Part 14

Yön pimeimmällä hetkellä juna pysähtyi erään joen yli vievälle sillalle, jonka alla pienenpuoleisen höyrylaivan ääriviivat häämöttivät. _Fair play'n_ ("reilu peli") miehistö oli valveilla ja oli laittanut kaikki kuntoon. Vastasaapuneet kiiruhtivat laivaan, ja puolen tunnin kuluttua oltiin matkalla ulos merelle.

Kun nousevan päivän kajastus karkoitti pimeyden, täytyi vauhtia lisätä turvallisuuden takia, ja tuo vanha ja ruosteinen laiva kiiti eteenpäin niin nopeasti kuin sen koneista suinkin irti sai. Kolmen penikulman levyisestä rantavyöhykkeestä selvittiin onnellisesti, ja sitten käännettiin kokka etelään. Ulappa oli aivan autio niin kauas kuin silmä kantoi, eikä taivaanrannallakaan näkynyt ainoaakaan savupatsasta.

Yö oli ollut sangen rasittava, ja kun idässä oleva ranta oli häipynyt aaltoihin, alkoivat miehet ajatella lepoa. Kannella tarjottiin vaatimaton aamiainen, jonka jälkeen kaikki, paitsi laivamiehistö, heittäytyivät pitkäkseen, onnellisimmat varaamiensa hyttien vuoteille ja toiset mikä minnekin.

Johnnie O'Reilly oli liian jännittynyt voidakseen nukkua. Hengessään hän jo katseli iltaruskon purppurassa uinailevia Kuban kukkuloita, tunsi kapeiden katujen tulisen keskipäivähelteen, hengitti mangrove-soiden suloista, mutta myrkyllistä tuoksua, ja kuuli korvissaan korkeiden, ylevien palmujen ikuisen huminan. Kuinka sanomattomasti hän oli tuota kaikkea ikävöinyt, ja miten nuo lukemattomat viivytykset olivat saattaneetkaan häntä raivostuttaa! Hän oli kokonaan Kuban lumoissa, ja hän tiesi, ettei hän voisi olla missään muualla onnellinen.

Miten helpolta oli paluu tuntunutkaan silloin kun hän oli sanonut jäähyväiset Rosalle! Tämän pelastaminen oli hänen mielestään ollut silloin maailman yksinkertaisin asia. Mutta päivät olivat pidenneet viikoiksi ja viikot kuukausiksi, eikä hän ollut vielä kyennyt tekemään mitään. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että hän oli koettanut kaikkensa; hän ei ollut levähtänyt hetkeäkään saatuaan Rosan kirjeen. Hänen lemmittynsä vainoojat olivat jo kerran pyörtäneet hänet takaisin, mutta tällä kerralla ei paluu tulisi kysymykseenkään -- ennen hän ampuisi kuulan otsaansa tahi menehtyisi johonkin vankityrmään.

O'Reilly oli niellyt katkeran palansa kuin mies -- alakuloisuudestaan huolimatta hän oli pysynyt tyynenä; mutta nyt, kun potkurin jokainen kierros kiidätti häntä lähemmäksi hänen kiihkeimpien toiveidensa päämäärää, valtasi hänet sanomaton riemuntunne, jota hän tuskin jaksoi hillitä. Hänen valtimonsa löi voimakkaasti ja hänen rintansa paisui ilosta. Nukkuako? Se oli niitä varten, jotka uskalsivat vain henkensä Kuban puolesta. Nälkäkö? Mikään ruoka ei voinut tyydyttää isoavaa henkeä. Levätäkö? Hän ei lepäisi, ennenkuin hän pitelisi Rosa Varonaa sylissään. Tämä vanha, ruostunut laivarämäkin tuntui juuttuneen paikalleen, niin hidas oli sen vauhti hänen mielestään.

Norine Evansin hengästynyt huudahdus katkaisi hänen mietteensä.

"Oh, kuinka jännittävää tämä on! Tuolla laitetaan tykkiä juuri kokoon, niin että voimme taistella, jos niin tarvitaan."

"Ettekö ala nyt toivoa, että olisitte jäänyt kotiin?" hymyili O'Reilly.

"Herra hyvästi hallitkoon, en! Nyt elän oikeata elämää. Olin aivan kuolla uteliaisuudesta, kunnes sain majuri Ramoksen puhumaan."

"Hm! Onnistuitte lopultakin. Hän näkyy olevan täysin voitettu."

"Sitä -- sitä minäkin pelkään", myönsi tyttö naurahtaen. "Luulisi melkein, ettei hän ole milloinkaan ennen nähnyt naisia. Hän on hyvin -- kiihkeä."

"Käytöksestänne päättäen ette pidä minua enää holhoojananne eikä minään. Olette keimaillut koko ajan aivan hirvittävästi."

"Hiukan joka tapauksessa; tahdoin vain saada selville, mitä oli tekeillä. Ja minä -- onnistuin."

"Todellakin."

"Mutta hauskuuttani minä en anna hänen turmella, vai mitä? En tietenkään. Ja sentähden minä jäähdyttelin hänet äkkiä. Kerroin hänelle teistä -- tahi oikeammin meistä."

O'Reilly hämmästyi. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"Ettehän vain suutu, lupaattehan? Kun hän alkoi käydä runolliseksi, sanoin minä, että hän oli ilmestynyt näköpiiriini liian myöhään. Tunnustin hänelle, että olin rakastunut erääseen toiseen -- teihin." Kuulijan kavahtaessa ihmeissään pari askelta taaksepäin, neiti Evans lisäsi nopeasti: "Oi, älkää pelästykö, eihän se ole puoleksikaan --"

"Niin ette varmastikaan sanonut. Ilveilette vain", änkytti Johnnie.

"En suinkaan. Ajattelin, että se masentaisi hänen intoaan, mutta mitä vielä. Silloin valehtelin oikein roimasti ja sanoin, että te ja minä olimme kihloissa." Puhuja nauraa hihitti ja oli näköjään hyvin tyytyväinen itseensä.

"Kihloissa? Mennäksemme _naimisiin_?"

"Niin juuri. Eiväthän ihmiset mene kihloihin mennäkseen -- mennäkseen vaikkapa kalastamaan, vai mitä? Minun täytyi sanoa hänelle jotakin, sillä hän oli jo aivan kuin kuumeessa. Ellei hän olisi tullut järkiinsä, olisin sanonut hänelle, että olimme salaisesti naimisissa."

"Teistä tuo saattaa olla kylläkin sukkelaa", sanoi nuori mies jäykästi, "mutta minusta ei."

"Älkää nyt olko noin synkän näköinen. Tiedättehän, etten tarkoita kaikella tällä kerrassaan mitään." Kujeileva ilme katosi tytön kasvoilta ja hän jatkoi vakavasti: "Tohtori Alvarado kertoi tarinanne, joka on minusta aivan ihmeellinen. Jos sallitte, niin autan teitä löytämään pienen Rosa-poloisenne. Kun äsken tulin luoksenne, niin muistelitte häntä, eikö niin?" Johnnie nyökäytti päätään. "Ettekö -- ettekö tahtoisi kertoa minulle hänestä -- puhella kanssani hänestä?"

O'Reillyn ääni oli sortunut ja värähteli, kun hän vastasi: "En tohdi oikein luottaa lujuuteeni, sillä olen niin peloissani. Hän on niin nuori, suloinen ja kaunis -- ja maassa raivoaa julma sota -- minua melkein kauhistuttaa ajatellakin --"

Norine näki kumppaninsa poskien hitaasti kalpenevan, hymyilevän katseen synkistyvän ja laitaan nojaavan ruskean ja jäntevän käden puristuvan nyrkkiin, niin että rystyset valkenivat. Aivan tietämättään hän laski kätensä O'Reillyn kädelle.

"Älkää antako surulle valtaa", sanoi hän lempeästi. "Jos hänen turvallisuutensa olisi rahalla ostettavissa, niin on koko omaisuuteni käytettävänänne. Mutta olemalla urhoollinen, uskollinen ja kärsivällinen olette löytävä hänet. Ja minä olen varma, ettei teiltä puutu hyvää tahtoa. Kesken kaiken pyydän, ettette muistelisi äskeisiä höpsytyksiäni; sellainen on juuri minun tapaistani. Tunnen itseni ensi kerran oikein vapaaksi, näettekös, ja se on noussut päähäni."

XVI.

PALMUJEN SIIMEKSESSÄ.

Yö oli pimeä ja lämmin. Ohut sumuvaippa himmensi tähtien valon, ja vain avomeren fosforihohteessa kykenivät _Fair Play'n_ matkustajat toteamaan, että taivaanrannassa häämöttävä tumma juova oli maata. Itse laiva oli vain pimeydessä hiipivä tumma pilkku, eikä sen olemassaoloa ilmaissut mikään muu kuin fosforoidun veden pärske keulassa ja perässä. Oli annettu mitä ankarimmat määräykset, ettei savukettakaan saanut sytyttää, ja kannelle ryhmittyneet miehet tottelivat auliisti, sillä vain pari yötä sitten oli _Fair Play_, kaikista varokeinoista huolimatta, ollut pistää nokkansa suoraan herhiläispesään ja sai kiittää pelastuksestaan vain pimeyttä ja suurta nopeuttaan.

Oli päästy noin parin penikulman päähän edeltäpäin sovitusta maihinnousupaikasta, kun yhtäkkiä jonkun espanjalaisen vartijaristeilijän valonheittäjän häikäisevän kirkas valokeila halkaisi pimeän yön, ja kuin työssään yllätetty varas _Fair Play_ käänsi kokkansa merelle eikä pysähtynyt ennenkuin Bahama-saaristossa.

Nyt se hiipi takaisin, mutta kulki hiukan kauemmaksi länteen. Majuri Ramos oli kapteenin luona komentosillalla, ja pari miestä luotasi taukoamatta, sillä oltiin matalikkojen lähellä. Kun väylä alkoi arveluttavasti mataloitua käski kapteeni pysähdyttää koneet, ja laiva pysähtyi vähitellen keinuen hiljaa mainingeissa. Leslie Branchin yskä kuului selvästi hiljaisuudessa.

"On vaarallista mennä lähemmäksi riuttojen takia", selitti O'Reilly kumppanilleen.

"Olen kuulevinani jotakin pauhua", huomautti Norine, "mutta ehkä korvani vain humisevat."

"Niin luultavasti", sanoi Branch. "Olen ihan jäykkä pelosta, sillä en pidä riutoista lainkaan. Onkohan näissä vesissä haikalojakin?"

"Viljalti."

"No, onpa edes hyvä, että olen näin laiha", mutisi Leslie.

Majuri Ramos sanoi matalalla äänellä pimeältä komentosillalta, että oli miehitettävä venhe ja mentävä tiedustelemaan, mistä voisi päästä riuttojen toiselle puolelle. Ennenkuin hän kerkesi sanoa sanottavansa loppuun, oli O'Reilly tarjoutunut lähtemään.

Kymmentä minuuttia myöhemmin istui hän erään laivavenheen peräsimessä ohjaten eteenpäin. _Fair Play_ häipyi pimeään jo sadan kyynärän päässä, mutta ohjaten suoraan edessä häämöttävää tummaa juovaa kohti hän soudatti ainakin puoli penikulmaa, ennenkuin käski miesten lepuuttaa airojaan. Hiljainen kohina kantautui heidän kuuluviinsa; riutat olivat lähellä.

Tuuli oli tyyntynyt auringon laskussa, ja vain pitkät, leppoisat mainingit panivat meren tyynenä päilyvän pinnan kohoilemaan, mutta pienen venheen päästyä hiukan edemmäksi koveni kohina arveluttavasti, ja pian osoitti valkoinen vaahtojuova, missä koralliriuttojen hampaat ulottuivat pintaan saakka.

Pitkä ja vaivalloinen työ oli edessä; aika kiirehtijä O'Reilly alkoi risteillä vaahtojuovan ulkopuolella tutkien joka sopukan ja yllyttäen miehiään ponnistelemaan väsymättä. Tämä aukon etsiminen oli vaarallista työtä, ja vaara tulla huomatuksi suureni joka hetki.

Soudettiin penikulma -- toinen, miehistä tuntui kuin niitä olisi ollut kymmenen, ja vihdoin näkyi leveä juova tyyntä vettä fosforihohteisen vaahdon keskellä. O'Reilly tutki paikan nopeasti ja sitten lähdettiin paluumatkalle. Kun oli päästy niin kauas, että arveltiin laivan olevan lähellä, sytytettiin lyhty, jota O'Reilly heilautti takin liepeen suojassa merelle päin. Hetkisen kuluttua näkyi pimeältä ulapalta vähäinen punertava piste kadoten samassa, ja O'Reilly ohjasi purtensa suoraan laivalle.

He pääsivät pian perille, ja parin minuutin kuluttua laski _Fair Play_ vakaasti ja varmasti riutan poikki vievää väylää kohti. Sillä aikaa alkoi kannella kuumeinen työ; lastihuoneista nosteltiin ampumatarve- ja lääkeainelaatikoita, keulaan sijoitettu tykki purettiin nopeasti ja kaikki laivavenheet, joita oli useampia, heilautettiin kannattimistaan laidan ulkopuolelle, niin että _Fair Piay'n_ pysähtyessä mahdollisimman lähelle rantaa kaikki oli valmista.

Retkikunnan jäsenet olivat enimmäkseen nuoria liikemiehiä, sikaarinvalmistajia ja keveämpien ammattien harjoittajia, niin että vain harvat olivat tottuneet raskaampaan ruumiilliseen työhön, mutta siitä huolimatta raatoivat kaikki innolla ja väsymättä, ja komentosillalta tähysteltiin koko ajan valppaasti ja herkeämättä.

O'Reilly ohjasi ensimmäisen lastin riutan sisäpuolelle, ja purki sen loivasti viettävälle hiekkarannalle. Kukaan ei näyttänyt oikein varmaan tietävän, kuuluiko rannikko Kuban mannermaahan vai oliko jouduttu jollekin pienemmälle saarelle, mutta kun lähempiin tutkimuksiin ei ollut aikaa, ei valinnan varaa ollut. Miehet hyppäsivät veteen ja kiidättivät laatikot rannalle niin kauas, että ne olivat turvassa nousuvedeltä. Työ sujui kuumeisella kiireellä ja kummaltakin puolelta kuului pimeydestä vedenloisketta, joka ilmaisi toisten venheiden olevan yhtä kovassa touhussa.

Johnnie lähti viemään jo toista lastia, ennenkuin viimeinen venhe oli ehtinyt lähteä ensimmäiselle retkelleen, ja niin jatkui työ taukoamatta useita tunteja. Pari venhettä eksyi pimeässä koralliriutalle, ja miesten täytyi purkaa lasti riutan harjan vaahtoryöppyyn, josta he toivoivat voivansa korjata tavarat päivän valjettua. Kaikki kastuivat ihoa myöten, hikiset selät höyrysivät, ja miehet, jotka olivat ponnistelleet airoissa, niin että kädet olivat verillä, kiroilivat ja sadattelivat väsymystään. Mutta minuuttiakaan ei laiskoiteltu; lopen uupuneet heittäytyivät hietikolle pitkäkseen ja levähtivät, kunnes jaksoivat jälleen ryhtyä työhönsä.

Aamu alkoi sarastaa, kun viimeinen venhe irtausi laivan kyljestä, ja päästäen käheän, mutta riemuitsevan puhalluksen _Fair Play_ käänsi kokkansa merelle ja häipyi pian näkyvistä. Se oli tehnyt tehtävänsä.

O'Reilly kantoi Norine Evansin rannalle, ja kun tyttö laski jalkansa Kuban hiekalle, kietaisi hän kätensä Johnnien kaulaan huudahtaen:

"Vedimme heitä nenästä, Johnnie! Mutta ellei sinua olisi ollut, niin olisimme palanneet tyhjin toimin; kapteeni pelkäsi noita riuttoja."

"Samoin oli minunkin laitani", huokaisi Johnnie väsyneesti. "Nyt meidän on vain varottava, etteivät rannikkovartijat huomaa mitään."

Aamun kirkastuessa huomattiin, että retkikuntaa oli suosinut todellakin erinomainen onni, sillä he olivat Kuban mantereella, ja paikkaa suojaava yhtenäinen koralliriutta ulottui itään ja länteen niin kauas kuin silmä kantoi. Maihinnousupaikan tarkasta asemasta kartalla ei oltu vielä oikein selvillä, sillä rannan tiheä viidakko esti näkemästä kauemmaksi sisämaahan, mutta se ei ketään huolettanut. Miesten voimat alkoivat olla lopussa, mutta majuri Ramos ei antanut kenenkään levätä, ennenkuin koko kallis tavaravarasto oli kätketty pensaikkoon. Sitten hän avautti pari laatikkoa ja jakeli miehille aseet.

Äkkiä huusi tähystäjä, että itäpuolella olevan niemen takaa näkyi savua, jolloin jokainen kiirehti piiloon; pensaikossa maaten tuo pieni joukko sitten katseli, kun eräs espanjalainen risteilijä hiipi ohi vajaan penikulman päässä vaahtojuovan ulkopuolella.

Neiti Evans, O'Reilly ja Branch pureskelivat parhaillaan merikorppuja aamiaisekseen, kun majuri Ramos tuli heidän luoksensa. Hän ei ollut enää sama moitteettoman hieno herrasmies kuin ennen; hän oli avojaloin, vaatteet olivat repeytyneet, meriveden turmelemat housut oli kääritty polvien yläpuolelle, ja vyöllä heilahteleva suuri revolveri ja rinnan yli risteilevät ammusvyöt tekivät hänet peloittavan julman näköiseksi. Aina siitä lähtien kun Norine oli niin säälimättömästi murskannut hänen lemmenhaaveensa, oli majuri kohdellut sekä häntä että O'Reillyä kohteliaasti, mutta jäykän arvokkaasti. Hän kääntyi nyt O'Reillyn puoleen sanoen:

"Sanansaattajani ovat juuri lähdössä kenraali Gomezin päämajaan pyytämään, että joukko kuormahevosia ja vahva vartiosto lähetettäisiin noutamaan tuomamme tavarat. Täällä uhkaavat meitä monet vaarat, niin että kenties haluatte lähteä sanansaattajien mukaan."

O'Reilly oli heti valmis, mutta muistaen tytön hän sanoi epäröiden:

"Pelkään, että matka on liian rasittava neiti Evansille."

"Älä höpsi! Minä jaksan kyllä", huudahti Norine ja oli todellakin sen näköinen mukavassa kävelypuvussaan ja tukevissa saappaissaan.

Branch oli ainoa, joka kieltäytyi. Hän vannoi olevansa liian heikko kyetäkseen liikkumaan paikaltaankaan. Jos oli toivon hiventäkään päästä ratsastaen sisämaahan, niin hän odottaisi tilaisuutta rauhallisesti antautuen siten vaaraan joutua milloin hyvänsä taisteluun espanjalaisten rannikkovartijain kanssa.

Muutamassa minuutissa oli O'Reilly pannut reppuun, mitä matkalla välttämättä tarvittiin, ja Norine seurasi puuhaa masentunein mielin.

"Enkö saa ottaa mitään vaatteita mukaani?" kysyi hän hätääntyneesti. "En voi elää, ellen saa vaihtaa alusvaatteita."

"Siihen täytyy tottua", sanoi Johnnie. "Vallankumouksellinen, jolla on kaksi paitaa, on rikas. Muutamilla ei ole ainoatakaan."

"Sadehan voi yllättää meidät, vai mitä?"

"Melkein varmasti."

Norine mietti hetkisen ja purskahti sitten nauruun. "Sepä mahtaa tuntua hupaiselta", sanoi hän.

Majuri Ramoksen valitsemat kolme sanansaattajaa tunsivat seutua jonkun verran. He olivat epäilemättä urhoollisia miehiä ja hyviä tappelijoita, mutta uutuuttaan kiiltävistä aseistaan huolimatta he olivat vielä vähemmän sotilaan näköiset kuin heidän majurinsa. Kaikki olivat samassa asussa kuin New Yorkista lähtiessä, olipa eräällä viimeisen muodin mukainen hienon hieno huopahattukin ja ruskeat ohutpohjaiset nauhakengät. Norine Evansin mielestä oli heidän pieni viisihenkinen seurueensa kuitenkin erittäin sotaisen näköinen viidakon helmaan häipyessään.

Ensimmäiset viisi penikulmaa olivat vaikeimmat, sillä seutu oli suoperäinen ja viidakon matala pensaikko oli melkein läpitunkematon, mutta sitten varvikko harveni ja viidakko muuttui vähitellen ihanaksi palmumetsäksi, josta hetkisen kuluttua tultiin vehmasta ruohoa kasvavalle, aukealle tasangolle. Yhdeksän vaiheilla saavuttiin erääseen maakartanoon, jonka omistajan oppaat tunsivat, ja seurue pysähtyi tiedustelemaan hevosia ja ruokaa.

Paikka oli kerrassaan lumoavan kaunis. Pienoinen asuinrakennus oli suurten mango-puiden varjossa, jotka olivat täynnä suuria hedelmiä, ja tilavalta kuistilta oli tasangolle ihana näköala. Ja ihmeitten ihme, erään katoksen varjossa makasi kuusi lehmää rauhallisesti märehtien. Nähdessään eläimet Norine vaati paikalla lasin maitoa, minkä pyynnön O'Reilly tulkitsi talon isännälle.

Mies oli heti valmis täyttämään pyynnön, mutta kun hän kuuli, että neiti tahtoi juoda maidon aivan tuoreeltaan niin lämmintä kuin se oli, kieltäytyi hän jyrkästi. Tuoreesta maidosta saa kuumeen, selitti hän. Sensijaan hän sanoi tuovansa maitoa, joka oli keitetty ja suolattu maan tavan mukaan. Sen hän tekikin, mutta maistettuaan tuota karvasta juomaa Norine uudisti äskeisen pyyntönsä. Pudistaen paheksuvasti päätään ja vielä kerran varoittaen isäntä käski poikansa täyttää tuon kauniin neidin pyynnön selittäen, ettei hän aikonut vastata seurauksista.

Johnnie oli sangen väsynyt yön ponnistelujen jälkeen ja löydettyään varjoisan paikan hän heittäytyi pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Hän tiedusteli tarkkaan, oliko seudulla espanjalaisia, ja sai kuulla, että niin oli asian laita. Taloon nämä olivat kuitenkin poikenneet vain ani harvoin.

"Tänne ne eivät olisi milloinkaan tulleet, elleivät keskuuteemme tunkeutuneet kurjat petturit -- taivaan tuli heidät tuhotkoon! -- olisi rahan himossaan neuvoneet heille tietä", selitti isäntä. "Haluaisinpa minäkin opastaa heitä kerran. Veisin koko joukon suohon ja jättäisin mutaan vaipumaan, ja jonkun ajan kuluttua minä menisin ja katkaisisin kaulan jokaiselta. Ha, ha! Silloinpa voisin olla tyytyväinen, eikö niin?"

O'Reilly myönsi unisesti, että olisihan se suuri tyydytys, olisipa tosiaankin.

"Olen uskollisin isänmaanystävä mitä Jumala on milloinkaan luonut", jatkoi isäntä. "Senhän näkee jo päältäkin päin, vai kuinka. Mutta voitteko ajatella? Minulla on veli, joka myisi itsensä pesetasta milloin hyvänsä. Pari päivää sitten hän ratsasti tästä ohi suuren espanjalaisen ratsumiesjoukon etunenässä." Puhuja kiristeli hampaitaan ja sähähti raivoisasti: "Jumaliste, millä nautinnolla minä upottaisin puukkoni hänen kurkkuunsa!"

Varjossa oli niin suloista loikoa ja O'Reilly nukahti. Hän heräsi kuitenkin pian tuimaan ravistukseen ja huomasi, että huopahattuinen mies oli kumartunut hänen puoleensa. Mies oli nähtävästi hyvin kiihdyksissä; kasvoilla kuvastui mitä suurin hätä ja katse oli tuijottava. Äänekkäitä huudahduksia kuului taampaa asuinrakennukselta käsin.

"Mikä on hätänä? Espanjalaisiako?" Johnnie oli samassa silmänräpäyksessä seisoallaan.

"Ei, ei! Señoritaänne --", änkytti mies. "Jumalan rakkauden tähden, tulkaa pian!" Hän poistui juoksujalkaa, ja Johnnie seurasi mielessään pahat aavistukset.

Juostuaan talon ympäri he törmäsivät pahki erääseen ryhmään, jonka keskellä Norine istui maitokulho toisessa kädessään ja puoleksi syöty mango-hedelmä toisessa. Ensi silmäyksellä ei voinut huomata mitään puuttuvan; talon isäntä vain hyppeli tytön edessä koettaen riistää tältä ensin mangon ja sitten maitokulhon, ja hänen vaimonsa väänteli käsiään huutaen kimeästi:

"Herra armahtakoon! Niin nuori ja kaunis! Että näin onnettomasti piti käydäkin!"

Johnnien pari seuralaista ja talon vanhin poika olivat nähtävästi myös aivan suunniltaan ja valittivat ja vaikeroivat surkeasti, pienempien lasten katsellessa kauempaa katkerasti nyyhkyttäen.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi O'Reilly hengästyneesti.

Norine oli niin ymmällään, että hän kykeni tuskin vastaamaan, ja sitäpaitsi hänellä oli täysi työ torjuessaan isännän hyökkäykset. Vihdoin hän sanoi: "En ymmärrä, mitä ne tahtovat. Kaikki huutavat yhteen ääneen. Ole niin kiltti ja kysy, mitä minä olen oikein tehnyt." Samassa hän vei kypsän mangon huulilleen, jolloin isäntä ponnahti kiljahtaen hänen kimppuunsa ja väänsi hedelmän hänen kädestään.

"Kas niin!" huohotti isäntä kääntyen O'Reillyyn "Siinä nyt näitte! Hän ei totellut vaimoani, vaan --"

"Varoitin häntä kyllä", valitti vaimo, "mutta se oli liian myöhäistä."

"Teidän täytyy sanoa hänelle, mitä hän on tehnyt", virkkoi huopahattuinen mies.

"Kyllä, kyllä, mutta sanokaa ensin, mitä hän on sitten tehnyt?" sai Johnnie kysytyksi, jolloin kaikki rupesivat viiteen ääneen selittämään.

"Hän ei tule milloinkaan vaimoksenne -- katsokaahan, tämä mango kykenee tappamaan vaikka koko armeijan -- hän on syönyt niitä useampia, kuten näette -- kuulkaahan! Kysykääpä häneltä, montako hän on syönyt. Kysykää, Señor, oi, kysykää, minä rukoilen teitä."

Seurasi hetken hiljaisuus, jolloin Johnnie tulkitsi kysymyksen Norinelle ja ilmoitti vastauksen.

"Hän ei sano muistavansa lukumäärää; hedelmät olivat niin kauniit ja kypsät."

"Niin kauniit ja kypsät!" toisti isäntä synkästi ja repi tukkaansa.

"Niin kauniit ja kypsät!" toisti hänen vaimonsa.

"Niin kauniit ja kypsät", vaikeroi mies, joka oli herättänyt O'Reillyn. "Majuri Ramos sanoi, että minä vastaan hengelläni neiti Evansin turvallisuudesta, koska hän on Kuban vieras. Siispä tapan itseni."

Vaimo laski vapisevan kätensä Norinen käsivarrelle kysyen lempeästi:

"Miten on laitanne, kyyhkyseni? Huimaako päätä?"

"Mikä maailmassa näitä ihmisiä oikein vaivaa?" kysyi kaiken tämän huomion esine. "Enhän ole ryöstänyt lapsia enkä tehnyt muutakaan pahaa. Ehkä he pelkäävät, etten maksa ruoastani?"

Samassa O'Reilly ymmärsi kaikki. "Nytpä tiedän", sanoi hän. "Mango-hedelmiä ja maitoa pidetään täällä myrkyllisinä. Vaimo tahtoo tietää, miten voit."

"Myrkyllisinä! No, kaikkea sitä kuuleekin! Ne olivat mainion hyviä. Sano hänelle, että olen vieläkin nälissäni."

Nyt ilmeni, että eräs heidän kolmesta seuralaisestaan osasi odottamattoman hyvin englannin kieltä, minkä taidon hän oli ujoudessaan siihen saakka salannut. Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti:

"Oi, neiti! Nuo hedelmät surmaavat teidät!"

"Sitä minä en usko", vastasi Norine.

"Aivan varmasti. Ehkä tunnette jo päänkipua?" Puhuja siveli otsaansa ja kumartui odottavasti eteenpäin.

"En muuta kuin hiukaisevaa nälkää".

Tämä tunnustus tahi sen vääristelty käännös oli toisille tarpeeksi. Heidän pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Isäntä tarjoutui ratsastamaan lähimmän papin luo, mutta sanoi sitten sen olevan vain ajan hukkaa, sillä neiti kuolisi puolen tunnin kuluttua. Hänen vaimonsa haki sisältä ristiinnaulitun kuvan ja rukousnauhan, jonka hän tahtoi kaikin mokomin ripustaa Norinen kaulaan. Sitten vaimo käski miehensä kantaa sairaan sisälle, sillä hän tahtoi, että hänen vieraansa saisi viettää viimeiset hetkensä niin mukavasti kuin suinkin. Kun Norine kieltäytyi, selitettiin hänelle, että vähinkin ponnistus vain jouduttaisi loppua, joka oli jo muutenkin, Jumala paratkoon, liian lähellä.

Kaikkien läsnäolijoiden varma vakaumus ei voinut olla vaikuttamatta O'Reillyyn, varsinkin kun kubalaiset vain ivasivat häntä, kun hän uskalsi otaksua, etteivät maito ja mango-hedelmät ehkä olleetkaan niin vaarallisia amerikkalaisille. Mikään, sanottiin hänelle, ei voinut olla tappavampi kuin tuo sekoitus.

Itse uhri oli koko ajan mahdollisimman epäuskoinen ja otti asian sangen kevyeltä kannalta, ja kun hän vihdoin suostui paneutumaan pitkäkseen, teki hän sen vain toisten mieliksi ja levätäkseen, sillä hän oli melkoisen väsynyt. "He ovat nyt saaneet päähänsä, että minä kuolen, ja minua melkein hävettää pettää heidät, kun he ovat niin kovin kilttejä", sanoi hän O'Reillylle. "Mutta minulla on vieläkin, aivan totta, niin hirveän nälkä. Älä unhota sanoa minulle, kun päivällinen on valmis."

"Voitko nyt todellakin aivan hyvin?" kysyi O'Reilly.

"En milloinkaan paremmin."