuralaisineen pääsivät perille, ja suuri joukko miehiä ja hevosia lähetettiin heti retkikunnan avuksi. Norinen suosituskirje tarkastettiin ja tyttö toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi. Paras maja luovutettiin hänen käytettäväkseen ja kaikki viranomaiset velvoitettiin huolehtimaan hänestä mitä parhaiten.

XVII.

KERJÄLÄISTEN KAUPUNKI.

O'Reilly huomasi pian, että Cubitaksessa oli muitakin amerikkalaisia. Kuljeskelussaan aikansa kuluksi erästä kujaa pitkin, kuuli hän itseään puhuteltavan omalla kielellään, ja eräs nuorukainen, jolla oli valkoiset, hirveästi ryvettyneet housut ja samanlainen takki, kiirehti häntä kohti.

"Tervetuloa kaupunkiimme!" huusi tuntematon. "Minä olen tykistökapteeni Judson, ja te olette varmaankin tuon kiniinineidin seuralainen, eikö niin?"

O'Reilly vastasi myöntävästi, ja Judson jatkoi nauraen:

"Koko leirissä ei puhuta muusta kuin hänestä ja noista mango-hedelmistä. Saamari sentään! Olipa kumma, ettei hän kuollut pelosta. Taidatte olla irlantilainen? No, sitähän minäkin. Entä oletteko perehtynyt tykkien käyttöön?"

"En lainkaan, valitettavasti."

"Sepä ikävää -- meillä on puute tykkimiehistä. Ainakin tiedätte niistä yhtä paljon kuin mekin tänne tullessamme."

"En ole tullut tappelemaan", sanoi Johnnie. "Olen täällä muissa asioissa."

Kapteeni Judson ei salannut pettymystään, mutta siitä huolimatta hän sanoi olevansa aina valmis auttamaan maanmiestään, jos niin tarvittaisiin. "Oletteko tavannut 'ukon'?" kysyi hän -- "kenraali Gomezin, tarkoitan."

"En, mutta haluaisin mielelläni puhutella häntä."

"Tulkaa sitten kanssani; esitän teidät samalla. Nyt on sopiva aikakin, niin että hän on luultavasti hyvällä päällä. Hän potee ankaraa päänsärkyä ja on välistä sangen ärtyinen."

Aurinko lähenteli jo taivaanrantaa, ja harjanteiden itäisiä rinteitä kattoi synkkä varjo. Kaikkialla leirissä oli iltaruoka tulella, ja ilma oli täynnä palavien risukimppujen tuoksua, jonka kaikki leirielämää rakastavat tuntevat. O'Reillyn tuo tuoksu aivan hurmasi, sillä toivo täytti hänen sydämensä, hänen askeleensa oli kepeä, ja hän uskoi olevansa jo aivan päämaalinsa välittömässä läheisyydessä.

Kenraali Maximo Gomez, vallankumouksellisen Kuban isä ja vahvin tuki ja turva, lepäsi riippumatossa lukien muutamia kirjeitä. O'Reilly oli nähnyt hänestä paljon kuvia ja tunsi hänet heti. Gomez oli reipas ja pirteä vanhus, ja hänen valkoinen pukunsa ja lumivalkeat, tuuheat viiksensä vaikuttivat, että hänen päivänpolttamat kasvonsa näyttivät tavallista tummemmilta. Hän katsahti ylös Judsonin tervehtiessä ja loi sitten O'Reillyyn kysyvän silmäyksen. Kirkkaiden silmien katse oli kylmä ja lasinkova, ja totisten kasvojen ilmeessä oli kotkan tuimuutta. Maximo Gomezia pidetään maailman taitavimpana sissipäällikkönä, ja totisesti tarvittiinkin todellisen sotaneron lannistumaton innostus muodostamaan noista säännöttömistä, kurittomista ja huonosti aseistetuista irtolaisjoukoista, jotka ensin liittyivät häneen, yhtenäinen ja niin taistelukelpoinen armeija, että se kykeni pitämään puolensa kymmenen kertaa voimakkaampaa vihollista vastaan ja voittamaankin sen. Tämän kaiken tuo vanha puertoricolainen kuitenkin teki voittaen siten kaikkien sota-asioiden tuntijain jakamattoman tunnustuksen ja ihailun. Hän kantoi Kuban vapaussodassa raskaimman taakan, ja hänen taitavuutensa ja lannistumaton tarmonsa olivat jo aikaansaaneet niin paljon, että saaresta oli enemmän kuin puolet valloitettu. Hän taisteli itsepintaisesti ja väsymättä ja murskasi ikuisiksi ajoiksi Espanjan kaikki pyyteet ja toiveet uuden maailman alueisiin nähden.

Hän kysyi lyhyesti, mutta ei töykeästi, minkätähden O'Reilly oli tullut Kubaan. Mutta ennenkuin tämä ehti vastata, heilautti hän kädessään olevaa kirjettä sanoen: "Majuri Ramos kertoo teidän edistäneen mitä tehokkaimmin retkikunnan maihinnousua, mutta samalla hän sanoo, ettette ole tullut riveihimme yhtyäksenne? Mitä hän sillä tarkoittaa?"

Kun O'Reilly selitti asiansa, nyökkäsi kenraali.

"Niinkö? Haluatte siis päästä länteen?"

"Niin, herra kenraali. Tahtoisin tavata eversti Lopezin."

"Lopezin? Miguel Lopezinko?" kysyi kenraali nopeasti.

"Se on luultavasti hänen nimensä -- hän on toiminut Matanzan tienoilla. Hän tietää jotakin -- ystävistäni."

"No, häntä ei teidän tarvitse kaukaa hakea." Hymy kirkasti kenraali Gomezin päivänpolttamat piirteet. "Hän sattuu olemaan juuri nyt täällä Cubitaksessa." Kääntyen Judsonin puoleen hän jatkoi: "_Amigo_, vie herra O'Reilly eversti Lopezin luo; hän on jossakin tuollapäin. Olen pahoillani, ettemme saa tästä nuoresta miehestä asekumppania; hänellä on miehen koko ja ryhti, ja hän vastaa varmasti viittä _quintos_'ta, vai mitä?" Kubalaiset olivat antaneet vihollisilleen haukkumanimen _quintos_ -- viidesosa miestä! Kenraali heilautti kättään ja syventyi kirjeisiinsä.

Heidän mennessään sanoi Judson:

"Kun olette toimittanut asianne Lopezin luona, niin tulkaa kämppääni illalliselle. Esitän samalla koko sakkini. Ruokaa ei voi juuri kehua, eikä sitä ole runsaasti tarjollakaan tällä haavaa, mutta lännessä, josta Lopez tuli, on suorastaan nälänhätä."

Eversti Miguel Lopez, pulska ja reipas soturi, puristi sydämellisesti O'Reillyn kättä tämän ilmoitettua nimensä, mutta samassa hänen muotonsa synkkeni ja hymy katosi.

"Jahah! Te olette siis tuo Matanzan O'Reilly", sanoi hän. "Olen kuullut teistä, mutta en luullut meidän milloinkaan tapaavan toisiamme."

"Estevan Varona on puhunut minusta?"

Eversti nyökäytti päätään.

"No niin, vihdoinkin olen täällä, mutta kovalle se otti. Olen koettanut kaikki keinot päästäkseni saarroslinjan läpi ja lopulta onnistuinkin. Espanjalaiset vangitsivat minut Puerto Principessä ja karkoittivat saarelta. Olen ollut aivan hulluksi tulemaisillani. Minä -- te --" O'Reilly nielaisi pari kertaa -- "te varmaankin tiedätte, missä Estevan on? Sanokaa --"

"Ettekö ole kuullut mitään?"

"En kerrassaan mitään. Tarkoitan, tuota noin, senjälkeen kuin Rosa, Estevanin sisar -- olemme kihloissa, kuten ehkä tiedätte --"

"Niin, niin; Estevan kertoi minulle kaikki." Kubalaisen vakavuudessa oli jotakin selittämättömän toivotonta, ja O'Reillyn valtasi äkkiä suunnaton hätä. Hänen äänensä vapisi, kun hän kysyi:

"Ovatko he --? Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?"

Vastaus oli tarpeeton. Eversti loi katseensa maahan ja O'Reilly ymmärsi pahimpien aavistustensa toteutuneen. Hänen kasvonsa kalpenivat, ja kostuttaen huuliaan hän koetti sanoa jotakin, mutta sai kuuluviin vain käheän, katkonaisen kuiskauksen.

"Sanokaa -- kumpi?"

"Molemmat!"

O'Reillyn koko vartalo lyhistyi kokoon ja hänen kalpeat kasvonsa vavahtivat suonenvedontapaisesti. Sitten hän alkoi vavista kiireestä kantapäähän kuin horkassa ja kädet puristuivat nyrkkiin.

Lopez tarttui hänen käsivarteensa. "Koettakaahan rauhoittua", sanoi hän, "ja istukaa tähän, niin kerron sen vähän, mitä tiedän. Mutta eikö olisi parempi, että odotamme, kunnes olette rauhallisempi...?" Kun O'Reilly ei puhunut mitään, vaan tuijotti häneen tuskallisen odottavasti, jatkoi eversti huoaten: "Kuten tahdotte, mutta teidän täytyy kestää kaikki miehuullisesti, niinkuin meidän muidenkin on ollut pakko. Paljon olen minäkin saanut kärsiä. Minun isäni" -- Lopezin viiksien varjostama ylähuuli vetäytyi ylös, niin että hampaat näkyivät -- "kuoli Laurelin kanavan luona Cabannaksessa ensimmäisen voittoni jälkeisenä päivänä -- ampuivat -- vanhan miehen. Jumaliste sentään! Tuommoiset konnantyöt ovat juuri saattaneet meidät kubalaiset raivoon, niin että me tappelemme hammasta purren, vaikka näemme nälkää, emmekä hellitä, ennenkuin viimeinen espanjalainen on saareltamme mereen syösty. Niinkauan kuin ne heittiöt täällä mellastavat, uhkaa meitä kaikkia sama kohtalo, jonka omaksi niin moni on jo joutunut ja joka teitäkin nyt niin kauhistuttaa -- vanhempamme ja omaisemme murhataan, sisaremme ja lemmittymme raiskataan..."

O'Reilly ponnahti melkein seisoalleen, mutta vaipui sitten tuskaisesti parahtaen takaisin penkille ja peitti kasvonsa kuin ruoskan iskua torjuakseen.

"Kerron teille kaikki, mitä tiedän, mikä ei ole kovinkaan paljon. Estevan Varona tuli luokseni heti sen jälkeen kuin hän oli sisarineen paennut kotoaan; hän tahtoi yhtyä joukkooni, mutta kun olin silloin kovin tukalassa asemassa, en tohtinut ottaa tyttöä huolekseni -- kukaan nainen ei olisi kestänyt rasituksia, joita saimme kärsiä. Selitin hänelle, että hänen ensimmäinen ja ehdoton velvollisuutensa oli huolehtia sisarestaan ja sitten vasta ajatella isänmaataan, ja hän myönsi minun olevan oikeassa. Hän oli kunnon poika -- hieno poika, ja niin rohkea ja sisukas. Ostamalla muutamia varastettuja kivääreitä hän muodosti muinaisista neekeripalvelijoistaan pienen partiojoukon -- ei lainkaan hullumpi tuuma -- ja alkoi käydä sotaa omin neuvoin. Kuulin usein hänestä. Häntä ei tohtinut kukaan häiritä, ennenkuin hän nitisti hengiltä muutamia espanjalaisia sotilaita, mutta sittenhän ajojahti luonnollisesti alkoi. Omat maatilansa ja alueensa, jotka Cueto oli riistänyt häneltä, hän ehti kuitenkin tuhota. Tunsitteko Cueton?"

"Kyllä."

"Hänellekin Estevan maksoi ansion mukaan; ratsasti eräänä yönä suoraan La Joyaan, särki oven ja keihästi roiston omaan sänkyynsä. Mutta samalla hän näyttää tehneen jonkun erehdyksen, sillä Cobon vapaaehtoiset, jotka luultavasti majailivat jossakin lähistöllä, mitä seikkaa Estevan ei näytä tienneen, hyökkäsivät kiukkuisesti hänen kimppuunsa. En tiedä sen tarkempaan, miten sitten kävi, sillä tapauksesta kuulin kerrottavan vasta hiljattain, joten tiedot eivät ole enää luotettavat, mutta se on ainakin varmaa, että Estevan on riehunut miehineen kuin hornan henki, sillä vihollisen mieshukka oli ollut vallan tavaton. Mutta hän ja hänen miehensä olivat vain ihmisiä -- he eivät voineet tuhota kokonaista rykmenttiä, ja näyttää kuin heistä olisi vain kaksi päässyt pakoon."

"Entä Estevan? Saiko hänkin --?"

Eversti Lopez nyökkäsi ja virkkoi sitten vakavasti. "Cobo ei ota vankeja. Tappelin Rubin tienoilla niihin aikoihin, mutta palasin Matanzaan noin kuuden viikon kuluttua. Tapauksen kuultuani minä koetin luonnollisesti kaikin mokomin löytää tytön, mutta Weylerin rauhoituskäskyä toteutettiin silloin parhaillaan, ja koko Yumurissa ei ollut enää ristin sielua jäljellä; paikka oli autioksi hävitetty."

"Ette siis aivan varmaan tiedä, että Rosa -- että Rosa --?"

"Niin, poika surmattiin varmasti, mutta Rosan kohtaloa en tiedä -- minulla on siitä oma mielipiteeni. Kävi nimittäin siten, että eräs Estevanin mies yhtyi hiljattain joukkooni, ja häneltä minä kuulin yhtä ja toista Rosasta ja miksi Estevania oli niin säälimättä ja taukoamatta vainottu. Se oli kaikki Cobon ansiota. Oletteko kuullut miehestä? Vai ette? Hän on pahimmistakin pahin -- peto -- julmuri!" Puhujan ääni vapisi vihasta ja raivosta. "Hän oli nähnyt neiti Varonan, joka oli kaunis tyttö, ja..."

"Jatkakaa", kuiskasi O'Reilly.

"Sain selville, ettei Rosa ollut ensin totellut Weylerin määräystä. Hän ja pari neekeriä -- hänen isä-vainajansa entisiä orjia -- kätkeytyivät luultavasti Matanzan rinteille, mutta hiukan myöhemmin Cobon miehet kävivät siellä hävitysretkellä -- ja murhasivat suuren joukon pakolaisia. Muutamat harvat pääsivät pakoon etäisimpiin rotkoihin, mutta Rosa ei ollut niiden joukossa. Estevanin tähden toimitin mahdollisimman tarkkoja etsintöjä, mutta en löytänyt tytöstä jälkeäkään."

"Ette siis tiedä aivan varmaan, mitä hänelle on tapahtunut?" kysyi O'Reilly.

"En, mutta sanon vielä kerran, ettei Cobo ota vankeja. Kun kuulin viimeisestä hävitysretkestä, en enää etsinytkään."

"Tuo -- Cobo --" amerikkalaisen ääni vapisi, vaikka hän koetti hillitä itseään -- "toivon kohtaavani hänet jonkun kerran."

Eversti Lopezin kasvoilla kuvastui äkkiä hillitön raivo, jonka illan hämärä kuitenkin melkein kokonaan salasi. "Niin; juuri niin!" huudahti hän, "ja te olette vain yksi sadasta, jotka toivovat samoin; minä olen toinen. Olen antanut miehilleni tiukan määräyksen, ettei Coboa ja hänen miehiään saa missään tapauksessa säästää, eivätkä ne roistot odotakaan armoa meikäläisten kynsiin jouduttuaan. Kas niin, toveri --" kubalainen laski kätensä O'Reillyn olkapäälle -- "olen pahoillani, että minulla oli teille ikäviä uutisia, mutta mehän olemme miehiä -- ja sota on semmoista."

"Ei, ei! Sotaa se ei ole -- vaan hillitöntä julmuutta. Murhata lapsia ja raiskata naisia -- sehän on rikos kaikkia sotalakeja vastaan."

"Lakeja!" toisti eversti käheästi. "Lakejako? Onko helvetissä lakeja? Sota on vain hävitystä -- vääryyttä -- sortoa -- hulluutta. Se vie miehiltä järjen ja tappaa naiset epätoivoon. Se on Jumalan uhmaamista. Sodassa saavat sääli ja armeliaisuus väistyä eikä minkäänlainen hyvyys voi tulla kysymykseenkään, ihmisyyden lakien noudattamisesta puhumattakaan."

Sanoja seurasi pitkä äänettömyys. Sitten Lopez jatkoi:

"Me kubalaiset tiedämme kyllä, mitä suru ja epätoivo ovat, mutta sorto ja kärsimämme vääryydet ovat tehneetkin meidät lujiksi ja urhoollisiksi. Täällä idässähän tulemme sentään hyvin toimeen, mutta te ette voi kuvitellakaan lännen asukasten hirveitä kärsimyksiä ja hävitystä, joka on pantu siellä toimeen -- kokonaiset maakunnat on poltettu poroksi ja asukkaat murhattu tahi jätetty nälkään kuolemaan. Tällaista viattomain ihmisten teurastusta, jonka Weyler on siellä järjestänyt, ei ole maailmassa ennen kuultu eikä nähty. Jos Jumala on todellakin olemassa -- epäilen sitä välistä -- niin hän ei voi sallia tämän kauheuden jatkua; jokaisen surmatun ja kärsimyksiin kuolleen kubalaisen tilalle on nouseva kymmenen kostajaa, kunnes olemme syösseet perivihollisemme armeijoineen mereen. Palatkaa kotimaahanne, ja jos surunne on saattanut teidät meille myötätuntoiseksi, niin huutakaa koko maailmalle, miten tuo Havannan musta paholainen täällä mellastaa, ja pyytäkää hallitustanne auttamaan meitä, että saisimme aseita. _Aseita_!"

Kului hetkinen, ennenkuin O'Reilly vastasi. Hän sanoi hiljaa:

"En aio palata. Jään tänne, kunnes olen löytänyt Rosan."

"Niinkö!" huudahti eversti. "Miksikäpäs ei! Niin kauan kuin emme varmasti tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, voimme ainakin toivoa. Mutta jos olisin teidän sijassanne, niin ajattelisin mieluummin, että hän on kuollut kuin joutunut vangiksi johonkin keskitysleiriin. Te ette tiedä, ystäväni, mitä nuo leirit ovat, mutta minä tiedän. Jätän teidät nyt. Tällaisina hetkinä on mieluummin yksinään, kenenkään häiritsemättä, eikö niin?" Eversti puristi O'Reillyn kättä ja häipyi pimeään.

Kukaan ei nähnyt O'Reillyä sinä yönä, mutta seuraavana aamuna hän ilmestyi kenraali Gomezin luo. Hän oli kalpea ja riutunut, mutta kylmän päättäväisen näköinen. Kenraali oli kuullut Lopezilta kaikki ja tunsi nuorukaista kohtaan syvää myötätuntoa.

"Olen pahoillani, että pitkä ja vaivalloinen matkanne palkittiin niin ikävillä uutisilla", sanoi hän. "Sota on surullista ja lohdutonta hommaa."

"En ole vielä menettänyt kaikkea toivoa", vastasi O'Reilly. "Tahdon jäädä tänne ja -- ja tapella."

"Tiesin sen kuultuani Lopezin kertomuksen." Kenraali nyökäytti valkoista päätään. "Teistä tulee kelpo soturi, ja me olemme iloiset saadessamme teidät joukkoomme." Hän ojensi kätensä, jota O'Reilly kiitollisesti puristi.

* * * * *

Matanzan alue oli "rauhoitettu". Niin kuului kenraali Weylerin pöyhkeilevä julistus. Ja kerjäläisten lukemattomasta paljoudesta näki, ettei hän ollut lainkaan liioitellut. Kaikista Valeriano Weylerin sotilaallisista toimenpiteistä oli tämä lännen kaupunkien ja maakuntain "rauhoittaminen" parhaiten onnistunut ja tuotti toimeenpanijalleen suurinta tyydytystä, sillä missäpä saattoi kapinaliike enää menestyä -- paitsi ehkä niiden onnettomain keskuudessa, jotka olivat kätkeytyneet vuoristoon eläen siellä taivasalla turvattomina. Niskurointi oli lannistettu eikä espanjalaisia tohtinut kukaan vastustaa. Weylerin keino nopea ja säälimätön hävitys, oli yksinkertainen, mutta vaikuttava.

Köyhyys oli jo ennen sotaa ollut yleinen ilmiö Matanzassa, mutta nyt oli kaupungissa niin paljon kerjäläisiä, ettei niitä voitu laskeakaan. Kun pakolaisia alkoi tulvia tuhansittain, ja kun saatiin kuulla, ettei hallitus aikonut pitää huolta niiden ruokkimisesta, yrittivät varakkaammat kansalaiset lievittää hätää, mutta aika oli kova, elintarpeita oli vähän ja hinnat olivat huimaavat. Sitäpaitsi annettiin pian ymmärtää, että sotilaallinen johto katseli karsain silmin kaikkea armeliaisuustoimintaa, minkätähden pakolaisten täytyi pakostakin jäädä oman onnensa nojaan. Nämä onnettomuudet ja kärsimykset olivat aivan tyrmistyttäneet yksinkertaisen ja rauhallisen maalaisväestön; he kuljeskelivat ympäriinsä aivan ymmällään odottaen pelolla ja vavistuksella jotakin uutta iskua. He eivät olleet tottuneet kerjäämään eivätkä niinmuodoin tahtoneet pyytää almua, mutta kaiket päivät he kyselivät työtä leipäpalkalla, ettei heidän pienokaistensa tarvitsisi kuolla nälkään. Työtä oli kuitenkin vielä niukemmin kuin ruokaa, ja pian tuli aika, jolloin nuo onnettomat ryömivät porttikäytävissä ja kynnyksillä masentuneina ja toivottomina leipäpalaa anellen ja samalla kuin äänettömästi nuhdellen niitä, jotka olivat heitä onnellisemmat. Silmät suurenivat ja painuivat syvemmälle onttoihin kuoppiinsa ja ojentuvat kädet laihtuivat läpikuultaviksi. Kaikkialla kuului naisten valitusta ja nälkäisten lasten itkua.

Kaupungin laidassa, aivan teräslankaesteiden sisäpuolella, oli isohko ala "viljelysmaata", johon vangit saivat kyhätä majansa oksista, lehdistä ja puunkuorista -- kurjia hökkeleitä, joissa kauniilla ilmalla tuli jotenkin toimeen, mutta jotka eivät pystyneet ollenkaan suojaamaan tuulelta ja sateelta. Siellä nuo onnettomat elelivät yhteensullottuina sanoinkuvaamattomassa likaisuudessa nälän kanssa taistellen, ainoana lohdutuksenaan se, että kaikki olivat yhtä kurjassa asemassa. Koska heillä ei ollut siementä, ei työkaluja eikä mitään keinoa, millä viljellä heille luovutettua maata, jäi se koskemattomaksi, ja nälkä kiihtyi päivä päivältä. Kaupungin ulkopuolella oli jamssia, perunoita, maukkaita juuria ja paljon muuta syötäväksi kelpaavaa, sillä espanjalaisten oli ollut mahdoton kaikkea hävittää, eikä Kuban maaperää voi kukaan tyhjäksi riistää, mutta "rauhoitetut" eivät saaneet poistua kaupungin alueelta.

Kaloja oli myös viljalti satamassa, mutta niitä ei saanut pyydystää. Vahdit olivat varuillaan ladatuin kiväärein ja paljastetuin miekoin, ja joka aamu kuljetettiin keskitysleirin läpi niiden onnettomain ruumiita, jotka olivat yöllä tohtineet hiipiä ravinnon hakuun. Välistä noita kaameita jäännöksiä laahattiin köydessä hevosten jäljessä; niin, se olikin kaikkein suosituin tapa.

Koirat ja kissat olivat hienointa herkkua, kunnes ne hävisivät kokonaan. Aivan tyyten ei hallitus kuitenkaan noita onnettomia unhottanut; välistä jaeltiin yucca-juuria, mutta ne olivat kovia ja melkein mahdottomia käyttää. Niiden syömisestä lasten kasvot ja jäsenet surkastuivat, kun taas vatsat paisuivat suunnattomiksi. Matanzaan ilmestyi siten aivan erikoinen ihmisrotu pieniä muodottomia olentoja, joilla oli lapsen jäsenet, mutta vanhuksen kuihtuneet kasvot.