Part 11

"Luonnollisesti olette yötä päivää tarkimman valvonnan alainen ja ollakseni täysin varma turvallisuudestanne pyydän teitä sallimaan, että joku mieheni saa aina olla läheisyydessänne, minne ikinä menettekin. Emme haluaisi päästää teitä hetkeksikään näkyvistämme, ja sentähden olisi hyvä, jos sallisitte hänen oleskella kanssanne huoneessannekin kotosalla ollessanne. Tosin en luota salapoliiseihimme, sillä he ovat mielestäni kovin huolimattomia ja välinpitämättömiä, mutta nämä varovaisuustoimenpiteeni vapauttaisivat minut ja maani hallituksen syytöksistä ja kaikesta vastuunalaisuudesta, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus. Keinoon ryhdyn kuitenkin sangen vastahakoisesti, sillä kaikesta huolimatta se olisi omiaan vain jännittämään maittemme jo ennestään kireitä välejä. Kuten näette, olen täysin rehellinen teitä kohtaan." Kenraali huokaisi. "Toivoisin, että löytäisitte toisen ilmanalan, joka olisi kolotuksellenne yhtä edullinen. Silloin vierittäisitte raskaan taakan hartioiltani. Antaisin luotettavan saattueen seurata teitä Nuevitakseen, josta matka New Yorkiin sujuisi hupaisesti hyvän ystävänne herra Branchin keralla." Puhuja vaikeni toivehikkaasti ivallisen hymyn väikkyessä hänen huulillaan.

Johnnie ei jaksanut hymyillä vastaan, sillä hänen sydämensä oli lyijynraskas. Hän käsitti vastustelun olevan hyödytöntä, sillä hän tiesi aivan varmaan, että jääminen Puerto Principeen tämän selvän varoituksen jälkeen kävisi kovin vaaralliseksi. Hänet yllättäisi jokin onnettomuus, jota hän ei voisi välttää, ja jo tuo kovennettu valvontakin tekisi tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Hetkisen kuluttua hän lausui vakavasti:

"Kiitän hienotunteisuudestanne, herra kenraali. Olen päättänyt noudattaa kehoitustanne ja -- lähteä täältä." Kenraali Antunan julmat kasvot kirkastuivat ja hypähtäen tuolistaan hän meni O'Reillyn luo ja tarttui tämän käsiin; näyttipä hän melkein haluavan syleillä tätä. "Kiitän teitä", huudahti hän. "Teette minulle korvaamattoman palveluksen. Nyt voin jälleen hengittää. Sallikaa minun tarjota teille jotakin -- hienointa Espanjan viiniä ehkä? Eikö? No, sytyttäkää nyt ainakin sikaari -- kas tässä Kuban parhaimpia!"

Hänen kiitollisuutensa oli ylitsevuotavainen ja hän vannoi, että O'Reilly oli tehnyt hänelle maailman suurimman palveluksen.

"Saatatte minut aivan hämilleni", Vastasi O'Reilly koettaen kestää miehuullisesti häviönsä. Mutta hänen mielensä oli niin katkera, ettei hän voinut olla lisäämättä: "Jos kirottu tautini uusiintuu, niin kenties tapaamme piakkoin jälleen, joko täällä tahi muualla."

"Sitä hupia en tohdi toivoakaan", vastasi kenraali nopeasti. "Mutta jos niin kävisi, niin muistakaa, että meillä espanjalaisilla on varma kolotuksenparannuskeino. Hiukan vastenmielinen tosin, mutta vaikuttava! Vain pieni nikkelipilleri, ja siinä kaikki." Kenraali Antuna hymyili niin että hampaat näkyivät. "On toinenkin parannuskeino, joka ei ole niin varma, mutta hyvä kylläkin. Olen kokeillut sillä ja minun mielestäni se on erinomainen. Pitää juoda paljon kokos-pähkinän maitoa, joka näkyy olevan hyvin yleinen lääke täällä Kubassa, mutta edellinen keino, jota sanon Espanjan kuuriksi, on paljon tehokkaampi, kuten jo huomautin. Olen mielihyvällä huolehtiva, että laivallenne tuodaan suuri varasto kokos-pähkinöitä teitä varten. Toivon, että hedelmien vaikutus on mitä parhain, ja kun syötte niitä, niin muistelkaa minua."

Kehoitus oli tarpeeton, sillä O'Reilly ajatteli kenraalia koko ajan, kun häntä vietiin aamun sarastaessa rautatieasemalle suoraan vaunuun, jossa hän istahti penkille Branchia vastapäätä vartijasotilasten tunkeutuessa sisään heidän jäljessään. Hän oli toivottoman synkkä ja vannoi, ettei hän voisi milloinkaan unhottaa tuota vanhaa ilveilijää ivallisine hymyineen. Hän kirosi ja sadatteli muistellessaan noita turhaan kuluneita viikkoja ja joutui aivan epätoivoon, kun hän ajatteli, miten lähellä hän oli jo ollut päämääräänsä. Missä mahtoi Rosa-poloinen nyt olla? Milloin ja miten kävisi saarelle paluu mahdolliseksi? Hän jaksoi tuskin voittaa kiusauksen heittäytyä junasta, mutta tyyntyi muistaessaan, etteihän Kuba ollut sentään aivan pistinten piirittämä. Hän palaisi mahdollisimman pian.

Leslie Branch keskeytti hänen synkät mietteensä kysymällä:

"Paljonko sinulla on rahaa?"

"Ei kymmentä dollaria."

"Sinähän olet rikas. Minut nylki emäntäni putipuhtaaksi. Mutta eikö hallituksilla ole tapana kustantaa vieraidensa kotimatka?"

"Epäilemättä."

"Kunhan ostavat minulle piletin ensimmäiseen satamaan, niin en muusta välitäkään. Vapaaksi päästyäni koetan jälleen uudestaan. Merimatka hirvittää minua kyllä, sillä olisi kaikkein kamalinta tulla mereen haudatuksi." Ja Branch alkoi rykiä käheästi.

"Mitä turhia", lohdutteli O'Reilly. "Laivassa voi olla jäätäkin."

"Jäätä!" Branch tuijotti kumppaniinsa suu auki. "No, tuhat tulimmaista!"

Helppous, jolla Kubasta lähtö kävi päinsä, oli täydellinen vastakohta vaikeuksille, jotka kohtasivat saarelle saapuvia. Eräs laiva lähti Nuevitaksesta saman päivän iltana, jolloin molemmat amerikkalaiset saapuivat kaupunkiin, ja heidät vietiin suorinta tietä laivaan. Sotilassaattue erosi heistä vasta sitten, kun ankkuri oli nostettu.

O'Reilly katseli tuskallisin silmäyksin etäisyyteen häipyviä valkoisia talorivejä, ohikiitäviä mangrove-soita ja kaukaa siintäviä kukkuloita, ja kun aavan meren suolainen hengähdys alkoi jäähdytellä hänen polttavia ohimoitaan, haki hän hytistään kokos-pähkinöitä täynnä olevan korin, jonka kenraali Antuna oli ystävällisesti hänelle varannut, ja heitti sen laidan yli mutisten:

"Kolotus oli kuin olikin huono tauti."

* * * * *

"Suuria uutisia!" huudahti Estevan Varona, kun hän eräänä päivänä hyppäsi satulasta. "Kävin Yumurissa saakka ja kohtasin tiellä muutamia Lacret'n miehiä, jotka kertoivat, että kenraali Campos on eronnut. Hän on myöntänyt olevansa voimaton kukistamaan Kubassa riehuvaa kapinaa. Mitäs siitä tuumit?"

"Merkitseekö se, että sota loppuu nyt?" kysyi Rosa kiihkeästi.

"Eikö mitä. Hänen sijaansa on tullut toinen -- hän on parhaillaan Havannassa -- pieni, musta mies, joka ei milloinkaan hymyile. Hänellä on iso nenä ja pitkä leuka ja hän kuuluu pukeutuvan aivan mustiin -- oikea juutalaiskoira, kaikesta päättäen. Hänen nimensä on Weyler -- Valeriano Weyler, Teneriffan markiisi." Estevan nauroi ylenkatseellisesti, ikäänkuin nimi Weyler ei olisi merkinnyt hänelle mitään.

"Eihän ole ihmeellistä, ettemme ole kuulleet mitään", sanoi tyttö. "Piilottelemme kuin metsän otukset emmekä näe välistä viikkoihin ketään. Usein ihmettelenkin, miten O'Reilly lainkaan voi löytää meidät."

"Älä sitä sure", sanoi Estevan rohkaisevasti katsellen samalla hyväksyvin silmäyksin uutta majaa ja kasvistarhaa, jonka Evangelina oli rohkeasti pannut alulle. "Paikka ei ole niinkään huono, vai mitä? Eversti Cobo ei ainakaan löytäisi meitä yhtä helposti kuin viime kerralla."

"Cobo!" kuiskasi tyttö väristen. "Hän kummittelee aina unissani."

Estevan synkistyi. "Olen nähnyt hänet useasti, mutta hän on aina mahdollisimman varovainen liikkuessaan Yumurin suunnalla. Sanotaan hänen päättäneen hävittää koko laakson."

"Niin, hän ei unhota tappiotaan milloinkaan." Estevan ei kertonut sisarelleen lähimainkaan kaikkea, mitä hän kuuli ja näki retkillään, sillä hän tiesi, että Cobon nimen mainitseminenkin sai tytön kauhusta vapisemaan. Hän oli kuitenkin varma, että Rosa tiesi yhtä hyvin kuin hänkin, miksi tuo julmuri niin uupumatta vainosi laakson asukkaita -- heidän yksinäiseen piilopaikkaansa oli saapunut viestejä miehen hillittömästä julmuudesta, viestejä, jotka tekivät sisarukset sairaiksi pelosta. Huhu kertoi everstin olleen kuolemaisillaan saamansa haavan tähden ja vannoneen toinnuttuaan elävältä korventavansa ampiaiset, jotka olivat häntä pistäneet. Hän oli vannonut toisiakin valoja, jotka karkoittivat öisin unen Estevanin silmistä.

Estevan jumaloi sisartaan ja tämän onni oli hänen korkein päämääränsä. Sentähden saattoi jo ajatuskin, että tuo roisto ja murhamies ajoi tätä takaa kiukkuisesti kuin haukka kyyhkystä, hänet sanomattomaan raivoon. Yhtä katkera oli hänen vihansa Pancho Cuetoa, tuota petturia kohtaan, joka oli entisten konnuuksiensa lisäksi usuttanut tämän uuden vihollisen heidän jäljilleen, ja koska Rosan turvallisuus ja hänen oma kunniansa vaativat, että noiden roistojen täytyi kuolla, oli hän päättänyt tuhota nämä tavalla tahi toisella. Vapaaehtoisten päällikön kimppuun oli luonnollisesti vaikea käydä, mutta Cueto asui vielä kaikessa rauhassa mustuneiden vainioidensa keskellä, ja hänet valitsi Estevan ensimmäiseksi uhrikseen.

Cobon nimen mainitseminen oli kääntänyt pojan ajatukset hetkeksi muualle, mutta samassa hän havahtui. "Odotapas! Olin aivan unhottaa. Katsohan, mitä Lacret'n miehet minulle antoivat." Hän otti taskustaan julistuksen, joka oli uuden kenraalin allekirjoittama, ja alkoi lukea. Julistus kuului:

"Kaikkien maaseudun asukasten, tahi sellaisten, jotka asuvat kaupunkien alueiden ulkopuolella, on kahdeksan vuorokauden kuluessa muutettava kaupunkeihin, joihin on sijoitettu sotaväkeä. Henkilöt, jotka eivät noudata tätä määräystä, vangitaan kapinallisina."

Juuri tämä epäinhimillinen keskitysmääräys, teko, jolla ei ole vertaistaan sotahistoriassa, antoi kenraali Weylerille, joka oli tunnetusti raa'an ja julman kansansa oikein tyypillinen edustaja, nimen "Weyler teurastaja". Estevan ja Rosa eivät kumpikaan täysin ymmärtäneet julistuksen merkitystä, ja kukapa olisi voinutkaan sen tehdä. Olihan aivan mahdotonta aavistaa sitä säälimätöntä viattomain ihmisparkojen teurastusta, joka nyt alkoi. Kaupunkeihin kerätyt avuttomat miehet, naiset ja lapset nääntyivät nälkään, ja lopusta pitivät kulkutaudit huolen. Satojentuhansien Kuban asukasten täytyi heittää kotinsa oman onnensa nojaan ja sulloutua suojattomiin vankileireihin, joissa kolmattasataatuhatta henkeä kuoli nälkään ja tauteihin. Ennen niin hedelmällinen maa oli nyt aivan autioksi hävitetty, kukoistavat viljelykset muuttuivat vähitellen tuhanharmaiksi, ja hirvein nälänhätä kuristi otteeseensa saaren koko länsiosan aina Pinar del Rioon saakka. Ja kaiken tämän sanomattoman hädän ja kurjuuden aiheutti juuri tuo "Weyler teurastajan" julistus, jota Estevan parhaillaan luki.

"Kahdeksan vuorokautta! Milloin on viimeinen?" kysyi Rosa.

"Siunatkoon, tämähän on jo kahden viikon vanha!" huudahti poika.

"Ammutaanko meidät, jos meidät löydetään?"

"Varmasti! Mutta meitäpä ei löydetä. Menkööt ne tyhmeliinit, jotka pelkäävät tuon vanhan korpin vaakkumista, kaupunkeihin; sitä enemmänhän meillä on täällä syötävää!" Estevan rutisti paperin palloksi ja heitti menemään. "Nyt on aika lähteä Pancho Cueton luo ja saattaa hänet tilille konnuuksistaan." Estevanin huoleton käytös rohkaisi Rosaa suuresti.

XII.

KAHAKKA.

Estevan valmisteli hävitysretkeään Pancho Cueton luo nuoruuden koko tarmolla ja innolla. Ensin hän hankki suurella vaivalla dynamiittia ja sytytyslankaa ja muutamia litroja paloöljyä, ja sitten hän kutsui miehensä koolle ja lähti joukkoineen San Juaniin.

Nyt oli matka La Joyaan pidempi kuin ennen, ja kun seurueen jokaisesta jäsenestä oli luvattu palkinto, noudatti Estevan suurinta varovaisuutta. Mutta se oli melkein tarpeetonta, sillä seutu oli jo aivan autio Weylerin julistuksen johdosta. Kaikkialla oli hiljaista ja kuollutta, ja vain puiden latvoissa saattoi huomata jotakin elämää ja liikettä, mutta linnutkin näyttivät pelästyneiltä ja masentuneilta. Estevanista tuntui niin omituiselta. Oli kuin koko luonto olisi surrut. Hän ei nähnyt muita lintuja kuin korppeja ja tummia, kirkuvia kottaraisia keltaisine nokkineen. Edempänä leijaili laakson yläpuolella paksu savupilvi; siellä polttivat espanjalaiset niiden koteja, jotka eivät olleet kyllin nopeasti totelleet keskitysmääräystä.

La Joyassa olivat asukkaat kuitenkin vielä kotona, ja kun tilan oikea omistaja saapui iltahämärissä, näkyi asuinrakennuksesta ja muutamista ulkohuoneista valoa. Estevan kokosi miehensä, ja hevosten pureskellessa ruohoa ja neekerien levätessä ratsastuksen jälkeen hän laittoi kalliin panoksensa kuntoon. Oli luultavaa, ajatteli hän, että Cueto oli hankkinut taloonsa lujan vartioston, ja kun hän tunsi talon tarkoin, ei hän aikonutkaan yrittää murtaa sen tukevaa raudoitettua ovea.

Estevanin näin askarrellessa ulkona oli Pancho Cuetolla sisällä vastenmielisiä vieraita. Illan suussa oli kymmenkunta vapaaehtoista saapunut äkkiarvaamatta taloon, ja kun Pancho ja heidän everstinsä eivät olleet parhaimmat ystävät tuon Yumurin retken jälkeen, pelästyi hän henkimenokseen nähdessään miehet, varsinkin kun heidän johtajansa osoittautui olevan itse tuo peloittava eversti Cobo.

Eversti oli kertonut tulevansa San Juanista, jossa hän oli ollut vangitsemassa asukkaita, jotka eivät olleet totelleet Havannasta tullutta määräystä. Etelästä näkyvä savu kohosi kotien raunioista, jotka hän oli sytyttänyt tuleen; monta hyvää satoa oli hävitetty, monta taloa poltettu ja moni miekkonen oli saanut ansaitun rangaistuksensa; sanalla sanoen retki oli onnistunut hyvin, joten eversti oli sangen hyvällä tuulella, sillä hän piti semmoisista tehtävistä. Hän oli pyytänyt Cuetolta yösijaa itselleen ja joukolleen, josta osa oli jäänyt jälkeen ja saapuisi vasta myöhemmin.

Cueto oli toivottanut vieraansa tervetulleeksi, ja neuvottuaan sotilaat sokerimyllyn tyhjään varastosuojaan hän luovutti Cobolle talon hienoimman huoneen ja haki esille ruokaa, juotavaa ja tupakkaa.

Illallisen jälkeen hän ja eversti valvoivat vielä kauan kahvin ja liköörin ääressä, josta viimemainittu tuli yhä paremmalle tuulelle. Kävi ilmi, että hän, Cobo, oli vallan ihastunut uuteen ylipäällikköön, joka oli aivan hänen mielensä mukainen mies. Tämä Weyler, ennusti hän, lopettaisi kapinan käden käänteessä, sillä nyt ei siveltykään maitosormin kuten Campoksen aikana tehtiin, mikä menettely oli ollut omiaan vain yllyttämään kapinaan. Cobo hyväksyi uudet toimenpiteet täydellisesti.

"Tämä maakunta on nyt puhdas kuin luudalla lakaistu, ja Matanza on aivan tulvillaan pakolaisia", kertoi hän. "Ne sanovat olevansa puolueettomia, mutta ovat kuitenkin vihollisen kätyreitä. Nyt se peli loppuu."

"Mutta eikö käy hirveän kalliiksi ruokkia semmoista laumaa?"

"Ruokkikoot itse itsensä. Onko meidän syymme, että meidän täytyy ryhtyä tämmöisiin toimenpiteisiin? Ei millään muotoa. Niitä, jotka ovat keskitysleireissä, ei meidän tarvitse pelätä, ja maaseudulle jääneet ovat pian poimitut." Puhuja otti syvän kulauksen Cueton hienoa likööriä ja maiskautti huuliaan. "Tämä 'poimiminen' on juuri tehtävä, joka minua miellyttää. Määräaika oli kyllin pitkä, ja nyt emme säästä ketään, ei vaimoja eikä lapsiakaan. Miehet ovat pettureita, naiset synnyttävät niitä, ja lapset kasvavat ja varttuvat."

Cueto nyökäytti päätään hyväksyvästi. "Tietysti", sanoi hän. "Tämä kapinahenki on tarkoin tukahdutettava, tahi muutoin ei täällä voi kukaan turvassa elää. Minä esimerkiksi olen ainaisessa pelossa tuon nuoren Varona-lurjuksen takia. Toivoakseni ette ole unhottanut häntä?"

"Unhottanutko?" Eversti Cobo hypisteli vasta hiljattain parannutta arpea, joka teki hänen inhoittavat kasvonsa entistä rumemmiksi, ja kirosi sitten karkeasti. "On vain Jumalan suuri armo, että elän vielä. Enkä ole unhottanut tyttöäkään. Hänen on tultava keskitysleiriin muiden mukana. Hän ei voi jäädä pois, vaikka poika jäisikin." Cobo nuolaisi huultaan. "Odotahan, kunnes olen tehnyt selvän tästä laaksosta. Sitten lähden Yumuriin, ja jahdin pitää olla niin ankara ja säälimätön, ettei koiraakaan jää henkiin."

Kun puhe oli kääntynyt Rosaan, lörpötteli eversti yhtä ja toista, mistä Cueto ymmärsi, että tyttö oli tehnyt everstiin syvän vaikutuksen. Cueto oli mielissään, ja kun Cobo vihdoin lähti levolle, oli hän paljon paremmalla tuulella kuin vieraan saapuessa. Olihan jo sekin hauskaa, että tiesi voivansa nukkua yhden yön turvallisesti. Panchon pelko oli aina vain kiihtynyt, eikä hänellä ollut enää mitään rauhaa.

Mutta hänestä tuntui, että hän oli tuskin ummistanut silmiään, kun hän havahtui hirmuiseen heilahdukseen ja huomasi olevansa keskilattialla tietämättä, oliko hän itse hypännyt vuoteestaan vai oliko hänet paiskattu. Siinä vielä ymmällään seisoen hän kuuli Cobon huoneesta käsin äänekkään huudon ja useiden jalkojen töminää, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiskaistiin hänen ovensa auki. Useiden soihtujen valossa hän näki kynnyksellä Estevan Varonan ja joukon ryysyisiä neekereitä. Cueto tiesi, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut, ja kirkaisten kimeästi kauhusta hän sieppasi pistoolin ja laukaisi umpimähkään. Samassa olivat hyökkääjät hänen kimpussaan ja parissa sekunnissa oli taistelu ratkaistu. Estevan iski häntä kohti kiväärinsä perällä, mutta Cueto väisti, joutuen samassa pitkän puukon tielle, joka välähti hänen eteensä hämärästä. Huutaen tuskasta ja pelosta hän koetti päästä pakoon, mutta liian myöhään. Teräs välähti, ja viimeinen kauhun huuto tyrehtyi hänen kurkkuunsa.

"Valelkaa vuode öljyllä ja sytyttäkää tuleen", käski Estevan. "Joutuin nyt!" Sitten hän kiiruhti ottamaan selvää, mistä tuo toinen huuto oli kuulunut. Etsittyään hetkisen hän löysikin huoneen ja alkoi hakata ovea kiväärinsä perällä, mutta hän ehti lyödä vain pari kertaa, kun sisältä kuului laukaus ja kuula lävisti oven melkein hänen päänsä kohdalta. Samassa puhallettiin jossakin talon ulkopuolella espanjalaisen sotaväen hälyytysmerkki.

Nuori Varona ja hänen miehensä eivät viivytelleet silmänräpäystäkään, vaan käsittäen vaaran, johon he olivat tietämättään joutuneet, he pakenivat talosta niin nopeasti kuin jaloistaan pääsivät. Kysymykset olivat tarpeettomat, sillä sokerimyllyltä päin kuului äänekkäitä käskyjä ja miesten huutoja hevosilleen. Melun aiheuttajat olivat ilmeisesti espanjalaista ratsuväkeä ja toimivat niin nopeasti, että sissimme olivat tuskin päässeet satulaan, kun sotilaat olivat jo hevosineen heidän kintereillään. Paluutie vainioiden poikki oli katkaistu, minkävuoksi Estevan kannusti hevosensa suoraan valtamaantiehen yhtyvälle ajotielle huutaen miehiään seuraamaan.

La Joyan luona oli tie noin puolen penikulman pituudelta mahtavien palmujen reunustama, joiden varjossa oli päivisin suloisen viileätä ja yöllä pimeätä kuin tunnelissa. Lähellä valtamaantietä oli tie puhkaistu kapean ja korkean harjanteen läpi, niin että se katosi siinä paikassa kokonaan viiniköynnösten peittämien, jyrkkien rinteiden väliin.

Sissit karahduttivat suinpäin tähän palmujen muodostamaan mustaan tunneliin ja takaa-ajajat olivat aivan heidän kintereillään ampuen hurjasti, sillä he olivat aivan suunniltaan raivosta, kun pakenijat eivät olleet kuulevinaankaan heidän pysähdyskäskyjään, mikä on kaikille kubalaisille ominaista.

Estevanin joukon pako olisi epäilemättä onnistunut mainiosti, elleivät Cobon jälkeenjääneet miehet olisi juuri silloin sattuneet palaamaan ryöstöretkiltään; yhteentörmäys tapahtui tuossa ahtaassa solassa, jossa tie leikkasi harjanteen. Pakenijat saivat kiittää pimeyttä ja hurjaa vauhtiaan siitä, etteivät he heti tuhoutuneet, sillä rinteet olivat liian jyrkät hevosten kiivetä ja takaa-ajajien kirkuva joukko oli melkein kantapäillä.

Solassa syntyi hirmuinen ähellys ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olivat joukot niin sekaisin, ettei erottanut ystävää vihollisesta, vaan jokainen ampui ja huhtoi sokeasti ympärilleen. Tuo rauhallinen paikka oli muuttunut äkkiä kuin hornanhenkien pesäksi, josta kuului hirmuinen meteli, huutoa, sadattelua ja hevosten tuskallista hirnuntaa. Miehet taistelivat seisoallaan ja maassa riuhtoen, suuremmissa ryhmissä ja kahden kesken, ja hevoset potkivat ja purivat toisiaan. Muutamat taistelijat pysyttelivät satuloissaan ja ottelivat jalustin jalustimessa kiinni kiväärin perillä ja pitkillä puukoillaan tietämättä, oliko vastassa ystävä vai vihollinen. Toiset ratsastajatta jääneet hevoset pyrkivät pakoon ja koettivat siinä tarkoituksessa syöksyä rinteitä ylös, mutta vierähtivät aina takaisin potkien vimmatusti ympärilleen, ja niiden terävillä nauloilla kengitetyt kaviot iskivät hirveämmin kuin vanhanaikaiset sotatapparat. Sokerimyllyltä päin kiiruhtavat Cobon miehet kuulivat metakan, ja luullen sissien järjestäytyneen vastarintaan he alkoivat pyyhkeillä tietä kiivaalla kivääritulella, jonka jälkeen hirmustunut eversti käski miestensä hyökätä. He olivat tuokiossa omien toveriensa kimpussa, ja nyt kiihtyi taistelu entistä raivokkaammaksi. Espanjalainen iski espanjalaista, ja toisistaan eksyneet sissit riehuivat henkensä edestä tuossa sanomattomassa sekasorrossa, yksi yhtäällä ja toinen toisaalla.

Estevan eksyi miehistään heti taistelun alussa eikä joutanut heitä paljon ajattelemaankaan, sillä hänen kimppuunsa käytiin joka taholta. Tilanteen selvittyä hänelle kaikessa hirveydessään ei hän enää toivonutkaan pelastuvansa, vaan päätti myydä henkensä mahdollisimman kalliisti, mutta jännityksestä huolimatta hänen ajatuksensa toimivat täysin kylmästi ja selvästi. Hetkisen riehuttuaan hän muisti Rosan ja miten välttämätön hän oli tälle, ja aivan sisarensa takia hän alkoi pyrkiä pois taistelupaikalta. Hänellä ei ollut aikaa ladata pyssyään, jonka kuumaa piippua hän piteli molemmin käsin, ja katsoen ympärilleen hän näki vieressään Asension, joka heilui puukkoineen kuin murhanenkeli. Huumaava isku löi hänet samassa melkein pyörryksiin, ja välttääkseen potkivia hevosia hän hyppeli sinne ja tänne ja läimäytteli pyssynsä perällä kiukkuisesti ympärilleen, milloin vain tilaisuus tarjoutui. Hän kompasteli ja lankeili ja sai vihdoin käsivarteensa tuiman iskun joko kiväärinperästä tai hevosen kaviosta -- hän ei tiennyt, kummasta -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kontallaan koettaen ryömimällä kiivetä rinnettä ylös päästäkseen tuosta hornantuutista. Mutta hänen jäsenensä olivat omituisen voimattomat -- hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista -- ja hän oli varma, että hän oli haavoittunut. Hän kiipesi kuitenkin kaikin voimin ylöspäin ja onnistuikin vihdoin pääsemään kyllin korkealle, mikä häntä itseäänkin ihmetytti. Alhaalla tapeltiin vielä yhtä rajusti, ja hän ei voinut ymmärtää, miksi espanjalaiset nyt tappoivat toisiaan, kun hänen miehensä olivat jo kaikki kaatuneet tahi kuolettavasti haavoittuneet. Tuo näytti hänestä kovin oudolta ja antoi hänelle paljon päänvaivaa.

Vihdoin hän pääsi harjanteen laelle ja nousi seisomaan palmunrunkoon nojaten. Toinen käsi oli aivan hervoton, ja hän huomasi sitä hetkisen tunnusteltuaan, että se oli poikki. Haavoja oli useampia, joista vuoti runsaasti verta, mutta hän saattoi kuitenkin jotenkuten kävellä.

Hän olisi tahtonut nähdä, miten taistelu päättyi, mutta muistaessaan, että Rosa odotti häntä, hän poistui paikalta palaneiden sokeriruokoviljelysten poikki hoiperrellen. Yö oli nyt valoisampi kuin äsken, mikä seikka ensin hämmästytti häntä suuresti, mutta sitten hän huomasi, että talo oli ilmitulessa. Kirkkaat liekit purkautuivat ikkunoista valaisten kauas, ja Estevan naurahti kaameasti muistaessaan Cueton.

Hervottomuus katosi vähitellen hänen ruumiistaan sitä mukaa kuin hän kiiruhti eteenpäin, ja ennen pitkää hän alkoi tuntea polttavia tuskia käsivarressa ja koko ruumiissaan. Hän oli niin sairas, että hän luuli kuolevansa, ja tuo vasen käsikin retkotti ja heilui aina tiellä hänen kävellessään. Hän kaatui monta kertaa, mutta vaistomainen tietoisuus, että Rosa tarvitsi häntä, sai hänet nousemaan ja pakotti eteenpäin.

Jonkun ajan kuluttua hän huomasi joutuneensa eräälle metsätielle, ja sitten hän kulki jälleen vainioiden ja viljeltyjen seutujen poikki. Sallimus johdatti vihdoin hänet pienelle purolle, joka lirisi erään kuivuneen joen uomassa, ja istahtaen kivelle hän joi ahnaasti ammentaen vettä kädellään. Meni kauan, ennenkuin jano oli sammutettu, ja vielä kauemmin, ennenkuin hän jaksoi jälleen lähteä liikkeelle. Vihdoin alkoi päivä koittaa, ja luonto heräsi. Hän pysähtyi useamman kerran kuulemaan, mikä metsässä huusi, mutta tunsi samassa oman äänensä.