Part 12

Aurinko nousi yhä korkeammalle ja helle kävi vihdoin niin rasittavaksi, että Estevanin silmissä alkoi kaikki lainehtia, ja koko luonto muuttui niin oudon ja kummallisen näköiseksi. Hän etsi vettä kaikkialta, mutta turhaan. Jatkuva pouta oli kuivannut joet ja purot, paahtanut maat ja metsät ruskeiksi ja kuumentanut kivet niin, että ne melkein hehkuivat. Sitä saattoi tuskin uskoa, mutta se on kuitenkin totta.

Estevan päätteli olevansa kodin lähellä, sillä hän oli vaeltanut päiviä -- vuosiakin. Seutu oli kuitenkin aivan outo, ja tietä, jota hän kulki, ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt. Mutta se ei ollut vielä mitään. Hän tiesi kulkevansa länttä kohti, mutta nouseva aurinko paistoi häntä suoraan kasvoihin. Siitä hän jo huomasi, että maailma oli mennyt vallan sekaisin. Hän muisti hämärästi jotakin tapahtuneen, mutta mitä se oli, siitä hän ei päässyt selville. Jotakin hirveän voimakasta ja väkivaltaista sen oli täytynyt olla, koska se oli pannut maan pyörimään toisin päin. Hän oli aivan varma, että maa pyöri väärään suuntaan; tunsihan hän jaloissaankin aivan selvästi, miten se mennä huristi. Oliko sitten ihmeellistä, että matka oli pitkä? Hänestä tuntui niinkuin hän olisi polkenut suunnatonta polkuratasta tahi pysytellyt nuorallatanssijan tavoin vinhaa vauhtia pyörivän jättiläispallon päällä. Sittenhän oli selvintä pysähtyä ja antaa maailman pyörähtää sen verran, että hän tulisi kohtaan, jossa Rosa häntä odotti. Hän mietti asiaa hetkisen oikein tosissaan, mutta huomasi sitten ajatustensa järjettömyyden. Hän oli varmaankin hulluksi tulemaisillaan. Joka tapauksessa oli välttämätöntä, että hän käveli, kunnes hän pääsi tuon suuren polkurattaan sille puolapuulle, jolla Rosa oli.

Mutta tuli hetki, jolloin hän ei enää jaksanutkaan kävellä. Hän koetti kolmesti, mutta lysähti joka kerta polvilleen, ja maa hänen allansa tuntui pyörivän yhä vinhemmin ja uhkasi sinkauttaa hänet avaruuteen. Tunne oli kaamea, ja heittäytyen pitkälleen hän iskeytyi kynsin ja hampain maan kamaraan kiinni itkien pelosta ja uupumuksesta. Hän tiesi Rosan olevan seuraavalla puolapuulla, ja hän huusi saamatta kuitenkaan mitään vastausta eikä hän tohtinut ryömiä eteenpäin, sillä hän tunsi otteensa heltiävän. Sormet luistivat -- hän tunsi sen selvästi -- ja hänen tuskansa oli sanoinkuvaamaton. Hän kokosi viimeiset voimansa, mutta ei jaksanut korjata otettaan, ja kun sormet vihdoin oikenivat, tunsi hän lennähtävänsä kiivaasti pyörähdellen avaruuden äärettömään tyhjyyteen. Viimeiseen saakka hän ajatteli sisartaan, joka ei saisi milloinkaan tietää, miten väsymättömästi hänen veljensä oli viimeiseen saakka koettanut päästä hänen luokseen.

XIII.

PAKO.

Asensio saapui kotiin myöhään taistelun jälkeisenä päivänä. Rosa ja Evangelina, jotka olivat suuresti peloissaan miesten viipymisen tähden, kuulivat hänen huutavan heille metsästä, jossa hän vielä piilotteli, ja he aavistivat pahinta. Hän oli aseeton, ryvettynyt ja verissään, joten selitykset olivat melkein tarpeettomat. Pelastuttuaan tuosta kuoleman solasta kuin ihmeen kautta hän oli kulkenut jalkaisin vuorten yli. Kumppaneistaan hän ei tiennyt mitään, ja Estevania mainitessaan hän huusi ääneen tuskasta ja löi rintaansa. Hän oli väsynyt ja kuumeen heikontama ja hänen kuvauksensa tuosta yöllisestä ottelusta oli niin räikeä ja liioiteltu, että Rosa melkein pyörtyi kauhusta.

Tyttö kuunteli hengähtämättä neekerin kertomusta, miten he olivat joutuneet taisteluun ja kuinka sanomattoman urhoollisesti hän oli pitänyt puoliaan aina siihen saakka, jolloin hän oli sattumalta päässyt livahtamaan solasta ja kätkeytynyt tien viereen ruohikkoon. Levähdettyään hiukan hän oli ryöminyt erään muurin juurella kasvavaan tiheään pensaikkoon, jossa hän oli lymynnyt taistelun loppuun saakka. Espanjalaiset olivat vihdoin huomanneet erehdyksensä ja tauonneet peittoamasta toisiaan, ja hän oli kuullut eversti Cobon kiroilevan niin hirvittävästi, että tämän omat miehet olivat lopulta ruvenneet siunailemaan. Sitten hän oli hiipinyt valtamaantien poikki ja piilotellut metsissä päivänkoittoon saakka, mistä asti hän oli kulkenut kertaakaan pysähtymättä päästäkseen kotiin kuolemaan.

Rosa kuuli selostuksen vain osittain, sillä kauhu oli hänet kokonaan lamauttanut; verikin tuntui hyytyneen hänen sydämeensä. Hänen tuskansa oli niin valtaava, että kyyneleetkin jähmettyivät, ennenkuin ne kerkesivät kohota hänen silmiinsä, ja se jäykisti hänen koko olemuksensa. Hän vain tuijotti eteensä tummissa silmissään lasimainen katse ja vaalenneet huulet hiukan raollaan. Samassa kaikki pimeni hänen ympärillään ja hän tuli tuntoihinsa vasta monta tuntia myöhemmin, jolloin hän huomasi makaavansa kurjalla vuoteellaan Evangelinan kumartuessa hänen puoleensa. Hän oli ollut tiedoton koko illan ja yön, ja vasta aamupuoleen alkoi hänen tajuntansa vähitellen palata.

Evangelina oli aivan suunniltaan; hän pelkäsi suojattinsa menettävän järkensä pelosta ja surusta. Mutta Rosa oli nuori ja erittäin vahva voimiltaan, vaikka hän olikin hento varreltaan, ja kykeni kestämään koviakin koettelemuksia ja kärsimyksiä. Oli aivan suuri arvoitus, miten hän jaksoi elää ensimmäiset seuraavat päivät -- päivät, jolloin hän ei tehnyt muuta kuin rukoili joka hetki, että hän saisi kuolla. Ja mitä tuskia hän tunsikaan, kun hän vihdoin huomasi voivansa itkeä ja kyynelöidä! Hänen ja Estevanin väliset siteet olivat olleet lujemmat kuin tavallisesti sisarusten välillä; Estevan oli ollut kuin hänen toinen minänsä, johon Rosa oli kohdistanut kaiken rakkautensa ja joka oli ollut Rosan ainoa ilo ja ylpeys. He eivät olleet milloinkaan riidelleet eikä kumpikaan muistanut, että he olisivat sanoneet toisilleen pahaa sanaa. Heidän keskinäinen ymmärryksensä oli päinvastoin aina ollut suorastaan yliluonnollinen, ja jos toiselta oli puuttunut jotakin, ei toisen uhrautuvaisuudella ollut mitään rajaa. Estevanin menetys erotti tytön sielun ja sydämen, ja Rosa tunsi, ettei hän voisi elää ilman Estevania. Samalla tunnilla maailmaan syntyneinä ja äitinsä kuolintuskien yhteenliittäminä olivat Estevan ja Rosa samaa lihaa ja verta, ja heidän henkensäkin oli sama. Sama elämänlähde oli pannut heidän sydämensä sykkimään ja sama henki elävöitti heidät. Toinen ei ollut milloinkaan sairastanut toisen tuntematta samoja oireita, ja jos toinen oli ollut iloinen tahi surullinen, oli toisen laita ollut aivan samoin. Tämmöiset tapaukset eivät ole harvinaiset, ja toisiinsa niin läheisesti kiintyneiden henkilöiden erottaminen on usein sangen vaarallista.

Rosan elämään oli kuitenkin tunkeutunut jotakin, jota hän ei voinut veljelleen jakaa, nimittäin hänen rakkautensa O'Reillyyn. Espanjalaissyntyinen nainen ei tavallisesti leiki rakkaudella, vaan hän ottaa sen heti vakavalta kannalta, kun se syttyy hänen sydämessään, vaikka se olisikin tuommoinen ensi lemmen hurma vain, josta vanhemmat ja ajattelevammat ihmiset niin paljon saarnailevat. Niin oli Rosa Varonankin laita. Olivatpa hänen ensimmäiset tunteensa tuota irlantilais-amerikkalaista kohtaan olleet kuinka häilyväiset hyvänsä, olivat ne syventyneet kiihkeäksi varmuudeksi kaipauksen ja kärsimysten kovassa koulussa. Kuten vanhan ajan viisaat miehet, jotka pakenivat erämaiden yksinäisyyteen totuuden suurta arvoitusta miettimään, oli Rosakin yksinäisyydessään saanut selville sydämensä salaisuudet. Nyt äärimmäisen hädän hetkinä oli O'Reillyn muisteleminen paras lääke. Tuo suuri ikävä ja varma usko rakastetun paluuseen pitivät tytön toivon vireillä ja auttoivat hänet paranemaan.

Ja vihdoin valkeni päivä, jolloin hänen päänsä oli selvä ja hän jaksoi käydä majan ympäri. Mutta hän oli vain varjo entisestään, ja hän puhui vain harvoin eikä nauranut milloinkaan, ei edes hymyillytkään. Hän saattoi istua tunneittain samassa paikassa etäisyyteen tuijottaen, ja tuntiessaan poskiensa kostuvan kyynelistä hän hämmästyi, sillä hän luuli jo kauan sitten viimeiset vuodattaneensa.

Asensio parani myöskin, ja hänessä oli myös tapahtunut surullinen muutos. Sotilaallisesta reippaudesta ja rohkeudesta ei ollut jälkeäkään; hän pelkäsi espanjalaisia ja kertomukset näiden julmuuksista saivat hänet kauhusta vapisemaan.

Niihin aikoihin saapui Cobo Yumuriin, ja tuo jo ennestään autio laakso oli pian reunojaan myöten täynnä palavien viljelysten ja talojen savua, jonka läpi aurinko häämötti kuin suuri kuparikilpi. Pakolaiset tunkeutuivat yhä kauemmaksi vuoristoon, ja eräänä päivänä sanoi Asensio, että heidänkin oli lähdettävä. Niin he kokosivat vähät tavaransa, jotka he jaksoivat kantaa selässään, ja lähtivät pakoon pysähtyen vasta Pan de Matanzan harjanteen louhikkoiselle rinteelle, johon he kyhäsivät majan itselleen. Elintarvekysymys oli vaikeampi kuin ennen konsanaan ja antoi heille paljon miettimisen aihetta.

Asensio ei olisi muutosta suuriakaan välittänyt, jos hän olisi ollut yksin, sillä metsässä oli paljon villejä hedelmiä ja maat, jotka olivat sattumalta säästyneet espanjalaisten hävitykseltä, olivat täynnä kaikenlaisia mehuisia juuriksia, joilla hänenlaisensa vaatimaton luonnonihminen olisi tullut hyvin toimeen. Mutta kun hänellä oli nyt kaksi naista huolehdittavanaan, joista toinen oli hento kuin kedon kukkanen, oli elintarvekysymys Asension mielestä äärimmäisen vaikea ja kävi päivä päivältä yhä pulmallisemmaksi, sillä metsissä piileskeli muitakin pakolaisia, ja sitäpaitsi kulki kaikkialla espanjalaisia partiojoukkoja, joilla oli käsky hävittää kaikki, mikä voisi kelvata ihmisravinnoksi. Eläimet surmattiin ja niiden ruumiit jätettiin mätänemään, hedelmäpuut kaadettiin ja viljat poltettiin pelloille. Weylerin suunnitelmaa maan rauhoittamiseksi toteutettiin kaikessa kamaluudessaan, ja nälkä ajoi vähitellen viimeisetkin vastustelijat hänen verkkoonsa. Ryöstelevät partiojoukot hävittivät sillä aikaa kaikki suurimmat ja sitkeimmät perheet, joiden piilopaikat he vähitellen löysivät.

Harjanne, jonka suojassa nyt kymmeniä nälkiintyneitä pakolaisia piileskeli, oli nimeltään _Pan de Matanza_, kuten jo sanoimme, eli "Leipä-Matanza", minkä nimen se oli saanut sentähden, että sen huippu oli tarkalleen suuren limpun näköinen, mutta nyt oli tuo nimi kuin kohtalon julminta ivaa noita ihmis-parkoja kohtaan. Leipää! Rosa Varona ei muistanut enää, milloin hän oli viimeksi maistanut sellaista herkkua. Raaka, sokeriruoko, kokospähkinät, mauttomat juuret ja palmunlatvojen ydin olivat hänen ravintonaan, eikä hän suinkaan voinut hyvin. Hänellä oli aina enemmän tahi vähemmän nälkä. Vaatteet olivat kuluneet rääsyiksi ja hän värisi vilusta yöt läpeensä, jotka olivat kylmät ja pitkät. Rosa näki itsessään tapahtuneen muutoksen vain katselemalla kuvaansa lähteen kalvossa, josta he noutivat vettä, ja nähdessään olevansa kovin laiha hän arveli poskiensakin punan kokonaan kalvenneen, mikä seikka sai hänet sangen murheelliseksi O'Reillyn tähden.

Ajan oloon alkoi Asensio puhella vankileiriin lähdöstä. Hehän nääntyivät vähitellen nälkään, sanoi hän, ja Rosa oli ennestään sairas. Sitäpaitsi he olivat aina vaarassa tulla huomatuiksi. Oli parempi mennä niin kauan kuin he jaksoivat kuin menehtyä metsään hitaasti, mutta varmasti. Hän oli kuullut, että Matanzassa oli kaksikymmentätuhatta pakolaista. Sellaiseen joukkoon he voisivat helposti piiloutua; ainakin heidät ruokittaisiin toisten mukana.

Kukaan ei ollut Asensiolle kertonut, ettei hallitus antanut pakolaisille naulaakaan jauhoja tahi vähintäkään suojaa pään päälle; he saivat huolehtia itsestään.

Evangelina vastusti ensin jyrkästi selittäen, ettei Rosa pääsisi milloinkaan kaupunkiin niin kauan kuin nuo roistomaiset ratsumiehet vartioivat teitä. Mutta hänen miehensä ei hellittänyt. Rosa ei ottanut neuvotteluihin osaa, sillä hänestä oli samantekevä, menikö hän vai ei.

Mutta kurjuus lamauttaa ja Evangelinan rohkeus alkoi pettää. Hän alkoi valmistella Rosaa. Kooten yrttejä ja lehtiä hän keitti niistä tummaa väriä, jolla hän värjäsi tytön kasvot ja koko ruumiin, ja sitten hän kietoi lehdistä suuren kyttyrän tämän selkään, niin että tyttö tuli aivan muodottomaksi. Tukeva sauva, johon Rosa liikkuessaan nojasi, täydensi muutoksen.

Lähdön edellisenä iltana Rosa Varona rukoili kauan ja kiihkeästi, vähemmän itsensä, mutta sitä enemmän noiden kahden neekerin edestä, jotka olivat saaneet kärsiä niin paljon hänen tähtensä. Hän rukoili myöskin, ettei O'Reilly tulisi liian myöhään.

XIV.

NAINEN, JOLLA OLI TEHTÄVÄ

Saavuttuaan New Yorkiin O'Reilly soitti heti Felipe Alvaradolle ja kertoi, miten nolosti hänen Kuban matkansa oli loppunut.

"Sitähän minä pelkäsin", vastasi tohtori. "Olipa onni, että selviydyitte hengissä jupakasta."

"Mutta minä yritän heti uudestaan."

"Tietysti, mutta oletteko tuuminut, miten?"

"En vielä. Mutta ettekö tahtoisi puhua puolestani Kuban seuralle? Sehän huolehtii aselähetyksistä kapinallisille, ja minä voisin ehkä päästä saarelle lyöttäytymällä salakuljettajien sakkiin."

"Hm -- voisihan sitäkin ajatella." Alvarado oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Tulkaa tänään luokseni illalliselle, niin saamme keskustella rauhassa. Ikävöin uutisia ja haluan mielelläni esittää teidät eräälle vanhalle ystävälleni, joka on luvannut tulla minua tervehtimään tänään. Norinen mielestäkin on asianne sangen mielenkiintoinen."

"'Norinen'? Onko kysymyksessä oleva henkilö nainen?"

"Nainenpa hyvinkin ja päälle päätteeksi sangen harvinainen nainen. Hän on uhrannut paljon asiamme hyväksi, ja minä toivon, että tulette tuntemaan hänet."

"Kiitos, kiitos, mutta minulla ei ole muuttaa toista pukua ylleni, ja näissä en oikein ilkeä esiintyä."

"Mitä vaatteista!" nauroi tohtori. "Oma pukuvarastoakin on sangen puutteellinen, sillä olen jaellut tarvitseville maanmiehilleni kaikki, mitä minulta on suinkin liiennyt. Illallinenkin, jonka tarjoan, on sangen vaatimaton, sillä jokainen liika dollari menee samaa tietä kuin liiat housunikin. Syömme vain vaatimattoman 'rakkauden aterian'. Tulkaa sitten lyönnilleen kello seitsemän. Näkemiin."

"Vai on sinut pyydetty illalliselle, sinä onnen poika", sanoi Leslie Branch, kun hän kuuli kutsusta. "Ja saatpa vielä kohdata erään hyväntekeväisyyttä harjoittavan vanhan tädinkin! Ha, ha! Kenties hän tarjoutuu ottamaan sinut ottopojakseen, jos oikein hyvin käy!"

"Toivon, että sinä tarjoutuisit lainaamaan minulle puhtaan paidan."

"Sepä tietty", myöntyi toinen heti. "Puetan sinut ainoaani, mutta pidäkin sitä siististi. Varo kalvosimia -- vähinkin varomattomuus lihalientä hörppiessäsi voi turmella meidän tulevaisuutemme. Ymmärräthän, että tämän illallisen jälkeinen ateriamme voi olla vain sen varassa, onko tämän paidan puhtaus moitteeton?" Branch avasi matkalaukkunsa ja otti esille kubalaiseen sanomalehteen käärityn jäykäksi silitetyn paidan. Hän katseli ihaillen sen valkoista rintamusta ja mutisi: "Kaunis kappale, vai mitä?" Samassa hänet tapasi peloittava yskänkohtaus, joka oli aivan tukehduttaa hänet. Levähdettyään hetkisen hän jatkoi entiseen tapaan: "Sanon sinulle vielä kerran juhlallisesti, että tämä tahraton rintamus on ainoa linnamme ja varustuksemme tulevaisuuden varalle. Kustantajat ovat niin kirotun turhanpäiväisiä, ja pieninkin tahra voisi turmella kaikki. Mutta onneksi ovat tiedot Kuban sodasta sangen haluttuja, ja niitä minulla on yllin kyllin: olen taistellut juoksuhaudoissa ja kuunnellut tykkien ja kanisterien --"

"Kartessien, tarkoittanet?" nauroi O'Reilly.

"Aivan oikein. Mikäpä ne kaikki oudot nimet muistaa. Kirjoittelen kaikki omasta päästäni, ja kun ainakin tiedän, miltä taistelun pitää näyttää ja tuntua, olen varma, että jokainen uusi ajatus synnyttää heti toisen. Sommittelen semmoisia sotakuvauksia, että lukijat tukehtuvat jännityksestä. Ja kukapa voisi kirjoitelmiani valheeksikaan väittää?"

O'Reilly katsoi puhujaan hyväksyvästi. Kotimatkalla hän oli oppinut pitämään Leslie Branchista, sillä hän oli huomannut, että tämän luonteenlaatu oli kaikessa erikoisuudessaan sangen miellyttävä. Yleensä oli Branch katkera, ärtyinen ja synkkä, mutta kun vastoinkäymiset uhkasivat kokonaan nujertaa hänet, reipastui hän ihmeellisesti. Näytti aivan siltä kuin uhkaavat onnettomuudet olisivat kiihoittaneet hänet jonkinlaiseen vaistomaiseen automaattiseen toimintaan niiden torjumiseksi. Kun ystävykset lähtivät Kubasta, oli heidän tilanteensa kylläkin tukala; rahaa ei ollut ja tuo heikkorintainen Branch tiesi nyt joutuvansa mahdollisimman sopimattomaan ilmanalaan, mutta päästyään merelle oli hän unhottanut murjottamisensa ja hämmästytti kumppaniaan taukoamattomalla hilpeydellään. O'Reilly oli nytkin aivan ymmällä: hän ei päässyt selville, oliko miehen huolettomuus kylmää rohkeutta vaiko toivotonta välinpitämättömyyttä. Mutta oli miten oli, vaikutus oli sangen miellyttävä. Ja kun Leslie hyväntahtoisesti hymyillen tarjosi hänelle puolet tuloista, jotka hän toivoi ansaitsevansa sanomalehtikirjoituksillaan, lujittui O'Reillyn mieltymys häneen hartaaksi ystävyydeksi. O'Reilly saattoi siten palata Kubaan heti ensimmäisen tilaisuuden sattuessa. Mutta samalla Branchin huolettomuus vaivasi häntä; sehän saattoi yhtä hyvin merkitä, että mies oli sairaampi kuin hän tahtoi myöntääkään.

O'Reilly tuli tohtori Alvaradon luo jo hiukan ennen määräaikaa saadakseen puhella tämän kanssa hetkisen kahden kesken.

"Olen ollut Enriquezin puheilla", kertoi hän tohtorille, "mutta hän ei luvannut panna kortta ristiin puolestani. Hän sanoi tarjokkaita olevan lukemattomia, ja kun vetosin Rosaan, kertoi hän, että Kubassa on tuhansia naisia, joiden tilanne on aivan yhtä kurja, mikä voi olla kylläkin totta, eipä sillä. Hän sanoi vielä, että nyt täytyi kaikkien yksityisten harrastusten väistyä."

"Niinpä niin", myönteli tohtori. "Täällä kerrotaan hirveitä juttuja kurjuudesta, jonka keskitysmääräykset ovat aiheuttaneet. Minä -- minä en voi uskoa huhujen puhuvan totta."

"Totta joka sana", vastasi O'Reilly kiihkeästi, "ja sentähden minun täytyy siekailematta palata sinne."

"Naisella, joka tulee luokseni tänään, on suuri vaikutusvalta Enriqueziin -- muistattehan, että sanoin hänen uhranneen paljon asiamme hyväksi. Kenties hän voi auttaa teitä."

"Pyydän teitä puhumaan puolestani. Kuka hän on?"

"Eräs sairaanhoitajatar vain --"

"Sairaanhoitajatar!" O'Reillyn silmät suurenivat. "Sairaanhoitajatar, jolla on _rahoja_. Semmoisia en luullut olevankaan."

"En minäkään. Ne ovat vielä harvinaisempia kuin rikkaat lääkärit", vastasi tohtori Alvarado. "Mutta sairaidenhoito on neiti Evansin elämäntehtävä, näettekös. Hän on noita harvoja rikkaita naisia, joilla on todelliset ihanteet ja jotka elävät niiden hyväksi."

"Hänellä on siis jokin 'harrastus'!" Johnnie ajatteli hengessään pakanalähetystä, ja hänen mielenkiintonsa tohtori Alvaradon toista vierasta kohtaan laimeni äkkiä. Hänen äänensävynsäkin oli ilmaissut sen. Samassa ovikello kilahti, ja tohtori riensi avaamaan ehtimättä vastata hänen huomautukseensa.

O'Reilly oli tavannut useita naisia, joilla oli ihanteensa, elämäntehtävänsä ja päämääränsä, ja käsitys, jonka hän oli saanut heistä, ei ollut lainkaan edullinen. Hän oli aina todennut, että naiset, joilla oli jokin "elämäntehtävä", olivat sangen väsyttäviä. Tämä tohtori Alvaradon tuttava oli harvinainen vain siinä suhteessa, että elämäntehtävän valinta oli osunut tähän armeliaisuustyön tavallista harvinaisempaan puoleen. Rikkaankin naisen ajanvietteenä oli sairaidenhoito O'Reillyn mielestä kaikkea muuta kuin miellyttävää. Neiti Evans oli varmaankin pitkä vanhanpuoleinen nainen ja litteä kuin lauta, täynnä mahdottomia suunnitelmia kansan alempien kerrosten valistamiseksi. O'Reilly oli varma, että hänen täytyisi kuunnella koko ajan pitkiä selostuksia ja kuvauksia neidin työmailta, ja saisipa vielä nuhteitakin välinpitämättömyydestään kärsiviä kohtaan. Johnnie oli liian köyhä ollakseen armelias, ja hänellä oli tällä haavaa kylliksi tekemistä omien asioiden selvittelyssä voidakseen välittää rahtuakaan "syvien rivien" hädästä.

Tohtori Alvaradon vieras oli siis eräs neiti, mikä todennäköisesti merkitsi, että hänellä oli suuret silmälasit ja kotona kissa.

Eteisestä kuuluva helähtelevä nauru keskeytti hänen mietteensä, ja hetkistä myöhemmin tohtori Alvarado esitteli hänet eräälle nuorelle naiselle, joka oli kaikkien hänen ennakkopäätelmiensä niin täydellinen vastakohta, että O'Reilly aivan hämmentyi. Hän huomasi tuijottavansa säihkyviin, harmaisiin silmiin, joiden katse oli miellyttävän rohkea, ja tunsi kättään puristettavan melkein miehekkään lujasti. Tämä täydellinen yllätys päättyi heti johtopäätökseen, että neiti Evans oli melkein viehättävin olento mitä hän oli milloinkaan nähnyt, henkilö, jonka seurassa ei kenenkään nuoren miehen voisi tulla ikävä. Jos neiti Evansilla oli kissa, niin sen täytyi olla hienointa persialaista rotua, jota kannatti pitää, päätteli Johnnie. Tyttö oli tuonut huoneeseen sähköistä vilkkautta, raikkaan tuulahduksen, jota oli melkein mahdoton kuvata. Silmät olivat hymyilevät ja nerokkaat, ja hampaat, jotka näkyivät aina kun hän hymyili ystävällistä ja teeskentelemätöntä hymyään, olivat terveet ja hohtavan valkoiset. Hänen koko olemuksensa uhkui terveyttä ja nuoruuden hurmaavaa luontevuutta, niin ettei O'Reilly voinut tehdä muuta kuin soperrellen ilmaista mielihyvänsä esittelyn johdosta. Sisimmässään hän kirosi synkästi äskeiset hullut mietteensä. Hän huomasi myöskin, miten suuresti kohtaus huvitti tohtori Alvaradoa, ja se vain lisäsi hänen hämminkiään.

"Tohtori on kertonut minulle kaikki", sanoi neiti Evans Johnnielle olkansa yli irroittaessaan käsineensä ja pienen pukevan hattunsa. "Olen aivan menehtymäisilläni kiihkosta saada kuulla, mitä teille tapahtui matkallanne."

"Samoin minäkin", tunnusti Alvarado. "Tehän tiedätte, että herra O'Reilly on tavannut veljeni."

"Teidän miesten täytyy nyt puhella niin vapaasti kuin ei minua olisikaan. En keskeytä paitsi kun huudan _vivas_ tahi _caramba_ tahi -- onko espanjan kielessä muita naisellisia huudahduksia?"

"Paljonkin", lausui Johnnie, "mutta minä koetan aina käyttää vain englantilaisia voimasanoja."

Alvarado laski kätensä sydämellisesti neiti Evansin olkapäälle. "O'Reilly, tämä tyttö on tehnyt Kuban hyväksi enemmän kuin kukaan meistä. Vain lääketarpeisiin hän on jo uhrannut pienen omaisuuden."

"Noiden miesraukkojen täytyy aivan elää kiniinillä", huudahti tyttö. "Jokaisen, joka on tohtinut leikkiin lähteä, täytyy saada mitä hän tarvitsee, ja pillerien jakeleminen on aina ollut intohimoni."

"Ilveilkää te vain. Jospa kaikki olisivat yhtä uhrautuvaiset."

"Tuosta nyt ei kannata puhua", sanoi tyttö kiivaasti. "Kun se ei ollut edes mikään uhraus. Ostin lääkkeet vain omaatuntoani rauhoittaakseni, jos teidän nyt välttämättä täytyy tietää se, sillä hemmoittelen itseäni aivan liiaksi. Tavallisesti menen aina kohtuuttomiin, mutta se on minusta hauskaa, eikö teistäkin, herra O'Reilly?"

"Varmasti! Se on minunkin auttamaton vikani", vastasi Johnnie muistellen samassa haikeudella neljää dollariaan, jotka olivat hänen ja Leslie Branchin koko omaisuus, mutta hänestä oli päivänselvää, että hänen täytyi myöntyä kaikkeen, mitä neiti Evans sattui sanomaan. Ensimmäisellä ystävällisellä hymyllään oli tyttö voittanut hänen jakamattoman suosionsa, ja luottaen tarkkaan huomiokykyynsä koetti Johnnie nyt tehdä johtopäätöksiään. Neiti Evansin ikää hän ei voinut arvata, sillä varakas ja tuhlaileva nainen voi pettää varmimmankin silmän. Vanha hän ei ollut, siitä saattoi olla varma, ja Johnniesta tuntui, että neiti Evans olisi empimättä ilmoittanut ikänsä, jos hän olisi kehdannut kysyä. Eikä hän ollut kaunotarkaan, vaan jotakin paljon parempaa; hän oli vilkas, luonnollinen ja mielenkiintoinen. Ja se seikka, ettei hän ottanut elämäntehtävätään niin hirveän vakavalta kannalta, osoitti hänen olevan tavallista järkevämpi nainen. Niin hän olikin, Norine Evans oli erittäin järkevä ja turmeltumaton nuori nainen, joka ihailtavalla tavalla osoitti, mitä puhtaat elämäntavat ja terve henkinen elämä voivat aikaansaada. O'Reilly tuumi, että siinä oli tyttö, joka osasi keittää teetä ja hoidella sairaita ja pelata pitkää palloakin, jos niikseen tuli.